Betonimiehet viherpesulla

Ne, jotka ovat perehtyneet ympäristönsuojelukeskusteluun, tunnistavat sen kuolemansynnit. Niistä yleisimpiä on viherpesu, jota on monenlaista.

Yksi puhuu epäolennaisuuksista, kun olennainen muuttaisi tilanteen päinvastaiseksi. Toinen todistelee toimintansa vihreyttä seikoilla, jotka eivät liity omaan toimintaan millään tavoin.

Tämä jälkimmäinen on se, mihin betonimiehet syyllistyvät yrittäessään tyrmätä puurakentamisen ympäristöystävällisyyden. Heidän syntinsä on, että he eivät halua tarkastella omaa toimintaansa sellaisenaan, vaan he haluavat ratsastaa sillä, mitä muut tekevät.

Kun työ- ja elinkeinoministeriö selvitti, mitkä ovat rakennuksen rakentamisvaiheen ympäristövaikutukset ennen muuta ilmastonmuutokseen, puu osoittautui ekologialtaan ylivoimaiseksi muihin rakennusmateriaaleihin nähden. Ja tämähän ei betonimiehille käy.

Niinpä he lähestyivät kansaa tiedotteella, jossa he todistelevat – tosin valitettavan sekavan oloisesti – että asiaa pitäisi tarkastella pidemmällä aikavälillä, koko elinkaaren mitalta. Silti juuri elinkaari oli ministeriön selvityksen mitta.

Yksinkertaisesti sanottuna: sitä ei kiistä kukaan, etteikö puu olisi rakennusmateriaalina ekologisin. Ei edes betoniteollisuus.

Kun tämä on fakta, betonimiehet haluavat ottaa laskelmiin mukaan muutakin, nimittäin asumisen ja sen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Näin he haluavat tehdä siksi, että asumisen ympäristövaikutukset ovat suurin piirtein samat riippumatta rakennusmateriaalista. Näin tarkasteluajan pidennys tasoittaa betonin tappiota puulle.

Asumisen ympäristövaikutuksilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä rakentamisen ympäristövaikutusten kanssa. Logiikka on kuin sinun saunalaiturisi kanssa: voit tehdä sen betonista tai puusta, ja vaikutukset ovat sen mukaiset. Mutta kun käytät sitä, päästöt vesistöön ovat samat riippumatta rakennusmateriaalista.

Viherpesun klassisimpia muotoja on esittää, että se mitä me teemme, onkin muiden syytä. Jos betonimies siis tekee syntiä rakennusvaiheessa, hän haluaa tasoittaa syntinsä muille, koko asumisajalle.

Tämä on betonimiesten logiikka. Sinun asumisesi ekologisuuden he haluavat ottaa hyödykseen.

Vastuun välttely näkyy Betoniteollisuus ry:n toimitusjohtaja, tekniikan tohtori Jussi Mattilan lausunnosta:

”Kun Suomen kaikki kasvihuonekaasupäästöt ovat vuositasolla luokkaa 75 miljoonaa tonnia, [tutkimuksen mukaan] saavutettava päästövähennys edustaa todellisuudessa 0,14 prosenttia Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Samansuuruinen päästövähennys saataisiin, jos kukin meistä ajaisi noin puoli kilometriä vähemmän autolla päivässä.”

Mattila unohtaa, että hänen määrittelemällään elinkaarella rakentaminen ja asuminen tuottavat yli kolmanneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Sitä, niin kuin mitään muutakaan suurta ongelmaa ei voi korjata yhdellä keinolla, vaan niitä tarvitaan useita.

Mattilan logiikka on vastuuttoman logiikkaa, koska sitä voisivat käyttää kaikki. Jos he käyttäisivät, millekään ongelmalle ei voitaisi koskaan tehdä mitään.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.7.2012.

Voittohulluutta

En tiedä, onko vuorikiipeily urheilua. Tiedotusvälineiden tapa suhtautua lajiin antaa ymmärtää, että on.

