Carunakin liittyi E-laskuhöpöttäjiin

 

Oletko saanut kehotusta siirtyä E-laskuun? Minä olen.

Periaatteessa E-lasku on hyvä juttu. Mutta kun niitä etuja on, olen usein ihmetellyt, miksi sitä pitää kaupata myös sellaisilla eduilla, mitä sillä ei ole. Kuten ympäristöystävällisyys.

Väite E-laskun ympäristöystävällisyydestä perustuu siihen, että ei tarvitse käyttää paperia. Toisaalta, E-laskun käyttäminen edellyttää tietokoneita, sähköverkkoa ja massiivisia palvelimia. Siis niitä pilvipalveluita, valtaisia palvelinkeskuksia.

Kun olen kysynyt, mihin väitteet E-laskun ympäristöystävällisyydestä perustuvat, olen saanut vastaukseksi tutkimuksia, jotka pääsäännön mukaan eivät ota huomioon sähkölaskutuksen energiankulutusta tai tietokoneiden rakentamisen ympäristövaikutuksia, mutta laskevat paperin ympäristövaikutukset jopa kahteen kertaan, ensin metsässä ja sitten tehtaalla.

 

Sain käsiini chat-keskustelun, missä verkkoyhtiö Carunan pakkoasiakas yritti selvittää, miksi Caruna mainostaa E-laskua ympäristöystävälliseksi. Pakkoasiakasta ärsytti, että Caruna leimaa metsäalan ympäristötuholaiseksi.

Hän kirjoitti: Hei, laskuni liitteenä tuli viestinne, että ’Säästä luontoa – siirry vaivattomaan E-laskuun’. Mihin tämä perustuu?

Carunan tekohenkilö Casper vastasi: ”Kun kiinteistön ja sähköliittymän omistaja vaihtuu, voit ilmoittaa meille muutoksesta verkkosivujemme lomakkeella…”

Pakkoasiakas vastasi: Tämä Casper on huono ymmärtämän kysymystä. ”Tähän en valitettavasti osaa vielä vastata, pieni hetki! Tarkistan, onko ihmiskollegani paikalla, siirrän keskustelun nyt ihmiskollegalleni.”

 

”Miten voin olla avuksi?”

Pakkoasiakkaan (ihminen) kysymyksen jälkeen seuraa ihmiskollegan vastaus: ”Hei, kuinka voin olla avuksi?”

Olen kysynyt tätä jo kaksi kertaa. Mihin tämä argumentti perustuu? ”Silloin emme lähetä paperilaskua.”

Ymmärrän, mutta mihin perustuu se, että E-lasku säästää luontoa? ”Juuri siihen, että paperilaskua ei käytetä. Saisinko asiakasnumerosi, nimesi sekä henkilötunnuksesi loppuosan? Ethän anna koko henkilötunnusta, kiitos.”

Mutta te ette ole vastannut kysymykseeni E-laskusta. ”Kerroin tuossa aiemmin, että E-laskussa emme lähetä paperilaskua, tämä siis säästää luontoa.”

Kysyin, että miten paperilasku ei säästä luontoa verrattuna E-laskuun? Miten te osoitatte tämän säästämisen? ”Asiakastietoja voidaan kommunikoida ainoastaan silloin, kun asiakas tunnistautuu vaadittavilla tiedoilla.”

 

Pakkoasiakas jatkaa:

Eihän tässä keskustelussa tarvita mitään asiakastietoja. Kuka tahansa kai voi kysyä teiltä asioita. Osoittakaa nyt jotenkin, että miten paperilasku on huonompi vaihtoehto luonnon kannalta. ”Olisinko voinut olla vielä avuksi muussa asiassa?”

Ette voi, vaan voisitteko nyt vastata jotenkin kysymyksiini. ”Olen vastannut kysymykseesi E-laskusta aiemmin tässä keskustelussa.”

