Olen tuntematon sotilas

Olin äskettäin tilaisuudessa, missä Turvallisuuskomitean edustaja selvitti käsitystään nykyisestä informaatiosodankäynnin tilanteesta. Tämä komiteahan toimii puolustusministeriön yhteydessä ja sen tehtävänä on avustaa valtioneuvostoa ja ministeriöitä erilaisissa ”yhteiskunnan häiriötilanteissa”.

”Sotilaille tässä ei ole mitään uutta. Informaatiosotaa on käyty aina”, komiteaa edustava upseeri sanoi. Tämän mielipiteen olen kuullut viime aikoina harvinaisen usein.

Yleensä sen kuulee sellaisten poliitikkojen suusta, jotka haluavat hyssytellä entisen, ja jotkut jopa nykyisen ystävänsä Kremlin aiheuttamaa uhkaa.

Toisaalta niin sanotut turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ovat aika yksimielisiä siitä, että sotaa ensinnäkin käydään kaiken aikaa, ja lisäksi he ovat hyvin, joskaan eivät täysin yksimielisiä siitä, että se todellakin on luonteeltaan toisenlaista kuin ennen.

Kun heille esittää erään kysymyksen, he yleensä myöntävät, että sota todellakin on uudenlaista.

Esitin tämän kysymyksen mainitulle Turvallisuuskomiteaa edustavalle upseerille. Kysymys oli yksinkertainen: ”Kuinka niin. Itse, kun menen sosiaalisen mediaan, olen havainnut olevani kaiken aikaa informaatiosodankäynnin kohteena.”

Upseeri, jonka nimeä en tilaisuuden luonteen vuoksi voi kertoa, vähätteli. Myöhemmin, kävellessämme kahvipöytään, tarkensin: ”Kysymyshän ei ole pelkästään siitä, että olen sodankäynnin kohteena, vaan siitä, että minä myös vastaan. Toisin sanoen, en pelkästään ole kohde, vaan myös itse käyn sotaa.”

Siinä vaiheessa hän myönsi, että olen aivan oikeassa sanoessani, että nykyisessä informaatiosodassa ero aikaisempaan on tässä: tavalliset ihmiset, siis sinä ja minä, myös käymme tätä sotaa.

Vihollinen on tiedossa: me. Kuulostaa pahalta, mutta mielestäni todelliselta.

Maa, joka katsoo oikeudekseen miehittää kahta naapurimaataan, mitä luonnollisimmin pitää mahdollisena miehittää muitakin.

Jokaisen tällaisen maan naapurin on valmistauduttava puolustukseen. Sen laiminlyömistä voi pitää maanpetoksena.

Miehitystä, tuli sitä tai ei, valmistellaan verkossa ja muuallakin kaiken aikaa. Kaiken varalta.

Verkossa sotaa käydään juuri nyt. Myös minä käyn sitä.

Olen infosodan tuntematon sotilas. En sillä tavalla, että kuolisin, mutta sotaa käyn, selvästikin.

Tahtomattani, mutta kun minulla ovat nämä näkemykset, jotka eivät nyt ole niin kovin kummallisia, mutta joiden kimppuun joidenkin on vain pakko käydä.

Ja kyllähän minäkin käyn toisten näkemysten kimppuun. Kriisitilanteessa nimittäin ei selvitä vain puolustautumalla. Tarvitaan myös niitä, jotka hakeutuvat taisteluun. Niin yksinkertaista se on.

Kyse on siitä, haluammeko puolustautua. Meillä voi olla hyväkin kyky, mutta jos meillä ei ole halua, me emme tee sillä kyvyllä mitään. Ja juuri sen halun kimppuun meillä käydään.

Toisin kuin usein ajatellaan, Kreml ei tuhoa Suomen puolustuskykyä tuputtamalla kremliläistä näkemystä Ukrainan sodasta tai maailmanmenosta muuten. Sen sijaan yhtenäisyys tuhotaan tuottamalla viestejä rasismista, homofobiasta, vaihtoehtoisesta mediasta ja lääketieteestä, EU-kriittisyydestä.

