Hyvinvointivaltion on tuotettava

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä puhui äskettäisillä Bioenergiapäivillä biotalouden roolista Suomessa. Hän puuttui myös historiaan ja ilmoitti olevansa eräässä kohtaa eri mieltä Pekka Himasen ”oikein hyvien raporttien” kanssa: kun Himanen haluaa perustaa hyvinvointivaltio 2.0:n, Penttilä sanoi sen menneen ja vaati hyvinvointivaltio 3.0:aa.

Kummankin käsityksen mukaan hyvinvointivaltio perustettiin sodan jälkeen ja ennen kaikkea 1960- ja -70-luvuilla. Himasen mukaan se kuitenkin eli näihin päiviin asti, kun taas Penttilän mukaan se kaatui 1990-luvun alun lamassa, minkä jälkeen meillä oli Nokia-vetoinen hyvinvointivaltio 2.0.

Kumpaakin käsitystä leimaa tietämättömyys ‒ toivottavasti se on sitä eikä pimittämistä ‒ sen ensimmäisen hyvinvointivaltion luomisesta. Kumpikin näkee asian niin, että hyvinvointivaltio on jotakin, jolle pitää löytyä ”ulkopuolinen” maksaja.

Ensimmäinen hyvinvointivaltio kuitenkin onnistui niin hyvin, koska se maksoi itse itsensä. Esimerkiksi Pekka Kuusen kirjasta 60-luvun sosiaalipolitiikka selviää oikein hyvin, että hyvinvointivaltion tarkoitus oli luoda uutta kysyntää lisäämällä tasa-arvoa ja rakentamalla turvaverkkoja.

Tämä myös onnistui, mistä seurasi arvaamaton määrä taloudellista toimeliaisuutta, eli hyvinvointia.

Hyvinvointivaltion tarkoitus ei siis ollut kakun jakaminen, vaan sen kasvattaminen. Tämän on unohtanut ennen muuta elinkeinoelämä, joka kuitenkin hyötyi siitä eniten suhteessa antamiinsa panostuksiin.

Tämä taas johtunee siitä, että meillä ei ole perinteistä länsieurooppalaista konservatiivista ymmärrystä ‒ tai puoluetta tai liikettä ‒ siitä, että yrittäjän menestys ei voi koskaan olla yhteiskunnan tavoite, vaan keino. Eikä siitä, että sana elinkeinoelämä pitäisi ottaa kirjaimellisesti: kyse on ihmisten elinkeinoista, ei tavasta haalia lisää mammonaa yrityksille ja niiden omistajille.

Suomalaisen oikeiston keskenkasvuinen näkemys yhteiskunnasta ei ollut vaarallista niin kauan kuin yrittäjän ahneuden aatteeksi korottanut kokoomus ei ollut vallassa. Mutta nyt kun se on, ideologinen alastomuus on käymässä ilmeiseksi.

Palvomalla yksien ahneutta ei rakenneta yhteiskuntaa vaan tuhotaan se. Korkeintaan sillä rakennetaan lyhyen aikavälin kannatusta.

Vai mistä luulette johtuvan, että iso osa kansalaisista ei enää ymmärrä, että yritykset tekevät tuotteita ja palveluita meille kaikille, eivätkä vain voittoa omistajilleen. Jopa toimittajille saa nykyään selittää, että puita kaadetaan, jotta saataisiin niitä taloja, sitä paperia ja niitä pahvipakkauksia, mitä sinä ja minä tarvitsemme, eikä siksi, että yritykset vain haluavat kaataa puuta.

Ongelma ei ole yksin kokoomuksen. En ole useinkaan kuullut niin raskasta yrittäjiin kohdistunutta pilkkaa, mitä harrasti Perheyritysten liiton toiminnanjohtaja Matti Vanhanen, kun hän taannoin TV1:n A-Studiossa väitti yritysten investoivan halukkaammin, jos investoinnin tuloksena syntynyt voitto… ei, ei voitto, vaan sijoitusmarkkinoiden voitosta perittävä vero olisi yrityksestä nostettavan osingon veroa pari prosenttiyksikköä suurempi.

Jos suomalaiset yrittäjät ajattelevat näin, jos he investoivat parin prosenttiyksikön verosäästö mielessään ‒ mitä en usko ‒ ei todellakaan ole ihme, jos yrittämistä ei saada tässä maassa kannattamaan.

