Journalismin pitäisi mennä itseensä

Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö kiinnitti Tampereella journalismikritiikkiseminaarissa 13.11.2009 huomiota siihen, miten journalismin voimavarat vähenevät, mutta journalisteihin vaikuttavien tahojen voimavarat kasvavat. Jälkimmäisillä Niinistö tarkoitti kasvavaa tiedottajien ammattikuntaa.

Niinistön havainto saattaa olla oikea. Mutta antaako se aihetta huoleen?

Miksi journalisteihin ei saisi vaikuttaa? Kun olen heille valitellut ”tärkeiden asioiden” jäävän pimentoon, he ovat kerkeästi huomauttaneet, että ongelma on minun: tiedottaisit paremmin.

Jos tiedottaja sitten tiedottaa, onko se paha – etäännyttääkö se journalismin sille asetetuista korkeista eettisistä arvoista? Onko viestintä jotenkin alemmalla eettisellä tasolla kuin ”puhdas” journalismi?

Tai politiikka. Saako se vaikuttaa journalismiin?

Hyvällä journalismilla on lukuisia vastustajia

Kysymys ”puhtaasta journalismista” on erityisen kiinnostava nyt, kun journalismin itsesääntelyn on väitetty olevan kriisissä. Journalismista on tullut haaska, jonka kimppuun on helppo käydä – ja kävijöitä riittää.

Maan hallitus on lukuisin tavoin yrittänyt heikentää journalismin asemaa. Joka kerta on vakuutettu, että kohteena ei ole journalismi, mutta kokonaisarvio puhuu puolestaan.

Esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistuksen yhteydessä esitettiin lähdesuojan murtamista jo esitutkintavaiheessa. Länsimaiden mittakaavassa tämä on sensaatiomaista.

Julkisista verotiedoista on pyritty salaamaan henkilön kotikuntaa koskeva tieto, mikä vaikeuttaisi selvästi talousjournalismia. Varallisuusveron poistamisen kenties merkittävin vaikutus on ollut, että tiedot varallisuudesta eivät ole enää julkisia ja hyvän journalismin käytössä.

Lex Nokia ennen kaikkea vaikeuttaa journalismin mahdollisuuksiin saada käyttöönsä muuten salassa pysyvää tietoa – millä lakia myös perusteltiin. Valmiuslakiesityksessä sananvapautta ja tiedotusvälineiden mahdollisuuksia kertoa asioista haluttiin rajoittaa jopa talouskriisin perusteella – miten sellainen sitten määritelläänkään.

Myös kustantajat pyrkivät, väriin katsomatta, heikentämään toimittajien, erityisesti free lance -toimittajien oikeuksia ja mahdollisuuksia tehdä työtään.

Journalistilla on vain yksi liittolainen: lukija

Kaikki tämä kohdistuu ensikärjessä journalisteihin, jotka ovat kaikkien kyselyiden mukaan maan lähes vähiten arvostettu ammattikunta. Journalismi on heikoilla, mutta ei kuitenkaan siksi, että tiedottajien määrä kasvaa, vaan siksi, että se on hylännyt ainoan liittolaisensa, mihin se loppupeleissä voi luottaa, nimittäin lukijan.

Lukijan ja tiedotusvälineen suhde on herkimmillään silloin, kun tiedotusväline on kohdellut lukijaa kaltoin. Periaatteessa journalistin ohjeet suovat tässä tilanteessa lukijalle oikeuden tulla kuulluksi. Käytäntö on jotain aivan muuta.

Viime kädessä journalistin ohjeet, joita Julkisen sana neuvosto JSN soveltaa, on tehnyt ala itse. Kun ohjeita uusittiin 2000-luvun alussa, pääjuonne oli lukijan oikeuksien heikentäminen. Käytännössä journalistit hyödynsivät jo vanhojenkin ohjeiden lukemattomia porsaanreikiä – ja JSN hyväksyi kaiken. Uudet ohjeet vain ”laillistivat” nämä porsaanreiät.

Journalistin ohjeiden mukaan lukijalla on kaksi tapaa saada oikeutta tiedotusvälineessä: oikaisu ja vastine. Oikaisu tarkoittaa tiedotusvälineen velvollisuutta julkaista korjaava tiedote niin pian kuin mahdollista sen jälkeen, kun virhe on tullut toimituksen tietoon.

Oikaisu on siis korjaava teksti, jonka on allekirjoittanut toimitus tai sen edustaja. Se pitää julkaista, vaikka kukaan ei esittäisi vaatimusta oikaisusta.

Vastine taas on eriävä mielipide, joka on lukijan allekirjoittama. Vastineoikeus syntyy lukijalle nykysääntöjen mukaan vain silloin, jos lukijan nimi on mainittu jutussa.

Käytäntö on toinen. Jos tiedotusvälineeseen kertoo virheestä, se ei normaalisti johda mihinkään – ei, vaikka se myönnettäisiinkin. Oikaisua pitää vaatia.

Sen jälkeen useimmat tiedotusvälineet pyrkivät korvaamaan oikaisun vastineella. Kaiken tämän on JSN hyväksynyt lukuisissa päätöksissään.

Vastineen ja oikaisun ero on kuitenkin suunnaton. Kun oikaisu korvataan vastineella, tiedotusväline tekee selvästä ja yksiselitteisestä virheestä mielipideasian. Se siis tekee todesta ja valheesta, oikeasta ja väärästä, mielipiteen. Samalla se siirtää vastuun virheistään lukijan kannettavaksi.

