Maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri – ruokakauppiaat hämmästyttävät aina vaan

”Kuluttaja ratkaisee”, väitti HKScanin toimitusjohtajana syksyllä 2016 aloittanut Jari Latvanen Talouselämän haastattelussa 10.6.2016. Väitti useampaankin kertaan.

Syytä olikin, jos on tarkoitus, että joku uskoo. Minä en usko.

Tosiasiassa se on vähittäiskauppa, joka ratkaisee. Hyvin yksinkertaisilla keinoilla.

Jos nyt katsotaan esimerkiksi sitä, millä hinnalla K-kaupat myivät viime kesänä HKScanin ei-ihan-huonointa grillimakkaraa Kabanossia ja sen kilpailijaa, Atrian Wilhelmiä, ei jää pientäkään epäselvyyttä, kuka ratkaisee.

400 gramman Kabanossin sai hintaan 1,97 euroa, kun taas Wilhelmistä perittiin 2,79 euroa. Ei ole epäilystäkään, että valinnan tekee tässä joku muu kuin kuluttaja.

Ero ei missään tapauksessa voi kuvastaa HKScanin ja Atrian välistä kustannuseroa. Jos niistä toinen pystyy tekemään 20 prosenttia halvemmalla kuin toinen, se olisi jo aika hyvä saavutus. Mutta että ero olisi melkein 50 prosenttia – pöljänäkö meitä pidetään?

Ero syntyy jostakin muusta. Jos silloin ei ole kyse rahavirroista, joista meille ei kerrota, niin mistä sitten? Jari Latvanen, paljonko HKScan maksoi suosituimmuusasemastaan? K, mihin Atria oli valmis?

Tällaiset, jokaiselle näkyvät erot osoittavat, että julkisuudessa ruokaketju puhuu aina roskaa. Mutta miksi arvostettu talouslehti toistaa sitä? Eivätkö toimittajat käy ruokakaupassa?

Kauppa yrittää esimerkiksi omilla merkeillään, kuten Pirkalla ja Rainbowlla, selittää olevansa kuluttajan asialla. Tosiasiassa se ajaa vain omaa etuaan.

Pirkka-maitotölkin kyljessä sanottiin kivasti, että purkin tuotosta kolme senttiä tilitetään tuottajalle. Lyhentämättömänä.

Miten tämä homma oikeasti toimii?

S ja K pitävät yhdessä puolta markkinaosuudesta. Mukaan pyrkii Lidl, joka on juuri keksinyt muuttaa oman maitotuotteiden Milbona-yksityismerkkinsä Pohjolan Meijeriksi.

Mitään Pohjolan Meijeriä ei kuitenkaan ole. Kaupan omilla merkeillä ei ole omaa tuotantoa, niitä tekevät muut. Pohjolan Meijeri on maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri.

Määrät ovat valtavia, mistä syystä vain harva valmistaja pystyy vastaamaan tarjouspyyntöihin. Syntyy käänteinen huutokauppa, missä ostaja huudattaa. Se tehdään monta kertaa vuodessa.

Siinä ratkaistaan, kuka saa seuraavat kuukaudet tuottaa ja pakata S:n, K:n tai L:n omia merkkejä.

Yksi voittaa, muut häviävät. Laadun suhteen on joitain vaatimuksia, mutta oikeasti edellytetään vain minimitasoa. Oikea laatu jää näissä kekkereissä jalkoihin ensimmäisenä.

On helppo ymmärtää, että isolla tuottajalla ei ole varaa hävitä montaa kertaa. Puoli vuotta puolella kassavirtaa ei ole vaihtoehto.

Kun tällainen tuottaja on ensin painanut omat kulunsa minimiin saadakseen sen menetetyn halvimman sopimuksen, eikä se saa edes sitä, mitä jää jäljelle? Muita ei voi niistää kuin viljelijää.

Tämä on syy-yhteys kaupan yksityismerkkien ja maanviljelijän järjettömän heikon taloustilanteen välillä. Siksi jotkut kuluttajat käyvät kolmessakin liikkeessä välttääkseen näitä pirkka-rainbow-pohjolanmeijereitä.

S:n, K:n ja L:n kiillotus lähinnä kuvottaa. Jos ne haluaisivat maksaa tuottajalle ”lyhentämättömän” tilin ja suoraan, ne voisivat tehdä sen, ihan omin pikku kätösin, ihan tilille.

Mutta kun ne eivät halua, koska näin menetettäisiin paitsi rahat, myös mainosarvo. Sillä oikeasti kolme senttiä maitolitrasta ei todellakaan ole kuin kiillotusta sen rinnalla, miten kauppa kiristää niin teollisuutta, tuottajaa kuin kuluttajaakin.