Hyvinvointivaltiota ei voi pelastaa, koska kukaan ei mietikään, miten sen saisi maksamaan itse itsensä. Ongelma ei siis ole, kuinka saamme sille rahaa jaettavaksi, vaan kuinka saamme sen tuottamaan.

Toistaiseksi en ole nähnyt tästä visioita, saati vanhanaikaisia ehdotuksia.

Joosef ‒ kaikkien aikojen vappuisä

Lapinlahtelainen rehtori Petri Järveläinen piti tänä aamuna Aamuhartauden Yleisradion Radio ykkösessä. Hän puhui Jumalan kasvoista, jotka ”ovat niin kirkkaat, ettei ihminen voi niitä nähdä”.

Siksi tarvitaan naamari. Kun Jumala esimerkiksi Herran siunauksen toivomalla tavalla kääntää kasvonsa ihmisen puoleen ja lupaa hänelle Rauhan (iso R, HM) ‒ mikä on yksi maailman innostavimmista lupauksista, Jumala lupaa syvän mielenrauhan maailman melskeissä ‒ hän ei voi kääntää kasvojaan ihmistä kohti ilman naamaria, muuten ihminen tuhoutuisi.

Järveläinen muisteli isänsä roolia vappuhulinoissa, mikä tuntui tutulta, eikä vain vapun suhteen. Isälle oli annettu vappunaamari, jonka takaa hän katsoi etäältä vaimonsa ja lastensa kevätiloa vähän vaivautunein, mutta siis peitetyin ilmein.

Isä katselee elämää kuin Joosef. Mitäpä muuta Joosef oli omassa perheessään kuin ulkopuolinen?

Me emme tiedä Joosefista paljoakaan, mutta sentään sen, että hän oli puuseppä, eräänlainen esiteekkari. Myöhemmin Joosef korotettiin työläisten ja asunnottomien suojeluspyhimykseksi ja katolinen kirkko viettää hänen muistopäiväänsä. Kappas vain, ensimmäisenä toukokuuta.

Me emme tiedä, mikä oli Joosefin näkemys ikääntyneen vaimonsa Marian lapsentekomahdollisuuksista. Sen tiedämme, että Maria itse ei niihin uskonut.

Marian siskon, Elisabetin hedelmällisyyteen taas ei uskonut edes hänen miehensä, pappi Sakarias. Liioin ei siihen uskonut enkeli Gabriel, joka ilmestyi Sakariakselle ja sanoi, että kaikesta huolimatta Elisabet synnyttää pojan, jolle on annettava nimeksi Johannes ‒ myöhemmin Kastajana tunnettu.

Epäuskonsa johdosta Sakarias sai kärsiä mykkyyttä Johanneksen syntymään asti.

Vasta kuusi kuukautta tämän jälkeen tuli Marian vuoro. Siis Marian. Toisin kuin papille, puusepälle ei kerrottu mitään.

Nyt pojan nimeksi piti antaa Jeesus. Gabrielin mukaan pojasta tulisi ”suuri, ja hänet pitää kutsuttaman Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä, valtaistuimen, ja hän on oleva Jaakobin huoneen kuningas iankaikkisesti, ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua oleman”.

Kuten tunnettua, Maria epäili. Mutta epäilikö Joosef?

Arvata saattaa. Gabrielilta saadun ilmoituksen perusteella Marialla lienee ollut hyvä syy hyysätä poikaa kotona kolmikymppiseksi asti ‒ varsinainen peräkamarin poika, josta Gabriel ei luvannut edes sitä mitä Johanneksesta, että hän ei käyttäisi alkoholijuomia.

Jos Joosef napisikin, meille sitä ei ole kerrottu. Joosef varmasti tunsi Sakariaan ja Elisabetin tapauksen. On jälkiviisautta sanoa muuta kuin että jäljet pelottivat.

Ryhdyttyään kutsumukseensa, jota hänelle välitti joko äiti, Pyhä Henki tai molemmat, Jeesus viimein, noin 30-vuotiaana lähti maailmalle. Jos se helpotti Joosefia, se oli väliaikaista.

