Pidetään vaan pää pensaassa

Aloin seurata metsäalaa 1990-luvun alussa. Tuolloin WWF toi Suomeen metsien sertifiointia. Väite oli, että eräät metsäteollisuuden asiakkaat eivät kohta osta muuta kuin FSC-sertifioituja metsätuotteita.

Edistys oli huimaa. 1990-luvun lopussa Suomen luonnonsuojeluliiton tuolloinen pääsihteeri Esko Joutsamo totesi, että liiton vuoden 1987 metsäohjelma oli toteutettu kokonaan – ja ylikin.

Metsäalan jarrutusta surtiin silloin ja surraan nyt, vaikka perustellusti voi sanoa, että jarruttajat ovat olleetmuualla. Kriitikoiden ajatus oli, että ongelma ratkeaa vain vaihtamalla väki, mikä vie sukupolven.

Se on nyt kulunut, 30 vuotta. Ympäristöasioista on tullut kasvava osa metsätyön arkea. Sitäkin yllättävämpää on, että alalta kuuluu yhä ääniä, joiden mukaan ympäristöhöyhötys pitäisi lopettaa ja keskittyä viestinnässä talouteen ja ”ryskäämiseen”.

 

Näitä ääniä kuuluu sitä enemmän, mitä kauempana puhuja on metsäteollisuuden markkinoista. Tämä on ymmärrettävää, vaikkakaan ei kovin viisasta: markkinoita on pakko kuunnella, koska ilman niitä metsäala ei ole mitään. Tämä koskee koko alaa, viimeistä nostokantoa myöten.

Ja nämä markkinat – samoin kuin muukin yhteiskunnallinen keskustelu – sanovat yksiselitteisesti, että ympäristöasiat ovat tärkeitä. Siksi niistä on puhuttava.

Asiat eivät vieläkään puhu puolestaan, vaikka moni niin luulee. Asioilla ei ole suuta. Jos niistä ei puhu, niitä ei ole.

 

Sitä paitsi, onko siinä taloudessa nyt niin kerrottavaakaan? Vain se sinnikkyys, millä metsäala on onnistunut sulkemaan silmänsä esimerkiksi metsänhoitorästeiltä, kannustaa puhumaan ”maailman parhaasta metsätaloudesta”.

Jospa rästit olisi hoidettu ajallaan, meidän ei ehkä tarvitsisi nyt keskustella esimerkiksi puupulasta. Ei ehkä metsätuhoistakaan, jos sekametsien määrää todella olisi tavoitteen mukaisesti kasvatettu. Mutta tässäkään asiassa ei ole edistytty lainkaan, olkoonkin että lehtipuiden määrä on kyllä kasvanut.

Ympäristöasioissa sen sijaan saavutukset ovat jopa järisyttäviä. Ihan vain esimerkkinä, vuosia jatkuneen työn ansiosta Suomessa on yli puolet Länsi-Euroopan tiukasti suojelluista metsistä.

Mutta joidenkin mielestä tästä ei kannattaisi puhua, koska joku voi suuttua. Ja ainahan somenikkarit voivat laskea luvut toisin kuin se ainoa koko maanosassa samoilla mittareilla tehty uusin ja perusteellinen selvitys, Euroopan unionin State of Europe’s Forests 2020.

Voi kysyä, miksi ylipäätään kertoa mistään, ja varsinkaan, miksi kertoa onnistumisista. Pidetään vaan pää pensaassa, koska teki mitä vaan, joku siitä kuitenkin älähtää.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2023.