Eipä uutta auringon alla - uusi biotalous on vanhan toisintoa

Jääkauden jälkeen Suomen keskelle jäi vuonomainen lahti, joka ulottui nykyiseen Keski-Suomeen, Päijänteen ja Keiteleen alueelle. Maan kohoaminen muutti lahden valtavaksi Muinais-Päijänteeksi, jonka vedet laskivat Pohjanlahteen.

Näin alkaa Äänekosken tarina. Ihmistä se alkoi liikuttaa enemmän, kun kruunu määräsi nykyisen Keski-Suomen asuttamisen savolaisten tehtäväksi.

”Mieluummin lähdin tänne kauas salomaille vaimoni ja lasteni kanssa metsää raivaamaan kuin olisin jäänyt kyläämme maattomaksi mäkitupalaiseksi tai loiseksi”, mietti muuan uudisasukas.

Ja mitäpä muuta se elämä olisikaan ollut kuin biotaloutta. Silloin se perustui kaskeamiseen, joka oli ennen muuta raskasta raatamista.

Vaimo ja lapset pitivät huolen kaskialueelta lentävien kipinöiden sammuttamisesta. Humuskerros ja juuristo piti saada palamaan mahdollisimman tarkasti, mutta ei liian syvältä. Palo kesti useita päiviä ja sitä oli vartioitava monen ihmisen voimin.

Tuhka lannoitti maan. Muutamassa vuodessa viljely käytti kuitenkin ravinteet loppuun. Kaskeaja sai hallita maata niin kauan kuin se kasvoi ahomansikkaa. Siitä tulee sanonta "oma maa mansikka, muu maa mustikka".

Näin todistaa Suomen Metsäyhdistyksessä koulujen perusopetukseen laadittu Havina-opetusmateriaali, joka julkistetaan ennen seuraavaa sulaa maata. Materiaali on ilmiöpohjainen; sitä voi hyödyntää ainakin biologian, maantieteen, geologian, kemian, fysiikan, yhteiskuntaopin ja historian opetuksessa.

Yhdeksi materiaalin esimerkiksi on valikoitunut Äänekoski, mutta se ei johdu uudesta biotuotetehtaasta. Pikemminkin sekä tehtaan että Havinan kiinnostus Keski-Suomeen johtuu maakunnan pitkistä ja perusteellisista perinteistä biotaloudessa. Ne eivät ehkä ole ainutlaatuiset Suomessa, mutta niistä voi ammentaa paljon.

Moni pitää perinnepuhetta sanahelinänä. Havina todistaa monin hyvin esimerkein, että ainakaan tässä kohtaa se ei sitä ole.

Biotaloutta sanotaan seuraavaksi suureksi talouden aalloksi omavaraisviljelyn ja fossiilitalouden jälkeen. Kaikkein kiinnostavin piirre siinä kuitenkin on vanhojen, jopa ikivanhojen luonnonkäytön tapojen ottaminen uusiokäyttöön – mutta nykyaikaisen tekniikan tuomin mahdollisuuksin.

Meillä esimerkiksi puhutaan uutena keksintönä puusta tehtävistä muoveista. Kuitenkin jo 1800-luvulla Eurooppaan tuotu, sähköeristeenäkin käytetty guttaperkka tehtiin puusta.

Vuonna 1921 Tampereelle perustettu Sarvis teki pitkään muovituotteensa kaseiinista, jota taas tehtiin maidosta. Parhaimmillaan yhtiö käytti 30–40 tuhatta litraa maitoa päivässä – siis muovin valmistukseen. Sarviksen muovinapit voittivat Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937 kultamitalin.

Selluloosasta valmistettu selluloidi oli ensimmäisiä teollisia muoveja maailmassa. Vuonna 1869 se voitti New Yorkissa kilpailun, jolla haettiin korvaajaa norsunluusta tehdyille biljardipalloille. Sittemmin selluloidista on valmistettu ennen kaikkea filmiä, mutta myös tekohampaita, silmälasien kehyksiä ja pianonkoskettimia.

Uuden ajan ihmeitä on myös Fortumin pyrolyysiin perustuva, puupohjaista öljyä valmistava biojalostamo Joensuussa. Se toimii saman reaktion varassa kuin tervahauta. Siihen perustuivat myös sodan aikana käytetyt häkäpöntöt.

Yhdysvalloissa Henry Ford sai ensimmäisen autonsa myyntikuntoon vuonna 1896. Maatilan poikana Ford rakensi autonsa moottorin toimimaan bioetanolilla. Nopeasti laajentunut maaöljyn käyttö ja jalostus kuitenkin teki etanolin kannattamattomaksi.