Ja sitten esimerkkejä

Journalistit sanovat, että journalismikritiikki on ilmaan ammuskelua, ellei esitetä konkreettisia esimerkkejä. Näin sanoessaan he jättävät huomiotta syyn, jonka vuoksi konkreettisia esimerkkejä ei haluta antaa. Syy on koston pelko.

Ei niin, että journalistit olisivat sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Vaan niin, että koskaan ei voi tietää, kuka journalisteista on valmis käyttämään välinettään koston välikappaleena.

Kun journalisti lähestyy, jokainen itsesuojeluvaistoinen ihminen varautuu pahimpaan. Esimerkiksi työpaikoilla on aivan tavallista, että journalistin tullessa koko henkilökunta ikään kuin sähköistyy. Kaikki tietävät, että mitä hyvänsä teetkin, sitä saatetaan käyttää sinua, läheisiäsi, työnantajaasi ja työmahdollisuuksiasi vastaan.

Journalistit osaavat sanoa tähän vain, että he eivät usko moiseen – ikään kuin kyse olisi uskosta. Jokainen journalismin ulkopuolelle siirtynyt toimittaja on kuitenkin nopeasti ymmärtänyt, mistä on kyse.

Mutta koska esimerkkejä vaaditaan, niitä annettakoon. Silti vielä yksi reunamerkintä: sanan ”esimerkki” etymologia viittaa siihen, että muitakin on. Tila rajoittaa kertomasta enempää.

Helsingin Sanomat julkaisee mielellään oikaisuja, kunhan virhe on riittävän pieni. Karkeitakaan virheitä lehti ei oikaise koskaan, ellei ole pakko – ellei uhri ole suorastaan Paavo Lipposen tasoinen valtiomies, tai oman yhtiön johtaja.

Karkein tuntemani tapaus liittyy erääseen metsäkiistaan, joka oli tulossa Haapajärven käräjäoikeuteen tammikuussa 2007. HS halusi asiasta lausunnon metsäkeskuksen viranomaispäälliköltä 13.1. julkaistuun juttuunsa.

Viranomaispäällikkö ei halunnut sanoa mitään, koska hänen kuului antaa asiasta käräjäoikeudelle asiantuntijalausunto, virkavastuulla. Hän ei lain mukaan saanut sanoa asiaan mitään.

Toimittajalle tämä ei kelvannut. Niinpä hän haki jostakin aiemmasta viranomaispäätöksestä asiaansa sopivat sitaatit ja laittoi ne kyseisen viranomaispäällikön suuhun, ikään kuin haastattelulausunnoksi. Toimittajaa ei pelottanut edes se, että näin tehdessään hän asetti kyseisen viranomaispäällikön työpaikan vaakalaudalle.

Viranomaispäälliköllä oli tietenkin ”vastineoikeus”. Hän ei halunnut sitä käyttää, mutta onko se olennaista?

Väärennös tuotiin HS:n päätoimittajan tietoon. Minkäänlaista oikaisua emme ole nähneet.

Vantaan Sanomat julkaisi 16.1.2010 luisteluliiton puheenjohtajan haastattelun, jossa oli kärkeviäkin mielipiteitä. Kun juttu oli julkaistu, puheenjohtaja otti yhteyttä toimitukseen kertoakseen, että ainakaan häntä ei oltu haastateltu.

Toimittaja sai varoituksen ja juttu poistettiin verkkosivulta. Painettu sen sijaan oli jo painettu.

Länsiväylä-lehti näki jutun konsernin tietojärjestelmässä ja päätti julkaista sen 20.1.2010. Tieto siitä, että juttu oli väärennös, toki liikkui, mutta myöhään – painettu oli jo painettu.

Missään yhteydessä mikään konsernin lehdistä ei ole julkaissut minkäänlaista oikaisua. Sen sijaan on tarjottu – uutta juttua.

Voisimmeko toimia toisin?

Mitä siis tehdä?

Ensiksi toivoisin, että kustantajat antaisivat journalisteille – niin kuukausipalkkaisille kuin muillekin – enemmän aikaa ja mahdollisuuksia, jos se mitenkään voisi näissä sokkokapitalismin oloissa olla mahdollista. Näin voisi syntyä syvällistä journalismia, johon toivon kustantajienkin vielä uskovan.

Toiseksi toivoisin, että maan hallitus ottaisi vakavasti länsimaisen vapaan tiedonvälityksen merkityksen. Siihen kuuluvat sananvapaus ja journalismille suodut tietyt erioikeudet.

Kolmanneksi toivoisin, että me kaikki ja myös JSN ryhtyisimme noudattamaan journalistin ohjeita. Jospa olisimme ehdottomia vaikka nyt oikaisujen ja vastineiden suhteen. Että vaatisimme – siis me kaikki – oikaisuja ylipäätään, vaatisimme niitä sinne missä virhekin on tehty, ja samassa koossa.

Neljänneksi toivon, että sähköiset tiedotusvälineet olisivat tässä mukana. Sen luulisi kannattavan, koska lehdissäkin yleisönosastot ovat sekä luetuimpia että halvimpia osastoja. Se kuitenkin edellyttäisi vastuuta tekniikasta ja toiminnasta – ainakaan vielä videoklipin tekoa ei kannattane jättää yleisölle.

Lopuksi toivoisin tiedotusvälineiltä avoimempaa suhtautumista virheisiinsä, vaikka siten kuin eräässä venäjänkielisessä Spektr-lehdessä, missä päätoimittaja luetteli pääkirjoituksessa edellisen lehden virheet ja pahoitteli niitä.

Miksi tämä ei voisi olla periaate? Eikö tämä toisi journalismiin, ja surkeiksikin haukuttuihin pääkirjoituksiin, aivan uudenlaista vetoa?

Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehdessä huhtikuussa 2010.