Näitä asioita koskevia trolliviestejä on tullut yhdestä ja samasta tehtaasta, niitä levittävät samat henkilöt, profiilit ja tahot. Tavoite on luoda epäluottamusta ja sekaannusta. Se myös onnistuu.

Yleensäkään sodan tavoite ei ole vihollisen, vaan vihollisen puolustuskyvyn tuhoaminen. Sotahistorian stiiknafuulioiden sijaan Kreml on jo aikaa sitten tajunnut, että siihen ei välttämättä tarvita aseita kuin pelotteeksi.

Asiaan kuuluu, että länsimaat eivät halua käydä sotaa – mikä on tietenkin hieno asia, mutta hengenvaarallinen asenne, jos naapurissa ei ole mitään estoja sodankäynnille. Valittu taktiikka on Kremlille siksikin hyvä, että sillä ei oikein ole rahaa. Internet on halpa keino.

Pelkästään yhden ohjuksen hinnalla saa verkossa aikaan huomattavaa hämmennystä. Lisäksi tukena on monilukuinen verkosto hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka laajentavat sekaannusta tehokkaasti.

Todellakin, yritettyäni vuosikaudet ja turhaan tämmöisenä C-luokan nostomiehenä löytää keinoja osallistua maanpuolustukseen, olenkin yhtäkkiä havainnut olevani keskellä tätä työtä – siis sitä, mitä puolustusvoimat ei edes osaa ja mihin se ei kykene.

Teen tätä aivan omin pikku kätösin ja haluin. Ja juuri siinä lokerossa, minkä osaan parhaiten.

Ainoa keino on pitkäjänteinen, systemaattinen ja totuudenmukainen viestintä. Kohderyhmänä eivät ole väittelykumppanit, vaan ne tuhannet, jotka väittelyä seuraavat.

Tällaisia asioita soisin maamme johtavien poliitikkojen ja muidenkin vastuunkantajien joskus miettivän. Jos sattumoisin eivät jo mieti.

Luottamuksella on syynsä

Suomen Metsäyhdistys teetti äskettäin uudelleen pitkään toistetun Metsä ja puu -mielipidetiedustelun. Siinä kysytään myös kansalaisten näkemyksiä ympäristöjärjestöjen luotettavuudesta.

Kyselyssä Luonto-Liiton luotettavuus kasvoi vaikka se ei ole kovin korkea. Ihmettelin kasvua, kun luin liiton edustajan Sami Säynevirran lausuntoa suomalaisesta sudenpyynnistä Alaska Dispatch News -lehdestä. Säynevirran mukaan metsästäjät ahdistavat susia Suomessa moottorikelkoilla ja jopa helikoptereilla.

Säynevirta antoi ymmärtää, että tällainen on Suomessa aivan tavanomaista, vaikka se tosiasiassa on kiellettyä. Todellisuudessa tätä ei tapahdu juurikaan edes laittomasti.

Ehkä meillä kannattaisi lukea myös ulkomaisia lehtiä.

Toisaalta WWF on menettänyt tiedustelussa luotettavuuttaan jo pitkään.

Olen usein arvostellut ympäristöjärjestöjä ja WWF:ääkin. Mutta kun on syytä kehua, sekin pitää tehdä. Siihen minut joudutti WWF:n esite Metsämatematiikan perusteet, jota valitettavasti en löydä verkosta.

Esite kysyy, ”oletko koskaan itse laskenut, mihin puu riittää?” Ja esittää laskelmansa. Virheellisen, mutta älkäämme antako sen haitata, sillä nyt WWF on oikealla asialla.

WWF väittää, että puu ei riitä kaikkeen siihen, mitä on suunniteltu. Tämä on varmasti totta, samoin kuin se, että aihe on metsäalalle hankala.

Esite väittää, että joku tavoittelee 35 miljoonan kuution lisähakkuita Suomeen, mutta ei sano, kuka. Minäkään en tiedä. Laskelma onkin selvästi ylimitoitettu.

Ensinnä esite arvioi metsäteollisuuden päätettyjen ja suunniteltujen investointien tarvitsevan lisää puuta 6–14 miljoonaa kuutiota vuodessa. Tämä laskelma on jopa alimitoitettu.

