Biodiesel on hyvää bulkkia

Keskustelu bioenergiasta on äärimmäisen turhauttavaa. Yksi ajattelee, että bioenergia ratkaisee kaikki ympäristöongelmat, toinen katsoo kokonaisuutta tutkimalla pelkkien kantojen polttoa. Kolmas sekoittaa pakkaa sanomalla, että kyllä puun poltostakin tulee hiilidioksidia ja neljäs tinkaa siitä, onko turve bioenergiaa vai ei.

Turve on tietenkin bioenergiaa. Kysymys on siitä, onko se uusiutuvaa. Uusiutuvaa ovat myös tuuli- ja suora aurinkoenergia, vaikka ne eivät olekaan bioenergiaa.

Oli turve uusiutuvaa tai ei, monille puuenergian ”kannattajille” on myös täysin tuntematon seikka, että turvetta ja puuta poltetaan yleensä yhtaikaa, koska se on polttoteknisesti edullista. Turpeen käytön lopettaminen heikentäisi siis väistämättä myös puun asemaa polttoaineena.

Puuenergiaan suhtaudutaan aivan kuin siinä olisi jotakin uutta. Tosiasiassa Suomi on jo pitkään ollut Euroopan johtava bioenergian tuottaja ja käyttäjä nimenomaan metsäteollisuuden puuenergiantuotannon takia.

Teollisuus on tuottanut sähköä ja lämpöä äärimmäisen tehokkaasti ja esimerkiksi lämmittänyt sivutoimenaan ympäröivät asutuskeskittymät – jo kauan ennen kuin kasvihuoneilmiöstä puhuttiin julkisuudessa.

Nyt mietitään metsien hakkuutähteiden lisäkäyttöä. Odotukset ovat yltiöpäisiä.

Teoriassa metsäenergiaa voisi kerätä enimmillään 14 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Se on ehkä kolminkertainen määrä viime vuosikymmeneen verrattuna. Valtakunnan energiataseesta se kattaisi jokusen prosentin.

Sen saa siis teoriassa. Kannattavaa se ei ole vielä pitkään aikaan. Metsäntutkimuslaitoksen mukaan metsäenergian tuotanto on lähes täysin tukien varassa.

Kannattavinta metsäenergiaa saa kuusikoiden päätehakkuusta. Kannattavinta se on siksi, että metsäteollisuus onnistuu tekemään kuusitukista maailmanmarkkinoille kelpaavaa tuotetta – ja energiapuu kerätään siinä siivellä.

Jotkut ovat sitä mieltä, että biodiesel on metsäteollisuuden pelastus. Paperiin verrattuna diesel on kuitenkin melko vähäarvoinen tuote.

Samasta määrästä puuta saa riisin paperia ja litran dieseliä. Papeririisistä saa kuitenkin kolminkertaisen hinnan.

Mutta biodiesel ei ole turha tuote. Kahdesta syystä.

Ensinnäkin, poliitikot ovat luoneet sille markkinat jo ennen kuin sitä on edes olemassa. Sillä saa siis tuloja, mutta parasta on se, mihin nämä tulot voidaan käyttää.

Puusta voi tehdä kaikkea sitä mitä öljystäkin – ja lisäksi paljon muuta. Tavoite onkin tässä muussa, ja biodieselin tuotanto on se teknologinen ja taloudellinen tie, millä tämä muu saavutetaan.

Tavoitteena on tehdä puusta muovia – ja lääkkeitä, kemikaaleja, ties mitä. Siis useita eri tuotteita samasta tukista. Tuotannossa puumuovi on kymmenessä vuodessa.

Biojalostamo on vain yksi suunta uusien puupohjaisten materiaalien kehittämisessä. Kun osaamme tehdä keveästä ja uusiutuvasta puusta kaikilta ominaisuuksiltaan yhtä hyvää tai parempaa materiaalia kuin muovit ja metallit, ei metsäraaka-aineiden kysynnälle ole ylärajaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.1.2011.

