Metsien uhanalaisuus ei riipu metsätaloudesta

Ympäristöaktivistien ja -tutkijoiden lobby syyttää metsätaloutta jatkuvasti uhanalaisuuden lisäämisestä. Näin tekivät myös WWF:n Annukka Valkeapää ja Petteri Tolvanen Maaseudun Tulevaisuudessa marraskuun lopussa.

Heidän mukaansa uhanalaisuutta koskevat väitteet tulisi perustaa tutkimukseen. Kuitenkin juuri tutkimuksen perusteella WWF:n väitteiden perusteleminen käy kaiken aikaa vaikeammaksi.

Tähän asti uhanalaisuutta ei ole seurattu kovin tarkasti. Suomessa on tehty vasta kaksi keskenään vertailukelpoista uhanalaisarviointia, vuosilta 2000 ja 2010. Tilastotieteen peruskurssista tiedetään, että kahdesta tapauksesta ei voi päätellä kehityksen suuntaa.

Uhanalaisuus on hyvä esimerkki selittämään tätä tilastofaktaa: kahden mittaushetken perusteella tiedämme vain kaksi tasoa uhanalaisuudelle. Mittaushetkien välillä uhanalaisuuden taso on voinut olla mitä vain, joten niin voi myös olla uhanalaisuuden kehitys mittaushetkillä.

Niinpä vaihdetaan mittaria
Koko 2000-luvun ensi vuosikymmenen mantra oli, että uhanalaistilanne heikkenee. Silloin kaikki arvioivat uhanalaisuutta yhdellä mittarilla: uhanalaisten lajien osuudella tutkituista lajeista.

Mutta vuoden 2010 selvityksessä tämä osuus oli täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Jos uhanalaisuus siis kasvoi vuonna 2000, tilanteen oli täytynyt kääntyä parempaan. Näin kansainvälinen tavoite uhanalaisuuden kääntämiseksi laskuun ennen vuotta 2010 olisi toteutunut.

Tätä hyvää uutista ympäristölobby ei voinut sulattaa. Niinpä otettiin käyttöön uusi mittari. Nyt lasketaan, että on enemmän niitä lajeja, joiden uhanalaistilanne on heikentynyt, kuin niitä, joilla se on parantunut.

Ympäristöasioissa heikosti itsetuntoinen maa- ja metsätalousministeriökin hyväksyi tämän ainoaksi oikeaksi metsäluonnon monimuotoisuuden mittariksi Kansallisessa metsästrategiassa. Strategiassa kuitenkin – onneksi – määriteltiin myös tavoite tälle mittarille.

Järkeenkäypää tavoitetta luokkamuutoksille on vaikea perustella, mutta hyvä edes näin; ympäristölobby ei ole edes yrittänyt sellaista. Toivottavasti metsäministeriö ei nakkaa tätäkin mittaria kaatopaikalle heti, kun se näyttää positiivista.

Metsillä menee paremmin
Edellä puhuttiin siis Suomen luonnosta yleensä. Metsien uhanalaisilla menee paremmin. Tämä näkyy selvästi vuoden 2010 uhanalaiskartoituksesta.

Oikeastaan ei pitäisi puhua laisinkaan metsien, vaan lehtojen ja paahderinteiden uhanalaisista. Lehtoja ja paahderinteitä on Suomen talousmetsistä runsas viisi prosenttia, mutta niillä elää kokonaista 61 prosenttia metsien uhanalaisista lajeista.

Näistä lehtolajien uhanalaistuminen ei ole metsätalouden, vaan pellonraivauksen syytä. Kartoitus ei kuitenkaan tunnista elinkeinorajat ylittäviä uhanalaisuuden syitä.

Ja mitä paahderinteiden uhanalaisiin tulee, niiden kannalta parasta on maisemat avaava hakkuu, koska ne elävät valosta.
Jäljelle jäävistä merkittävä osa on uhanalaisia esimerkiksi metsästyksen, ympäristömyrkkyjen tai vain luontaisen harvinaisuuden takia. Metsätalouden taakka, tai sen lopettamisen tuoma apu, on siis lopulta hyvin pieni.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 29.12.2014.