Ette ole vastannut muuta kuin että E-lasku säästää luontoa. Mihin se perustuu? Vastaus siitä, että paperilaskua ei lähetetä, ei ole mikään vastaus.

”Pahoittelen, mikäli vastaus ei ole riittävä. Jos sinulla on kysyttävää koskien sähkösopimustasi ja muuten sähkönjakeluun, autan mielelläni. Muussa tapauksessa toivotan sinulle mukavaa päivän jatkoa.”

 

”ENDS”

 

Jatkuvaa jarrutusta – niin missä?

Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo oli 2000-luvun alussa ylpeä: liiton metsäohjelma vuodelta 1989 oli toteutettu.

 

Hän oli myös vaatimaton. Oli tehty sellaistakin, mitä liitto ei ollut edes älynnyt esittää, kuten metsäsertifiointi.

 

Noihin aikoihin Metsäyhdistys tapasi WWF:n johtoa saunaillassa. Totesin takan ääressä, että metsäalan pitäisi löytää suojeluasioihin oma näkemys. WWF:n pääsihteeri Timo Tanninen sanoi, että ”nyt puhutaan asiaa, viimeinkin”.

 

Metsäalan näkemys ilmaistiin sittemmin Metsona tunnetussa suojeluohjelmassa. Ympäristöväki piti sitä hirveyden huippuna ja ryhtyi neliraajajarrutukseen.

 

Tosin aiempikin suojelulinja oli heidän mielestään epäonnistunut. Silti he vaativat sen jatkoa, jopa voimistamista.

 

Euroopan parlamentin jäsen Satu Hassi kirjoitti Aamulehdessä 26. huhtikuuta, että maa- ja metsätalous on siilivastarinnassa. Näin hän on sanonut myös siitä ajasta, josta Joutsamo kertoi.

 

Mutta kenen siilivastarinnalta kuulostaa, että ympäristöjärjestöiltä kesti vuosikausia myöntyä Metson suhteen edes linjalle ”hyvä, vaikka riittämätön”?

 

Metsäalan tahot ovat siilivastarintaisen laajasti menneet mukaan ympäristöjärjestöjen FSC-metsäsertifikaattiin, mutta metsänomistajien perustamaan PEFCiin ei ympäristöjäseniä ole ilmeisen siilimyönteisesti kuulunut.

 

Kun Suomi täytti 100 vuotta, metsäala keksi Luontohelmi-hankkeen, jota päätettiin äskettäin jatkaa. Toki hanke on siilivastarintaisen vähäinen.

 

Metsähallitus keksi aikoinaan ihan siilivastarintaisen itse jättää talousmetsistään puita kaatamatta esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden, porotalouden ja saamelaiskulttuurin hyväksi.

 

Sitten se laski hankkeen kustannukset – lähes puolet liikelaitoksen tuloutuksesta valtiolle – minkä jälkeen ministeriö määräsi toiminnan siilivastarintaisen pysyväksi.

 

Säästöpuut, tekopökkelöt, suojatiheiköt, mätästys – kaikki tämä on otettu käyttöön metsäalan siilivastarintaisin voimin. Luonnontutkijat ovat todistaneet ne merkittäviksi, mutta ympäristöväelle ne ovat myönteisimmillään naureskelun aihe.

 

Usein ei ylletä siihenkään. Esimerkiksi käy Vesa Luhdan Suomen Luonnon numerossa 3/2021 julkaisema kirjoitus Jatkuvan vastustuksen menetelmä.

 

Metsäalalla ei tehdä mitään isompaa ilman, että ympäristöjärjestöt pyydettäisiin mukaan. Yhä useammin ne eivät tule, koska niitä ”ei kuunnella”. Itse ne eivät yleensä edes kutsu metsäalaa mukaan.

 

Voisiko ajatella, että tällaisesta luovuttaisiin?

 

Voi tietenkin vastata, että se on turhaa, mutta vielä turhempaa on kuuntelu, jos kukaan ei edes tule kuuloetäisyydelle.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.6.2021.

