Sivut
▼
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Siivotkaa te, jos kiinnostaa
Venäläinen ajattelutapa kuulostaa usein oudolta, mutta ei sitä ole. Ymmärtämistä auttaa, kun tuntee olosuhteita paremmin.
Pietarista muutama kymmenen kilometriä kaakkoon sijaitsee Krasnyi Bor, suomeksi Punainen metsä. Se on, niin kuin moni muukin Venäjällä, tarkoituksensa irvikuva.
Punaista edistystä kuvaava metsä on valtava ongelmajätteiden kaatopaikka. Kävin siellä 1990-luvun alussa. Silloin jäte oli koottu suuriin altaisiin, joiden ainoa järki oli siinä, että savisen maaperän ajateltiin eristävän myrkyt pohjavesistä.
Altaat oli täytetty piripintaan ja mikä hyvänsä rankkasade olisi saanut ne tulvimaan laskuojan kautta suoraan Neva-jokeen ja Itämereen.
Mitään aitoja ei ollut. Jätettä ei lajiteltu mitenkään. Siellä täällä oli suomalaista mökkisavustinta muistuttavia uuneja, joissa jätteitä poltettiin.
Suunnitelmat olivat suuria. Piti rakennettaman moderni ongelmajätteiden käsittelylaitos, sillä kertaa suomalaisen osaamisen turvin.
Paikalliset vihreät vastustivat hanketta, jonka tavoite oli pikku hiljaa tuhota altaiden sisältö turvallisesti. Miksikö?
Vihreiden mukaan laitos vain lisäisi ongelmajätteiden tuontia alueelle, ja kun se kumminkaan ei toimisi, tila pahenisi entisestään. Perustelu oli järkevä.
Laitosta ei ole vieläkään. Syitä on valtavasti.
Kerran työt piti aloittaa jo ”huomispäivänä”, mutta sitten venäläiset keksivät, että onhan heillä itselläänkin osaamista, mitä sitä lännestä hankkimaan. Taas kaikki alkoi nollapisteestä.
Viime viikolla luin uutisen Pietarin jätevedenpuhdistamosta, joka toimii ”vain puolella teholla”. Syy on varaosien puute, mikä on johtanut siihen, että yhden linjan osilla on korjattu toista.
Suomalaisten mielestä tilanne on ”ymmärrettävä”. ”Kyse on kulttuurieroista, rahasta sekä siitä, että länsimaisia varaosia on hankala hankkia Venäjällä”, sanoi esimerkiksi Helsingin seudun ympäristöpalveluiden edustaja.
Lausunnosta kuvastuu kummallinen ylemmyydentunto. Venäläisiä pidetään ikään kuin suurina lapsina, joiden ei tarvitsekaan osata mitään tai kantaa vastuuta toimistaan.
Venäläiset taas nauravat partaansa näille hölmöille. He ovat aina valmiita kustantamaan kaiken ja silittävät vaan päästä, kun asiat hoidetaan niin huonosti, ettei missään muualla ikinä kehdattaisi.
Kulttuurieroista, tosiaan. Mikä se sellainen perustelu on, että ”meillä nyt on vaan tällainen kulttuuri”.
Rahasta? Sikäli kuin mitään ymmärrän, rahaa Venäjällä on ollut aina. Niin on nytkin, he vain eivät halua käyttää sitä tähän. Asiaa auttaa, että lännestä löytyy aina maksaja.
Mutta jos ei löytyisi, tuskin sekään mitään auttaisi. Periaate on, että me sotkemme, siivotkaa te jos kiinnostaa.
Ja entä se varaosien saatavuus? Tällainenkin selitys menee läpi Suomessa, jossa on jo 20 vuoden ajan totuttu siihen, että kuka vaan venäläinen osaa omissa asioissaan tulla ihan itse ”länsimaihin” ostamaan juuri niitä varaosia mitä sattuu tarvitsemaan.
Kaikki tämä panee kysymään: voisiko venäläisiä alkaa arvostaa edes sillä tavalla, että heitä alettaisiin pitää omista asioistaan vastuullisina aikuisina?
Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 25.5.2010.
Voi jumankauta mitä touhua! T: Pasi
VastaaPoistaHannes, blogisi on yksi Suomen parhaista.
VastaaPoistaYmpäristöministeriön ylijohtaja Timo Tanninen ja HSY-veden toimialajohtaja Jukka Piekkari vastasivat kirjoituksessani mainittuun Helsingin Sanomien artikkeliin lehden yleisönosastolla Puolustusvoimien lippujuhlapäivänä 4.6.2010. Heidän mukaansa Pietarin lounainen jätevedenpuhdistamo toimii erinomaisesti, jopa paremmin kuin suomalaiset laitoksen keskimäärin ‒ ja laitoksen toiminnan taso ylittää ”selvästi” niin Euroopan unionin kuin Itämeren suojelukomissionkin vaatimustason.
VastaaPoistaYksi laitoksen kuudesta linjasta on kuitenkin korjattavana, mikä kirjoittajien mukaan on aivan normaalia. Heidän mukaansa laitos toimisi hyvin vielä neljälläkin linjalla.
Myös Helsingin Sanomien kirjoituksen väite, että puhdistamo olisi kokonaan ulkomailta rahoitettu, on kirjoittajien mukaan väärä. Heidän mukaansa venäläisten maksuosuus oli kolme neljäsosaa.
Vedin 90-luvun alussa ympäristökurssia ja kävimme tutustumassa Viron ympäristöasioihin. Kaksi kohdetta on jäänyt elävästi mieleeni. Ensimmäinen on sotavanki- ja sotilasvoimin rakennettu Sillamäe, jota ei oltu merkitty lainkaan neuvostoajan karttoihin. Se oli salainen ja suljettu. Retkemme yksi paikallisasiantuntijoista oli ympäristöministeriönvirkamies. Hän kertoi, että koskaan ei kerrottu, mitä Sillamäessä tehtiin, mutta virolaisia kummastutti se, että kaupungista tuotiin Viron sairaaloihin erityisen paljon leukemiaa sairastavia potilaita. Virolaiset epäilivät ja myöhemmin on selvinnytkin, että Sillamäellä jalostettiin uraania Neuvostoliiton ensimmäisiin ydinaseisiin. Näistä jäi perinnöksi ydinjäteallas meren rantaan.Kävimme näillä, jo silloin maalla peitetyillä alueilla. Opas suositteli vain lyhyttä visiittiä alueelle. Alueen kapselointiin oli juuri saatu eurooppalaista rahaa ja työntekijksi oli valittu suomalainen ympäristöalan firma. Seisoimme kukkulalla ja katsoimme Suomenlahtea. Mitä sinne oli jo ehtinytkään valua?
VastaaPoistaToinen kohde oli Tallinnan kaatopaikka. Sieltä oli myös hulppeat näköalat, joista päivittäin saivat nauttia alueen asukkaat. Silloin vielä avokaatopaikalla asui kansa, joka oli syntynyt sinne. Nytkin näimme perheitä, joilla oli aivan pieniä lapsia. Ympäristöministeriön virkamies kertoi, että tämä kansa hoiti tehokkaimmin Virossa kierrätystä. Siitä kiitokseksi virasto toi jouluna kaatopaikalle lämmintä soppaa, kattiloissa. Nyt kaatopaikka on kapseloitu. Missä he asuvat nyt? Mitä työtä tekevät?