Haluan 1918-selvyyttä

Itsenäisyyspäivän juhlinnassa minua ei ihmetytä sodasta puhuminen. Kyse on vain siitä, mistä sodasta puhutaan.

Yhä useammin ihmettelen, miksi puhumme niistä sodista, jotka turvasivat itsenäisyyden, mutta emme sanaakaan siitä sodasta, joka toi itsenäisyyden.

Päätelmäni on, että tämä kansakunta ei ole vieläkään päässyt yli vuodesta 1918, ei edes sillä keinoin, millä meidän on väitetty päässeen siitä yli – siis sillä Talvisodan keinolla.

Itse asiassa, koko ylle kirjoitettu teksti on jotain sellaista, mistä ei ole olemassa ensimmäistäkään kansallista yksimielisyyttä. Tai mitään muutakaan yksimielisyyttä.

Itse joudun tuon tuostakin, siis ihan nykyaikana, väittelyyn aivan perustavaa laatua olevista seikoista. Kuten se, että miksi vuoden 1918 sota syttyi. Tai, tehtiinkö vuonna 1918 kapina laillista esivaltaa vastaan, vai oliko kyseessä sorretun kansan oikeutettu vallankumous.

Entä toiko vuoden 1918 sota itsenäisyyden, tai turvasivatko Talvi- ja Jatkosota sen?

Mielestäni nämä kysymykset ovat oleellisia. Jos näihin ei ole yhteistä vastausta, mihin on?

Juridisesti katsottuna vuonna 1918 tehtiin aivan selvästi kapina – laiton vallankaappaus. Minusta punaisia myötäilevät voisivat myöntää tämän.

Punaisia myötäilevät voisivat myöntää myös sen ilmiselvän faktan, että tämä kapina – ehkä oikeutettukin – johti tekijänsä turmaan eikä ollut perusteltu millään muodollisella perusteella. Ja muodollisella perusteella tarkoitan, että kapinaosapuoli sai ihan vaaleillakin merkittävän vaikutusvallan parlamenttiin, joka oli demokraattisimpia tuon ajan maailmassa.

Oliko vallankumous perusteltu jollakin käytännöllisellä perusteella? Sen tiedon mukaan, mitä minulla on, ei. Toki tähän on sanottava, että kuka noista tietää, mutta kaikki historiallinen tieto viittaa siihen, että köyhälistönkin olot olivat meillä hyvät, verrattuna mihin vain.

Punaisten vallankumous tehtiin ennen kaikkea maaseudulla. Sieltä minulla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten vallankumous kohdistui juuri niihin toimeentuleviin, jotka eivät koskaan olleet kieltäneet apua köyhemmiltään. Vallankumous aktiivisesti työnsi sivuun kaiken maaseutulaisen solidaarisuuden, mikä oli sille suureksi häpeäksi.

Mutta ei ollut vastapuolen vastaus sen arvokkaampi. Uusin historiantutkimus kertoo, että vallankumouksellisia tuominneissa kenttäoikeuksissa yritettiin noudattaa laillisuuden periaatteita, ainakin aika usein, mutta yhtä selvää on, että mitä se laillisuus sitten olisi ollut, siitä ei ollut tietoa.

Henkilökohtainen kosto oli ratkaiseva aivan liian usein.

Valkoiset voittivat, ja siksi valkoisten terrori oli ennen muuta järjestelmän terroria. Henkilökohtainen vastuu katosi, kun taas punaisten osalta vastuu henkilöityi.

Surullista, taas kerran.

Taannoin minulla oli kriisi lapseni kanssa. Hän pani välit poikki – syystä, josta olemme edelleenkin eri mieltä.

Tämä erimielisyys ei kuitenkaan estä meitä olemasta hyviä ystäviä, kaiken aikaa. Näin siksi, että olemme sekä ymmärtäneet että sopineet, että se asia, mikä ristiriidan aiheutti, on olemassa eikä poistu, mutta ei myöskään ratkea, ei ainakaan vihanpidolla.