 

Jos se kaakattaa kuin ankka, se voi olla ankka

Minulla on mökillä tällainen kirja:

Kuten kuvasta näkyy, kirja on pieni ja punainen. Sen nimi onkin Maon Pieni punainen kirja. Tai virallisesti, ”Sitaatteja puhemies Mao Tse-Tungilta”.

Tämä on juuri se taskupuhelin, joka jokaisella kiinalaiskommunistilla oli 1960-luvun lopun kulttuurivallankumouksen pyörteissä mukanaan. Kulttuurivallankumouksella Mao Tse-Tung halusi tuhota vanhat aatteet, tavat, tottumukset ja kulttuurin.

Väitetään, että vain taatakseen oman, henkilökohtaisen valtansa.

Tukenaan Maolla olivat räyhäävät nuorisojoukot, joita kaunistelevasti kutsuttiin – ja kutsutaan edelleenkin – punakaarteiksi. Tämä roskajoukko tuhosi käskystä temppeleitä, hautoja, kirjoja ja kulttuurimuistomerkkejä, tuhatkertaisella innolla verrattuna meidän aikamme ISISiin Irakissa.

Yksin Pekingissä tuhottiin lähes viisituhatta historiallisesti merkittävää kohdetta, jopa filosofi Kungfutsen 2500 vuotta vanha koti.

Olen aikani lapsi. Synnyin maailmaan, joka tällä haavaa on entinen. Siihen oli helppo sopeutua, koska teimme sen itse.

Mutta maailma muuttuu ja sitä muuttavat ne, jotka ovat syntyneet nykyiseen maailmaan. Vaikka se on hyvä, en voi mitään sille, että mielleyhtymäni Helsingin yliopiston tiedotteesta olivat selvät:

 

”Vanhat rakenteet on tuhottava - kestävyystieteen suurtapahtuma Sustainability Science Days korostaa radikaalien muutosten tarvetta”.

10. toukokuuta päivätty tiedote jatkaa: ”Saako talouskasvuun oikeasti kajota? Entä yksilön ostoksiin, syömiseen tai liikkumiseen? Millaiselta hyvä elämä näyttää kestävässä tulevaisuudessa?”

Todella toivon, ettei kukaan keksi mitään konkreettista toteutustapaa yliopiston paasaukselle: ”Konferenssin teemaksi on valittu tuho ja luovuus, koska kestävyyshaasteita ei ratkaista ilman radikaaleja muutoksia ihmisen toiminnassa ja yhteiskunnan rakenteissa.”

”Nykyisen systeemin hienosäätö ei enää riitä, vaan vanhoja rakenteita on tuhottava, jotta voimme tehdä tilaa uusille ratkaisuille. Tähän työhön tarvitaan yhteiskunnan kaikkia toimijoita.”

Epäselväksi jää vain se, mikä on se konkreettinen, mikä halutaan tuhota. Ehkä se on hyvä.

Helsingin yliopisto eroaa Kiinan kommunistipuolueesta ainakin siinä, että yliopiston mielestä on arvokasta saada tilaisuuteen puhumaan maailman huiput. Kiinassa ei ajateltu tällaisia.

Toisin kuin Helsingin yliopistossa, Kiinassa ei liene järjestetty sessioita, ellei sitten yhden miehen voimin. Niissä hän saattoi pohtia samoja asioita kuin Helsingin yliopistokin:

”Kiertotalouden teemat, alkuperäiskansojen oikeudet, oikeudenmukainen kestävyysmurros, puurakentaminen, tuotannon ja kulutuksen uudelleenjärjestäminen sekä yksityisen kulutuksen muutos, ekohyvinvointivaltion mahdollisuudet.”

Katsotaanpa.

Kiertotalouden teemat: Kiihdyttääkseen metalliteollisuutta kiinalaiset luovuttivat astiansa metallivalimoille.