Melko pian Jeesus mellakoi mukaansa joukon opetuslapsia, hankki itselleen maineen liuhupartaisena vallankumouksellisena ja tuomittiin kuolemaan jotakuinkin terroristina. Mitä mieltä Joosef ‒ tai edes Maria ‒ oli kaikesta tästä, sitä meille ei ole katsottu arvolliseksi kertoa.

Järveläisen sanoin, Jumalan ensimmäiset edustajat lapsen elämässä ovat vanhemmat. Me tiedämme, että tämänkin perheen isä hoiti velvollisuutensa tinkimättä niin perhettään kuin valtiota vastaan.

Edes veropakolaiseksi Joosefia ei voi syyttää, sillä hänhän nimenomaan hakeutui toiselle paikkakunnalle veronmaksuun ‒ aikana, jolloin toiminnalla ei ollut vielä minkäänlaista traditiota.

Kuollessaan Jeesus puhui isästään, joka hylkäsi hänet, mutta jonka käsiin hän kuitenkin antoi henkensä. Puhuiko Jeesus siitä isästä, jota olemme kuvitelleet, siis Jumalasta, vai Joosefista? Ehkä molemmista.

Vappuna, Joosefin muistopäivänä me isät ja miehet saamme kuitenkin olla Jumalan vappunaamareita. Järveläisen sanoin, se on meille suuri kunnia.

Petri Järveläisen Aamuhartaus on kuunneltavissa Ylen Areenassa 30 vuorokauden ajan.

Terveisiä ruokahelvetistä

Hevosgate se vasta onkin gate. Minäkin jouduin tunnustamaan, että olin väärässä.

Ihmettelin kovin, miksi kukaan sekoittaa kalliimpaa hevosenlihaa halvempaan naudanlihaan – mikä ansaintalogiikka? Kunnes kuulin, että ei se hevosenliha mitään kallista ole.

Se oli vain yksi hevosgaten tyrmistyksistä: miksi ei ole, onhan se sentään paljon parempaa kuin naudanliha.

Kysymys on tietenkin markkinoiden logiikasta. Jotkut sanovat, että se johtaa laadukkaampien tuotteiden voittoon.

Suomalaisessa ruokakaupassa se kuitenkin johtaa vain halvempaan. Siihen on monta syytä. Onneton ruokajournalismi, kirjaimiin K ja S tiivistyvä ruokahelvetti, kaiken kruununa vähään tyytyvä, tietämätön kuluttaja.

Valtakunnan päälehdestä olemme saaneet lukea sellaisenkin hulluuden, että nykyään kalasta ja lihasta halutaan käyttää vain puhtaat lihat, ”koska maku on tärkein”. Lehdessä ei siis tiedetä, että ruoan maku tulee aina nimenomaan kaikkien syötävien eliöiden sivuosista: kylkirimpsusta, sivulihoista, päästä, pyrstölihoista, maksasta, munuaisista, aivoista, kamarasta, rapuvoista.

Katsokaa leijonalaumaa. Minkä etuoikeutetut urokset syövät ensimmäisenä? Sisäelimet.

K ja S ovat painaneet suomalaisen ruokakulttuurin niin alas kuin se on tarjonnalla mahdollista painaa. Kunnollisia leikkeleitä etsiessään löytää vaikkapa kymmenittäin erilaisia keittokinkkuja, jotka maistuvat kaikki samalle eivätkä edes niin hyvälle kuin perinteinen lauantaimakkara.

Miten selvitä tästä viidakosta?

Etnisissä kaupoissa kaikki ruoka on hyvää ja edullista. Niistä saa maistuvimmat vihannekset, tuoreena pakastetut kanat, kalkkunat, naudat ja lampaat, niistä tehdyt makkarat ja muut. Vain sikaa ei ole, sattuneista syistä.

Sitä taas löytyy Virosta. Pelkästään hintaa koskeva suomalainen joulukinkkukeskustelu voitaisiin unohtaa ja ostaa Virosta kinkut, koska ne maistuvat kinkulle.

Tallinnassa ei tarvitse mennä Stockmannille asti. Esimerkiksi sataman Rimin, joka on muuten K-kauppa, kalavalikoima hakkaa jokaisen suomalaisen Citymarketin.

