Kestävyys on ennen kaikkea politiikkaa

Tämmöisenä toimittajanrääpäleenä sitä aina ihastuu, kun omat ajatukset saavat tuulta alle. En toki kuunaan kuvittele, että sellainen johtuisi minusta, mutta joskus tulee mieleen, että kun oikein kauan jankkaa, sillä on merkitystä.

Muistan, kun 2010-luvun alussa kiersimme Sirpa Kärkkäisen kanssa Metsä puhuu -tulevaisuushankkeen nimissä puhumassa metsäalan suuresta tulevaisuudesta. Ei meitä muita ollut tuota ilosanomaa julistamassa.

Lanseeerasimme muun muassa seuraavan: kaiken sen, mitä voi tehdä öljystä, voi tehdä myös puusta. Silloinen Metsäteollisuus ry:n viestintäjohtaja nauroi meidät suohon. Nyt väite on esimerkiksi yksi Stora Enson johtolauseista.

Selvitimme metsäalan yhteistä Metsien Suomi -viestintähanketta varten, mikä kansalaisia kysyttää metsäalasta. Siis niitä muita, ei metsäsektorilaisia.

Yksi kysymys oli, että miksi hakkuutason kestävyydestä voi olla erimielisyyttä, eikö se ole tieteellinen fakta. Kysymys ei yllättänyt, olen törmännyt siihen usein.

Vastaukseni on ollut selvä: kestävästä hakkuutasosta ei voi olla yksimielisyyttä, koska se on politiikkaa. Meillä ei ole yhtä yhteistä mittaria kestävyydelle, ja vaikka olisikin, olisi todella vaikea päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä tämän mittarin pitäisi näyttää, jotta asiat olisivat hyvin.

Sosiaalisessa mediassa jopa ympäristöalan tutkijat ovat vastanneet tähän väheksyen, antaen ymmärtää, että en vain halua tunnustaa tosiasioita. Sitten on lueteltu lukuisia erilaisia mittareita, millä kestävyyttä voi mitata.

Niinpä niin, lukuisia. Jokainen voi valita oman mittarinsa.

Edes luonnon monimuotoisuudelle ei ole mittaria. Lajien uhanalaisuudelle on, tutkijat ovat laskeneet uhanalaisuusindeksin.

Se ei kuitenkaan kelpaa esimerkiksi metsäaktivisteille. He käyttävät ainoastaan heidän politiikkaansa palvelevia mittareita.

Siksi olinkin todella ilahtunut, kun Luonnonvarakeskuksen tutkijat ilmoittivat asiasta jotakin jotakuinkin, minun mielestäni, täydellisen oleellista. Heidän mielestään ei pitäisi puhua suurimmasta kestävästä hakkuutasosta, vaan suurimmasta ylläpidettävissä olevasta hakkuukertymästä.

Alan käyttää tätä määrittelyä heti.

Suurinta kestävää hakkuutasoa on kritisoitu siitä, että se ei huomioi ekologista ja sosiaalista kestävyyttä. Kritiikki on ollut aiheellista, olkoonkin että määrittely kyllä ottaa huomioon ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä aiheutuvat metsien käytön rajoitukset.

Parasta Luonnonvarakeskuksen tiedotteessa ovat kuitenkin perustelut, joiden alla on alan ehdottomien huippujen allekirjoitukset: Annika Kangas, Tuula Packalen ja Raisa Mäkipää.

Blogikirjoituksessaan he kirjoittavat näin: Perinteisissä metsätalouden kestävyyden mittaamistavoissa ”kiteytyy kestävyystarkastelun suurin ongelma: kun mittareita on useampia kuin yksi, metsien käyttö voidaan sopivilla painotuksilla tulkita sekä kestäväksi että kestämättömäksi”.

Tutkijat jatkavat: Se, mitä kestävyyttä painotetaan, ”perustuu yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin, eikä sitä voida tieteellisin perustein päätellä”.

Tähän ei tarvitse lisätä mitään.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.2.2020.

Ylioppilaskunnalleni – yliopistolleni

Taisteluiden aikaan olimme julmimmat sotilaat. Nyt olemme ystäviä. Vasemmalla Alpo Merilä, keskellä Arto Ylikotila ja oikealla kirjoittaja.

Valtiovarainministeriön tilastoissa olen varmaankin niin sanottu menetetty sielu. Toki sain aikaiseksi välitutkinnon, olen siis luonnontieteen kandidaatti, pääaineena matematiikka.