Sen jälkeen se sanoo, että kotimaisen liikenteen öljyn käytön puolittaminen metsäpohjaisilla biopolttoaineilla vaatii yli 15 miljoonaa kuutiota puuta. Mistä luku on saatu, sitä ei kerrota.

Jos tällaista suunnitellaan, raaka-aine tulisi valtaosin metsäsektorin sivuvirroista – siis siitä 6–14 miljoonasta kuutiosta ja metsänhoitohakkuiden hukkapuusta. On hämmästyttävää, jos WWF:ssä ei ymmärretä tätä.

Sitten WWF sanoo, että kivihiilen korvaaminen veisi edelleen kuusi miljoonaa kuutiota puuta. Niin varmaan, mutta ainakaan minä en ole kuullut, että joku olisi edes vaatinut tällaista. Pikemminkin on ollut kyse kivihiilen korvaamisesta turpeella.

Puuta pitäisi pulan uhatessa ja muutenkin käyttää fiksusti, on kuitenkin WWF:n sanoma, josta on vaikea olla eri mieltä.

Ensinnä sitä pitäisi käyttää korkeamman lisäarvon tuotteisiin, joita ei voi tehdä muusta kuin puusta, kuten sellu ja paperi – jotka saavat tässä ensimmäisen kerran synninpäästön ympäristöjärjestöltä – sahatavara ja uudet tuotteet.

Toiseksi sitä voi käyttää liikenteessä, mutta mieluummin siellä, missä sähkö ei toimi, kuten merenkulussa, lentämisessä ja raskaassa maantieliikenteessä. Ja kolmanneksi, lämmitys pitää hoitaa tehostamalla, lämpöpumpuilla ja aurinkolämmöllä aina kuin vain mahdollista.

Tällaista ohjelmaa en osaa vastustaa, vaikka se lisääkin riippuvuutta sähköstä. Mitenkähän se sitten tehtäisiin?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.2.2016.

Eihän ”päivystävä dosentti” edes ole dosentti

Ylen Aikainen hämmästytti taas. Tämän perjantain iltatoimittajat, joista toinen katsoi asiakseen esiintyä nimellä ”Paavo”, siis ilman sukunimeä, ilmoitti pääministeri Juha Sipilän ”loihtineen” joulukuussa termin ”päivystävä dosentti”. Tässä kenties tavoiteltiin vitsikkäiskalevalaista ilmausta ”loihe lausumaan” – ja päästiin ihan kalkkiviivoille asti.

Itsekin olen niin sanotusti syyllistynyt tämän termin käyttöön, kun vihjailin Helsingin yliopiston ympäristötaloustieteen professorin Olli Tahvosen kuuluvan niiden ”päivystävien dosenttien” joukkoon, joilla kyllä on tiedossa, mitä ei saa tehdä, mutta harvemmin mitään varsinaisia esityksiä.

Vihjailuni oli tyhmää. Jos heittäytyy asiattomaksi, ei voi odottaa parempia vastauksia. Tahvonen tietenkin katsoi asiakseen loukkaantua koko tiedeyhteisön puolesta, minkä jälkeen hänen ei tarvinnut vastata varsinaiseen asiaan juurikaan.

Ylen Aikaisen toimittaja oli käynyt aivan riemastuttavalla idealla järjestetyssä tilaisuudessa, missä dosentit Miika Tervonen ja Antto Vihma olivat ilmoittautuneet päivystämään helsinkiläisessä Rytmi-ravintolassa. Heiltä sai kuulemma kysyä mitä vain.

Tilaisuudessa oli ihmetelty, mistä tulee sana ”päivystää”. Pidettiin selvänä, että maataloudesta, mutta kuinka, sille en kuullut perusteluita.

Sitä ei liene sivuttu, että päivystys liittyy aika monessa kielessä sanaan jour. Esimerkiksi ruotsissa se on aivan sama sana. Siitä taas voisi johtaa, että journalisti on itse asiassa – niin, päivystäjä.

”Päivystävä dosentti” olisi siis ihan kirjaimellisestikin journalistinen dosentti – siis hän, joka päivystää palvellakseen journalisteja.

