BirdLifen Black Book of Bioenergy – karhunpalvelus kestävämmälle metsätaloudelle

Black Book of Bioenergy -raportillaan kansainvälinen BirdLife ei vain jätä käyttämättä saamaansa luottamusta paremman maailman luomiseksi, vaan tekee karhunpalveluksen kaikille muillekin, jotka siihen pyrkivät.

Black Book of Bioenergy -raportin kansi.

Luin kansainvälisen lintujensuojelujärjestö BirdLifen raportin bioenergiasta. Luin ja hämmästyin.

Suomi on yksi Black Book of Bioenergy -raportin kohdemaista. Siitä syntyvä kuva Suomen metsäsektorista on koko lailla tuntematon. Toisaalta raportin suositukset vastaavat nykyistä, suomalaista metsäpolitiikkaa likimain täysin.

Raportti antaa eurooppalaisen bioenergian käytöstä yleistävän ja sitäkin kautta väärän kuvan. Esimerkiksi brittiläinen laatulehti The Guardian kirjoitti raportin perusteella, että kaikkialla Euroopassa käytettäisiin suojelualueiden puuta bioenergian tuotantoon. Lehden mukaan metsätalouden hakkuujätteet eivät riittäisi bioenergian tuotannolle enää missään Euroopassa.

Näin ei kuitenkaan ole, ei ainakaan Suomessa eikä luullakseni myöskään Ruotsissa. Muusta Euroopasta en uskalla mennä takuuseen, mutta miksi uskoisin raporttiin niidenkään osalta, kun siitä maasta, jonka tunnen, ei kerrota tosiasioita.

Yleistävän ja virheellisen kuvan takia raportti piilottaa sen, miten erilaisia ratkaisuja bioenergia-alalla on. Näin osaaminen ja paremmat ratkaisut luonnon hyväksi eivät leviä, vaikka juuri sen luulisi olevan kansainvälisen ympäristöjärjestön tärkeä tehtävä – joka ilmaistaan myös raportin esipuheessa.

Näin BirdLife ei vain jätä käyttämättä jäseniltään ja tukijoiltaan saamaansa luottamusta paremman maailman luomiseksi, vaan tekee karhunpalveluksen kaikille niille bioenergia-alalla työtä tekeville ihmisille ja organisaatioille, jotka kuitenkin – toisin kuin BirdLife – tekevät sen varsinaisen työn.

Täsmällisiä lähteitä ei anneta…
Raportin väitteet pakottavat etsimään lähteitä. Lähdeluettelo löytyykin.

Suomen osalta lähteitä on neljä. Niitä ei ole kytketty tekstissä esitettyihin väitteisiin.

Kun lähteet lisäksi on kirjoitettu otsikkotasolla – Metsätilastollinen vuosikirja 2014, Maaseudun Tulevaisuus marraskuussa 2014, Keskisuomalainen tammikuussa 2015, Suomen ympäristökeskuksen julkaisu Metsäbiomassan energiakäytön ilmastovaikutukset Suomessa toukokuulta 2011 – niiden käyttökelpoisuus raportin väitteiden todentamisessa lähenee nollaa.

Itse asiassa lähteiden arvo on jopa negatiivinen: osittain ne todistavat päinvastaista kuin raportti väittää.

Kysyin lähteistä raportista vastuussa olevalta Sini Eräjäältä, joka hoitaa kansainvälisen BirdLifen Euroopan ja Keski-Aasian ryhmässä Euroopan unionin bioenergia-asioita. Selvisi, että raportin sähköisessä versiossa lähdeluettelon lähteet on linkitetty kohteisiinsa.

…tai ne todistavat päinvastaista kuin BirdLife
Metsätilastollisen vuosikirjan ja Suomen ympäristökeskuksen julkaisun osalta linkit eivät kuitenkaan auta raportin väitteiden perustelemisessa, sillä, kuten ylempänä, ne vievät vain vähintään kymmenien sivujen kokoisten julkaisujen etusivulle.

Mutta sanomalehtilinkit veivät yksittäisiin juttuihin Maaseudun Tulevaisuudessa ja Keskisuomalaisessa. Niistä kumpikin kertoo päinvastaista kuin BirdLife väittää.

Juttujen mukaan kantojen käyttö energiantuotantoon on vähenemässä, kun taas BirdLife väittää sen lisääntyvän. Jutut on kirjoitettu suomen kielellä, mikä lienee hankalaa ymmärtää suurelle osalle kansainvälistä yleisöä, joka on raportin kohderyhmä.

Eräjää myöntää, että tällä hetkellä kantojen käyttö vähenee. Väitettä kasvusta hän perustelee hakemalla vertailukohdan tarpeeksi kaukaa – ajasta, jolloin kantojen keruu oli uutta ja määrä ”käytännössä nolla”.

Näin voi tietenkin todistaa mitä haluaa.

Tosiasiassa Suomen metsäalalla laaditut suunnitelmat kantojen keräämiseksi energiantuotantoon eivät ole toteutumassa. Moni yhtiö on luopunut keruusta kokonaan. Tällä perusteella myöskään raportin ainoa suomalaisesta metsäpolitiikasta poikkeava suositus, että kantojen keruusta pitäisi luopua kokonaan, ei ole kovin suuri ongelma.