Kandidaattityöni tein Turingin koneesta, mistä monikaan ei ymmärrä mitään. Minä ymmärrän.

Luonnontieteellisiä töitä en ole palkan edestä tehnyt sekuntiakaan. Sen sijaan minusta tuli toimittaja. Siinä työssä on kaksi osa-aluetta: tiedon hankinta ja jalostus, ja kirjoittaminen.

Edesmennyt ystäväni Jyri Makkonen sanoi kerran, että ”naurattaa ne hölmöt, jotka alkavat kirjalliseen kiistelyyn Hannes Mäntyrannan kanssa. Siinä ei voi menestyä.”

En tiedä, onko tämä totta, mutta tässä iässä saa varmaan oikeuden arvioida osaamisalueitaan. Ehkä uskallan sanoa, että osaan kirjoittaa.

Kirjoittaminen on luonnonlahja, ja ei ole. Varmaan pitää olla joku valmius, mutta kirjoittamaan oppii vain kahdella metodilla: kirjoittamalla ja lukemalla.

Korostan erityisesti lukemista: täytyy lukea aina kun sille on aikaa ja täytyy lukea kaikenlaista tekstiä. Asiakirjoja, kirjoja, tiedettä, taidetta, faktaa, fiktiota, hyvää ja aivan erityisesti huonoa tekstiä. Muuten ei opi.

Se kestää kauan. Tämän olen sanonut ensimmäisenä niille, jotka pyytävät minua pitämään puolen tunnin alustuksen aiheesta ”Miten kirjoitan hyvän jutun”.

Yliopistoyhteisöni on antanut minulle kaiken tämän osaamisen. No, nyt nirppanokka sanoo, että niin kait sen pitääkin, siitähän sille maksetaan. Mutta onko niin?

Oikeasti: en ole oppinut yliopistosta mitään konkreettista, mutta sen sijaan esimerkiksi loogista ajattelua. Siltä ei voi välttyä, jos opiskelee matematiikkaa.

Ja looginen ajattelu on täydellisen ratkaiseva taito silloin, kun toimittaja saa, esimerkiksi, eteensä tuhatsivuisen asiakirjanipun ohjeella että ”teeppä tästä juttu kuuden uutisiin”. Kun kello on neljä.

Oulun yliopiston matematiikan laitos on antanut minulle kyvyn seuloa tästä asiakirjanipusta uutisen kannalta oleellisen sisällön puolessa tunnissa. Kiitos siitä.

Mutta sitten pitäisi vielä kirjoittaa se juttu. Kun minut valittiin Oulun ylioppilaslehden päätoimittajaksi, ajattelin olla yhtaikaa rehellinen ja nöyrä. Se ei ollut muotia eikä se kannattanut silloin sen enempää kuin nytkään.

Sanoin, että olen todella kiitollinen siitä, että ylioppilaskunta ja sitä kautta kaikki opiskelijat antavat minulle mahdollisuuden opetella arvokasta kirjoittamisen taitoa. Olen edelleen.

Niinpä minulle vastattiin, että eikö tuota nyt voisi harjoitella jonkun muun rahoilla.

Mutta kun ei voi. Ylioppilaskunta-aktiivit eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet sitä, kuinka suuri merkitys ylioppilaslehdillä on maamme journalismille.

Voi sanoa, että todella vapaata lehdistöä Suomessa voi olla vain ylioppilaskunnissa ja se vapaus sille pitäisi, siis minun mielestäni, myös suoda.

Mutta minä siis sain luvan kirjoittaa. Ja kyllä kirjoitinkin.

Kannustin muitakin. Yritin ohjata perinteisen vasemmistolaisen taidekritiikin kulttuurisihteerin huoneeseen, samoin kuin iänikuiset, kaiken kärsivistä opiskelijoista valittavat vallankumoukselliset sosiaalipoliittiselle sihteerille.

Kannustin kaikin tavoin rienausta ja ikävää ulosantia, erityisesti ylioppilasyhteisöä – siis palkkani maksajaa ylioppilaskuntaa, PSOASia ja Ylioppilasapua (myöh. Uniresta) – kohtaan. Kun muut eivät pystyneet, tein sen itse.