On niin paljon yksinkertaisempaa vain antaa olla.

Tietenkään kansalaissodan tapauksessa tämä antaa olla -politiikka ei voi tarkoittaa, että tapahtuneita ei saisi selvittää. Mutta se voisi tarkoittaa, että kaikki tuon ajan historiaa kantavat organisaatiot, niin julkiset kuin yksityiset, julkisesti pyytäisivät ja antaisivat anteeksi sen, mikä aiheellista on.

Selvitettäisiin rikokset ja sitten vain annettaisiin olla. Se olisi niin paljon helpompaa.

Olisit tullut, Anni Kytömäki

Esiinnyin syyskuun lopussa Roman Schatzin radio-ohjelmassa Maamme-kirja Ylen Ykkösellä. Kanssani keskusteli Metsäntutkimuslaitoksen professori Liisa Tyrväinen. Aiheena oli metsä.

Keskustelumme oli hyvä. Vaikka en, ainakaan omasta mielestäni, ole metsäasioista suuresti eri mieltä Tyrväisen kanssa, näkökulmamme ovat sen verran erilaiset, että keskustelua syntyi.

Verkon kautta lähetysikkunaan tullut palaute ei ollut kaikin osin samaa mieltä. Erittäin moni sanoi muun muassa niin, että juuri minun vastaväittäjäkseni olisi tarvittu metsäaktivisti.

Itse en heti keksinyt, miksi juuri minä olisin tarvinnut vastaväittäjää, eikä vaikka Tyrväinen.

Toisaalta olen samaa mieltä. Ja itse asiassa, juuri sitä yritettiin. Alun perin kanssakeskustelijakseni pyydettiin Luonto-Liiton metsäaktivistina tunnettua Anni Kytömäkeä. Metsäaktivismin lisäksi hänet tunnetaan yhtenä tämän vuoden esikoiskirjailijoista.

Kytömäki olikin ollut halukas, paitsi että hän ei halunnut samaan ohjelmaan nimenomaan minun kanssani. Surullista, mutta ei yllättävää: niin moni metsäaktivisti on kuluneiden vuosien aikana tehnyt saman. Se on tapahtunut niin usein, että olen joutunut miettimään, mistä on kyse.

Minulle on esitetty kaksi teoriaa: joko olen boikotissa tai he eivät uskalla. Itse en ole näitä teorioita keksinyt. Jos on muita teorioita, otan ne mielelläni vastaan.

Boikottiteoriaan en usko. Onhan sentään kaksi merkittävää metsäaktivistia suostunut kanssani julkiseen keskusteluun. Ensiksi Greenpeacen taannoinen toimistonjohtaja Mikael Sjövall ja sitten myös Luonto-Liitossa vaikuttanut Olli Manninen – Sjövall kahdestikin, mistä vilpittömät kiitokset.

Kieltäytyneitä on useita, mutta mitä heistä. Kun kuulin, että Kytömäkeä aiotaan pyytää Schatzin ohjelmaan, ostin hänen kirjansa (Kultarinta, Gummerus, 2014) heti.

Tuskin olin kääntänyt ensimmäisen sivun, kun kuulin, että hän ei alakaan. Niinpä sain aikaa lukea kirjan rauhassa, enkä siis kiireessä ennen radio-ohjelmaa. Hyvä sekin.

En tiedä, olisinko osannut Kytömäeltä näitä kysyä hätäisen lukemisen perusteella. Nyt osaan.

Sitä ennen on sanottava, että harvoin saa eteensä sellaista kotimaista kirjallisuutta, joka ei ole sotakirjallisuutta, tai sotaa koskevaa fiktiokirjallisuutta, jännityskirjallisuutta ylipäätään, edes ihmissuhdekirjallisuutta tai vastaavaa, joka koukuttaa näin tehokkaasti ja tällä tavoin.