Kun raportin lähteistä käytiin joulun alla Twitterissä keskustelua, missä tuotiin esiin, että ne todistavat päinvastaista kuin BirdLife väittää, ne lakkasivat toimimasta. Virheilmoitus antoi ymmärtää, että lehdet ovat poistaneet juttunsa verkkoversioistaan.

Todellisuudessa näin ei ole tehty, kuten yllä olevista linkeistäkin näkee. Sen sijaan BirdLife itse on mitä todennäköisimmin katkaissut linkkien toiminnan.

Lahopuun käytöstä ei ole näyttöä
Black Book of Bioenergy -raportti väittää, että lahopuuta käytettäisiin Suomessa yhä enemmän energianlähteenä. Väite on lähinnä kummallinen: eihän lahopuu edes pala.

Eräjään mukaan lahopuun lisääntynyt käyttö näkyy Metsätilastollisen vuosikirjan taulukoista 9.3–9.5. Niistä ei kuitenkaan löydy yhtään viittausta lahopuuhun. Myös tilastot koonneesta Luonnonvarakeskuksesta sanotaan, että niiden perusteella ei voi päätellä mitään lahopuun käytöstä.

Tässä kuvassa on esimerkki sellaisesta kokopuusta, mitä Suomessa käytetään energiantuotantoon. Kuva: Tage Fredriksson

BirdLifen raportin mukaan kokopuun käyttö energianlähteenä on Suomessa kymmenkertaistunut vuodesta 2000. Väite on totta, mutta mitä se tarkoittaa?

Energiakäyttöön kerätystä puusta vajaa puolet koostuu hakkuista kertyvistä oksista ja latvuksista ja loput pieniläpimittaisesta kokopuusta. Sitä saadaan harvennushakkuista ja nuoren metsän hoidosta.

Aiemmin ympäristöjärjestöt ovat pitäneet pienpuun energiakäyttöä ilmaston kannalta vähintään neutraalina, ellei positiivisena, koska se uusiutuu niin nopeasti. Ja niin ajattelee myös BirdLife, ainakin raporttiin kirjoitettujen suositusten mukaan.

Toisaalta suurempien puiden, kuten tukkien tai selluntuotantoon kelpaavien puiden käyttö energiaksi ei ole Suomessa kasvanut, lukuun ottamatta lyhytkestoista piikkiä hieman ennen vuotta 2010. Kasvua ei ole ollut muun muassa siksi, että se on haluttu metsäpoliittisin keinoin estää.

Lehtipuun kasvaneesta käytöstä ei ole näyttöä
Black Book of Bioenergy -raportti sanoo, että lehtipuita käytetään Suomen energiantuotannossa kasvavia määriä. Tässäkään väitteessä ei ole mieltä.

Suomessa metsäenergiaa tuotetaan vain metsätalouden sivutuotteista. Hakkuut siis kohdistuvat siihen puuhun, mitä päätuotteen tuotanto tarvitsee. Kukaan ei tarkoituksella hae lehtipuuta energiakattilaan.

Eräjää myöntää tämän. Hänen mukaansa ”kyse on siitä, että näin vain pääse käymään (energiapuun) kysynnän kasvaessa.”

Todistelussa on vain yksi heikko kohta: puun kysyntä bioenergiaksi ei ole kasvanut, vaan pikemminkin vähentynyt. Se taas johtuu fossiilisten polttoaineiden halpuudesta.

Muitakaan todisteita ei ole, vaikka ainakin lehtipuun kasvavan käytön pitäisi näkyä tilastoissa. Lahopuun käytön kasvu taas ei voi tilastoissa näkyä: sellaista ei yleensä tilastoida, mitä ei ole olemassakaan.

Eräjään mukaan raportissa esitetään kuitenkin todisteena valokuva energiakäyttöön menevästä puupinosta. ”Seassa oli kaikenlaista puuta, ihan hyvää runkopuuta mutta myös lahovikaista, lehtipuuta ja vastaavaa, mitä ei varmaan olisi muuhun käyttöön kerätty.”

Black Book of Bioenergy -raportin kuva puupinosta, johon Sini Eräjää viittaa. Pino on kuvattu Kuhmossa ja kuvan on ottanut Harri Hölttä.

Pinossa olevien puiden päistä ei kuitenkaan voi tällaista päätellä. Puu esimerkiksi voi olla lenko, vaikka sen pää näyttäisi kuinka hyvältä. Elävän puun vähäistä lahoamista ei voi tietää, ennen kuin se on kaadettu. Lehtipuuta harvennushakkuilta on kertynyt aina, eikä sitä kerry nyt sen enempää kuin ennenkään, ellei lehtipuun määrä ole dramaattisesti kasvanut, mikä taas olisi positiivinen uutinen.

Ja loppujen lopuksi, sehän on vain yksi puupino.

”Ikoninen metsämaisema” säilyy vastakin
Raportissa on tahaton kehukin: se sanoo, että ”bioenergiateollisuus on tuhoamassa Suomen ikonisen metsämaiseman viimeiseen kantoon”.