Eihän siitä tykätty. Mutta eivät ne mitään voineet, minulla oli määräaikainen työsuhde eikä sellaista lopeteta noin vain. Ja lopun päältä, jotkut ymmärsivät, että tämä voi olla jopa hyväksi ylioppilasyhteisölle.

Noilta ajoilta kiitos lankeaa loistavalle ryhmälle, joista mieleeni tulevat rock-kriitikkoni, vannoutunut stalinisti Heikki Mattila, kulturelli avustaja Reijo Virtanen, legendaarinen, päätoimittajanakin viihtynyt Raimo Pitkänen, nyt jo edesmennyt, loogisen ajattelun mestari Kari Kontio sekä ulkoasumme ja koko lehden symboliikan sekä myös upean sarjakuvan luonut Erkkitehti (en muista edes hänen nimeään), lukuisat muut avustajat ja Koskenkorvalla käydyt keskustelut.

Millään en voi jättää mainitsematta myöskään tuonaikaista pääsihteeriä Arto ”Adolf” Ylikotilaa, enkä kansliahenkilökuntaa, kuten Pirjo Heikkistä ja Sirkka Soinista.

Me teimme historiaa.

Kirjoitan tätä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Tulin hotellihuoneeseen kolmen maissa, yhdeltä alkaneelta silliaamiaiselta. Sillis oli viimeinen tapahtuma eilen alkaneissa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan 60-vuotisjuhlissa (siis ei Oulun, vaan Oulun yliopiston ylioppilaskunnan - tämän unohtaminen ärsyttää toisinaan).

Olen käynyt läpi koko kierroksen: tervehdykset ylioppilaskunnalle, vanhojen puheenjohtajien klubin vuosikokous, tervehdyksemme ylioppilaskunnalle, iltajuhla ja jatkot ja lopulta vielä siis se sillis. Silliksellä minulla oli erityinen kunnia keskustella edustajiston nykyisen puheenjohtajan kanssa, mistä kiitokset. Sitä sureksin, että meitä vanhoja paappoja oli paikalla niin vähän - siis yksi.

En aiemmin ollut tietoinen oman polveni saavutuksista - vain lähipiiristäni. En tiennyt, että kaiken muun lisäksi me myös perustimme uudelleen ylioppilaskunnan vuosijuhlaperinteen. Aiemmin en täysin ymmärtänyt, kuinka arvokasta työtä Risto Pyykkö on yliopistoyhteisössämme tehnyt.

Erityisesti hämmästelen vuosijuhlan loistavia puheita.

Tytti Tuppurainen ymmärsi poliitikoksi täydellisesti sen, missä määrin hän voi tällaisessa tilaisuudessa puhua puoluepolitiikkaa ja missä määrin ei. Hänen puheensa oli suorastaan säkenöivä.

Ylioppilaskunnan jäätävän hyväksi opettajaksi valitsema Vesa-Matti Pohjanen sanoi kahdessa minuutissa kaiken oleellisen yliopisto-opiskelusta, oli se sitten ammattitavoitteista, niin kuin lääkiksessä, tai ei.

Erityisesti haluaisin kiittää Nuuti Vasaria, hyvän ystäväni Jaakko Vasarin poikaa, puheesta ylioppilaskunnalle. Polvi ei ole pojasta pahentunut.

Suuresti kiitollisena kaikille teille.

Sillis, tuo ruhtinaallinen sillis. Noh, olut piti ostaa itse. Miksi? Olut kuuluu sillikseen.

Suomi ON metsiensuojelun kärkimaa

Tämä kirjoitus julkaistiin joissain sanomalehdissä vastineena Panu Kuntun (WWF) kirjoitukseen parissakin lehdessä, kuten Kalevassa ja Satakunnan Kansassa.

Kunttu vastasi toimittaja Pekka Maunon ihmettelyyn, että eikö Suomi olekaan luonnonsuojelun mallimaa. Kimmokkeena Maunon kirjoitukseen oli Suomen ympäristökeskuksen tiedote, jonka otsikossa todettiin, että ”Suomi on häntäpäässä suojellussa maapinta-alassa”.

Maunon hämmästystä voi helpottaa sillä, että hän ei ollut yksin: ympäristökeskuksen tiedotteen otsikko todellakin oli täysin harhaanjohtava.