Kultarinta on tässä aivan upea: siitä on mahdoton päästää irti ja kun se lähestyy loppuaan, alkaa surettaa, ja kun huomaa, että kirjoittajalla on aivan selvästi sama ongelma, hän ei halua luopua kirjoittamistaan ystävistä – sekin ärsyttää, lopettaisi jo, mutta vielä sivu ja vielä toinenkin sivu ja vielä yksi kappale, senkin saan vielä olla heidän kanssaan.

Loputtomien sivujen lukeminen on helpompaa lopussa, kun tulee happy end. Eikä tämä ole moite. Joihinkin kirjoihin happy end sopii. Kuten tähän.

Kultarinnassa tarina on rakennettu niin, että se luottaa lukijaan, joka samanlaisen elämänkokemuksen perusteella ymmärtää, että jos vielä tämänkin jälkeen tulisi unhappy end, se olisi jo epäuskottavaa.

Sitäkin kummallisempi on kirjan takakannen teksti, jonka mukaan se "on romaani miehestä, joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi". Mistä kummasta tämä on peräisin?

En keksi mitään kirjaan liittyvää, joka koskisi "miehen kalliolle asettumista", hänen "jäätymistään" tai "jäätymistään kuoliaaksi". Mistä kustantaja oikein puhuu? Onko kustantajalla lupa antaa aivan perätön kuva kirjan sisällöstä?

Kytömäen täsmällinen ja osaava luottamus lukijan ymmärrykseen on hurmaavaa. Tuon tuostakin tuntuu, kuin iskisi hänelle silmää.

Tarina on rakennettu hyvin – se etenee tavallaan vääjäämättä, vaikka yllättääkin joka mutkassaan, mutta loppu, tai kirjan loppuun sattuva ajankohta, se on vääjäämätön.

Kultarinnasta on sanottu, että se on luonnon suhteen maalaileva. Roskapuhetta.

Kirjan metsäkuvaukset ovat loputtoman runsaat, mutta ne eivät maalaile yhtään. Niissä ei ole ylisanoja, ajoittain ne ovat jopa kliinisen täsmällisiä.

Mutta niitä on paljon, minkä johdosta kaupunkilainen kriitikko on ehkä epävarma: pitäisikö tätä ihailla vai moitiskella. Ei tarvitse, minulla on siihen ratkaisu, mutta sitä ennen pari sanaa luonnosta.

En tunne Kytömäen metsä-, kotipaikka- tai harrastustaustaa; siitäkin olisin halunnut häneltä kysyä. Itsestäni voin sanoa, että minut nakattiin syntymään keskelle metsää, enkä ehkä juuri sen takia ole sitä koskaan osannut pitää mitenkään erityisenä paikkana.

Luontoarvoja olen oppinut pitämään tärkeinä sitä kautta, että viisaat ihmiset ovat ne minulle opettaneet. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi metsään pitää mennä ilman erityistä syytä.

Tiedän paljon ihmisiä, jotka kantavat huonoa omaatuntoa siitä, etteivät he ole luonnossa tarpeeksi. Tätä en voi ymmärtää. Kyllä luontoa voi suojella, vaikka ei pitäisi siitä.

Vanhemmalla iällä olen kyllä jotenkin tykästynyt luontoon. Varsinkin piittaamattomuus merkityksellisten asioiden suhteen saa minut yhä useammin raivon partaalle – etenkin kun piittaamattomuuden seurausten pitäisi olla ymmärrettävissä jo senkin kansakoulu- ja kotikasvatuksen perusteella, mitä minä sain omassa maalaiskoulussani ja tietenkin kotona.

Vielä en ole sanonut mitään oleellista Kultarinnasta. Nimittäin sitä, että metsä ei mielestäni ole siinä sittenkään mitään muuta kuin kehys tarinalle, jonka tekevät ihmiset. Ja juuri se ihmisten tarina, se on upea.