”Mutta ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin autot kulkevat etanolilla”, totesi Ford tuolloin.

Äänekoskella tätä ei liene tapahtumassa, vaan tapahtuu parempaa: tehtaan jäte- ja nollakuidusta aiotaan tuottaa biokaasua tehtaassa, joka voi käyttää maakunnan muitakin biojätteitä.

Henry Fordin iloksi voimme ennustaa, että jo aivan lähiaikoina Keski-Suomessa alkaa liikkua maailman ensimmäinen biokaasua käyttävä kuorma-autokalusto.

Artikkelin kirjoittaja keskisuomalaisissa maisemissa, missä Liikennevirasto on oivallisella tavalla ymmärtänyt kertoa, mikä tätä maata pyörittää, teitä rakennuttaa ja matkapuhelinverkkoja ylläpitää jopa perimmäisessä metsäkolkassa kaikkien retkeilijöidenkin käytettäväksi. Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomessa kotitalouksiin jaetussa Biotuotetehdas-lehdessä lokakuussa 2016.

Metsäratkaisuja pitäisi viedä kaikkien

Kävin Lynet-seminaarissa. Lynethän on suomalaisten luonnonvara- ja ympäristötutkimusta tekevien tutkimuslaitosten yhteenliittymä, jossa myös kaikki metsäalalle tärkeät laitokset ovat mukana.

Aiheena oli luontoon perustuvat ratkaisut. Ennakkokyselyssä kysyttiin, ehkä oireellisesti, mikä olisi paras käännös seminaarin aiheelle, englanniksi siis nature based solutions.

Suomen ympäristökeskuksen Eeva Furmanin aloituspuheenvuorosta saattoi päätellä, että koko hanke on tullut muualta – tarkemmin sanottuna Euroopan unionin komissiosta. Alkoi selvitä, miksi tämäkin seminaari tuntui niin kaukaiselta suomalaiseen todellisuuteen nähden.

Ei sillä, kyllähän useimmat esimerkit olivat elävää suomalaista elämää: St1:n maalämpölaitos Espoossa, Tampereen kaupunkisuunnittelu, kiertotaloutta vauhdittavat teknologiat, luonnonkiviteollisuuden sivuvirrat, kaatopaikat kasvihuonekaasujen lähteenä, peltojen ravinnekuormituksen vaikutus Itämereen, kalankasvatus.

Vain yhtä puuttui: metsäsektoria, joka kuitenkin on kaikista, eikä siis vain luontoon perustuvista tuotannonaloista ainoa, joka toimii koko maassa maailmanmarkkinoiden ehdoilla, työllistää suoraan yli 60 000 henkeä ja välillisesti moninkertaisen määrän, tuottaa viidenneksen maan vientituloista ja levittää puun myyntituloja kokonaista kaksi miljardia euroa vuodessa kaikkialle Suomen maakuntiin.

Eikö metsäsektori muka ole luontoon perustuva ratkaisu? No olihan siellä yksi alustus metsäsektorista, ja sinänsä hyvä: Luonnonvarakeskuksen Lauri Sikanen kertoi metsäteollisuuden sivuvirroista.

Siis sivuvirroista.

Ihmetyttää kovin, mikä vimma meillä suomalaisilla on iloiten ottaa vastaan kaikki, mikä unionista tai ylipäätään ulkomailta tulee, ilman ensimmäistäkään itsenäisen kansakunnan ajatusta siitä, mitä me voisimme tarjota tähän.

Ei, me iloitsemme – kuten Lynetin seminaarissakin – siitä, että joku ulkomaanelävä kannustaa meitä ja odottaa erityisesti meiltä – siis suomalaisilta, ei siis vaikkapa ruotsalaisilta – miten uskottavaa! – ehdotuksia siinä ja tässä ja tuossa, mutta kerran kertaa meille ei tule mieleen, mitä me voisimme omista lähtökohdistamme käsin tarjota muille.

Jos kyse on luontoon perustuvista ratkaisuista, miksi kaupunkien rakennusten katoille perustettavat viherviljelmät saavat paljon suuremman huomion kuin metsäsektori? Kysyn, koska todellakaan en osaa vastata.

Miksi perustaa viljelmiä katoille, kun esimerkiksi Helsingin kaupungin kaavoitus edellyttää vihreyttä kerrostalojen sisäpihoille, missä on kaavan vastaisesti vain autopaikkoja.

Miksi, siis?

Tai, mikä parasta: jospa Lynet ryhtyisi töihin viedäkseen suomalaisen metsäratkaisun eurooppalaiseen ja maailmanlaajuiseen kontekstiin. Kyse on kuitenkin paljon laajemmalle ulottuvasta toiminnasta kuin vain metsäsektorista.