Meillä Suomessa suojeluksi on hyväksytty vain ja ainoastaan tiukka suojelu, mikä tarkoittaa sitä, että suojelualueilla ei tehdä suurin piirtein mitään. Nimenomaan tätä ympäristöpiirit ovat halunneet ja sitä ne ovat myös saaneet: Euroopan unionin oman arvion (Jesús San-Miguel Ayanz, Andreas Schuck, Jari Parviainen, Markus Lier: Criterion 4 in Forest Europe, 2015: State of Europe’s Forests 2015) mukaan yli puolet unionin tiukasti suojelluista metsistä on Suomessa.

Ympäristökeskuksen viestinnässä laadittu otsikko on totta vain, jos suojeluun lasketaan mukaan kaikki se lepsusuojelu, mitä Itämeren eteläpuoleiset maat suojeluksi kutsuvat. Näillä suojelualueilla lehmät laiduntavat, metsää hakataan, kaikki lahopuu kannetaan metsistä pois ja ihmiset katselevat siivottuja metsiä asvaltoidulta poluilta.

Meillä tällaista ei katsottaisi suojeluksi ollenkaan, mutta tällaisella tilastonikkaroinnilla tilanne saadaan näyttämään kotimaan kannalta huonolta. Ikävintä on, että monetkin lehtijutut ovat noudattaneet täysin ympäristökeskuksen ilmeisen tietoisesti vääristelevän otsikon linjaa, sillä vaikka etelän lepsusuojelukin otettaisiin mukaan, Suomi olisi Euroopan viiden parhaan suojeijan joukossa.

Kunttu taas viittaa moitteissaan keväällä julkistettuun Suomen lajien uhanalaisarvioon. Niin Kunttu kuin muutkin löytävät arviosta omaa näkökantaa parhaiten tukevat luvut.

Tämän takia uhanalaistutkijat laskivat uhanalaisindeksin, joka vetää yhteen arvion tulokset. Kunttu kuitenkin siteeraa mieluummin lukuja, joita hän on itse etsinyt arviosta, eikä tätä tutkijoiden nimenomaan kokonaisnäkemykseksi tarkoittamaa indeksiä.

Syy on ilmeinen. Indeksin mukaan Suomen metsälajien uhanalaistilanne on todellakin heikentynyt viime kymmenen vuoden aikana, kokonaista 0,2 prosenttia. Jos esimerkiksi 90 sentin maitopurkki halpenisi saman verran, sen uusi hinta olisi 89,82 senttiä.

Käytännössä muutosta ei ole tapahtunut.

Siispä jos uhanalaistilanne heikkeni kymmenen vuotta sitten – niin kuin esimerkiksi WWF tuolloin vankasti väitti – kehityksen on täytynyt kääntyä parempaan suuntaan, jotta indeksi olisi voinut palata kymmenen vuoden takaiselle tasolle.

Kunttu on siis yksiselitteisesti väärässä sanoessaan, että uhanalaisuuskehitys Suomen metsissä jatkuu, jos hän tarkoittaa sillä uhanalaisuuden lisääntymistä.

Uhanalaistutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy metsien hyvään tilanteeseen on säästöpuiden jättäminen pystyyn päätehakkuiden yhteydessä. Tämä on parantanut erityisesti lahopuusta riippuvaisten lajien selviämistä.

Kun Kunttu siis kirjoittaa, että ”vaikuttavinta suojelua on runsaspuustoisten metsämaan metsien siirtäminen pysyvästi pois metsätalouden käytöstä”, se ei tutkimuksen valossa näytä todelta ja hänen tulisi perustella väitteensä.

Kunttu myös kirjoittaa, että kitumaiden suojelu ei tuo suojaa ”suurelle osalle” metsissä elävistä lajeista. Yhtä hyvin voisi sanoa, että se tuo suojan suurelle osalle.

Ympäristöjärjestöt tuovat jatkuvasti esille näkemystä, jonka mukaan vain tuottavan metsämaan suojelu on arvokasta, kun taas vähätuottoisen kitumaan suojelu ei ole tärkeää (vaikka sitäkin pitää suojella).

Tässä hämmästyttää eniten se, että metsätalouden maan jako tuottavaan metsämaahan ja vähätuottoiseen kitumaahan perustuu metsän taloudelliseen eikä luonnonsuojelulliseen arvoon.

Luonto ei ole tästä määrittelystä kiinnostunut, mutta ympäristöjärjestöt ovat. Mitä ilmeisimin siksi, että niiden näkemyksen mukaan arvokasta suojelua on vain se, joka tuottaa mahdollisimman suuret menetykset metsäalalle.