Tämä pätee niin tuoreeseen kuin säilykkeeseenkin. Yksin sillivalikoima on metrikaupalla pidempi kuin Cittarissa, josta ei saa edes kuivattua kalaa.

Erikoisuuksia löytyy Sataman Torilta. Kuten savustettuja viiriäisiä ja sesongin aikaan monenlaisia verimakkaroita.
Suomessa verimakkaroista tunnetaan vain musta makkara, joka on oikeastaan ryynimakkara. Silti verimakkaroiden kirjo on Suomessakin perinteisesti laaja.

Torilla on jopa savustettuja kalanruotoja. Voiko kuvitella, että suomalainen ruokamafia tarjoaisi savustettuja kalanruotoja? Asiakkaatkin saattaisivat loukkaantua.

Niin, ne asiakkaat. Suomalaiselle kuluttajalle kelpaa vain kaikkein halvin tarjouslihapulla, minkä päälle hän veisaa kaupan opettamana virttä, että se juuri on sitä laaturuokaa.

Lyhyessä ajassa kuluttaja on – kaupan ja onnettoman ruokajournalismin tukemana – unohtanut, mitä savustetuista kalanruodoista voi tehdä. Eikä ruokamafia halua sitä kertoa, koska sittenhän se ei saakaan myytyä sitä euron pakasteseitipakettia.

Suurin syyllinen suomalaiseen ruokakulttuuriin onkin suomalainen kuluttaja, tuo vähään tyytyvä ja vähän tietävä paimenpoika.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 15.3.2013.

Halvalla – hinnalla millä hyvänsä

Joskus aikaan iisalmelaiset ylpeilivät sillä, että kaupunki on viimeinen, jonne tehdään ohitustie. Jos tämä on totta, Iisalmen olemassa oleva ohitustie osoittaa kaupungin mielipiteen merkityksen.

Ohikulkutien vastustaminen on meillä outoa. Merkitseehän ohikulkutie edistystä. Merkitseehän?

Kukaan ei vain tullut ajatelleeksi, että ohikulkutie ottaisi huomaansa ensiksi nuorison, sitten kaupan ja lopulta koko kylän. Mutta vaikka tämä kaikki on tiedossa, ohitusteitä tehdään edelleen?

Mikä suomalaisten geeneistä on se, mikä haluaa tuhota lähiympäristön?

Niitä on kaksi: K ja S. Näistä S on osuuskunta, jossa on lukuisia hallintoneuvostoja. Yhtäkään näihin hallintoneuvostoihin valittua ei kiinnosta, millaisia hirviöitä osuuskunta ympäristöömme rakentaa.

Neuvostot on kuitenkin valittu vapailla vaaleilla. Eivät sitä tee siis he, vaan me.

Siis sinä ja minä, K ja S – me emme välitä, miltä asuinympäristömme näyttää. Meille tärkeintä on halpa hinta, hinnalla millä hyvänsä.

Matkailin viime kesänä pohjoiskalotilla. Ja hämmästyin.

Ajoimme Uumajasta Mo i Ranaan, sieltä Narvikiin ja takaisin Suomeen. Emme nähneet yhtäkään ohitustietä. Siis emme yhtäkään.
Liikenne ”jyräsi” kaikessa sovussa aivan kaikkien keskustojen – Uumaja, Lycksele, Storuman, Mo i Rana, Fauske, Narvik – läpi. Jos oli ongelmia, autot ajoivat hitaammin.

Suomalainen liikenneinsinööri viisastelee tähän, että esimerkiksi Norjan vuoristossa ei vaan voi rakentaa ohitustietä. Ehkä, mutta miksi jouduimme ajamaan myös Uumajan, Lyckselen ja Storumanin keskustojen läpi? Ja kyllähän tilaa on Norjassakin, insinööri osaa kyllä mennä kallion läpi.

Sitten Suomi-insinööri sanoo, että ohitustietä pääsee nopeammin perille. Muiden insinöörien arvioiden mukaan jopa jokusen minuutin aiemmin.

Mutta onko kukaan kysynyt, mitä ihminen tekee näillä minuuteilla? Tarvitseeko hän niitä? Ovatko ne sopiva hinta elinympäristömme tuhoamisesta?