Väitän, että ihmiset ovat kiinnostavia, luonto ei. Luontoa tuskin edes olisi, ellei olisi luontoa tutkivia ihmisiä intohimoineen. Minäkin tunnen heitä paljon ja ihan vakavissaan – he ovat paljon kiintoisampia kuin yksikään marjapuska.

Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että marjapuskat olisivat vailla merkitystä. Sen sijaan tämä tarkoittaa, että tätä marjapuskaa tutkivan ihmisen ajatus, ei marjapuska, muuttaa maailmaa – jos on muuttaakseen.

Kultarinta on huimaava tarina juuri tästä, tahdonvoimaisten, mutta vähäisten ihmisten mahdollisuuksista. Siitä, mihin ihminen kykenee, kun häneltä viedään kaikki ja annetaan tilalle tinapaperia.

Minua kiusasi jonkin verran Kytömäen konservatiivinen tapa löytää historiasta hyväksytyt sorretut ja hyväksytyt kovikset. Sen sijaan hänen tapansa osoittaa tie vapauteen on vastaansanomaton: jos pitää valita idän ja lännen välillä, menkäämme pohjoiseen – mutta kaikissa mielissä: ei mieltä osoittaen, vaan taakseen jättäen.

Tällaisia Nato-kannattajia en tarvitse

Mikael Jungner kuuluu muuttaneen kantaansa Suomen Nato-jäsenyyteen. Ylpeillen hän on ilmoittanut, että hänen päänsä käänsi uusi naisystävä. Nyt hän kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä.

Ilkka Kanervan suhteen sentään vielä osattiin äimistellä – aiheetta tai ei, ainakin joskus – kuinka helppoa vieraan vallan voisikaan olla uida suomalaisen poliitikon lähituntumaan.

Nyt Jungner oikein näyttämällä näyttää kaikille tämän tien, ja jollakin hämmästyttävällä tavalla tämän maan mistään ymmärtämättömät tiedotusvälineet onnistuvat pitämään tätä osoituksena – niin, tasa-arvosta.

Tasa-arvosta! Sekö tässä on tärkeää?

Mikael Jungner on ollut melko vaikutusvaltaisessa asemassa jo pitkän aikaa. Hän on aivan varmasti asemansa puolesta saanut maanpuolustuksesta tietoonsa yhtä jos toistakin. Ja nimenomaan sellaista, mitä kuka hyvänsä kaduntallaaja ei tietoonsa saa.

Hän on omalta osaltaan ollut ikään kuin vastuussa Suomen kansan hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja muista sellaisista rasittavista seikoista. Pitäisin todennäköisenä, että hän on jopa saanut jotakin evästystä Nato-kantansa muodostamiseen myös ennen uuden naisystävänsä tapaamista.

Saattaapa tuo olla käynyt Maanpuolustuskurssinkin.

Tai voi tietenkin olla, että hän ei ole tällaista tietoa saanut. Siinä tapauksessa täytyy kysyä, mihin hän oikein on veronmaksajien maksaman aikansa käyttänyt. Ei ainakaan kansakunnan turvallisuuden miettimiseen.

Vaan kun ilmaantuu sopiva nainen, niin johan muuttuu näkemys kansakunnan turvallisuuteen melko merkittävällä tavalla vaikuttavasta asiasta. Ja muuttuu täysin.

On pakko kysyä: mitä sellaista tämä nainen on Jungnerin elämään tuonut, mitä hänellä ei ennen ole ollut – siis nimenomaan koskien Suomen Nato-jäsenyyttä. Nainen ei ole tunnettu turvallisuuspolitiikan asiantuntija.

Positiivisen tulkinnan mukaan Jungner haluaa, ilmoittamalla olevansa naisten käännytettävissä, sanoa olevansa tasa-arvon kannalla. Jos tämä tulkinta on oikea, kohu pudottaakin suuren taakan kansakunnan harteilta.

Negatiivisen tulkinnan mukaan Jungner paljastaa poliittisen eliittimme ajattelutavan. Sen mukaan Suomen turvallisuus on aina toisarvoinen asia ja sitä koskevat mielipiteet voidaan vaihtaa sitä mukaa kuin naisystävätkin vaihtuvat.