Tätä Eräjää perustelee hallituksen suunnittelemalla 15 miljoonan kuution vuotuisella hakkuulisäyksellä, jossa bioenergian tarve on ”yksi pääsyistä”. Näin ei kuitenkaan ole: hallituksen linjaus ei muuta sitä, että puuenergiaa tuotetaan vain muun tuotannon sivuvirroista ja hakkuulisäyksen tarkoitus on tuottaa paitsi perinteisiä, myös uudenlaista metsäteollisuuden tuotteita.

Puuenergian kokonaistuotannon lisäys on hyvin pieni. Suunniteltukin kasvu on vain muutaman prosenttiyksikön suuruinen.

Niin että jos suomalainen talousmetsämaisema on BirdLifen mielestä ikoninen, voimme olla rauhassa: samanlaisena se pysyy jatkossakin, ainakin jos se on Suomen metsäalasta kiinni.

BirdLifen Black Book of Bioenergy -raportti on luettavissa täällä.

Tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin forest.fi-verkkosivulla 17.1.2017 suomeksi ja englanniksi.

Kommentoin aiemmin BirdLifen julkaisua Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissani 21.12 2016. BirdLifen vastine julkaistiin lehdessä 28.12.2016. Maaseudun Tulevaisuus julkaisi 2.1.2017 kolumnini johdosta Sini Eräjään haastattelun. Itse taas kirjoitin haastatteluun vastineen, joka julkaistiin 9.1.2017. forest.fi-sivun kirjoitusta BirdLife ei ole kommentoinut.

Tunnepakkaus on ikuinen – älypakkaus kestää vain sisällön verran

Metsäpäivien alustuksessaan saksalaissyntyinen toimittaja Roman Schatz kertoi suomalaisen ja saksalaisen metsäkäsityksen eroista. Schatzin mukaan saksalainen metsäkäsitys on ennen kaikkea tunnetta, suomalainen kuutiometrejä.

Silti Schatz epäili, että tämä ei ole koko kuva. No, ainakaan saksalaisten osalta ei ole.

Mutta entä suomalaisten? Ehkä on niin kuin Schatz epäili, että siinä saattaa olla jotain pientä tunnetta, mutta se ei missään tapauksessa liity metsien käyttöön.

Ei – kun suomalainen käyttää metsiä, keskustelua käydään numeroin, ovat ne sitten kuutioita, litroja, kiloja grammoja tai euroja. Vaikka meillä puhutaan paljon uusista metsätuotteista, numeroista emme ole luopumassa.

Tämä johtuu tietenkin siitä, että kyseessä on elinkeino. Suomalainen ei ole oikein tottunut siihen, että pelkällä tunteellakin voisi elää.

Ehkä kuitenkin voi, ehkä jopa suomalainen metsäala. Tässä ja nyt.

Otetaan vaikkapa pakkaukset. Meillä kohkataan uusista älypakkauksista, joiden sensorit kertovat sisällön laadun ja mahdollisen pilaantumisen, jotka viestivät langattoman lähiverkon kautta lääkärin rannekelloon, että onko se mummo ottanut lääkkeen ja millaisella kiihtyvyydellä kädet vapisivat pakettia puristeltaessa.

Tällainen pakkaus on kallis – mahtavaa! Sillä se ei ole mitään sen säästön rinnalla, mikä syntyy, kun mummo ottaa lääkkeet ajallaan ja lääkäri saa tiedon lähestyvästä kammiovärinästä vaikka lenkkipolulle.

Tämänhän me osaamme. Älypakkaus ei kuitenkaan ole mitään tunnepakkaukseen verrattuna. Otetaan vaan vaikka viina- tai hajuvesipakkaus.

Mitä ne sisältävät? Suhteellisen yksinkertaista ja todella halvalla tehtyä ainetta, joiden laatuja ei sokkotesteissä erota toisistaan monikaan. Varsinaista bulkkia.

Kun tuote valmistetaan sekoittamalla vettä ja kotikonsteinkin syntyvää etanolia, ero muihin on tehtävä jotenkin muuten. Milläpä muulla kuin pakkauksella.

Pakkaus luo eron. Sen me ostamme, emme suinkaan viinaa. Viina tulee kaupan päälle.

Kaikkein arvokkaimmatkin viina- ja hajuvesibrändit on luotu puheella ja sen puheen oleellisin kuosi on pakkaus. Pakkaus on se viimesijainen tekijä, joka saa aikaan ostopäätöksen.

Vastarannankiiski sanoo nyt, että kyllä viina menisi kaupaksi kirkkaassa lasipullossakin, kun taas pakkausta ei ostaisi kukaan ilman sen sisältöä. En olisi tästä niinkään varma.

Kyllähän kirkas lasipullo myisi, mutta ei mihin hintaan hyvänsä. Hieno viskipaketti panee ihmisen luulemaan kolmen markan tuotetta satojen eurojen arvoiseksi. Siihen ei pääse kirkas viina kirkkaassa pullossa.

Juuri pakkaus luo suurimman osan viinan ja hajuveden arvosta.

Entä toisin päin? Hajuvesistä en tiedä, mutta eikö muka mene viinapakkaus kaupaksi ilman sen sisällä olevaa pulloa?

Kyllä menee: olen nähnyt niitä myytävän kirpputoreilla. Jotkut pitävät niitä niin kauniina, että ne käyvät sellaisenaan sisustuselementiksi.