Kun Veikka Gustafsson pääsi siihen joukkoon, joka on valloittanut kaikki yli 8000 metriä korkeat vuoret, esimerkiksi Yleisradio repäisi ihokkaansa hämmästyttävällä vimmalla. Kuinka moni jaksoi kuulla samasanaista hypetystä yhä uudestaan – saavutuksesta, jonka merkittävyys piti todistaa joka kerta.

Eivät suomalaiset ole urheiluhulluja, vaan voittamishulluja. Siihen kelpaa laji kuin laji, ennestään tuntematonkin. Meillä juhlittaisiin jopa pesäpallon maailmanmestaruutta, jos joku viitsisi järjestää kisat.

Tämä kävi ilmi, kun selvisi, että Helsinki saa järjestää menossa olevat (kirjoitus on julkaistu 2.7.2012) yleisurheilun MM-kisat. Epäilys oli, että Euroopan huiput eivät tule kisoihin, koska se häiritsisi valmistautumista loppukesällä pidettäviin Lontoon olympialaisiin.

Yllättäen juuri tämä olikin monelle syy järjestää MM-kisat. Eräskin loihe lausumaan, että ”olisihan suomalaisten helpompi pärjätä, eikä parin vuoden päästä kukaan enää muista, että huiput jäivät kisoista pois”.

Naurettavinta tässä ei ole esimerkiksi se, että Moskovan ja Los Angelesin olympialaisten, samoin kuin vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen tynkyys muistetaan vieläkin. Naurettavinta on suhde urheiluun, jota ei ole.

On vain menestys, tai sen puute.

Urheilufanius on tässä maassa väärennetty käsite. Sillä kun ei ole mitään tekemistä voittamisen kanssa: fani ei aina jaksa ilostua edes voitosta, koska siinä on jo seuraavan tappion siemen.

Urheilussa kukaan ei fanita mitään siksi, että kohde on urheilussa hyvä. Fanitus perustuu siihen, että on fani.

Esimerkiksi minä en tiedä, miksi Oulun Kärppien kannattaminen on minulle tärkeää. Oikeasti se on aivan naurettavaa.

Meitä on harvassa, jotka kannattivat Kärppiä jo silloin, kun joukkue avasi oululaisessa Jumpru-pubissa kolmella ketjulla 15 minuuttia kotiottelun jälkeen. Pahimpina vuosina jaksoimme ajaa jopa Järvenpään jäähalliin katsomaan, kuinka Kärpät hävisi jollekin ihmeen KJT:lle.

Kun Kärpät sitten ensimmäisen Suomen mestaruuden jälkeisellä kaudella putosi sarjajohdosta kakkoseksi, minulta kysyttiin, että ”miten oikein kehtaat kulkea Kärppä-vetimissä”.

Ihme kysymyksiä.

Helsingin Sanomien Tero Hakola kirjoitti (26.6.), että ”yleisurheilun EM-kisat ovat ennen kaikkea urheilijoiden ja urheilufanien kisat”. Tätä hän perusteli tavalla, josta voi päätellä, että ainakin hän itse on mielestään fani, koska urheilijakaan hän ei liene.

Vain suomalainen urheilutoimittaja voi alentua ylistämään kisaisäntiä tavalla, jossa ei ole häivääkään edes halusta kritiikkiin. Kuinka voi jo ennen avajaisia tietää, että kisat ovat hyvät? Siksikö, että jälkikäteen mokomaa sanottavaa ei kenties olekaan?

Miksi yleisurheilun yleisö vähenee kaiken aikaa? Siksi, että yleisurheilulla ei ole mitään tekemistä yleisurheiluyleisön kanssa. Tekemistä on vain sillä, voitetaanko vai ei.

Kun ei uskota voittamiseen, ei mennä katsomaankaan, vaikka olisi kuinka halvat liput ja sikailuvapaa seura.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 2.7.2012.

Entä jos 20-20-20 ei toteudukaan?

Euroopan unioni teki takavuosina päätöksen, jonka mukaan 20 prosenttia unionin energiantuotannosta pitäisi perustua uusiutuviin energianlähteisiin vuoteen 2020 mennessä. Kukaan ei tiedä, mistä tavoitetaso tuli, mutta vaikuttaa kuin unionin hallitseva ideologia olisi vastaavanlainen numerologia kuin Neuvostoliitossa.