Korjattu 8.4.2020: Virke "Euroopan unionin oman arvion mukaan kokonaista 80 prosenttia unionin tiukasti suojelluista metsistä on Suomessa" on muutettu muotoon "Euroopan unionin oman arvion mukaan yli puolet unionin tiukasti suojelluista metsistä on Suomessa". Lisäksi virkkeen "Ikävintä on, että monetkin lehtijutut ovat noudattaneet täysin ympäristökeskuksen ilmeisen tietoisesti vääristelevän otsikon linjaa" perään on lisätty lause "sillä vaikka etelän lepsusuojelukin otettaisiin mukaan, Suomi olisi Euroopan viiden parhaan suojeijan joukossa".

Miksi ekologit hylkäävät ekosysteemit

Otsikossa ei ole kysymysmerkkiä. Se johtuu siitä, että luulen tietäväni vastauksen.

Nykyinen keskustelu metsäluonnosta on hämmentävää. Kaikki se, mihin minut nuorena toimittajana opetettiin, tuntuu kääntyvän päälaelleen. Se alkoi jo siitä, miten opiskeluaikaisen soluasuntoni biologian opiskelijat minua kasvattivat.

Etenkin ihmettelen yhtäkkiä täysin hyväksytyksi tullutta asioiden, kuten ekosysteemien pilkkomista mielivaltaisiin osiin ja kokonaisuuksien selittämistä näiden osien toiminnalla. Tätä insinööritieteellistä näkökulmaa biologit ovat osanneet pilkata aina ja korostaneet, että ainakaan ekosysteemien toimintaa ei voi tällä tavalla ymmärtää.

Ekosysteemien suhteen kuvittelin oikeaksi tieksi kokonaisuuksien tutkimisen. Tämä on ekosysteemeissä mielestäni myös kiinnostavinta.

Mutta hämmästyttävää kyllä, tämä ei olekaan enää tärkeää.

Olen ehkä vaarallisella alueella. En ole metsänhoitaja, en biologi, vaan vain toimittaja. Mutta jatkan.

Ennen aikaan sanottiin, että pitää nähdä metsä puilta. Tämä tarkoitti kokonaisuuksien tavoittelua yksityiskohtien yli.

Suomen ilmastokeskustelu käy toiseen suuntaan, vaikka kyse on yhteisestä ilmastosta. Nyt katsotaan vain Suomen metsiä, ja niidenkin osalta usein vain puita. Metsää ei haluta nähdä.

Jotkut keulakuvat ja sitä useammat seuraajat haluavat katsoa metsien käytön ilmastovaikutuksia jopa peräti yhden puun tasolla. Heidän mielestään on järkevää kysyä, milloin kaadetun puun tilalle on kasvanut uusi.

Voin vakuuttaa: ei milloinkaan. Puut eivät koskaan kasva samaan paikkaan kuin edelliset.

Jos tutkii metsää ekosysteeminä, ymmärtää katsantotavan järjettömyyden. Pilkkomalla luonto tarpeeksi pieniin osiin ajallisesti tai paikallisesti siitä voidaan väittää mitä hyvänsä näennäisen järkevää ja jättää ymmärtämättä kokonaisuus.

Siihen kuuluvat esimerkiksi kaatamatta jätetyt puut. Ne sitovat kaatamisessa vapautuneen hiilen välittömästi.

Tärkeää ei ole se, paljonko juuri tässä paikassa kasvavaan puuhun sitoutuu hiiltä, vaan paljonko sitä sitoutuu metsään.

Miksi ympäristön puolesta puhuvat ihmiset hylkivät tässä kohtaa kokonaisvaltaista ja ekosysteemistä ajattelua? Miksi he juoksevat insinööritieteellisen ajattelun perässä, jota Suomen ympäristökeskuksen diplomi-insinööri Sampo Soimakallo puolusti taannoin sanomalla, että teknosysteemien toiminta vastaa hyvin pitkälle ekosysteemien toimintaa.

Jos tämä on ekologien mielestä totta, niin olkoon. Sen verran olen kuitenkin asiaan perehtynyt, että voin sanoa väitettä vähintäänkin yllättäväksi.

Vaikka eihän biologiakaan lopun päältä tutki luontoa, vaan luonnosta rakentamiamme malleja ja niiden vastaavuutta havaintojen kanssa. Tämä periaate on aivan sama kuin insinööritieteissä ja jos se toimii, niin kaikki on hyvin.