Sitä monistamalla ihmiskunta voisi hoitaa jopa neljänneksen ilmastonmuutoksen vastaisesta kamppailustaan. Yksinkertaisesti vain kasvattamalla ja käyttämällä puuta, ilman yhteiskunnan tukia, kaikkialla siellä, missä on joskus ollut metsää – kuten näinä päivinä esimerkiksi Islannissa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.10.2016.

Runous – en ymmärrä sinua

Bob Dylanin Nobel-palkinto pakottaa avautumaan.

Minulla on keittiön pöydällä Vänrikki Stoolin tarinat. Kirja on ostettu 14.5.1976, Lammilta muuten, mutta se ei nyt ole olennaista.

Kirja on seurannut minua kaikki nämä vuodet. Niitä on yli 40.

Muuttoja on ollut ainakin 12. Aika monen yhteydessä olen pidellyt kirjaa kädessäni ja miettinyt, että milloin. Yrityksiä on ollut monia, mutta ei siitä mitään ole tullut.

Uusin oli viime keväänä. Päätin, että luen yhden runon joka aamu. Luen vaan. Ei muuta.

Ei sitä kauan kestänyt.

Ei pidä luulla, että Stool on ainoa runokirjani. Minulla on niitä useita ja aika monen olen lukenutkin, siis ihan läpi – ja joskus jopa kehunut kavereille, mutta en kovin usein. On tuntunut jotenkin nololta kehua runokirjoja.

Ei siksi, että pitäisin runoudesta puhumista nolona. Vaan siksi, että en ole käsittänyt lukemastani juuri mitään. Kehu nyt sitten sellaistakin – aika falskia.

Stool on minulle avainteos. Melko tarkkaan silloin, kun se oli kulkenut mukanani tasan 40 vuotta, kysyin itseltäni: onko keisarilla vaatteita ollenkaan?

Miksi minun pitäisi pitää runoudesta? Eikö melkein 60-vuotiaalla miehellä ole oikeutta olla mitä mieltä haluaa, vaikka runoudesta, jos sen vielä perustelee.

Miksi en yksinkertaisesti voisi olla sitä mieltä, että runous on tyhmää? Uskallanhan minä senkin sanoa, että silakka on pahaa!

No, se oli primitiivireaktio. Aikani asiaa mietittyäni ja saatuani häpeällisistä ajatuksistani palautettakin, voin nyt sanoa: ei sellaista voi tuomita tyhmäksi, mitä ei ymmärrä.

Enhän minä ymmärrä espanjaakaan, mutta sanoisinko sitä sen vuoksi tyhmäksi?

Ja runous, sinua minä en tosiaankaan ymmärrä.

Jaan runouden kahteen osaan: on käyttörunous ja on taiteellinen runous.

Käyttörunous on sitä, mitä kuulee laulettavan iskelmissä, mutta myös esimerkiksi kirkkomusiikissa.

Esimerkiksi meidän kuoromme laulamien monituntisten kirkkomusiikkiteosten sanoitus mahtuu yleensä muutamaan riviin, joita sitten toistetaan erilaisissa sävelkuluissa. Seuraavana vuonna otamme uuden monituntisen teoksen, jossa sanat ovat suurin piirtein samat kuin edellisessäkin.

Ainakin viestinnän kannalta tämä kuulostaa minusta järkevältä. Missään muualla ydinviestiä ei ole onnistuttu tiivistämään ja toistamaan niin houkuttelevalla tavalla ja niin kauan kuin kirkkomusiikissa – siis satoja vuosia ja yhä edelleenkin.

Käyttörunouden kirjoittaminen ei kuitenkaan ole minusta taidetta, vaan taito – ja kirkkomusiikissa ehkä se vaatimattomin taito. Iskelmien käyttörunous taas on sisällyksettömyydessään toisinaan pahempaa kuin Radio Suomesta maanantaiaamuisin kuuden jälkeen kuultava Maria Jyrkäksen kyökkifilosofia.

Mutta älkää käsittäkö väärin: minusta käyttörunouden tekeminen on vaativaa. Esimerkiksi minä en siihen kykene, jos se nyt on joku mittari.

Se on vaativaa jo teknisesti. Minä esimerkiksi en saa edes loppusointuja aikaan ja ne nyt ovat kai perusedellytys – paitsi ehkä puhelaulussa, mutta rap lieneekin vain niiden keksintö, joilla ”rivit tuli täyteen mutta riimit ei”.

Mieluummin tyydyn ihailemaan Reino Helismaata, Juice Leskistä ja – niin, Bob Dylania. Nykyhumppaan verrattuna heidän sanoituksensa eivät ikävystytä tai myötähävetä, mutta pitääkö niistä nyt Nobelin palkinto antaa?