Oikealla dosentilla tuskin on mahdollisuutta tällaiseen. Onhan jo dosentuurin saaminen osoitus mitä korkeimmasta osaamisesta tutkimuksen tekemisen alalla. Yleensä dosentin on pitänyt tehdä esimerkiksi kaksi väitöskirjaa.

Kerron tämän siksi, että olen tiedotusväline. Sellaisen kuuluu antaa perustiedot käsiteltävästä aiheesta. Ylen Aikaisen ei tarvinnut.

Juuri tässä ”journalistisen dosentin” merkityksessä termi aikoinaan lanseerattiin. Ja toisin kuin Rytmin tilaisuudessa kuuluu väitetyn, sitä ei suinkaan lanseerannut toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen, vaan paljon aiemmin muuan Kari Suomalainen pilapiirroksissaan.

Hänkään tuskin tarkoitti termillä oikeita dosentteja, vaan jonkinlaista tutkijaa, joka ei ole oikein menestynyt alallaan, mihin hän etsii ratkaisua päivystämällä puhelimessa siltä varalta, että journalisti tarvitsisi lausunnon – asiasta kuin asiasta.

Termistä ovatkin loukkaantuneet aivan muut kuin dosentit, mikä luo uskoa tiedeyhteisöön.

Huolestuttavaa sen sijaan on, että ”päivystävän dosentin” instituutiota ollaan korvaamassa vielä huonommalla, nimittäin päivystävällä journalistilla.

Vielä viisikin vuotta sitten olisi ollut aivan mahdotonta, että itseään kunnioittavissa tiedotusvälineissä toimittaja olisi haastatellut toista toimittajaa – ja mikä vielä pahempaa, saman toimituksen toimittajaa. Nyt sitä näkee päivittäin esimerkiksi Yleisradion TV-uutisten päälähetyksessä.

Päivystävä journalisti on siis korvannut haastateltavana ”päivystävän dosentin”. Ulkopuolisen maailman pääsy journalismiin on taas kaventunut.

Nyt voi tietenkin kysyä, että onko sillä väliä, tekeekö journalisti raportin vai vastaileeko deskistä esitettyihin kysymyksiin. Tietenkin on.

Enää ei toimittajan tarvitse viitata ensimmäiseenkään itsensä ulkopuoliseen lähteeseen. Häneltähän siinä kysytään, hänen näkemyksiään.

Tietenkin hän voi harrastaa vaikka minkälaista tiedonhankintaa, mutta voimmeko me luottaa siihen? Minä luottaisin mieluummin siihen, että journalisti raportoisi lähteensä ilmoittaen, niin kuin ennen tehtiin.

Mutta takaisin Rytmiin. Dosenttiuskaan ei tuo kaikkea viisautta. Tämä selvisi, kun tilaisuudessa oli kysytty, voiko menetetyn luottamuksen voittaa takaisin.

Dosentit olivat vastanneet, että kyllä. Esimerkkinä oli ollut valtakunnanoikeudessa langettavan tuomion saanut, mutta takaisin eduskuntaan valittu entinen ministeri Kauko Juhantalo (kesk.).

Sitten oli kysytty, että oppiiko vanha koira uutta. Muun ohella tähän oli vastattu, että ”poikkeus vahvistaa säännön”.

Enpä viitsisi kuunnella dosenttien suusta tällaista kyökkilogiikkaa, vaan totuuden: vastoin yleistä luuloa poikkeus ei vahvista, vaan kumoaa säännön. Jos poikkeus vahvistaa säännön, sen takaa täytyy löytyä päivänselvyyksiin perehtyneelle vieraita juttuja, jotka osoittavat, että kyseessä ei olekaan poikkeus, vaan sääntöä noudattava tapaus.

Otan esimerkin. Jos meillä olisi sääntö, että menetettyä luottamusta ei voi voittaa takaisin, tapaus Kauko Juhantalo olisi poikkeus, joka vahvistaisi säännön. Nimittäin, eihän se, että Kauko Juhantalo valittiin eduskuntaan mitenkään voi tarkoittaa, että hän olisi voittanut luottamuksen takaisin, koska eihän hän koskaan edes menettänyt sitä.