Alkuperäiskansojen oikeudet: Tähän ei valitettavasti ehditty puuttua. Edelleenkin Kiinassa on muita kiireitä.

Oikeudenmukainen kestävyysmurros: Luova suunnittelu sallitaan, valtiontuesta riippumattomat maaseutuelinkeinot kielletään.

Varmaankaan ei pohdittu ”yksityisautoilun”, mutta aivan varmasti pohdittiin ”lihan syömisen” vähentämistä. Tuotannon ja kulutuksen uudelleenjärjestämisestä parhaan kuvauksen on antanut Kari Hotakainen kirjassaan Tarina (Siltala 2020).

Konkreettisinta kuitenkin ehkä on, että myös Kiinan kulttuurivallankumouksessa tavoitteena oli saada opiskeleva nuoriso liikkeelle. Se on saatu, mutta kuinka pitkälle, sitä emme tiedä.

Google vaímentaa metsäalankin uuskieltä

Metsäalalla a-sana on ruma. Heti metsäurani alussa minua viisaammat opettivat, että tällaisista metsäalalle negatiivisista termeistä pitäisi päästä eroon.

Ihmettelin huonoa itsetuntoa. Niin paljon kuin omaa erinomaisuutta olikin minulle korostettu, sitten puututtiin tällaisiin lillukanvarsiin.

Ei kuulemma saisi sanoa edes että päätehakkuu, koska se ei päätä metsää. Ei tietenkään, sehän päättää kiertoajan.

Toisaalta tilalle vaadittu uudistushakkuu ei uudista mitään, vaan sen tekee vasta uuden taimikon perustaminen. Ja kun molempia, hakkuuta ja perustamista sanotaan uudistamiseksi, maallikko on jo pudonnut kärryiltä, eikä se taatusti ole hänen vikansa.

Nykyään ihmiset hakevat tietoa hakukoneilla. Jos he haluavat tietoa avohakkuusta, he kirjoittavat hakusanaksi ”avohakkuu”. Aivan varmasti maallikon hakusanaksi ei valikoidu ”uudistushakkuu”.

Näin hän päätyy niiden sivuille, joilla ei ole hienohelmaisia estoja käyttää oikeita sanoja. Löytymättä jäävät metsäalan rumia sanoja välttelevät mutta muuten asialliset artikkelit.

Sitä paitsi avohakkuu on yksinkertaisesti eri asia kuin päätehakkuu ja uudistushakkuu. Metsäammattilaisen luulisi ymmärtävän, että avohakkuu on vain yksi tapa tehdä päätehakkuu.

Metsäala haluaisi eroon muistakin yleisön hyvin tuntemista sanoista. Esimerkiksi Metsähallituksen pyrkimys sanoa talousmetsiään monikäyttömetsiksi on ymmärrettävä ja perusteltu. Talousmetsät, ja etenkin valtion talousmetsät ovat kaikkialla Suomessa paljon laajemmassa käytössä kuin vaikkapa suojelumetsät.

Pidän silti epätodennäköisenä, että Metsähallituksen talousmetsäkäytännöistä kiinnostunut kirjoittaisi hakukenttään että ”monikäyttömetsä”.

Myös sille, että sana ”sellutehdas” halutaan korvata ”biotuotetehtaalla” on erittäin hyvät perustelut. Oikeastaan juuri sellutehdas on huono ja harhaanjohtava nimi, koska kyseiset laitokset ovat aina tuottaneet muutakin kuin sellua ja tulevaisuudessa siihen pyritään entistä enemmän rakentamalla jopa ihan rakenteellisestikin uudenlaisia laitoksia.

Silti luulen, että näistä laitoksista tai niiden tuotteista kiinnostunut ei kirjoita hakukoneeseen, että ”biotuote”. Sekamelskaa korostaa, että joku voi kirjoittaa jopa eräiden toimittajien suosiman sanan ”biosellu” – ikään kuin olisi muunkinlaista sellua kuin biosellua.