Sitäkään en ymmärrä.

Taiderunous on helpompaa, niin kuin taide yleensäkin. Mutta kaikki riippuu tietenkin siitä, mikä on taiteen määritelmä. Itse en ole kuullut parempaa kuin tämän: taide on sitä, mikä on tarkoitettu taiteeksi.

Runouden kanssa nyt on vaan niin, että minusta se on huonoa taidetta. Vaikka miten päin sitä käännän ja väännän, en löydä siitä mitään muuta kuin pyrkimyksen sanoa hankalalla tavalla se, minkä voisi sanoa yksinkertaisestikin.

Omituisinta on, että tämä hankala ymmärrettävyys nostetaan taiderunoudessa jotenkin arvokkaaksi sinänsä: mitä enemmän joutuu miettimään runoilijan todellisia aivoituksia, sitä hienompaa se on.

En voi ymmärtää tätä. Miksei asioita voi sanoa suoraan?

No, ehkä siksi, että kummallisilla sanakäänteillä pyritään sanomaan jotakin muuta kuin tekstissä sinällään lukee. Puhutaan merkityksistä.

No, puhutaan vaan. Siltikään en ymmärrä: jos on sanottava jotakin, miksi sanoa se niin, että mahdollisimman harva sen ymmärtää, kun voi sanoa sen niinkin, että mahdollisimman moni ymmärtää (ellei sitten tosiaan eletä diktatuurissa, missä on pakko puhua piilomerkityksin).

Tähän saatetaan vastata, että miltä se sitten kuulostaisi. Eikö se, mitä runous yrittää sanoa, kuulosta suorana tekstinä aika lattealta?

Olen samaa mieltä. Runous onkin usein keino saada lattea ajatus kuulostamaan hienommalta kuin se onkaan.

Pyydän anteeksi. En halua loukata, mutta tähän olen tullut. Saatte myös pitää minua millä hyvänsä tavalla tyhmänä.

Olen tullut tähän lukemalla runoutta – jopa itämaista, jota ymmärrän enemmän, koska siinä on sentään teknisiä vaatimuksia, ainakin toisinaan.

Olen myös lausunut runoja, siis julkisesti, ja pidän itseäni siinä aika hyvänä, jos runo on oikea - mikä tietenkin erottaa minut ammattilaisesta. Lisäksi olen kirjoittanut runoja.

Näitä runoja olen sitten käännellyt käsissäni ja joskus lukenutkin jollekin onnettomalle. Niistä ei yleensä ole ymmärretty laisinkaan sitä mitä minä olen yrittänyt sanoa.

Kiinnostavaa on silti, että niitä on pidetty hyvinä. Jotkut ovat jopa kannustaneet tekemään runokirjan.

Mutta ei sitä taida tulla. Taiderunokirjan tekeminen – se olisi minusta huijausta. Ja käyttörunokirjan – siihen en pysty.

Pahinta on, että jopa tämän jutun otsikkoa on sanottu runoudeksi. Käyttörunoutta se ei ainakaan ole.

Cleantech on vain outoa politiikkaa

Tekniikka ja Talous -lehdessä kirjoitettiin 26.8. artikkeli otsikolla Cleantech-veturi jumittui mäkeen. Kirjoituksen mukaan ”puhdas teknologia ei ole kyennyt pelastamaan Suomen taloutta”.

Eipä kai. Luulin, että ne ajat ovat takana, jolloin Suomessa ajateltiin venäläiseen tyyliin, että kunhan vaan kulman takaa tupsahtaa joku uusi nokia, olemme pelastetut.

Metsäalalla on usein ihmetelty, että mitä se cleantech oikein on. Että miksi ihmeessä metsäteollisuus ei olisi ”puhdasta teknologiaa”.

Kysymys on aiheellinen, sillä ei sitä tosiaankaan cleantechiksi lasketa. Vastauksia, ainakin perusteltuja on vaikea löytää.

Cleantechille on monia määritelmiä. Wikipedian mukaan cleantech tarkoittaa ”tuotteita, palveluita, prosesseja ja teknologioita, jotka edistävät luonnonvarojen kestävää käyttöä ja ehkäisevät tai vähentävät liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia”.

Olen kysynyt lukuisia kertoja, miksi moderni metsäteollisuus ei olisi tämän määritelmän mukaan cleantechiä. Eikö se muka edistä luonnonvarojen kestävää käyttöä vaatiessaan, että metsätalouden, jolta se ostaa puunsa, on oltava ekologisesti kestävää?