Suomessa tätä ei ole mietitty, enkä tiedä, onko mietitty muuallakaan Pohjoiskalotilla. Silti vain me olemme pilanneet kotiseutumme ohitusteillä.

Edellä kirjoitettuun on kaksi poikkeusta, jotka todellakin vahvistavat säännön.

Ensin on Rovaniemi, jonka ohitustie ei itse asiassa ohita, vaan menee läpi. Olkaa onnellisia, rovaniemeläiset, kuilun päälle tullaan rakentamaan enemmänkin.

Toinen on Haaparanta.

Muistan, kun opiskeluaikoina liftasimme Haaparantaan rasvareissulle. Silloin kaupungin keskusta oli vilkas ja kukoistava.
Sitten tulivat suomalaiset typerine ideoineen. Nyt Haapatornio on yhtä kuin rajan ylittävät Ikeat ja Citymarketit.

Haaparannan vanha keskusta on kuollut. Kannattiko tämä yhteispohjoismainen itsemurha?

Kuvaavinta on lähteä Torniosta etelään. Moottoritie on yhtä leveä kuin pitkäkin. On todella helppoa ohittaa Kemi.

Toki vain fyysisesti. Mieleni palaa aina Lappiin, vaikka tämä onkin tällä tietoa viimeinen kolumnini Lapin Kansassa, maakuntieni ykköslehdessä.

Jos pääsit tänne asti, kiitän sinua sietämisestä. Se on rehellisempi nimitys suvaitsevaisuudelle.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 3.12.2012.

Yhä huonommin, yhä huonompaa

Yleisradio on tuhonnut Radio Suomen tasoa viime vuodet oikein kaksin käsin. Siksipä en oikein enää viitsi kuunnella radiota muuten kuin tavan takia. Olen nimittäin myös kyllästynyt yhtämittaiseen kanavanvaihtamiseen.

Radio Suomesta haluaisi kuunnella ennen muuta asiaa, siis järjellistä puhetta. Niinpä tuho aloitettiin korvaamalla asiapuhetta musiikilla, jota häpeämättä kutsutaan laaduksi. Esimerkiksi lauantaiaamun toimitetut alueohjelmat vaihdettiin halvimpaan mahdolliseen, puhelintoivekonserttiin.

Jäljelle jääneeseen puheeseen tunkeutuvat omituiset ylisanat. Kerrankin kuulin parin tunnin sisään, että Radio Suomen toimittaja Iiris Mattila on ”iki-ihana” – ketä kiinnostaa, Olavinlinnan ympäristö on ”henkeäsalpaava” – ihan hyvin siellä on henki kulkenut, Tangomarkkinoiden (tuleva) finaali on ”ikimuistoinen” ja sen osanottajat ovat ”superfinalisteja”.

Sanomatta jäi, että markkinoita sponsoroi Yle.

Myös viitseliäisyys on kortilla. Aiemmin viimeinen, ennen aikamerkkiä tuleva musiikkikappale osattiin aloittaa niin, että se loppui sopivasti ennen aikamerkkiä. Nyt ei yritetäkään osua, vaan kappaleen loppu häivytetään lähes aina. Näin Radio Suomi kunnioittaa sitä korkeatasoista musiikkia, mitä se valehtelee lähettävänsä.

Kerran häivytettiin jopa tilattu kuunnelma. Toisella kertaa se katkaistiin keskeltä aikamerkin viimeiseen piippaukseen. Minusta tällainen on jo törkeää.

Sääennusteet ovat aivan outoja. Usein ne eivät edes ennusta, vaan toteavat, että sää on ”hyvää” – siis kaupunkitoimistossa istuvan toimittajan mielestä. Tuulesta ei yleensä sanota sanaakaan, vaikka se saattaa esimerkiksi vesillä liikkujalle olla se tärkein tieto.

Sateesta puhutaan. Viime kesänä Turun radio intoutui ”ennustamaan”, että ”sade loppuu aikanaan”.

Esimerkiksi minun mökilleni kuuluvat Turun, Porin ja Helsingin lähetykset. Usein ne onnistuvat tekemään samalle paikalle kolme, täysin erilaista säätiedotusta.

Radio Suomi on aina ollut uutiskanava, ja yrittää olla sitä edelleen. Silti kanavalta kuulee yhä enemmän samaa juttua pitkin päivää.