Helsinkiläinen tietenkin ajattelee, että valtakunnanoikeuden langettava päätös vie keskustalaiselta poliitikolta luottamuksen. Mutta että näin ajattelee helsinkiläinen dosentti!

Tosiasiassa Juhantaloa kohtaan ei liene tunnettu olennaista luottamusta muualla kuin hänen omassa vaalipiirissään. Siellä hänen saamansa tuomio ei ole suinkaan vähentänyt, vaan kasvattanut häntä kohtaan tunnettua luottamusta.

Kyllä nyt dosentin tämä pitäisi ymmärtää.

Suomen Luonnon myytit metsäalasta

Kesällä valitin metsäalaa koskevan kritiikin epäloogisuudesta ja tietämättömyydestä. Tämä tuntuu olevan ehtymätön aarreaitta.

Silloin masensi Yleisradion juhannusaamun Luontoretki, nyt saman toimituksen jouluaaton aattona lähettämä Linnunlaulujen toivekonsertti.

Ensimmäinen soittaja kysyi kuukkelista. Siitä sanottiin, että se oli 1900-luvun alussa koko maan laji, joskin etelässä harvalukuinen.

Kuulemma metsätalouden pirstomat metsät ovat ajaneet lajin pohjoiseen. Mieleeni tuli peruskartta, todellakin pirstoutunut, enimmäkseen soiden, järvien ja muiden eri-ikäispöpelikköjen takia.

Etelä-Suomen talousmetsät eivät riitä kuukkelille, koska se tekee talvivarastoja 80-vuotiaaseen ”perusmäntyyn”. ”Ylipäätään eteläsuomalaiset puupellot… eivät tuota semmoista”, myöhemmän tarkennuksen mukaan: ”mahdollisimman monipuolista pieneliöstöä”.

Mikä on ”perusmänty”, mikä ”eteläsuomalainen puupelto”? Yli neljä viidesosaa suomalaisista puista on luontaisesti syntyneitä. Jos siis on puupeltoja, ne lienevät luontaisesti syntyneitä.

Jos 80-vuotias metsä tuottaa rikkautta, tämän rikkauden pitäisi kaiketi kasvaa. Eiväthän eteläsuomalaiset metsät ole viime 40 vuoden aikana tehneet juuri mitään muuta kuin vanhentuneet.

Jos se ei riitä, tuottavatko pohjoisen metsät sitä kuitenkin enemmän, kun kuukkeli siellä kerran viihtyy. Niinkö pitkällä ilmastonmuutos jo on?

Hullumpi on Suomen Luonnon artikkelisarja viidestä Suomen luonnonmetsiä koskevasta metsäalalla vallitsevasta myytistä. Tietämättömyys metsäalan perusasioista ohjaa sarjassa harjoitettavan pilkan omaan nilkkaan.

Ensimmäisen myytin mukaan ”avohakkuut jäljittelevät metsäpalojen vaikutuksia”. Näin metsäalalla tosiaan ajateltiin, ehkä 20 vuotta sitten. Oikeasti tätä ajattelua on enää vain luonnonsuojelijoiden märissä unissa.

Toisen myytin mukaan metsäalalla kuvitellaan, että ”luonnonmetsät ovat palaneet kerran vuosisadassa”. Todellisuudessa tuskin kenelläkään metsäalalla on kuvitelmaa siitä, kuinka usein luonnonmetsät palavat.

Kolmannen ja neljännen myytin mukaan ”metsät kehittyvät luontaisesti tasaikäisrakenteisiksi” ja ”metsän kehitys johtaa yhden puulajin metsiin”. Tällaista en ole kuullut metsäalalta koskaan.

Suomen metsäpolitiikan tavoite on jo pitkään ollut monipuulajinen ja monikerroksinen sekametsä. Nyt pitäisi vain keksiä, miten tämä saadaan artikkelisarjan kirjoittaneen, Tampereen ammattikorkeakoulun metsätalouden lehtorin Petri Keto-Tokoin tietoon.