Eikö se tosiaankaan ehkäise, tai edes vähennä liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia tarjotessaan uusiutumattomiin raaka-aineisiin perustuville teknologioille uusiutuvan vaihtoehdon?

Olen saanut vastauksenkin: ei se ole, koska se ei ole.

Tilastokeskuksen mukaan cleantechillä ”tarkoitetaan kaikkia tuotteita, tekniikoita ja palveluita, jotka tuotantoprosessissaan tai käytössään aiheuttavat vaihtoehtojaan vähemmän haittaa ympäristölle tai kuluttavat vähemmän luonnonvaroja”.

Ei tarvitse mennä kauaskaan, kun havaitaan, että koko suomalainen metsäteollisuus pärjää tässä vertailussa. Ei liiketoimintamielessä eikä maantieteellisesti.

Tämän kaiken Tilastokeskus kuitenkin tekee tyhjäksi käsittämättömällä tarkennuksellaan. Sen mukaan ”vertailukohtana voidaan pitää keskimääräistä kansallista tasoa tämän tuotteen tuotannossa”.

Tämän tuotteen – ei siis vaihtoehdon! Ja kansallista tasoa!

Tämä on kuin lukuisat Euroopan unionin keksinnöt, jotka eivät koskaan palkitse, vaan rankaisevat edelläkävijää. Rajoitus on käsittämättömän nurkkakuntainen: metsäalalla on totuttu hakemaan vertailukohdat aivan muualta kuin naapurin tuppukylästä, jossa sielläkin useimmiten ollaan maailman kärjessä, jos vain metsäalasta on kyse.

Määritelmä on aivan erityisen typerä siinä mielessä, että cleantech pyrkii vientiin. Eikö cleantech-ehdokkaiden vertailukohdat pitäisi siis löytää kaikkialta maailmasta, muutenkin kuin metsäteollisuuden osalta?

Otetaan vaikka erittäin hyvin menestyvä, koko maailman metsäteollisuutta ja metsätaloutta palveleva ja ilmiselvästi cleantechiä edustava konepajateollisuutemme.

Tähänkin olen saanut vastauksen. Kyllä, mutta ei. Se vaan ei käy, koska se ei käy.

Mitä selvimmin cleantech on politiikkaa, jolla vain halutaan jakaa lampaat mustiin ja valkoisiin mielivaltaisin perustein. Onko oikeastaan ihme, jos se sitten ei kykenekään pelastamaan Suomen taloutta?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.9.2016.

Turun Sanomienkin pitäisi oikaista virheensä

Lähetin taannoin vastineen Turun Sanomissa 30. elokuuta julkaistuun Mai Suomisen, Lassi Suomisen ja Panu Kuntun yleisönosastokirjoitukseen. Osoitin kirjoituksesta jopa selviä virheitä, kuten että PEFC-metsäsertifiointijärjestelmä olisi ”teollisuusvetoinen” tai että se ei suojele luonnon monimuotoisuutta.

Journalistin ohjeiden mukaan tiedotusvälineen pitää julkaista oikaisu mahdollisimman pian sen jälkeen, kun lehden tietoon on saatettu, että se on julkaisut virheellistä tietoa. Tämä oikaisu pitää julkaista niin, että sen näkevät samat ihmiset, jotka ovat nähneet virheellistä tietoa sisältäneen artikkelin.

(Ei siis luulisi käyvän laatuun esimerkiksi sellaisen menettelyn, että Helsingin Sanomien aamupainoksessa, joka leviää Etelä-Suomeen, julkaistu virhe oikaistaan saman päivän seuraavassa painoksessa, joka leviää Pohjois-Suomeen!)

Oikaisu taas tarkoittaa tekstiä, joka vähintäänkin periaatteessa voi näkyä virheellisen tiedon nähneille ihmisille ja joka on toimituksen allekirjoittama.

Allekirjoittaja on erityisen tärkeä: jos sen allekirjoittaa kiista-asian osapuoli, virheestä tehdään mielipidekysymys, mutta jos sen allekirjoittaa toimitus, todesta ja valeesta ei tehdä mielipideasiaa.

Eihän Turun Sanomat tietenkään oikaisua julkaissut, vaikka päätoimittaja onkin vastuussa aivan kaikesta lehtensä sisällöstä yleisönosastokirjoituksia ja jopa mainoksia myöten. Nykyäänhän ajatellaan niin, että valeen saa präntätä, jos sen pystyy laittamaan jonkun suuhun.

Mutta että ei julkaissut edes vastinetta!