Tai niillä halutaan kertoa hyvästä mausta ja tyylistä. Ehkä joku jopa luulee, että pakkauksessa on pullo. Siihenkään ei tarvita sitä pulloa, tai ainakaan sen sisältöä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.11.2016.

Maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri – ruokakauppiaat hämmästyttävät aina vaan

”Kuluttaja ratkaisee”, väitti HKScanin toimitusjohtajana syksyllä 2016 aloittanut Jari Latvanen Talouselämän haastattelussa 10.6.2016. Väitti useampaankin kertaan.

Syytä olikin, jos on tarkoitus, että joku uskoo. Minä en usko.

Tosiasiassa se on vähittäiskauppa, joka ratkaisee. Hyvin yksinkertaisilla keinoilla.

Jos nyt katsotaan esimerkiksi sitä, millä hinnalla K-kaupat myivät viime kesänä HKScanin ei-ihan-huonointa grillimakkaraa Kabanossia ja sen kilpailijaa, Atrian Wilhelmiä, ei jää pientäkään epäselvyyttä, kuka ratkaisee.

400 gramman Kabanossin sai hintaan 1,97 euroa, kun taas Wilhelmistä perittiin 2,79 euroa. Ei ole epäilystäkään, että valinnan tekee tässä joku muu kuin kuluttaja.

Ero ei missään tapauksessa voi kuvastaa HKScanin ja Atrian välistä kustannuseroa. Jos niistä toinen pystyy tekemään 20 prosenttia halvemmalla kuin toinen, se olisi jo aika hyvä saavutus. Mutta että ero olisi melkein 50 prosenttia – pöljänäkö meitä pidetään?

Ero syntyy jostakin muusta. Jos silloin ei ole kyse rahavirroista, joista meille ei kerrota, niin mistä sitten? Jari Latvanen, paljonko HKScan maksoi suosituimmuusasemastaan? K, mihin Atria oli valmis?

Tällaiset, jokaiselle näkyvät erot osoittavat, että julkisuudessa ruokaketju puhuu aina roskaa. Mutta miksi arvostettu talouslehti toistaa sitä? Eivätkö toimittajat käy ruokakaupassa?

Kauppa yrittää esimerkiksi omilla merkeillään, kuten Pirkalla ja Rainbowlla, selittää olevansa kuluttajan asialla. Tosiasiassa se ajaa vain omaa etuaan.

Pirkka-maitotölkin kyljessä sanottiin kivasti, että purkin tuotosta kolme senttiä tilitetään tuottajalle. Lyhentämättömänä.

Miten tämä homma oikeasti toimii?

S ja K pitävät yhdessä puolta markkinaosuudesta. Mukaan pyrkii Lidl, joka on juuri keksinyt muuttaa oman maitotuotteiden Milbona-yksityismerkkinsä Pohjolan Meijeriksi.

Mitään Pohjolan Meijeriä ei kuitenkaan ole. Kaupan omilla merkeillä ei ole omaa tuotantoa, niitä tekevät muut. Pohjolan Meijeri on maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri.

Määrät ovat valtavia, mistä syystä vain harva valmistaja pystyy vastaamaan tarjouspyyntöihin. Syntyy käänteinen huutokauppa, missä ostaja huudattaa. Se tehdään monta kertaa vuodessa.

Siinä ratkaistaan, kuka saa seuraavat kuukaudet tuottaa ja pakata S:n, K:n tai L:n omia merkkejä.

Yksi voittaa, muut häviävät. Laadun suhteen on joitain vaatimuksia, mutta oikeasti edellytetään vain minimitasoa. Oikea laatu jää näissä kekkereissä jalkoihin ensimmäisenä.

On helppo ymmärtää, että isolla tuottajalla ei ole varaa hävitä montaa kertaa. Puoli vuotta puolella kassavirtaa ei ole vaihtoehto.

Kun tällainen tuottaja on ensin painanut omat kulunsa minimiin saadakseen sen menetetyn halvimman sopimuksen, eikä se saa edes sitä, mitä jää jäljelle? Muita ei voi niistää kuin viljelijää.

Tämä on syy-yhteys kaupan yksityismerkkien ja maanviljelijän järjettömän heikon taloustilanteen välillä. Siksi jotkut kuluttajat käyvät kolmessakin liikkeessä välttääkseen näitä pirkka-rainbow-pohjolanmeijereitä.

S:n, K:n ja L:n kiillotus lähinnä kuvottaa. Jos ne haluaisivat maksaa tuottajalle ”lyhentämättömän” tilin ja suoraan, ne voisivat tehdä sen, ihan omin pikku kätösin, ihan tilille.

Mutta kun ne eivät halua, koska näin menetettäisiin paitsi rahat, myös mainosarvo. Sillä oikeasti kolme senttiä maitolitrasta ei todellakaan ole kuin kiillotusta sen rinnalla, miten kauppa kiristää niin teollisuutta, tuottajaa kuin kuluttajaakin.