Usein se on lainaus Ylen edellisen illan tai aamun ohjelmista. Ylelle uutinen onkin se, mikä on sanottu Ylen haastattelussa, oli se sitten mitä tuubaa hyvänsä.

Radio-osaamisen perusteita on, että uutisen ensimmäinen sana ei saa olla ratkaiseva uutisen ymmärtämisen kannalta, ja jos se sitten onkin, sitä pitää toistaa uutisen mittaan.

Radiouutiset toimii päinvastoin. Niinpä kuulemme paljonkin tapahtunutta, mutta emme esimerkiksi tiedä, missä maassa se on tapahtunut, kun se ensimmäinen sana meni ohi eikä sitä takuulla sanota uutisessa toista kertaa.

Pahimmillaan veltto uutistyö suorastaan hankaloittaa elämää.
Syksyllä kerrottiin ampumistapauksesta Helsingissä. Ensimmäinen sana kertoi sen A:lla alkavan talon nimen, missä ammuttiin, toista kertaa sitä ei kerrottu.

Syntyi vakava huoli läheisistä, kunnes muilta kanavilta selvisi, että ammuttu olikin Aikatalossa eikä työpaikallani Autotalossa.
Että kiitos näistäkin sydämentykytyksistä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.11.2012.

Likainen tupla – HS 18.1.

Muistanpa olleeni puolustusvoimien tiedotustilaisuudessa joskus kauan sitten, jolloin asiat olivat vielä yksinkertaisia. Silloin haastattelemani upseerin mukaan sotilaat eivät edes saaneet osallistua poliittiseen keskusteluun, mutta eivät halunneetkaan, koska se on kumminkin niin naiivia.

Tämä on tullut mieleen viime aikoina useammankin kerran. Voisin väittää, että vaikka olisikin ollut naiivia, ei missään tapauksessa niin naiivia kuin nyt.

Viimeaikaisia hulluuksia on pohjustettava aiemmilla, koska muuten ne eivät avaudu. Muistellaan, mitä puolustusministeri Carl Haglund sanoi, kun häneltä kysyttiin, mikä on muuttunut, kun Suomi nyt kannattaa Islannin ilmavalvontaa ja muutama kuukausi sitten ei kannattanut.

Haglundin vastaus oli tyrmistyttävä: oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Linja on muuttunut täsmälleen päinvastaiseksi, mutta oikeastaan mikään ei ole muuttunut.

Kun ruotsalaiset sitten esittivät, että Suomi ja Ruotsi hankkisivat yhteisiä aseita, Haglund loihe lausumaan: Suomi ilman muuta antaa apua, jos Ruotsi joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Jostakin syystä tähän ei puuttunut kukaan. Olemmeko me siis yhtä mieltä siitä, että jos vaikkapa Ruotsin eteläosaan kohdistuu hyökkäys, sanokaamme vaikka idästä, me ilman muuta riennämme avuksi?

Jos olemme, kannattaisin kuitenkin vaihtoehtoa, jossa Skåneen ensisijaisesti lähtisi joku muu porukka kuin se, mikä on lähinnä itärajaa. Siis Suomen itärajaa.

Kun olen sanonut näin, minulta on kysytty, että eikö tilanne kuitenkin ole aika epätodennäköinen. Mitäpä tuohon vastaisi?

Voisi kuitenkin yrittää vaikka näin: onko se niin, että jos tilanne on epätodennäköinen, Suomen puolustusministeri saa sanoa siitä mitä puuta heinää haluaa?

Sitten Haglund ilmoitti, että ruotsalaisten ehdotus vaatisi vähintäänkin valtiosopimuksen, ellei peräti puolustusliiton perustamista. Aina niin infantiilit toimittajat kävivät tämän lausunnon kimppuun ja alkoivat väittää, että Haglund esittää puolustusliittoa.

Siis jos minä sanon, mitä sinun esityksestäsi seuraa, siitä tuleekin minun esitykseni. Missä vaiheessa toimittajat ovat muuttuneet näin pöljiksi?

Ehkä siinä vaiheessa, missä he rientävät kysymään seuraavalta narrilta, että mitäs mieltä olet mokomasta. Sellaiseksi antautui presidentti Sauli Niinistö, joka ilmoitti, että mitään sotilasliittoa Ruotsin kanssa ei tehdä.