Siltä varalta, että joku ajattelee, että kirjoitukseni olisi ollut liian pitkä tai asiaton, julkaisen sen tässä. Saatte sitten itse päättää, olisiko tämä mahdollisesti asiantuntijatietoa sisältävä kirjoitus edistänyt keskustelua enemmän, yhtä paljon tai vähemmän kuin ne lukuisat, Suominen-Suominen-Kunttu-troikkaa tukevat tekstit.

Seuraavassa kursiivitekstit ovat lisäyksiä Turun Sanomiin lähettämääni tekstiin.

”Metsien käsittely uudistuu koko ajan

Mai Suominen, Lassi Suominen ja Panu Kunttu kirjoittivat metsänhoidosta (TS, 30.8.). Valitettavasti kirjoituksessa oli lukuisia harhaanjohtavia väitteitä ja jopa asiavirheitä.

Kirjoittajien mukaan ”Suomen metsissä on noin 800 uhanalaista eliölajia.” Metsien uhanalaisia on tietenkin paljon, koska metsät ovat Suomen yleisin luontotyyppi.

Kirjoittajat jättävät kuitenkin mainitsematta, että metsien uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista oli sama vuoden 2000 ja 2010 kartoituksissa. Jos uhanalaisuus siis lisääntyi vuosisadan vaihteen tienoilla, trendi on tällä mittarilla saatu kääntymään paremmaksi.

Uhanalaistutkijoiden mukaan merkittävin yksittäinen syy hyvään kehitykseen ovat päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut. Niiden jättämiseen velvoittaa PEFC-sertifiointi, josta kirjoittajat siis totuudenvastaisesti sanovat, että se ei ”suojele luonnon monimuotoisuutta”.

Tosiasiassa näillä metsänomistajien vapaaehtoisesti ja omalla kustannuksellaan kaatamatta jättämillä säästöpuilla on ollut viime 20 vuoden aikana parempi vaikutus uhanalaisten lajien selviämiseen kuin esimerkiksi samaan aikaan jatkuvasti lisääntyneellä metsien tiukalla suojelulla.

PEFC-sertifioinnin väittäminen teollisuusvetoiseksi on kirjoittajien taustat (Panu Kunttu on ollut pitkään Suomen WWF:n metsävastaava ja WWF on metsäsertifioinnin keskeisiä vaikuttajia Suomessa) huomioon ottaen ilmeisen tarkoituksellista harhaanjohtamista. He kyllä tietävät, että se on ennen muuta pienmetsänomistajien hanke, kun taas teollisuus suhtautuu eri sertifiointijärjestelmiin neutraalisti.

Kirjoittajien mukaan ”suurin osa Etelä-Suomen metsäluontotyypeistä on todettu uhanalaisiksi”. Tulos on luontotyyppien uhanalaiskartoituksesta eikä sitä ainakaan tilaajan, eli ympäristöministeriön mukaan voi käyttää lisäsuojelun perusteena.

Kartoituksessa luontotyyppi lasketaan uhanalaiseksi, jos se on uhanalainen yhdessäkään kohtaa Suomen maa-alaa. Kirjoittajien logiikalla siis myös runsaimmin suojellut runsaslahopuustoiset kangasmetsät olisivat uhanalaisia – jopa suojelualueilla, mikä on tietenkin täysin järjenvastaista.

Kirjoittajien mukaan ”uhanalaisuuden keskeisimpänä syynä on voimaperäinen metsätalous: nimenomaan avohakkuut, maanmuokkaus, yhden puulajin viljely ja kuolleen puun puuttuminen metsistä”.

Täytyy kysyä, kuinka voimaperäistä on metsätalous, joka vuodesta toiseen käyttää systemaattisella työllä rakennetusta tuotantopotentiaalistaan vain 80 prosenttia? Missä muualla talouselämässä tätä pidettäisiin tehokkaana?

Kirjoittajat eivät myöskään näytä tietävän, että Suomen metsätalouden tavoitteena on jo pitkään ollut monikerroksinen ja monipuulajinen metsä, ihan niistä samoista syistä kuin kirjoittajatkin sitä kannattavat. Metsien käsittely uudistuu muutenkin kaiken aikaa, vaikka metsätalouden kriitikot eivät siitä paljoa tiedä.

Kirjoittajat ovat huolissaan virkistysmetsien riittävyydestä. Jos asiaa kuitenkin kysytään kansalaisilta, huoli on turha.

Suomen Metsäyhdistys kysyy säännöllisesti toistettavissa Metsä ja puu -mielipidetiedusteluissa, onko kansalaisten lähiympäristössä riittävästi virkistysmetsiä. Musertava enemmistö, noin 90 prosenttia vastaa kerrasta toiseen, että niitä on vähintäänkin melko riittävästi.