Eipä uutta auringon alla - uusi biotalous on vanhan toisintoa

Jääkauden jälkeen Suomen keskelle jäi vuonomainen lahti, joka ulottui nykyiseen Keski-Suomeen, Päijänteen ja Keiteleen alueelle. Maan kohoaminen muutti lahden valtavaksi Muinais-Päijänteeksi, jonka vedet laskivat Pohjanlahteen.

Näin alkaa Äänekosken tarina. Ihmistä se alkoi liikuttaa enemmän, kun kruunu määräsi nykyisen Keski-Suomen asuttamisen savolaisten tehtäväksi.

”Mieluummin lähdin tänne kauas salomaille vaimoni ja lasteni kanssa metsää raivaamaan kuin olisin jäänyt kyläämme maattomaksi mäkitupalaiseksi tai loiseksi”, mietti muuan uudisasukas.

Ja mitäpä muuta se elämä olisikaan ollut kuin biotaloutta. Silloin se perustui kaskeamiseen, joka oli ennen muuta raskasta raatamista.

Vaimo ja lapset pitivät huolen kaskialueelta lentävien kipinöiden sammuttamisesta. Humuskerros ja juuristo piti saada palamaan mahdollisimman tarkasti, mutta ei liian syvältä. Palo kesti useita päiviä ja sitä oli vartioitava monen ihmisen voimin.

Tuhka lannoitti maan. Muutamassa vuodessa viljely käytti kuitenkin ravinteet loppuun. Kaskeaja sai hallita maata niin kauan kuin se kasvoi ahomansikkaa. Siitä tulee sanonta "oma maa mansikka, muu maa mustikka".

Näin todistaa Suomen Metsäyhdistyksessä koulujen perusopetukseen laadittu Havina-opetusmateriaali, joka julkistetaan ennen seuraavaa sulaa maata. Materiaali on ilmiöpohjainen; sitä voi hyödyntää ainakin biologian, maantieteen, geologian, kemian, fysiikan, yhteiskuntaopin ja historian opetuksessa.

Yhdeksi materiaalin esimerkiksi on valikoitunut Äänekoski, mutta se ei johdu uudesta biotuotetehtaasta. Pikemminkin sekä tehtaan että Havinan kiinnostus Keski-Suomeen johtuu maakunnan pitkistä ja perusteellisista perinteistä biotaloudessa. Ne eivät ehkä ole ainutlaatuiset Suomessa, mutta niistä voi ammentaa paljon.

Moni pitää perinnepuhetta sanahelinänä. Havina todistaa monin hyvin esimerkein, että ainakaan tässä kohtaa se ei sitä ole.

Biotaloutta sanotaan seuraavaksi suureksi talouden aalloksi omavaraisviljelyn ja fossiilitalouden jälkeen. Kaikkein kiinnostavin piirre siinä kuitenkin on vanhojen, jopa ikivanhojen luonnonkäytön tapojen ottaminen uusiokäyttöön – mutta nykyaikaisen tekniikan tuomin mahdollisuuksin.

Meillä esimerkiksi puhutaan uutena keksintönä puusta tehtävistä muoveista. Kuitenkin jo 1800-luvulla Eurooppaan tuotu, sähköeristeenäkin käytetty guttaperkka tehtiin puusta.

Vuonna 1921 Tampereelle perustettu Sarvis teki pitkään muovituotteensa kaseiinista, jota taas tehtiin maidosta. Parhaimmillaan yhtiö käytti 30–40 tuhatta litraa maitoa päivässä – siis muovin valmistukseen. Sarviksen muovinapit voittivat Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937 kultamitalin.

Selluloosasta valmistettu selluloidi oli ensimmäisiä teollisia muoveja maailmassa. Vuonna 1869 se voitti New Yorkissa kilpailun, jolla haettiin korvaajaa norsunluusta tehdyille biljardipalloille. Sittemmin selluloidista on valmistettu ennen kaikkea filmiä, mutta myös tekohampaita, silmälasien kehyksiä ja pianonkoskettimia.

Uuden ajan ihmeitä on myös Fortumin pyrolyysiin perustuva, puupohjaista öljyä valmistava biojalostamo Joensuussa. Se toimii saman reaktion varassa kuin tervahauta. Siihen perustuivat myös sodan aikana käytetyt häkäpöntöt.

Yhdysvalloissa Henry Ford sai ensimmäisen autonsa myyntikuntoon vuonna 1896. Maatilan poikana Ford rakensi autonsa moottorin toimimaan bioetanolilla. Nopeasti laajentunut maaöljyn käyttö ja jalostus kuitenkin teki etanolin kannattamattomaksi.

”Mutta ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin autot kulkevat etanolilla”, totesi Ford tuolloin.

Äänekoskella tätä ei liene tapahtumassa, vaan tapahtuu parempaa: tehtaan jäte- ja nollakuidusta aiotaan tuottaa biokaasua tehtaassa, joka voi käyttää maakunnan muitakin biojätteitä.

Henry Fordin iloksi voimme ennustaa, että jo aivan lähiaikoina Keski-Suomessa alkaa liikkua maailman ensimmäinen biokaasua käyttävä kuorma-autokalusto.