Me emme tahdo aitoa ruokaa

Syksyllä ilmestynyt kohukirja Aitoa ruokaa väittää, että elintarviketeollisuus ”vedättää” kuluttajaa tekemällä esimerkiksi eineksiä kaikesta muusta, mutta ei siitä, mitä se antaa ymmärtää. Kauhuesimerkkinä kerrotaan, kuinka broilerinlihapullissa saattaa olla jopa nahkaa ja jauhelihapihvissä silavaa ja jännettä.

Kauas on tultu omavaraisen elintarviketalouden parista, missä pyrkimyksenä oli, että raaka-aineet, kuten eläimet, käytettiin mahdollisimman tarkkaan ravinnoksi ja ruokalajeja kehitettiin tavoitteena saada tämä kaikki maittavaksi ruoaksi.

Elintarviketeollisuutta on hyvä syyttää monesta asiasta, mutta ei kyllä kuluttajan typeryydestä. Jos joku on sitä mieltä, että on kauhea rikos jauhaa jauhelihan, tai mikä vielä hämmästyttävämpää, makkaran joukkoon vaikka nyt nahkaa tai jänteitä, ei ole ymmärtänyt näistä ruokalajeista yhtikäs mitään.

Ruokaa olisi hyvä joskus tehdä myös itse. Kannattaa tehdä vaikka makkaraa, ensin paistista ja sitten vähäarvoisemmista ruhon osista. Havaitsee aika äkkiä, että paistista ei saa hyvää makkaraa.

Se on siis kuluttaja itse, joka ei ymmärrä: jos makkara tehdään jänteisestä ja rasvaisesta, halvasta lihasta ja sisäelimistä ja se pakataan suoleen, siitä tulee hyvää ihan ilman lisäaineitakin. Rasvaistakaan siitä ei tule, sillä ylimääräinen rasva valuu paistamisen aikana suolikuoren läpi pannulle.

Mutta tätä herkkähipiäinen kuluttaja nimenomaan ei halua, siis sitä, mikä on tehty verestä ja suolenpätkistä. Kun ruoassa ei saa olla rasvaa, sokeria eikä mitään rumalta kuulostavia sanoja, mutta kun sen kumminkin pitäisi olla hyvää, mitä muuta keinoja on käytössä kuin lisäaineet?

Teollisuus ei tietenkään ole syytön. Ei tällaiseen olisi tarvinnut mennä mukaan, mutta onhan se halvempaa näin.

Ja vaikka kuluttaja kuinka narisee laadusta, niin hintahan se meidän ruokakaupassamme jyrää. Sen näkee jokaisena lauantaina jokaisessa marketissa vain katsomalla ostoskärryihin.

Laatuna meillä pidetään sitä, että keittoliha on luutonta, mikä todellisuudessa kuitenkin takaa nimenomaan laadun puutteen. Valinnanvarana meillä pidetään sitä, että hyllyssä on täsmälleen samanlaista keittokinkkua 70 erilaisessa pakkauksessa, ja silti niistä yksikään ei pärjää edes lauantaimakkaralle.

Jopa pääministerin mielestä suurin valintaongelma on se, kenen tuottamaa maitoa meille tarjotaan, vaikka joka ikisessä purkissa on pakkaajasta riippumatta täsmälleen samanlaista maitoa.

Syypäät tällaiseen tiedetään, mutta siitä ei puhuta. Sen sijaan esimerkiksi Taloussanomat paljasti lokakuisessa jutussaan ne, jotka ovat syypäitä ruoan – kalleuteen.

Lehden mukaan esimerkiksi S-ryhmän johtaja Risto Pyykönen, Ruokakeskon johtaja Minna Kurunsaari, Tukon johtaja Markku Kettinen ja Inex Partnersin johtaja Hannu Pellinen päättävät ruoan hinnan.

Yhtä tärkeää on, että he päättävät myös ruoan laadun. Siksi nimenomaan heidän vastuulleen kuuluu myös se, että kuluttajien tietoisuus hyvästä ruoasta on ajettu tässä maassa niin alas kuin sen vain voi kauppaa käymällä ajaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.12.2010.