Kiinnostavasti Keto-Tokoi käyttää metsäalaa itseään lähteenä vain näissä kahdessa myytissä. Nämäkin lähteet ovat peräisin toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Vain viidettä myyttiä, ”vanhat metsät eivät sido hiiltä”, en uskalla kumota suorilta käsin. Näin metsäalalla tosiaankin ajatellaan.

Mutta entäpä jos se onkin totta? Selventääkseni asiaa esitän vastakysymyksen: jos metsät tosiaankin vanhetessaan sitovat hiiltä, eli kasvavat maailman tappiin, eikö se tarkoita sitä, että lopun päältä kaiken maan päällä pitäisi olla alati korkeutta kasvava puulevy?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tuelvaisuus -lehdessä 25.1.2016.

Paavo Väyrynen ja lestantit

Paavo Väyrysen lausunto hallitusta johtavasta epäpyhästä vanhoillislestadiolaisten ja liberaalien epäpyhästä allianssista on herättänyt suurta huomiota. Vaikka toki aika omituista.

Viimeksi katselin Pressiklubia tänään, missä asiaa viisaasti kommentoivat oletettavasti valtauskonnon edustajat Staffan Bruun, Piia Elonen ja Tommi Parkkonen sekä ohjelman juutalainen juontaja Ruben Stiller.

Parkkonen vaikutti fiksulta. Ehkä hänkään ei ymmärtänyt asiasta mitään, mutta ymmärsi sentään puhua vähemmin äänenpainoin. Kun taas Staffan Bruun, tuo suuri lestadiolaisuuden asiantuntija ihmetteli, että miten voi olla liberaali ja lestantti yhtaikaa.

No kuulepa Staffan, voin sen sinulle kertoa.

Ihan niin kuin kaikissa muissakin asioissa on vanhoillisuutta ja sitten sitä jotakin muuta. Sanottakoon sitä tässä vaikka tavallislestadiolaisuudeksi.

Hämmästyttävin on tämä tulkinta, että kaikki lestantit olisivat näitä vanhoillisia ei pikkareita narulle kuivumaan eikä ikkunallisia vaatteenpesukoneita -tyyppejä.

Tämä kaikki johtuu tietenkin siitä, että ohjelmassa esiintyneet ihmiset eivät tunnista tavallislestadiolaisia, mikä taas johtunee siitä, että nämä tavallislestadiolaiset ovat aivan tavallisia ihmisiä.

Että kun ei niitä näe niin sitten niitä ei ole.

Hämmentävää sinänsä, että Väyrysen lestanttilausunnon poliittista ulottuvuutta ei ole analysoitu ollenkaan. Tässäkin ohjelmassa oli maan suuriman lehden poliittisen toimituksen esimies, mutta eipä tullut mieleen keskustella lausunnon poliittisesta sisällöstä.

Jos Väyrysen veto kertoo jostakin, niin epätoivosta. Huomionarvoisia asioita on ainakin kolme.

Ensinnä Väyrynen otti lyömäaseekseen lestadiolaisuuden, mikä on erityisen niljakasta siksi, että hän tietää kyseisen uskonlahkon huonon maineen niin sanotussa etelässä – olkoonkin että maine on hyvä hänen takamaillaan.

En olisi uskonut, että tämäkin asia on kaupan.

Toiseksi hän tätä kautta tuli arvostelleeksi omia kannattajiaan, mikä ei liene politiikassa erityisen viisasta. Ja kolmanneksi hän kävi puheenjohtajan kimppuun julkisesti. En muista, että keskustapuolueessa olisi nähty tällaista.

Jälkikirjoituksena sanottakoon vielä sekin, kuinka kauhistuttavan naiivi on maan suurimman lehden politiikan toimituksen johtajan näkemys Venäjästä. Selvästi hän ei ymmärrä laisinkaan Suomen merkitystä Venäjän globaalin politiikan kannalta.

Jos hän on käynyt maanpuolustuskurssin, olen todella huolissani. Eikö se lisää ymmärrystä yhtään.

Energiapuhe on ihmeitä täynnä

Alkaa tuntua siltä, että aina kun kuulee sanan energia, kannattaa poistaa varmistin. Niin paljon siitä puhutaan roskaa.