Ja samoin kuin Neuvostoliitossa, myös unionissa etujoukko on jo vaatinut yli sataprosenttista toteutusta – olkoonkin, että Neuvostoliiton iskurityöläiset sentään istuivat tuleen omilla housuillaan. Yhteistä molemmille on, että ainoa varmasti toteutuva osa hanketta on propaganda.

Miten 20-20-20-päätös on ajateltu toteuttaa? Esimerkiksi Suomessa uusiutuvien osuutta joudutaan nostamaan vuoden 2005 tasosta 9,5 prosenttiyksiköllä 38 prosenttiin.

Suomessa käytettäviä keinoja ovat esimerkiksi tuulivoima, vesivoima, aurinkoenergia, lämpöpumput, maalämpö ja liikennepolttonesteiden biokomponentin kasvattaminen. Ja sen lisäksi tietenkin puuenergia, jonka tuottajana olemme jo Euroopan kärkeä.

Virallinen totuus uskoo hankkeeseen kuin pukki sarviinsa. Kuitenkin esimerkiksi tuulivoiman lisääminen on vaikeaa, koska se on kallista, voimaloita ei haluta oikein minnekään ja kotimainen tuulivoimateollisuus on käytännössä huvennut vaihteistojen valmistamiseksi.

Puu on suuressa roolissa ja tavoitteet kovat. Ne voidaan saavuttaa metsähakkeella, mutta erityisesti viimeisten prosenttiyksikköjen osalta se on vaikeaa ja kallista. Tehtävää ei helpota, että myös liikenteen osuus aiotaan ottaa metsistä tehtävästä biodieselistä.

Lisäksi metsähakkeen keruu on kannattamatonta, mutta unioni tyrmää tukiesityksen toisensa jälkeen. Myös kannattavimman, eli kuusikoiden päätehakkuista saatavan hakkeen eteen unioni kasaa, luonnonsuojelijoiden tuella, kaiken aikaa esteitä.

Metsäsektorilla pitäisikin varautua tilanteeseen, jossa 20-20-20-tavoitteet eivät toteudu. Syy on yksinkertainen.

Esimerkiksi paperintekoa ei vaadi mikään laki, mutta uusiutuvan energian tekoa vaatii perustuslain tasoinen Euroopan unionin direktiivi. Jos joudumme tilanteeseen, missä direktiivi ei voi toteutua suunnitelmien mukaan, vaihtoehtoja on kaksi: joko rikomme perustuslakia tai toteutamme sen toisin – tilanteessa, jossa on kiire.

Mistä uusiutuvaa energiaa on saatavissa nopeasti ja paljon? Muita vaihtoehtoja ei ole kuin metsä.

Se tarkoittaisi paperintekoon kelpaavan ainespuun massapolttoa.

Muualla Euroopassa se tehtäisiin ennen Suomea, koska muualla tilanne on vielä vaikeampi. Voi siis olla, että unioni ei vain sallisi ainespuun polttoa, vaan jopa vaatisi sitä.

Suomen metsätalouden tukijärjestelmiä uudistetaan kuitenkin sellaisella perusajatuksella, että puuntuotannon lisääminen on tarpeetonta. Metsäala osoittaa jälleen kyvyttömyyttään nähdä yhtään kauemmas lähitehtaan sulkemispäätöksestä ‒ sen kummemmin ajallisesti kuin paikallisestikaan.

Maailma tarvitsee puuta nyt ja tulevaisuudessa, enemmän kuin koskaan ennen. Esimerkiksi Ruotsissa tämä on ymmärretty, meillä ei.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.6.2012.

Sijoittamista vai veronkiertoa

Tässäkin lehdessä (ks. loppu, T&T) on silloin tällöin jaettu viisaita neuvoja sijoittajille. Useimmiten, ellei aina, nämä neuvot kohdistetaan piensijoittajalle.