Sanat ovat tärkeitä. Kukaan ei voi kuitenkaan valita kuin omat sanansa.

Keneltäkään ei voi viedä oikeutta käyttää hänen omaa äidinkieltään oikein, täsmällisesti ja ymmärrettävästi. Juuri sitä kieltä ovat avohakkuu ja päätehakkuu.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.5.2021. Kirjoituksesta on käyty keskustelua Twitterissä. Siitä olen oppinut muun muassa seuraavaa:

• metsäalalla todellakin ajatellaan, että avohakkuu säästöpuilla ei ole avohakkuu, mutta mikä se on, se ei ole minulle selvinnyt 
• myös harvennus- tai kasvatushakkuuta voi pitää uudistushakkuuna, riippuen siitä, mitä ”uudistamisella” tarkoitetaan
  

Vanha metsä on puoskaroinnin uhri

 

Metsäkeskustelussa huvittaa tieteellä mäiskiminen. Voiko huomentakaan sanoa ilman että joku vaatii lähdeviitettä?

 

Tutkimuksen luonteeseen tämä sopii huonosti. Se ei anna lopullisia tuloksia, vaan lähestyy totuutta, toivottavasti, harvoin edes suoraan kohti. Mäiskintä taas vaatii, että tulokset on hyödynnettävä heti, ennen kuin tulee uutta, toiseen suuntaan johtavaa tietoa. 

 

Tutkimus etenee hitaasti. Hyvä esimerkki on Amsterdamin vapaan yliopiston Sebastiaan Luyssaertin vetämään tutkimukseen Vanhat metsän globaalina hiilinielu tullut vastine. Se tuli maaliskuussa 2021, kun Luyssaertin tutkimus julkaistiin lokakuussa 2008.

 

Vastineen kirjoitti Kööpenhaminan yliopiston Per Gundersenin ryhmä. Se laski Luyssaertin aineiston perusteella kolmasosan pienemmän hiilinielun yli 200-vuotiaille metsille verrattuna Luyssaertin tutkimukseen. Tai pienemmänkin.

 

Kun Luyssaertin hehtaarikohtainen nielu kerrotaan lauhkeiden ja pohjoisten metsien pinta-alalla, tuloksena pitäisi olla tämän alueen metsien kokonaisnielu. Tulos on kuitenkin kaksi kertaa niin suuri kuin se nielu, minkä Kansainvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC laski koko maapallolle.

 

Se on myös melkein kaksi kertaa metsäninventointien perusteella laskettu maapallon kaikkien metsien hiilinielu. Luyssaertin laskelmat siis näyttäisivät liioittelevan vanhojen metsien hiilinielua merkittävästi.

 

Luyssaert vastaa, että hänen tutkimuksensa ei ottanut huomioon metsätuhoja.

 

Bingo!

 

Juuri tämä on useimmiten niiden tutkimusten heikkous, jotka väittävät vanhaa metsää suureksi hiilinieluksi. Juuri tästä näitä ”vanha-metsä-on-hiilinielu” -väitteitä on kritisoitu.

 

Näin olen tehnyt minäkin, esimerkiksi täällä.

 

Nyt kritiikin osoittaa oikeaksi juuri hän, keneen vanhan metsän hiilinieluväittäjät ovat vedonneet. Luyssaertin tutkimus ei edes hänen itsensä mielestä anna oikeaa kuvaan vanhan metsän hiilinielusta.

 

Tutkimuksessaan Luyssaert myös arvioi, että vanhan metsän puiden juuret ja maaperä sitoisivat 1,3 tonnia hiiltä hehtaaria kohti vuodessa. Gundersenin mukaan tämä tarkoittaisi, että maaperän hiilimäärän pitäisi kaksinkertaistua seuraavan sadan vuoden aikana. 

 

Gundersenin mukaan tämä kuulostaa epäuskottavalta, koska nykyisen hiilimäärän saavuttaminen on vienyt satakertaisen ajan. Tällainen hiilen sitoutumismäärä myös edellyttäisi, Gundersenin mukaan, viisinkertaista typpilaskeumaa todelliseen nähden.