No hohhoijaa – olisiko ollut viisasta sanoa, että eipä sellaista ole kukaan kyllä esittänytkään.

Kaikki tämä taustalla kannattaa sitten alkaa tavata Helsingin Sanomia, joka julkaistiin 18.1. Ensinnä on juttu hankkeesta rakentaa Suomelle kyberpuolustus.

Jutusta käy ilmi, että kyberpuolustusta on mahdoton organisoida, koska sosiaalidemokraatit ovat tulleet tulokseen, että maallemme ei saa rakentaa valmiutta kyberhyökkäykseen. Mutta jutusta ei käy ilmi, mikä on sosiaalidemokraattien perustelu kannalleen.

Se olisi hyvä tietää. Ihan vaan siksi, että ei tätä maata voi ilman sosiaalidemokraatteja puolustaa.

Vaikeneminen pelottaa. Onko sosiaalidemokraatit vallannut haloslainen ajattelutapa, jossa uskotaan, että kyllä meille ollaan kilttejä, jos mekin ollaan kilttejä?

Tämähän on Suomen ulkopoliittisen linjan puolikas – se toinen puolikas teki siitä linjasta vahvan, siis kaikille mahdollisimman vakuuttava sotilaallinen puolustuskyky ja -tahto.

Minkä hyvänsä strategiapelin – vaikka nyt edes Afrikan Tähden – pelaajalle on itsestään selvää, että pelkällä puolustamisella ei pärjää lainkaan. Suomen maanpuolustus ei kuitenkaan ole mikään peli, vaan totista totta. Olisi valtavan mukava uskoa, että myös demarit olisivat tätä mieltä.

Avaamme seuraavan aukeaman, siis Helsingin Sanomissa. Havaitsemme, että presidenttimme ilmoittaa, että Suomi puolustaa koko maata. Pitäisikö kysyä, mitä maata.

Ei sillä, että presidentti voisi muutakaan sanoa? Sen sijaan kysymys kuuluu, onko tämä uutinen – onhan Helsingin Sanomat kuitenkin oman ilmoituksensa mukaan uutislehti.

Onko uutislehden välttämättä painettava presidentin sanat, vaikka ne tiedetään roskapuheeksi? Vaikka tiedetään, että ne on annettu vain siksi, että muutakaan ei voi sanoa.

Ja tätä miettiessä kannattaa muistaa, että tuo ylivoimainen Nato ei edes suunnitellut Pohjois-Norjan pitämistä, jos kylmän sodan aikana olisi tullut riita Neuvostoliiton kanssa.

Mutta kuten sanotaan, Niinistö rauhoitteli. Se onkin ainoa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja.

Niinistön mukaan yhteisten aseiden hankkiminen Ruotsin kanssa on vain normaalia ”pooling and sharing” -periaatteen toteuttamista. Näin meille kerrotaan kaikille tarkoitetussa Helsingin Sanomat -nimisessä päivälehdessä, mutta mitä tuo periaate tarkoittaa, sitä meille pöljille ei tietenkään kerrottu.

Mutta ehkä silläkään ei ole merkitystä, kahdesta syystä: meidän ei tarvitse ymmärtää eikä lausunto kokonaisuudessaan kumminkaan tarkoita mitään.

Maalaisjärjelle on kuitenkin selvää se, mitä Haglund jossakin yhteydessä sanoi, että oli periaate mikä hyvänsä, niin ei saa käydä, että sotaa käydään täällä ja aseet ovat toisaalla.

Poliittisten johtajien epäuskottavuuden kruunasi saman sivun juttu otsikolla ”Mullistavaa ei ole vireillä”. Vaikka kuinka haluaisi uskoa otsikon sanomaan, koko sen alla oleva teksti viittaa päinvastaiseen – että nimenomaan jotain mullistavaa on vireillä.

Mutta sehän on Suomen ulkopolitiikan pitkä linja, että ”mitään mullistavaa ei ole vireillä”.

Siksi kysynkin, jos Suomella on joku ulko- tai puolustuspoliittinen linja, että eikö voisi jo palkata jonkun, joka miettisi edes hetken, mitä siitä sanotaan ulospäin.