Se on loogista: kuka muu hakisi sijoitusneuvoja vähintään vuorokauden myöhässä ilmestyvästä lehdestä? Piensijoittajat hakevat, ehkä. Jos hakevat, se osoittaa heidän typeryytensä.

On päivänselvää, että tällainen sijoitusohje voi olla vain vanhentunut. Yhtä selvää on, että samat lehdet muistavat aina myös naureskella sille, kuinka juuri piensijoittajat myöhästyivät taas.

Kun minä aloitin sijoittamisen, halusin eläketurvaa. Kuvittelin ainoaksi kestäväksi ohjeeksi tämän: osta ja unohda. Tätä mieltä ovat olleet myös lehdet, mutta viime aikoina siitä ei ole puhuttu paljon.

Minun periaatteeni se kuitenkin on edelleen, koska mitäpä muutakaan vaihtoehtoa minulla olisi, kun ne osakkeetkin ovat siellä. Lyhyeen kauppaan minulla yksinkertaisesti ei ole aikaa paneutua.

Lehti taas unohtaa ohjeensa unohtamisesta heti, kun kurssi laskee. Siis juuri silloin, kun pitäisi unohtaa.

Alkaa kauhea huuto esimerkiksi eläkeyhtiöiden menetyksistä, jotka muka johtuvat huonosta johtamisesta. Ikään kuin juuri eläkeyhtiöiden sijoitukset voisivat nousta jos kurssit muuten laskevat.

Aika ajoin me piensijoittajat saamme myös kuulla, kuinka olemme typeriä, kun haemme osinkoja. Osinko on kuulemma pois osakkeen tulevasta arvonnoususta.

Neuvonantajamme lienevät hyvin kristittyjä: ”Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat.” Vai olisiko sittenkin viisaampaa nostaa osingot ennen talousromahdusta – joita tuntuu nykyään tulevan yhtenään.

”Tuhosiko hallitus eläkesäästämisen”, kysyivät Uusi Suomi ja kokoomuksen Pia Kauma kesäkuun alussa. Kirjoituksessa hämmästytti vain se, että se ei hämmästyttänyt ketään.

Kauman mukaan hallitus on muuttanut eläkesäästämisen ehtoja tavalla, joka on epälooginen ja mahdoton ennustaa. Näin varmaan on.

Kumminkin, kyse on pelkästään verohelpotuksista. Eläkesäästämistä koskee se, mikä koskee kaikkia suomalaisten raha-asioita: ihmiset ovat valmiita vaikka maksamaan rahaa välttääkseen veroja edes pennin verran.

Niinpä Kauman ja esimerkiksi Veronmaksajain keskusliiton katsannossa eläkesäästämisen kiinnostavuus riippuu vain ja ainoastaan verohelpotuksista. Kyse onkin siis veronkierrosta.

Jos asioista voitaisiin keskustella oikeilla nimillä, Kaumankin kokema yllätys olisi saattanut olla pienempi. Minusta ei ole mikään ihme, että hallitus yrittää tukkia veroporsaanreikiä, etenkin siinä taloudellisessa tilanteessa, minkä meillä väitetään olevan.

Tällaisia ovat eläkeikää lähestyvät ihmiset. He, jotka haukkuvat nuorisoa yhteiskunnan varoilla elämisestä. Ja tällaisia ovat kokoomuslaiset, jotka sentään vielä joskus yrittivät rakentaa valtiosta vapaata yhteiskuntaa.

Mutta miksi myös journalistit motkottavat hallitukselle? Heillä kai pitäisi olla suhteellisuudentajua sen suhteen, mistä eläkesäästämisen suurimmat menetykset ovat aiheutuneet.

Niin että mistä siis?

Ainakin minun eläkesäästöni katosivat siinä myllerryksessä, joka alkoi Lehmann &Brothersin konkurssista. Tämä on toki oleellista, ja tämän rinnalla hallituksen eläkesäästöpäätökset ovat vain harmitonta piiperrystä.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 15.6.2012.