Ehkä metsä onkin Suomen heikkous

”Metsä on biotaloudessa Suomen vahvuus”, lausui Raimo Sailas Metla-talon 10-vuotisjuhlissa Joensuussa marraskuun alussa. Mietin, että noinkohan.

Väittäisin, että se on pikemminkin heikkous. Näin on ainakin niin kauan kuin biotalous on pelkkää politiikkaa.

Metsäala on tekemässä biotalouden suhteen saman virheen kuin se teki ilmastonmuutoksenkin suhteen. Siihenhän suhtauduttiin lähinnä selkäydinreaktiolla: totta kai ilmastonmuutoksen vastainen kamppailu on meille hyödyksi, koska mehän kasvatamme puita ja samalla siis sidomme ilmakehän hiiltä.

Ajattelutavassa oli ja on monta heikkoutta. Ensimmäinen on ilmeinen: mehän kasvatamme puuta käyttöön. Siis sitä varten, että kaadamme ne puut ja muutamme ne tuotteiksi.

Jos minnekään, niin puiden hiili joutuu tätä myötä ilmakehään. Ja sitä nopeammin, mitä paremmin puutuotteita kierrätetään.

Onko tämä sitten ilmastonmuutoksen kannalta hyödyllistä? Se riippuu muutamasta asiasta: miten sen teemme, mitä ovat tuotteet, mikä on niiden ikä ja mihin ne päätyvät sen jälkeen. Missään tapauksessa hiilineutraalius ei ole itsestään selvä asia. Ja vaikka olisikin, kukaan ei sitä tiedä, ellei sitä muille kerrota.

Meillä on etevämmyysharha
Ajattelutavan toinen heikkous johtuu etevämmyysharhastamme. Me ajattelemme, että kun me tiedämme, mitä metsissämme on ja kuinka paljon ne – esimerkiksi – sitovat hiiltä, se on meille etu.

Mutta muiden maiden katsannossa se ei ole meidän etumme, vaan turhaa ja hankalaa politikointia. Näin on esimerkiksi niin kauan kuin edes Euroopassa ei tiedä suuriakaan siitä, mitä metsissä oikeasti kasvaa.

Kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden tulos voi olla meille hyödyllinen monin tavoin. Esimerkiksi, jos se johtaa siihen, että maailman metsien hiilimääriä halutaan selvittää paremmin. Koska sen me osaamme.

Suomen metsäsektorin odotukset kansainvälisistä ilmastoneuvotteluista ovat kuitenkin pääsäännön mukaan jääneet toteutumatta, tai ne ovat toteutuneet päinvastoin kuin toivottiin. Tästä esimerkkinä on Durbanin sopu: sehän käytännössä estää kaikki yksityiselle metsänomistajalle hiilen sidonnasta maksettavat korvaukset.

Miksipä tällaista olisivatkaan hyväksyneet maat, jotka eivät tiedä edes siitä, kuka heidän metsänsä omistaa.

Voisiko biotalous toimia omillaan?
Vastaavaa harhaa elämme biotalouden suhteen, mutta nyt näkymä ei ole yhtä synkkä. Näin siksi, että se ei kuitenkaan ole siihen mittaan poliittinen hanke kuin ilmastoneuvottelut ovat, ja ovat vielä pitkään.

Ainakin on tarkoitus, että biotalous olisi myös merkittävää liiketoimintaa.

Mutta niin kauan kuin biotalous on pelkkää politiikkaa, katsokaapa vain, mitä siitä ajatellaan esimerkiksi Euroopan unionissa: siellä se on pelkästään kemian teollisuutta, maataloutta ja elintarviketuotantoa. Se ei ole metsää ensinkään, tai jos on, metsä suojellaan.

Siksi meidän pitäisikin rakentaa biotaloutemme politiikasta riippumatta. Me emme voi siihen luottaa.