 

Luyssaert ei vastaa kommentissaan tähän Gundersenin väitteeseen, toteaapahan vain, että ei heidän tarkoituskaan ollut arvioida hiilen kertymistä vuosisatojen ajalle, ei tulevaisuuteen eikä menneisyyteen.

 

Ei siis edes sille 200 vuodelle, jonka Luyssaert ryhmineen itse oli valinnut tutkimuksensa aikaväliksi?

Hakkuurajoitukset olisivat viherpesua

Kun öljyn maailmanmarkkinahinta viisinkertaistui ensimmäisen öljykriisin aikaan, Kekkosen perässähiihtäjät ryhtyivät todistamaan, kuinka hyvä asia se on Suomelle. Logiikka meni näin: kauppa perustui tavaranvaihtoon, ja kun tuontitavaran hinta nousi ja vientitavaran arvo pysyi ennallaan, piti nostaa viennin määrää.

Siis lisätä tuotantoa, mikä tuotti lisää työpaikkoja.

Jotkut epäilivät, että kannattavuus voisi kärsiä. He olivat oikeassa, vaikka olivatkin väärässä, nimittäin poliittisesti.

Tämä tuli mieleeni, kun Sitran johtaja Mari Pantsar kommentoi brittiraporttia Growth-positive zero-emission pathways to 2050. Sen mukaan tiukat ilmastotoimet eivät estä talouskasvua.

Pantsar sanoi Yleisradiossa, että ilmastonmuutoksen vaatimat investoinnit ovat joka tapauksessa niin suuria, että ne yksin johtavat talouskasvuun. Varmaan, eivätkä väsyneet puheet kannattavuudesta tätä paljon hetkauta.

Vuonna 2014 julkaisimme ympäristönsuojelutieteen professori Pekka Kaupin kanssa Hakata vai säästää -pamfletin. Esitimme, että ihmiskunta voisi kestävän metsätalouden keinoin selättää neljänneksen tarvittavista ilmastotoimista. Veronmaksajalle tämä ei maksaisi mitään, vaan päinvastoin, toisi suuret määrät hyvinvointia, työpaikkoja ja verotuloja.

Esitys sai odotetun vastaanoton. Ne, jotka ovat – Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n pääsihteerin Petteri Taalaksen sanoin – löytäneet ilmastonmuutoksesta keppihevosen metsien käytön vähentämiseksi, eivät perusteluitamme kommentoineet.

Sittemmin hiilinieluista on taitettu peistä väkevästi. Samaan aikaan metsien puusto on, puheista piittaamatta, sitonut joka vuosi noin 45 prosenttia Suomen hiilipäästöistä.

Enemmänkin olisi sidottu, ennen kaikkea muualla maailmassa. Luulisi, että Sitra, suomalaisena ”tulevaisuustalona”, toisi esiin tätä vahvaa suomalaisia osaamista, vaikka vientituotteena.

Sen sijaan on esitetty viherpesua, eli hakkuurajoituksia metsille. Niillä saisi kyllä Suomen ilmastotilastot hetkellisesti kuntoon, mutta ilmasto ei siitä hyötyisi, koska hakkuut vain siirtyisivät muualle.

Tosiasiassa ilmastoaktivistin kannattaisi vaatia päinvastaista, metsien kestävän käytön maksimointia. Se pakottaisi muun yhteiskunnan päästövähennyksiin, jotka olisivat pysyviä, toisin kuin vaihtelevat hiilinielut.

Samalla torjuttaisiin ympäristöliikkeen vielä 15 vuotta sitten näkemä ja nyt toteutuva riski, että hiilinieluilla aletaan korvata päästövähennyksiä.

Eikä hiilinielujen mahdollisuus tästä katoaisi. Nekin voitaisiin ottaa käyttöön, jos muu ei auta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.4.2021.