Kuolemavero ei olisi ekologinen

Meillä metsäalalla on joskus naureskeltu puunhalaajille, joiden mielestä puuhun sattuu, kun se kaadetaan. Ei olisi pitänyt. Olisi pitänyt ottaa vakavasti.

Miksi? Siksi, että ihmisen on pakko käyttää luonnonvaroja. Jos emme halua kuolla, niitä on käytettävä. Ja nimenomaan on käytettävä uusiutuvia luonnonvaroja, sillä muut luonnonvarat loppuvat.

Uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö ei siis ole meille mikään mukava mahdollisuus. Se on ainoastaan välttämätöntä.

Siinä on kuitenkin muuan ikävä piirre: lukuun ottamatta suoraa aurinkoenergiaa ja vesivoimaa se vaatii suurin piirtein aina hengiltä ottamista. Siis tappamista.

Tappaminen on ikävää ja saa aikaan vastustusta. Sille ei voi naureskella, vaan se voidaan vain ottaa tosissaan.

Milloin pitää tappaa sikoja, nautoja tai lintuja, milloin turkiseläimiä, milloin vehnää, ruista, porkkanaa tai puita. Tätä tappamista on sitten helppo käyttää aseena, kun halutan estää uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä.

Se, että tällaista vastustetaan, ei ole yllättävää. Mutta se on, että jopa korkeasti koulutetut ja asiaan perehtyneet eivät ymmärrä, miksi tämä tappaminen on välttämätöntä.

Tutkijatohtori Markus Vinnari ja erikoistutkija Petri Tapio esittivät äskettäin Ecological Economics -julkaisussa lihaveroa, jopa kuolemaveroa. Kumpikin tutkija esiintyi ekologian nimissä, mutta vain Tapiosta voi sanoa, että hänellä on asiantuntijuutta ekologiassa, maataloudessa tai luonnonvarojen käytössä.

Vinnarin ala taas vaikuttaa lähinnä taloussosiologialta. Molemmat katsovat kuitenkin asiantuntemuksensa riittävän esimerkiksi vero-ohjeisiin.

Tapio tyytyisi ympäristöjärjestö Luonto-Liiton esittämään lihaveroon, koska ”lihan ilmastovaikutus on suuri”. Hän ei taida ymmärtää, että lihansyönnin ainoa vaihtoehto on joko kuolema tai kasvissyönti, ja että kasvissyönnin negatiiviset biodiversiteettivaikutukset ovat erittäin suuret.

Jokainen maanviljelijä tietää sen, mitä Luonto-Liitto ja Tapio eivät ymmärrä, että kasvinviljely perustuu aina monokulttuuriin ja tuhoaa siksi biodiversiteettiä, suorastaan määritelmän mukaan. Luonnonmukaisin menetelmä tämän tuhon korjaamiseksi on eläintuotanto.

Se taas ei kannata, ellei joku maksa siitä. Toistaiseksi muita maksajia ei ole ilmaantunut kuin lihaa syövä ihminen.

Vinnari menee pidemmälle. Hän säätäisi veron tappamiselle sinänsä.

En tiedä, mikä on Vinnarin asenne elämään ja luontoon. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että hän ajattelisi luonnolla olevan vain välinearvoa ihmisille. Jos olisi, hän hyväksyisi tappamisenkin, koska ei kai luontoa muuten voisi hyväkseen käyttää.

Jos taas luonnolla on itseisarvo, sen täytyy tietenkin olla samanlainen kaikella luonnolla. Jos Vinnari siis haluaa lopettaa sikojen tappamisen, hänen on – ollakseen looginen – haluttava kaiken muunkin tappamisen lopetusta.

Vinnarin ja Tapion tieteellinen yhteiskuntatiede johtaa siis sekä luonnon että ihmisen tuhoon. Sellaista on nähty ennenkin, mutta nyt niin tuskin käy.

Niin ilmiselvää on näiden ajatusten järjettömyys.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.5.2012.

WWF – kuinka asiat ”todella” ovat

Tällä palstalla ”WWF:n asiantuntijat kertovat, kuinka asiat todella ovat”. Tämän otsikon alla metsäasiantuntija Panu Kunttu kirjoitti (WWF:n Pandan polku 1/2012), että ”metsämme tarvitsevat aidosti hyvää metsänhoitoa”.