Jos siis uskomme biotalouteen, miten me emme voisi uskoa sen kukoistukseen liiketoimintana myös ilman valtion tukea? Miksi emme tekisi sitä ihan itse?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.12.2014.

Myös suot tuottavat puuta

Arvokkaat suot, tai ainakin niiden arvokkaat piirteet pitää tietenkin suojella. Tällä on hyvä aloittaa.

”Piirteet” viittaa tässä usein mainittuun metsiensuojelun Metso-ohjelmaan. Se on mainittu esimerkkinä siitä, miten soitakin pitäisi vapaaehtoisuuden hengessä suojella.

Metso-ohjelman tarkoitus ei ole suojella hehtaareja, vaan elinympäristöjä ja rakennepiirteitä. Soidensuojeluohjelman tarkoitus taas on suojella hehtaareita.

Nyt voi tietenkin kysyä, että mitäs siitä, jos ne hehtaarit ovat arvokkaita. Antakaamme ympäristöjärjestöjen vahvasti tukeman ekologi Ilkka Hanskin vastata: hänen mukaansa Metsoa edeltävä, pakkosuojelulla tehty metsiensuojelun verkosto on todella huono.

Olisiko siis joku muu keino, tai muu asiantuntemus parempi?

Luontotyyppipuhe johtaa harhaan
Mutta nämä ovat tietenkin sivuseikkoja.

Vakuuttaakseen vilpittömyyttään ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen tunnusti (HS, 25. 10.), että ”yli puolet Suomen suoluontotyypeistä on uhanalaisia”. No niin, mutta entä sitten?

Luontotyyppi nimittäin katsotaan uhanalaiseksi kaikkialla maassa, jos se on uhanalainen yhdelläkään neliömetrillä jossakin kolkassa maata. Tulkinnalla on perusteensa, mutta jokainen ymmärtää, että suojelun perusteeksi se ei käy mitenkään.

Tätä mieltä on tähän asti ollut myös ympäristöministeriö.

Kuten Grahn-Laasonen sanoo, hallitusohjelma velvoittaa hoitamaan soidensuojeluohjelman vapaaehtoisuuden hengessä. Hänen edeltäjänsä Ville Niinistö ei tätä toteuttanut, minkä Niinistö taas on tulikivenkatkuisesti kiistänyt – olkoonkin, että hän on lähes samaan hengenvetoon ilmoittanut, että vapaaehtoisuus ei edes voi toimia soidensuojelun kohdalla.

Että otapa selvä.

Niinistön mukaan, jos monen omistajan omistaman suon yksikin omistaja sanoo suojelulle ei, se estäisi suon suojelun. Noinkohan?

Haluaisin nähdä sen turveyrittäjän, joka lähtee repimään auki sellaista suota, josta vaikka nyt neljä viidesosaa on suojeltu. Tuskin se olisi edes kannattavaa.

Vapaaehtoisuutta on monenlaista
Niinistön vapaaehtoisuus onkin neuvottelua tilanteessa, missä selän takana on pakkolunastuksen uhka. Sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Metso-ohjelman oikean vapaaehtoisuuden kanssa.

Niinistö on myös sanonut, että Metso-ohjelmassa ei olisi kyetty suojelemaan kokonaisuuksia ja että tämä johtuisi juuri vapaaehtoisuudesta. Tätä selvitettiin ohjelman alkuaikoina ja se onnistui hyvin. Jos se on myöhemmin jäänyt tavoittamatta, syy on ennen muuta rahapula.

Omituisinta on kuitenkin tämä puhe, että soiden taloudellinen arvo liittyisi vain turpeeseen. Tosiasiassa merkittävä osa soidensuojelukohteista on erittäin tuottoisia metsätalousalueita, joita kutsutaan korviksi.

Kävin tällaisilla korpikohteilla Keski-Suomessa runsas vuosi sitten. Ympäristökeskuksen katselmukseen oli kutsuttu kaikkiaan yhdeksän metsänomistajaa. Yhtään ei tullut.