Vastikään useissakin lehdissä näkyi otsikko, jonka mukaan biohiilipelletit voivat korvata kivihiilen. Noinkohan?

Yleensä nämä jutut eivät selviä edes alkeellisesta testistä, joka koskee rahaa. Ratkaisevaa kaikessa tuotannossa nimittäin on kannattavuus.

Siksi esimerkiksi hallituksen näkemys, että bioenergia voisi olla joku biotalouden kärkihanke, on aika hölmö. Milloin talousvaikeuksista on selvitty keskittymällä tuotantoon, joka ei tule hetkeäkään toimeen ilman valtion tukea?

Näin on biohiilenkin kanssa. Jutut sanovat kainosti, että sen valmistaminen pitäisi saada kannattavammaksi.

Tämä asettaa hehkutuksen outoon valoon: huonosti kannattava tuote tuskin voi saada aikaan suurimittaista energiantuotantoa, vientiä Eurooppaan tai merkittäviä liiketoimintamahdollisuuksia koko maan metsäenergia-alalle, niin kuin jutut lupaavat.

Sitä paitsi, jos biohiilellä yritettäisiin korvata kivihiiltä hiukankaan merkittävässä määrin, loppuisi puu alta aikayksikön.

Siksi pitääkin kysyä, minkä takia puusta pitäisi tehdä mahdollisimman alhaisen jalostusasteen tuotteita, mitä energia on? Ainakin metsäbiotalouden juhlapuheiden mukaan alhaisesta jalostusasteesta nimenomaan piti päästä irti.

Hallitus perustelee hankettaan sillä, että Euroopan unioni vaatii bioenergian käyttöä. Perustelu ontuu: ei kai siitä tällä perusteella tarvitse kuitenkaan kärkihanketta tehdä.

Ettäkö metsä olisi hidas?
Jotkut tutkijat ovat myös keksineet, että metsistä ei ole saatavilla nopeita ilmastohyötyjä. Väite hämmentää: näinkö vapaasti juuri tutkijat saavat heittää väitteitä, jotka eivät perustu tutkimukseen.

Kannattaa katsoa esimerkiksi kuvio Havaijin Mauna Loan ilman vuotuisesta hiilidioksidivaihtelusta. Se löytyy Suomen Metsäyhdistyksen Hakata vai säästää –pamfletin sivulta 20.

Kuviosta näkee, että jokainen kasvukausi vähentää ilmakehän hiilen määrää radikaalisti. Jos siitä osakin voitaisiin pitää pois ilmakehästä myös kasvukauden jälkeen, vaikutus olisi nopea.

Ja kas: juuri tätä metsäsektori tekee, kun se poistaa puuta metsästä tuotteisiin, joissa hiili kestää kauemmin kuin vajaan kasvukauden.

Metsä nimenomaan sitoo hiiltä nopeasti. Tätä jotkut eivät halua uskoa vaan väittävät, että puun energiakäyttö vapauttaa hiiltä lyhyellä aikavälillä.

Tältä se saadaan näyttämään, kun katsotaan niin läheltä, että näköala katoaa – siis yksittäistä puuta kerrallaan. Tosiasiassa kuitenkin Suomen metsäsektorin sodanjälkeinen historia on taloudellisesti kannattavaa metsien hiilivaraston kasvattamista ja fossiilisten polttoaineiden korvaamista. Sitä ei pidä vähentää vaan lisätä.

Toisin on metsän vaihtoehdoksi esitettyjen aurinko- ja tuulivoimaloiden kanssa. Niiden rakentaminen on aiheuttanut valtaisasti fossiilisia hiilipäästöjä jo ennen kuin energiaa on tuotettu yhtään. Jostakin syystä tämä ei kiinnosta metsätalouden arvostelijoita lainkaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.12.2015.

Älä huku aseisiisi, punavihreä suvakki!

Koska olen typerä optimisti, teen taas yrityksen ymmärtää niitä, joita ei saisi sanoa punavihreiksi suvakeiksi. Teen tämän siksi, että olen kasvanut heidän kanssaan, tunnen heitä niin paljon ja monia heistä jopa arvostan – kaikesta huolimatta.