Nykyinen, epäaidosti hyvä metsänhoito ei siis riitä. Kuntun mukaan sitä todistaa, että uhanalaisten lajien listalle on päätynyt 1800 metsälajia ja metsätyypeistämme kaksi kolmasosaa on uhanalaisia.

Näinkö asiat siis ovat ”todella”? Eipä tietenkään.

Todellisuudessa metsätalouden takia uhanalaisia lajeja on noin 600. Metsätyyppien uhanalaisuusosuus taas on laskettu niin, että jos yksikään jonkun metsätyypin hehtaari on uhanalainen, kaikki muutkin lasketaan sellaisiksi – myös ne, jotka ovat tiukasti suojelluilla alueilla. Esimerkiksi ympäristöministeriö on todennut Kuntun käyttämän tulkinnan harhaanjohtavaksi.

Kuntun ratkaisu on metsien FSC-sertifiointi. Kun hän ryhtyy ruotimaan Suomessa käytössä olevaa PEFC-sertifiointia, hän syyllistyy lausuntoihin, mitä miltään mainostoimistolta ei markkinointietiikan takia hyväksyttäisi.

Kuntun mainitsemat FSC:n edut – ympäristön ja luonnon monimuotoisuuden huomioon ottaminen, läpinäkyvyys, päätöksenteon laajapohjaisuus – toteutuvat PEFCissä yhtä hyvin. Sen todistavat riippumattomat selvitykset.

FSC:n huonouksista Kunttu ei puhu. Niistä tärkein on, että lopputuotteeseen saa FSC-leiman paljon pienemmällä sertifioidun puun osuudella kuin PEFCissä. FSC:n väitetty tiukkuus kohdistuu siis vain murto-osaan puutuotteeseen käytetystä puusta.

Tätä oudompi oli TV1:n Kuningaskuluttaja kiirastorstaina. Se käsitteli puutarhakalusteiden ekologisuutta.

Toimittaja oli päättänyt – täysin vastoin hyvän journalismin periaatteita – ottaa haastateltavakseen yhden järjestelmän kannattajan. WWF:n suojeluasiantuntija Jari Luukkonen otti tehtävän vastaan ja käytti sen täysimääräisesti oman tuotteen markkinointiin. Samalla journalistin etiikka venyi mittaan, jota voisi verrata siihen, että hän pyytää Keskon edustajalta asiantuntijalausuntoa SOK:n makkaroista.

Luukkonen väitti FSC:n jopa olevan tae sademetsien hävitystä vastaan. Todellisuudessa puolet maailmassa kaadetusta puusta menee polttopuuksi. Kaadetusta sademetsäpuusta maailmankauppaan päätyy vähän, siitä vain vaatimaton kipenä on sertifioitu ja siitä pienin osa FSC:llä.

Luukkonenkaan ei malta olla arvioimatta kilpailijaa, minkä kriittisenä esiintyvä toimittaja sallii. Niinpä Suomessa on Luukkosen mukaan ”PEFC-metsätalouden” takia valtava määrä uhanalaisia lajeja.

Tutkijoiden mukaan metsien uhanalaisten tilanne on kuitenkin parantunut, koska metsiin on päätehakkuiden yhteydessä jätetty säästöpuita. Ja niitä on jätetty juuri PEFCin ansiosta.

Saavutus on kiistaton ja totuus päinvastainen kuin Luukkonen väittää.

Suomen Metsäyhdistyksen uusimmassa Metsä ja puu -mielipidetiedustelussa WWF:n uskottavuus metsätiedon lähteenä on romahtanut.

On vaikea sanoa, mistä se johtuu. ”Todella toden” puhuminen ei kuitenkaan varmaan estäisi parempaa kehitystä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.5.2012.

Hoovering money

Meitä miehiä moititaan usein siitä, että emme lue käyttöohjeita. Jos tämä on totta, olkaa konemyyjät onnellisia.