Paitsi kartoittajat, myös MTK:n toimisto pahoittelivat tätä kovin. Ehkä juuri maanomistajat ovatkin eniten pihalla soidensuojeluohjelman tavoitteista – tai maidensa arvosta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 3.11.2014.

Myös Afrikka riistää Afrikkaa

Taannoin havainnoin Facebookissa ilmoituksen, jonka mukaan rikkaat riistävät Afrikkaa. Uutinen se ei ollut, mutta jollakin tavalla uutta oli, että nyt väitteen tueksi oli, oletettavasti, uusia laskelmia.

Kyseessä oli lukuisien kansalaisjärjestöjen yhdessä tuottama selvitys, jonka mukaan Afrikkaan menee joka vuosi 134 miljardia Yhdysvaltain dollaria, kun sieltä taas tulee ulos 192 miljardia dollaria.

Afrikan tappio on siis erotus, 58 miljardia dollaria. Joka vuosi.

En nyt halua alkaa Afrikka-asiantuntijaksi, pois se minusta. Sen sijaan matematiikasta ja politiikasta ymmärrän jotakin.

Kun katsotaan, mistä tämä laskelma koostuu, on pakko sanoa, että joo, kyllä riistetään, mutta onko se kaikki lännen vika. Mihin rahat sitten kuitenkaan oikeasti menevät?

Katsotaan, mitä selvityksestä tehty tiedote kertoo. Seuraavassa kaikki rahasummat on laskettu yhtä vuotta kohti.

Viralliset, julkiset ja valtiolliset rahoituslähteet ovat oma juttunsa. Niihin ei kannattane puuttua.

Mutta esimerkiksi monikansallisten yhtiöiden voitot ovat selvityksen mukaan 46 miljardia dollaria ja ne kaikki on laskettu meneväksi Afrikan ulkopuolelle. Onko varmaa, että tästä senttikään ei päädy siihen maahan ja sen maan rikkaille, missä raha on tehty?

Laittomien rahansiirtojen suuruudeksi on laskettu 35 miljardia dollaria. Vaikka näistä summista sanotaan, että ne ovat menneet kyseisen Afrikan maan ulkopuolelle (rest of the world), ne on laskettu kokonaisuudessaan Afrikan tappioksi. Millä perusteella näistä rahoista mikään osa ei olisi jäänyt Afrikkaan?

Aivovuodon kustannuksiksi lasketaan kuusi miljardia dollaria. Kummallisesti aivovuodoksi lasketaan myös ulkomaalaisten asiantuntijoiden palkat, vaikka normaalin työsuhteen idea kai lienee, että ostamalla työtä saa myös hyötyä – sitä tämä selvitys ei laske laisinkaan.

Ilmastonmuutokseen Afrikka sopeutuu tämän selvityksen mukaan yli kymmenellä miljardilla dollarilla vuodessa. Selvitys laskee koko summan Afrikan tappioksi, ikään kuin Afrikka ei itse aiheuttaisi ilmastonmutuosta tai hyötyisi sen torjunnasta laisinkaan.

Samoin Afrikan omien ilmastonmuutosta hillitsevien toimien kustannukset, 26 miljardia dollaria, on laskettu yksinomaan Afrikan tappioksi. Eikö Afrikka siis hyödy niistä laisinkaan?

Laittomat metsänhakkuut ja laiton, raportoimaton tai ei-säännöstelty kalastus tuottavat Afrikalle yhteensä liki 20 miljardin dollarin menetykset – siis raportin mukaan. Tästä asiasta voisin väittää tietävänikin jotakin: aivan takuulla esimerkiksi laittomista hakkuista saadut tuotot eivät tule läheskään kokonaisuudessaan Afrikan ulkopuolelle.

Kysymykseni on yksinkertainen: jos länsi riistää Afrikkaa ja jos joku haluaa nostaa sitä esiin, eikö silloin kannattaisi etsiä parempia perusteluita.

Niitäkin varmaan on, jos länsi tosiaan riistää Afrikkaa.