Vastaus osoittaa, että tavallisten suomalaisten mielestä hyvin hoidetut talousmetsämme ovat hyvä paikka myös virkistäytymiselle.”

Jälkikirjoituksena vastaan minulle kohta esitettäviin kysymyksiin, että miksi en tehnyt Turun Sanomien toiminnasta kantelua Julkisen sanan neuvostoon.

No, jos olisin kannellut, Turun Sanomat olisi vastineessaan vedonnut sananvapauteen ja todennut, että kyseessä on mielipide-ero. Journalistin ohjeiden toteuttamista valvova Julkisen sanan neuvosto taas olisi hyväksynyt sen – siihen voidaan luottaa, niin se tekee näissä tapauksissa aina.

Näin ne tekevät, ymmärtämättä, millaisen hallan aiheuttaa julkiselle keskustelulle ja koko kansakunnan moraaliselle selkärangalle se, että toden ja valheen välinen ero banalisoidaan mielipiteeksi.

Ei meidän tarvitse tuhota journalismia, se tekee sen ihan itse, omin pikku kätösin. Samalla menee paljon muutakin, valitettavasti.

Kirjoitusta ei ole tätä ennen julkaistu yhtikäs missään.

Helsingin Sanomat – myös istutettu puu tarvitsee sieniä

Arkkitehti ja tekniikan tohtori Harri Hautajärvi kirjoitti 28.8.2016 Helsingin Sanomiin kolumnin otsikolla Tarvitseeko Suomi enää aukeiksi raastettuja, monotonisia puupeltoja? Kirjoitin lehteen vastineen, jota se ei julkaissut.

Niinpä julkaisen vastineeni itse, se tulee tässä (kursivoidut kohdat ovat lisäyksiä HS:ään lähetetyn version suhteen):

"Harri Hautajärvi kirjoitti (HS, 28.8.) Peter Wohllebenin kirjasta Puiden salattu elämä ikään kuin siinä kerrottaisiin kokonaan uusia asioita. Tosiasiassa se, että metsän eliöt ovat aistivia olentoja, ovat yhteydessä toisiinsa ja vaihtavat keskenään ravinteita ei ole kenellekään metsäasioita opiskelleelle mikään uutinen.

Ekosysteemin voi tulkita sosiaaliseksi verkostoksi. Ihminen voi rakentaa maailmanymmärtämismallejaan miten haluaa. Niiden paremmuuden ratkaisee ainoastaan niiden käyttökelpoisuus.

Hautajärven usko ihmisen mahdollisuuksiin manipuloida luontoa on uskomaton. Hän kuvittelee, että talousmetsä on ihmisen luomus.

Tosiasiassa luonnolla on sen luomisessa ihmistä isompi rooli. Jokaisella talousmetsänkin hehtaarilla yli neljä viidestä puusta on luontaisesti syntynyt.

Hautajärvi väittää, että ihmisen istuttamat puut eivät kykenisi verkostoitumaan. Totta kai kykenevät ‒ jos eivät kykenisi, ne kuolisivat. Yksikään puu ei elä ilman yhteyttä sienirihmastoon.

Istutetuista ja luontaisista puista kasvaa ihan yhtä tiheäsyistä rakennuspuuta, jos ne kasvavat samoissa oloissa. Torjuntamyrkkyjä ei Suomen metsätaloudessa käytetä ja lannoituskin on hyvin vähäistä: yli 85 prosenttia suomalaisista talousmetsistä ei ole lannoitettu koskaan.

Luonnonmukaiset metsänhoitotavat eivät ole koskaan olleet kiellettyjä Suomessa. Ainoa vaatimus on ollut ja on, että jos metsässä tekee päätehakkuun, on huolehdittava siitä, että tilalle syntyy uusi metsä.

Toisin kuin Hautajärvi väittää, jatkuvaa kasvatusta ei ole pystytty osoittamaan yleisesti paremmaksi kuin muita menetelmiä, eikä se liene mahdollista periaatteessakaan: kaikki riippuu paitsi metsän olosuhteista, myös siitä, mitä metsänomistaja haluaa.

Tasarakenteisen metsän puutavaraan tuottamista homesairauksista kuulisin mielelläni enemmän. Ainakin minulle ne ovat uutinen."

Paitsi virheiden oikaisemisen, kirjoituksen julkaiseminen olisi ollut tärkeää myös Hautajärven hämmästyttävän, homesairauksia koskevan väitteen suhteen.

Toivon kuitenkin, että Hautajärvi HS:n keskusteluhaluttomuudesta huolimatta jotakin kautta kertoo tarkemmin, mitä hän oikein tarkoittaa.

Kirjoitusta ei ole tätä ennen julkaistu Helsingin Sanomissa, eikä missään muuallakaan.