Minä luen ne. Eivätkä ne normaalisti ylitä alkeellisiakaan tasovaatimuksia.

Ostetaan vaikka Hooverin pesukone. Siinä on asennusohje, joiden mukaan konetta on mahdoton asentaa oikein.

Me ymmärrämme, että pesukoneen on oltava, niin kuin olemme tottuneet sanomaan, vatupassissa. Me myös tiedämme, että se tarkoittaa vaakasuoraa, mutta jostakin syystä Hoover pitää asentaa ”tasapainoon”.

Mitä tämä tarkoittaa, on mahdoton ymmärtää. Varsinkin kun selviää, miten käyttöohje neuvoo testaamaan, onko kone tasapainossa.

Siten, että sitä tönitään. Jos ei tulju, asennus on kunnossa.

Läpäistäkseen tämän testin, koneen ei kuitenkaan tarvitse olla vatupassissa. Ja jos se ei ole, se menee sataprosenttisen varmasti rikki.

Kenen on vastuu, kun ohjeet neuvovat asentamaan koneen väärin?

Hooveria on itse asiassa mahdoton asentaa vaakasuoraan, koska siinä on vain kaksi säädettävää jalkaa. Se onnistuisi, jos asennuspaikan lattialista olisi vaakasuorassa. Suomalaiset kylpyhuoneet ovat kuitenkin niin pieniä, että vaakasuoralla lattialistalla ei saisi riittävää kaatoa.

Ohjeet eivät tästä välitä. Ne on käännetty jostakin kielestä, joiden käyttäjillä on toisenlaiset kylpyhuoneet.

Ajattelin kysyä neuvoa Hooverilta. Siltä löytyi vain maksullinen – siis kallis – puhelinnumero, jossa luvattiin asennusohjeita.

Mikä bisnes! Tehdään mahdottomat asennusohjeet ja pannaan lisäneuvot maksulliseksi.

Oliko ihme, että kone oli edullinen? Rahat imuroidaan jälkikäteen. Hoovering money.

Yhden sähköpostiosoitteen löysin. Se oli myyntiin.

Lähetin sinne tuskaantuneet kysymykseni. Kukaan ei ole vastannut.

Mutta myyjähän on vastuussa. Sellon Citymarketin myyjä kantoi tätä vastuuta sanomalla, että ”emmätiä, itsekin laitoin sinne alle jotain tilsoja”.

Myyjä neuvoi siis asentamaan koneen toisella tavalla kuin asennusohje neuvoo. Toisaalla asennusohje sanoo, että jos kone on asennettu väärin, takuu ei ole voimassa.

Ongelma olisi helppo ratkaista. Tarvitsisi vain tehdä Suomen oloihin sopivat asennusohjeet ja laittaa pakettiin tarvittavat varusteet.

Minulle on nimittäin kerrottu jotakin, mistä Sellon Citymarket ei liene kuullutkaan: paremmissa kodinkonemyymälöissä myydään erikseen pesukoneen asennuksessa käytettäviä ”tilsoja”. Omituista tässä on, että niitä myydään. Eikö ne pitäisi saada osana toimitusta?

Eikä tämä ollut edes ainoa käyttöohjeen omituisuus. Esimerkiksi ohjeessa oleva pesuaineen annostelusäiliön kuva ei ollut tästä koneesta.

Pesuainetta on ‒ jälleen ‒ mahdoton laittaa koneeseen niin kuin käyttöohje neuvoo. On pakko toimia vastoin ohjetta.
Pesuohjelmien valintaohjeista en ymmärrä vieläkään juuri mitään. Mutta se ei ole ongelma: mieshän selviää noin kolmella ohjelmalla, ja ne ovat löytyneet yrityksen ja erehdyksen tietä.

Mutta ihan vaan hooverienkin kannalta olisi ehkä hyvä, jos näitä käyttöohjeita tekisivät ne, jotka myös joutuvat koneiden käytön opettelemaan. Nyt niitä tekevät ne, jotka jo osaavat. Siitä tuskin on muuta kuin haittaa.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Taloudessa 27.4.2012.