Mutta toimiiko se? Siksikö ekologit hylkäävät ekosysteemit, että ei toimi?

Enpä usko. Luulen sen johtuvan pikemminkin siitä, että heille ovat alkaneet kelvata kaikki syyt, millä voi perustella metsien poistamista talouskäytöstä, riippumatta – esimerkiksi – metsien ekologisista arvoista.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.1.2020.

Ostapa maalainen, kaupungista kesämökki

Elämme aikaa, jolloin aiemmin ylittämättömiksi katsotut rajat rikotaan mennen tullen. Siinä mielessä kaikki on normaalia.

Kuvittelemme, että ajassamme on jotakin ihmeellistä. Silti harva meistä kykenee edes ajatuksissaan ylittämään vaikka sitä, mihin Stalinin Gulagissa päästiin.

Siinä mielessä nyt on kuitenkin toisin, että Gulagissa piittaamattomuus lähimmäisestä oli useimmiten elinehto. Kun taas nykyaikana keneltäkään ei vaadita naapurin kiroamista alimpaan helvettiin vain jotta henki, tai edes toimeentulo säilyisi.

Nykyään ei tarvitse edes yrittää lähimmäisen tuntemista. Sellainen vaatii ymmärtämistä ja ymmärtäminen vaatii ajattelua. Eikä ajattelu ole järin muodikasta.

Sen sijaan muodikkaita ovat mielipiteet, joita kannamme kuin oikein valittuja vaatteita. Mielipiteet eivät maksa mitään – eivät ainakaan vaivaa – ja siksi erityisen suosittua on niiden mahdollisimman kärjekäs julistaminen.

Olen kehittänyt mittarin maalaisten ja kaupunkilaisten vertaamiseen, samoin kuin tavoiteltavan mittarinlukeman: siinä vaiheessa kun maalaisella on varaa ostaa kaupungista kesämökki siten kuin kaupunkilaisella maalta, puntit ovat tasan.

Korostan sanaa kesämökki. Kaupunkiasunto kakaralle on eri juttu.

Kuvittelin tätä mittaria jokseenkin vastaansanomattomaksi, kunnes näin erään helsinkiläisvihreän viestin. Hän kummasteli sitä, että jos siellä maalla on talvella niin kamalaa, mikseivät maalaiset muuta talveksi kaupunkiin.

Niin, miksi eivät?

Mikä on ihmisen kyky asettua lähimmäisen asemaan, jos hän kysyy näin? Tai kun hän ykskantaan ilmoittaa lypsykarjan omistajalle, että ”eikö sinunkin kannattaisi seurata aikaasi ja alkaa viljellä härkäpapua”.

Mutta eivät maalaiset sen parempia ole. Takavuosina Savon suunnasta närkästyttiin minulle, kun kommentoin postiluukusta tullutta Kuopio-esitettä.

Sen mukaan Kuopiossa kaikki on hyvin ja jokainen ymmärtäisi sen, kun vaan kerran kävisi Kuopiossa. Ihmettelin, koska minä olin käynyt.

Minulle todisti enemmän se, että kun Lääkelaitosta yritettiin hajasijoittaa Kuopioon, laitoksen henkilökunta ei halunnut sinne lähteä. Jostain tämäkin kertoo.

Kuopiolaisten mielestä se kertoo siitä, että helsinkiläiset ovat tyhmiä. Tätä samaa rallattaa alueellistamisen ihmisuhreista täysin piittaamaton ykkösveturi Suomen Keskusta.

Ei silti, alueellistaminen voi hyvinkin olla hyvä juttu. Alan uskoa siihen välittömästi sen jälkeen kun Suomen Keskusta alueellistaa oman pääkonttorinsa jonnekin… no joo, minne vain Pori-Tampere-Lappeenranta-linjan pohjoispuolelle.

Helsinkiläisten tyhmyys tiivistyy hiililämmityksessä. Siitä pitää luopua ja luovutaan, vaikka se tulee suunnattoman kalliiksi, sillä aikansa parhaalla ekologisella tietämyksellä rakennettu hiililämmitys olisi toimintakykyinen vielä kauan.