Artikkelin kirjoittaja keskisuomalaisissa maisemissa, missä Liikennevirasto on oivallisella tavalla ymmärtänyt kertoa, mikä tätä maata pyörittää, teitä rakennuttaa ja matkapuhelinverkkoja ylläpitää jopa perimmäisessä metsäkolkassa kaikkien retkeilijöidenkin käytettäväksi. Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomessa kotitalouksiin jaetussa Biotuotetehdas-lehdessä lokakuussa 2016.

Metsäratkaisuja pitäisi viedä kaikkien

Kävin Lynet-seminaarissa. Lynethän on suomalaisten luonnonvara- ja ympäristötutkimusta tekevien tutkimuslaitosten yhteenliittymä, jossa myös kaikki metsäalalle tärkeät laitokset ovat mukana.

Aiheena oli luontoon perustuvat ratkaisut. Ennakkokyselyssä kysyttiin, ehkä oireellisesti, mikä olisi paras käännös seminaarin aiheelle, englanniksi siis nature based solutions.

Suomen ympäristökeskuksen Eeva Furmanin aloituspuheenvuorosta saattoi päätellä, että koko hanke on tullut muualta – tarkemmin sanottuna Euroopan unionin komissiosta. Alkoi selvitä, miksi tämäkin seminaari tuntui niin kaukaiselta suomalaiseen todellisuuteen nähden.

Ei sillä, kyllähän useimmat esimerkit olivat elävää suomalaista elämää: St1:n maalämpölaitos Espoossa, Tampereen kaupunkisuunnittelu, kiertotaloutta vauhdittavat teknologiat, luonnonkiviteollisuuden sivuvirrat, kaatopaikat kasvihuonekaasujen lähteenä, peltojen ravinnekuormituksen vaikutus Itämereen, kalankasvatus.

Vain yhtä puuttui: metsäsektoria, joka kuitenkin on kaikista, eikä siis vain luontoon perustuvista tuotannonaloista ainoa, joka toimii koko maassa maailmanmarkkinoiden ehdoilla, työllistää suoraan yli 60 000 henkeä ja välillisesti moninkertaisen määrän, tuottaa viidenneksen maan vientituloista ja levittää puun myyntituloja kokonaista kaksi miljardia euroa vuodessa kaikkialle Suomen maakuntiin.

Eikö metsäsektori muka ole luontoon perustuva ratkaisu? No olihan siellä yksi alustus metsäsektorista, ja sinänsä hyvä: Luonnonvarakeskuksen Lauri Sikanen kertoi metsäteollisuuden sivuvirroista.

Siis sivuvirroista.

Ihmetyttää kovin, mikä vimma meillä suomalaisilla on iloiten ottaa vastaan kaikki, mikä unionista tai ylipäätään ulkomailta tulee, ilman ensimmäistäkään itsenäisen kansakunnan ajatusta siitä, mitä me voisimme tarjota tähän.

Ei, me iloitsemme – kuten Lynetin seminaarissakin – siitä, että joku ulkomaanelävä kannustaa meitä ja odottaa erityisesti meiltä – siis suomalaisilta, ei siis vaikkapa ruotsalaisilta – miten uskottavaa! – ehdotuksia siinä ja tässä ja tuossa, mutta kerran kertaa meille ei tule mieleen, mitä me voisimme omista lähtökohdistamme käsin tarjota muille.

Jos kyse on luontoon perustuvista ratkaisuista, miksi kaupunkien rakennusten katoille perustettavat viherviljelmät saavat paljon suuremman huomion kuin metsäsektori? Kysyn, koska todellakaan en osaa vastata.

Miksi perustaa viljelmiä katoille, kun esimerkiksi Helsingin kaupungin kaavoitus edellyttää vihreyttä kerrostalojen sisäpihoille, missä on kaavan vastaisesti vain autopaikkoja.

Miksi, siis?

Tai, mikä parasta: jospa Lynet ryhtyisi töihin viedäkseen suomalaisen metsäratkaisun eurooppalaiseen ja maailmanlaajuiseen kontekstiin. Kyse on kuitenkin paljon laajemmalle ulottuvasta toiminnasta kuin vain metsäsektorista.

Sitä monistamalla ihmiskunta voisi hoitaa jopa neljänneksen ilmastonmuutoksen vastaisesta kamppailustaan. Yksinkertaisesti vain kasvattamalla ja käyttämällä puuta, ilman yhteiskunnan tukia, kaikkialla siellä, missä on joskus ollut metsää – kuten näinä päivinä esimerkiksi Islannissa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.10.2016.

Runous – en ymmärrä sinua

Bob Dylanin Nobel-palkinto pakottaa avautumaan.

Minulla on keittiön pöydällä Vänrikki Stoolin tarinat. Kirja on ostettu 14.5.1976, Lammilta muuten, mutta se ei nyt ole olennaista.

Kirja on seurannut minua kaikki nämä vuodet. Niitä on yli 40.

Muuttoja on ollut ainakin 12. Aika monen yhteydessä olen pidellyt kirjaa kädessäni ja miettinyt, että milloin. Yrityksiä on ollut monia, mutta ei siitä mitään ole tullut.

Uusin oli viime keväänä. Päätin, että luen yhden runon joka aamu. Luen vaan. Ei muuta.

Ei sitä kauan kestänyt.