Jos sellaista linjaa taas ei ole, ketään on turhaa palkatakaan – järkevän puheen luominen järjettömästä on mahdoton tehtävä.

Joukkokeisarilla ei liene vaatteita

Takavuosina kävimme jonkinlaisen väännön saadaksemme metsäministeriön ymmärtämään, että sähköinen verkkoäänestys ei ole hyvä tapa arvioida minkään tärkeän asian ‒ tässä tapauksessa metsälain ‒ kannatusta. Ei, vaikka se vaatisi rekisteröintiä ‒ jokainenhan voi käytännössä rekisteröityä kuinka monella nimellä hyvänsä.

Tämäntyyppisiä lähestymistapoja kutsutaan joukkoistamiseksi. Niiden perustelu on pelottavan populistinen.

Toimittaja Jani Kaaro kirjoitti (HS, 7.1.2013): ”Miksi kaupungit ja valtio tilaavat mansikoita maksavia selvityksiä kapealle sektorille erikoistuneilta konsulenteilta, kun he voisivat koota maallikkoja amatööriraateihin pohtimaan samoja kysymyksiä? Maallikkojen raadit olisivat varmasti kelvollisia pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin kuinka ratkaista Helsingin lumiongelmat.”

Joissakin yhteiskunnissa ”konsulentit” onkin korvattu valaistuneilla maallikoilla. Yleensä siitä ei ole seurannut hyvää. Eivät maallikot ole ‒ talkootyön lisäksi ‒ esittäneet Helsingin lumiongelmiinkaan juuri ratkaisuja.

Voi silti olla, että eteenpäin on päästy. Kaaro kertoo kolme onnistuneen joukkoistamisen edellytystä: joukon jäsenillä on oltava perustietoa kyseessä olevasta asiasta, he tulevat mahdollisimman erilaisista taustoista ja he saavat toimia itsenäisesti.

Tuolla tavalla hyötyä saattaa olla, mutta vain saattaa. Näyttää nimittäin siltä, että käytetyt raportointimenetelmät ‒ ainakin ne, mitä niistä näkyy julkisuuteen ‒ hävittävät kaikki nämä hyödyt.

On aivan varma, että jos joukosta ilmaantuu yksikin uusi idea tai heikko signaali, se hukkuu heti, kun joukkoistajat alkavat yhdistellä niitä kohorteiksi, summaluvuiksi ja graafeiksi. Näin saaduissa tuloksissa taas ei ole yleensä mitään, mitä ei olisi jo kirjattu virallisiin raportteihin ja suunnitelmiin tai puolueohjelmiin.

Kun Espoo käytti joukkoistamista strategiansa laadinnassa, sille selvisi, että espoolaiset haluavat kaupungiltaan ”toimivaa liikennettä” ja ”hyviä palveluita”. Kun metsäalalla etsittiin heikkoja signaaleja, löytyi esimerkiksi ilmastonmuutos ‒ siis silloin, kun sen näki jo ikkunastakin.

Tulosten konkreettisuus perustuu vain siihen, että joukkoistajat kivenkovaan sellaista väittävät. Me muut taas haluaisimme tietoa siitä, millä tavoin liikenne ja palvelut turvataan ja mitä sen ilmastonmuutoksen suhteen oikein pitäisi tehdä.

Vaan eipä heitetä kirvestä kaivoon. Joukkoistamistyökaluja kauppaavan Fountain Parkin Jenny Björklund lisää vielä yhden edellytyksen onnistuneelle joukkoistamiselle: sen ”mestarin tulee hallita keinot jolla… joukkoistaminen johtaa tuloksiin ja toiminnan muutokseen”.

Vastuu onkin siis tilaajalla.

Jos mestaruus tarkoittaa taitoa esimerkiksi uusien ideoiden löytämisessä ja jos joukkoistamisen työkalut auttavat löytämään eikä hukuttamaan niitä, työkaluista voi olla hyötyä. Epäilen kuitenkin.

Jos yksikin Espoon löytämistä yli 18 000 ideasta olisi uusi, merkittävä ja toteuttamiskelpoinen, Espoo varmaan kertoisi siitä mielellään. Metsäalalla niitä ei löydetty, sen tiedän varmasti.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 18.1.2013.