Tilalle tulee ainakin hakkeen polttoa ja hirveä poru, kun Helsinki alkaa ostaa haketta ulkomailta. Mutta näin on pakko tehdä, koska Suomen hake ei riitä ja kilpailulait kieltävät oman maan suosimisen.

Kuka tästä kaikesta hyötyy? En minä etkä sinä. En keksi muita kuin näennäisillä ilmastohyödyillä briljeeraavat poliitikot.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.12.2019.

Ympäristökelkka kääntyi taas kerran

Vielä kymmenisen vuotta sitten ympäristöjärjestöt olivat sitä mieltä, että ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa hiilinieluja ei tulisi ottaa huomioon ollenkaan. Niiden mukaan se olisi johtanut tilanteeseen, jossa päästöt olisivat jääneet vähentämättä ja olisi puhuttu vain nieluista.

Järjestöt olivat oikeassa ja me näemme sen nyt. Kuten IPCC:n pääsihteeri Petteri Taalas on todennut suomalaisesta ilmastonmuutoskeskustelusta: ”Liikkeellä on tahoja, jotka eivät muutenkaan pidä metsien käyttöä myönteisenä.”

Nyt ympäristöjärjestöt eivät muusta puhukaan kuin hiilinieluista. Ne tuottavat itse sitä irvikuvaa, mihin ne aiemmin pelottelivat hiilinielupuheen johtavan. Kelkka on käännetty 180 astetta, taas kerran.

Tämäkään linja ei tuo sitä, mitä luvataan. Hiilinielua pitäisi kasvattaa vähentämällä hakkuita Suomessa, mutta ilmasto ei hyötyisi siitä juurikaan, koska hakkuut vain siirtyisivät muualle.

Toki Suomi saisi ilmastotaseensa väliaikaisesti kuntoon. Vertaus housuihin laskemisesta pakkasella sopii tähän hyvin: hetken se lämmittää, mutta sitten kyyti on entistä kylmempää.

Tulevaisuuden nimissä puhuvan ympäristölobbyn ajanlasku loppuu tässä asiassa vuoteen 2050, sillä siihen mennessä päästövähennykset pitäisi Pariisin sopimuksen mukaan toteuttaa. Sopimuksen toinen tavoite on unohdettu: sen jälkeen hiiltä on alettava poistaa ilmakehästä.

Ja sitä ei voi tehdä kuin hiilinielujen avulla.

Metsät sitovat hiiltä tehokkaimmin, kun ne pidetään kasvukunnossa. Hakkuurajoitukset heikentäisivät metsien kasvukuntoa juuri sinä aikana, kun sitä eniten tarvittaisiin.

Kun siis puhutaan kiireestä, sivuutetaan se tosiasia, että tällä politiikalla vuoden 2050 jälkeinen nielu jäisi huomattavasti pienemmäksi kuin metsäalan tarjoamassa vaihtoehdossa.

Mutta mitä väliä – meidän jälkeemme vedenpaisumus!

Kaikkein eniten kuitenkin kauhistuttaa, kuinka vähän ilmastopoliittisten vaihtoehtojen muista seurauksista välitetään. Hiilinielun kasvattamisesta tarjotaan kyllä korvausta metsänomistajille, mutta niin ministeriöt, tutkimuslaitokset kuin hyvää tarkoittavat suojelijatkin unohtavat aina, että kaadettu puu tuottaa teollisuudessa kymmenkertaisesti sen mitä se tuottaa metsänomistajalle.

Tämä ei kiinnosta ketään. Väitetään jopa että puun määrä markkinoilla ei edes vähenisi, mutta miksi sitten metsänomistajallekaan pitäisi maksaa hiilensitomiskorvausta?

Kaiken huippuna markkinoilta katoaisi eniten juuri sitä puuta, mistä tehdään ympäristölobbyn vaatimia pitkäikäisiä tuotteita, siis tukkipuuta.

Eikä ilmastonmuutos ole kuin yksi niistä lukuisista toisten aiheuttamista ongelmista, jotka pitäisi ratkaista metsien avulla. Kaikki haluavat hyvittää rikoksensa istuttamalla puita.

Jopa taksiyhtiöt – ymmärtämättä lainkaan kysymystä, miksi ette siirry vähäpäästöisempiin autoihin. Milloin mikäkin monimuotoisuutta tuhoava sorafirma kyselee, voisivatko he jatkaa kuten ennenkin, jos he saisivat maksettua jonkun suojelemaan metsänsä.