Tekee vain niin hemmetin huonoa katsoa, kuinka alas he ovat menneet nykymuotoisen persuista, hallituspolitiikasta ja pakolaisista käytävän keskustelun myötä.

Tällä kertaa kimmokkeeni oli HS:n juttu Ville Rannasta, valtakunnan ykkössuvakista, ainakin mitä sarjakuvapiirtäjiin tulee.

Sarjakuvasta en tietenkään mitään ymmärrä, ja siksi uskallankin sanoa, että en ole koskaan oikein käsittänyt Rannan mainetta millään muulla perusteella kuin sillä, että hän on saanut aikaan kohuja.

Mielestäni Ranta ei ole erityisen hyvä käyttämään sarjakuvan keinoja. Pikemminkin sarjakuva on hänelle tapa laittaa omia mielipiteitään eri tavoin formuloituina peräkkäisiin kuviin.

Minkäänlaisia oivalluksia en ole Rannan sarjakuvien äärellä kokenut, ennemminkin jo kuullun poliittisen agendan uudelleenjankkaamista.

Se on toki nykyään muodinmukaista: mielipiteet, ei niinkään ajattelu.

Tämä HS:n jutussa kuvattu sarjakuva, siis se, että ”Ville Rannan alter ego yrittää käydä rakentavaa keskustelua natsin kanssa”, pakotti liikkeelle. Kyseessähän ei ole edes navanalitus, vaan oikeasti Rannan ja valtakunnan päälehden kulttuuriosaston äärimmäisen vastenmielinen isku vyön alle – mutta kenen vyön?

Kaikkien niiden, jota oikeasti haluavat keskustelua. Esimerkiksi minun.

Korneimmalla mahdollisella tavalla HS julistaa Rannan ”ylevän” aikeen, jonka Ranta kuvittaa ja sanoittaa tietenkin täysin itse. Siihen nähden odotin, että hän käyttäisi suvereenia valtaansa kohtuudella ja antaisi vastustajalleenkin mahdollisuuden.

Mutta ei. Ranta ei voi sanoittaa ystäväänsä natsia – jollaista tuskin on edes olemassa mutta jollaisen olemassaoloa HS yrittää jostakin käsittämättömästä syystä kovasti manifestoida – muuten kuin niin, että hänen ja hänen alter egonsa keskustelu päätyy umpikujaan nimenoman natsin typeryyden vuoksi. Edes umpikujassa ei ole mitään oivaltavaa, on vain tympeä osoittelu.

Tätäkö te luulette, että me teiltä haluamme lukea? Pidättekö te meitä aivan oikeasti täysin pönttöinä?

Ilmeisesti pidätte. Pelottavinta on, että olette ehkä oikeassa – ainakin jos katsoo sarjakuvan verkossa saamaa palautetta.

Minusta tämä on vastenmielistä.

En todellakaan pidä fiksuna sitä porukkaa, joka mölyää Suomen Sisun, persujen ja Laura Huhtasaaren ympärillä – jopa maan haukutuin mies Teuvo Hakkarainen on einstein heidän rinnallaan.

Mutta mitä inhoan kaikkein eniten ja mihin olen pettynyt kaikkein syvimmin on tämä punavihreän suvakkikuplan systemaattinen pyrkimys päästä yhtä alhaiselle tasolle kuin ne, joita he pitävät vastustajinaan. Se on jotakin niin kammottavaa, vastuutonta ja hullua, että en voi sitä käsittää millään tavoin.

Tosiasiassa he valitsevat juuri ne aseet, joiden käytöstä he arvostelevat oletettuja vastustajiaan, mutta joita he eivät kuitenkaan osaa kunnolla käyttää. Siksi he tulevat hukkumaan niihin.

Kun tämä tapahtuu, saa taas kysyä, eikö mitään ole opittu. Nolointa on, että tätä pitää kysyä niistä, jotka ovat eniten lukeneet historiaa – ja saamme kysyä, miksi.

Ei vaikuta siltä, että oppiakseen.