Ei pidä luulla, että Stool on ainoa runokirjani. Minulla on niitä useita ja aika monen olen lukenutkin, siis ihan läpi – ja joskus jopa kehunut kavereille, mutta en kovin usein. On tuntunut jotenkin nololta kehua runokirjoja.

Ei siksi, että pitäisin runoudesta puhumista nolona. Vaan siksi, että en ole käsittänyt lukemastani juuri mitään. Kehu nyt sitten sellaistakin – aika falskia.

Stool on minulle avainteos. Melko tarkkaan silloin, kun se oli kulkenut mukanani tasan 40 vuotta, kysyin itseltäni: onko keisarilla vaatteita ollenkaan?

Miksi minun pitäisi pitää runoudesta? Eikö melkein 60-vuotiaalla miehellä ole oikeutta olla mitä mieltä haluaa, vaikka runoudesta, jos sen vielä perustelee.

Miksi en yksinkertaisesti voisi olla sitä mieltä, että runous on tyhmää? Uskallanhan minä senkin sanoa, että silakka on pahaa!

No, se oli primitiivireaktio. Aikani asiaa mietittyäni ja saatuani häpeällisistä ajatuksistani palautettakin, voin nyt sanoa: ei sellaista voi tuomita tyhmäksi, mitä ei ymmärrä.

Enhän minä ymmärrä espanjaakaan, mutta sanoisinko sitä sen vuoksi tyhmäksi?

Ja runous, sinua minä en tosiaankaan ymmärrä.

Jaan runouden kahteen osaan: on käyttörunous ja on taiteellinen runous.

Käyttörunous on sitä, mitä kuulee laulettavan iskelmissä, mutta myös esimerkiksi kirkkomusiikissa.

Esimerkiksi meidän kuoromme laulamien monituntisten kirkkomusiikkiteosten sanoitus mahtuu yleensä muutamaan riviin, joita sitten toistetaan erilaisissa sävelkuluissa. Seuraavana vuonna otamme uuden monituntisen teoksen, jossa sanat ovat suurin piirtein samat kuin edellisessäkin.

Ainakin viestinnän kannalta tämä kuulostaa minusta järkevältä. Missään muualla ydinviestiä ei ole onnistuttu tiivistämään ja toistamaan niin houkuttelevalla tavalla ja niin kauan kuin kirkkomusiikissa – siis satoja vuosia ja yhä edelleenkin.

Käyttörunouden kirjoittaminen ei kuitenkaan ole minusta taidetta, vaan taito – ja kirkkomusiikissa ehkä se vaatimattomin taito. Iskelmien käyttörunous taas on sisällyksettömyydessään toisinaan pahempaa kuin Radio Suomesta maanantaiaamuisin kuuden jälkeen kuultava Maria Jyrkäksen kyökkifilosofia.

Mutta älkää käsittäkö väärin: minusta käyttörunouden tekeminen on vaativaa. Esimerkiksi minä en siihen kykene, jos se nyt on joku mittari.

Se on vaativaa jo teknisesti. Minä esimerkiksi en saa edes loppusointuja aikaan ja ne nyt ovat kai perusedellytys – paitsi ehkä puhelaulussa, mutta rap lieneekin vain niiden keksintö, joilla ”rivit tuli täyteen mutta riimit ei”.

Mieluummin tyydyn ihailemaan Reino Helismaata, Juice Leskistä ja – niin, Bob Dylania. Nykyhumppaan verrattuna heidän sanoituksensa eivät ikävystytä tai myötähävetä, mutta pitääkö niistä nyt Nobelin palkinto antaa?

Sitäkään en ymmärrä.

Taiderunous on helpompaa, niin kuin taide yleensäkin. Mutta kaikki riippuu tietenkin siitä, mikä on taiteen määritelmä. Itse en ole kuullut parempaa kuin tämän: taide on sitä, mikä on tarkoitettu taiteeksi.

Runouden kanssa nyt on vaan niin, että minusta se on huonoa taidetta. Vaikka miten päin sitä käännän ja väännän, en löydä siitä mitään muuta kuin pyrkimyksen sanoa hankalalla tavalla se, minkä voisi sanoa yksinkertaisestikin.

Omituisinta on, että tämä hankala ymmärrettävyys nostetaan taiderunoudessa jotenkin arvokkaaksi sinänsä: mitä enemmän joutuu miettimään runoilijan todellisia aivoituksia, sitä hienompaa se on.

En voi ymmärtää tätä. Miksei asioita voi sanoa suoraan?

No, ehkä siksi, että kummallisilla sanakäänteillä pyritään sanomaan jotakin muuta kuin tekstissä sinällään lukee. Puhutaan merkityksistä.

No, puhutaan vaan. Siltikään en ymmärrä: jos on sanottava jotakin, miksi sanoa se niin, että mahdollisimman harva sen ymmärtää, kun voi sanoa sen niinkin, että mahdollisimman moni ymmärtää (ellei sitten tosiaan eletä diktatuurissa, missä on pakko puhua piilomerkityksin).

Tähän saatetaan vastata, että miltä se sitten kuulostaisi. Eikö se, mitä runous yrittää sanoa, kuulosta suorana tekstinä aika lattealta?

Olen samaa mieltä. Runous onkin usein keino saada lattea ajatus kuulostamaan hienommalta kuin se onkaan.