Tällä valheella on lyhyet jäljet. Kun ne huomataan, on kuitenkin jo myöhäistä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaiusus -lehdessä 22.11.2019.

Vanheneeko tutkimus – politiikan mielestä kyllä

Jolloinkin 1990-luvun alussa törmäsimme Uuden Suomen toimituksessa uutiseen: aasialainen tutkimusryhmä oli onnistunut tuottamaan laboratorio-olosuhteissa kylmäfuusion.

Uutinen oli merkittävä. Jos koe pystyttäisiin toistamaan, se voisi avata ihmiskunnalle tien uusiutuvaan, saasteettomaan ja rajattomaan energianlähteeseen – aurinkoon voimalaitoksessa.

Parin viikon kuluttua uutisoimme toisesta tutkimusryhmästä, joka oli yrityksistä huolimatta epäonnistunut kokeen toistamisessa ja epäili, josko homma voisi toimia ollenkaan. Tämä herätti lukijat, nuo ”majurinlesket”, niin kuin heitä ystävällisesti toimituksessa kutsuttiin.

”Ettekö te nyt voisi päättää, mitä mieltä olette”, kuului närkästynyt kysymys. Ja hyvinkin aiheellinen, jos vertaamme Uuden Suomen tuolloista uutisointia vaikkapa nykypäivän Suomen Kuvalehteen.

Siellä päätökset tieteen pätevyydestä ovat helppoja.

Toimittaja Vappu Kaarenoja kirjoitti 9.8.2019 Suomen Kuvalehteen kolumnin otsikolla Historia ei ole unohtunut. Kolumnissaan Kaarenoja kuitenkin, nimenomaan ja asiasta tehden, halusi unohduttaa historian.

Kaarenoja kirjoitti, kuinka Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila oli jakanut Twitterissä Metsäntutkimuslaitoksen puun vuosilustoja koskeneen tutkimuksen takia tehdyn artikkelin. Ylä-Anttilan saatesanoista saattoi löytää epäilyn, että ilmaston muuttuminen olisikin vain normaalia luonnon syklisyyttä.

Kaarenojan mukaan oli luonnollista, että kun juttu paljastui niinkin vanhaksi kuin vuonna 2010 kirjoitetuksi, Ylä-Anttila poisti tviittinsä – tietenkin asianmukaisen somekritiikin saattelemana.

Kaarenoja kertoi myös, kuinka ”konsultti Hannu Oskala (vihr.)” oli kysynyt, miksi Yleisradio pitää artikkelia yhä sivuillaan. ”Vanhoja sisällöltään virheelliseksi todettuja juttuja voi ja pitää poistaa”, oli Oskala kirjoittanut.

Kaarenojan mukaan vaatimus oli ymmärrettävä, koska ”vanhat ja heppoisiin lähteisiin perustuvat jutut haastavat jopa mediapomojen medialukutaidon”.

Tutkimushankkeessa mukana ollut emeritusprofessori Kari Mielikäinen halusi kommentoida asiaa. Mielikäistä hämmästytti erityisesti se, kuinka mennyttä aikaa koskeva luonnontieteellinen tutkimus voisi muuttua virheelliseksi vain siksi, että aika kuluu.

Aikaa olikin kulunut, lähes kymmenen vuotta. Maailmanhistorian etevimmän sukupolven pitäisi ehkä kiistää myös 2500 vuotta vanha Pythagoraan lause.

Mitä tulee Metsäntutkimuslaitoksen lustotutkimuksiin, maailmassa ei ole ilmestynyt mitään, joka edes yrittäisi haastaa ne, sen kummemmin lähtökohtien – jotka muuten eivät olleet ilmastotutkimuksessa – metodien kuin tuloksienkaan suhteen.

Mielikäinen kirjoitti, että ”Kaarenojan kirjoitus osoittaa ylimielisyyttä”. Tämä oli ehkä liikaa.

Suomen Kuvalehdellä on luonnollisesti täysi oikeus päättää, mitä se sivuillaan julkaisee. Mutta lehti ei vastannut Mielikäisen viesteihin millään tavoin eikä se julkaissut Mielikäisen kommenttia.

Vapaata sanaa puolustava olisi löytänyt paremman ratkaisun. Tieteellisen tiedon ristiriitaisuus on toisinaan vaikeasti hyväksyttävissä oleva asia.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun tulevaisuus -lehdessä 29.9.2019.