Pyydän anteeksi. En halua loukata, mutta tähän olen tullut. Saatte myös pitää minua millä hyvänsä tavalla tyhmänä.

Olen tullut tähän lukemalla runoutta – jopa itämaista, jota ymmärrän enemmän, koska siinä on sentään teknisiä vaatimuksia, ainakin toisinaan.

Olen myös lausunut runoja, siis julkisesti, ja pidän itseäni siinä aika hyvänä, jos runo on oikea - mikä tietenkin erottaa minut ammattilaisesta. Lisäksi olen kirjoittanut runoja.

Näitä runoja olen sitten käännellyt käsissäni ja joskus lukenutkin jollekin onnettomalle. Niistä ei yleensä ole ymmärretty laisinkaan sitä mitä minä olen yrittänyt sanoa.

Kiinnostavaa on silti, että niitä on pidetty hyvinä. Jotkut ovat jopa kannustaneet tekemään runokirjan.

Mutta ei sitä taida tulla. Taiderunokirjan tekeminen – se olisi minusta huijausta. Ja käyttörunokirjan – siihen en pysty.

Pahinta on, että jopa tämän jutun otsikkoa on sanottu runoudeksi. Käyttörunoutta se ei ainakaan ole.

Cleantech on vain outoa politiikkaa

Tekniikka ja Talous -lehdessä kirjoitettiin 26.8. artikkeli otsikolla Cleantech-veturi jumittui mäkeen. Kirjoituksen mukaan ”puhdas teknologia ei ole kyennyt pelastamaan Suomen taloutta”.

Eipä kai. Luulin, että ne ajat ovat takana, jolloin Suomessa ajateltiin venäläiseen tyyliin, että kunhan vaan kulman takaa tupsahtaa joku uusi nokia, olemme pelastetut.

Metsäalalla on usein ihmetelty, että mitä se cleantech oikein on. Että miksi ihmeessä metsäteollisuus ei olisi ”puhdasta teknologiaa”.

Kysymys on aiheellinen, sillä ei sitä tosiaankaan cleantechiksi lasketa. Vastauksia, ainakin perusteltuja on vaikea löytää.

Cleantechille on monia määritelmiä. Wikipedian mukaan cleantech tarkoittaa ”tuotteita, palveluita, prosesseja ja teknologioita, jotka edistävät luonnonvarojen kestävää käyttöä ja ehkäisevät tai vähentävät liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia”.

Olen kysynyt lukuisia kertoja, miksi moderni metsäteollisuus ei olisi tämän määritelmän mukaan cleantechiä. Eikö se muka edistä luonnonvarojen kestävää käyttöä vaatiessaan, että metsätalouden, jolta se ostaa puunsa, on oltava ekologisesti kestävää?

Eikö se tosiaankaan ehkäise, tai edes vähennä liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia tarjotessaan uusiutumattomiin raaka-aineisiin perustuville teknologioille uusiutuvan vaihtoehdon?

Olen saanut vastauksenkin: ei se ole, koska se ei ole.

Tilastokeskuksen mukaan cleantechillä ”tarkoitetaan kaikkia tuotteita, tekniikoita ja palveluita, jotka tuotantoprosessissaan tai käytössään aiheuttavat vaihtoehtojaan vähemmän haittaa ympäristölle tai kuluttavat vähemmän luonnonvaroja”.

Ei tarvitse mennä kauaskaan, kun havaitaan, että koko suomalainen metsäteollisuus pärjää tässä vertailussa. Ei liiketoimintamielessä eikä maantieteellisesti.

Tämän kaiken Tilastokeskus kuitenkin tekee tyhjäksi käsittämättömällä tarkennuksellaan. Sen mukaan ”vertailukohtana voidaan pitää keskimääräistä kansallista tasoa tämän tuotteen tuotannossa”.

Tämän tuotteen – ei siis vaihtoehdon! Ja kansallista tasoa!

Tämä on kuin lukuisat Euroopan unionin keksinnöt, jotka eivät koskaan palkitse, vaan rankaisevat edelläkävijää. Rajoitus on käsittämättömän nurkkakuntainen: metsäalalla on totuttu hakemaan vertailukohdat aivan muualta kuin naapurin tuppukylästä, jossa sielläkin useimmiten ollaan maailman kärjessä, jos vain metsäalasta on kyse.

Määritelmä on aivan erityisen typerä siinä mielessä, että cleantech pyrkii vientiin. Eikö cleantech-ehdokkaiden vertailukohdat pitäisi siis löytää kaikkialta maailmasta, muutenkin kuin metsäteollisuuden osalta?

Otetaan vaikka erittäin hyvin menestyvä, koko maailman metsäteollisuutta ja metsätaloutta palveleva ja ilmiselvästi cleantechiä edustava konepajateollisuutemme.

Tähänkin olen saanut vastauksen. Kyllä, mutta ei. Se vaan ei käy, koska se ei käy.

Mitä selvimmin cleantech on politiikkaa, jolla vain halutaan jakaa lampaat mustiin ja valkoisiin mielivaltaisin perustein. Onko oikeastaan ihme, jos se sitten ei kykenekään pelastamaan Suomen taloutta?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.9.2016.