Biopuheelle tarvitaan aitoa sisältöä

Nykyajan tyhjimpiä sanoja on biotalous. Sitä määritellään esimerkiksi sanomalla, että biotalous optimoi biopohjaisten raaka-aineiden käyttöä.

Esimerkiksi metsäala ei toteuta tätä määritelmää. Käytännössä se pyrkii käyttämään vain puuta.

Ennen sentään puhuttiin turpeen ja puun yhteispoltosta, ja vaikka sitä tehdään edelleen, siitä ei puhuta, koska turve on paha. Optimoinniksi taas ymmärretään se, että paperintuotantoon kelpaavan puun poltto on estettävä vaikka poliittisin päätöksin.

Jotkut muut osaavat olla jyrkempiäkin. Muslimifundamentalisteja kammoksutaan, mutta omilta fanaatikoilta tulee jopa tappouhkauksia, jos joku polttaisi jäteviljaa energiaksi. Toiset fanaatikot pitävät pahimpana kuolleiden turkiseläinten polttoa.

Juha Kuisma kirjoittaa vasta ilmestyneessä Kohti biotaloutta -katsauksessaan laajemmin: biotalous on järjestelmä, joka pyrkii toimimaan samoilla periaatteilla kuin luonto, katso esimerkiksi täältä.

Tärkeintä on energia. Luonto käyttää vain auringoa tulevaa energiavirtaa, joka riittää kattamaan kaikki tarpeemme.

Siihen pitää pyrkiä myös biotalouden. Oleellista on virran, ei varannon käyttö.

Lisäksi tarvitsemme esimerkiksi metalleja, joita ei auringonvalosta synny. Niitä on käytettävä säästeliäästi ja niin, että ne kierrätetään kokonaan.

Luonto ei myöskään tunne kaatopaikan käsitettä. Niinpä biotaloudessakin kaikkien tuotteiden on oltava jonkin prosessin raaka-ainetta.

Metsät ovat Suomelle luontainen tapa käyttää aurinkoenergiaa. Metsäteollisuuden käyttämästä raakapuusta on jo pitkään mennyt noin puolet energiantuotantoon.

Määrä ei ole vähäinen. Toisen maailmansodan jälkeen tällä tavalla tuotetulla bioenergialla on vältetty ilmastopäästöjä määrällä, joka vastaa 25-kertaisesti vuoden 2007 turpeen ja fossiilisten polttoaineiden ilmastopäästöjä.

Mutta se ei riitä. Biotalous edellyttää uutta tekniikkaa, esimerkiksi teollista levä-, entsyymi- ja hiivatuotantoa, joilla voi olla ratkaiseva rooli myös metsäalalle.

Metsäalalla biotaloutta on paljon, mutta paremmalla suunnittelulla sitä voisi olla enemmänkin. Silti ala tarvitsee vieläkin luonnolle vieraita energianlähteitä ja kaatopaikkoja.

Kiinnostavan mallin metsien kestävälle käytölle tarjoaa Turun yliopiston julkaisu Matkalla biokauteen. Siinä metsien käyttö jaetaan viiteen tasoon, tässä järjestyksessä: aluksi metsäympäristön käyttöön esimerkiksi palveluina, sitten puun käyttöön ensiksi puutavarana, toiseksi kuituina ja kolmanneksi molekyyleinä sekä viimein energiantuotannossa.

Ajatus on, että jokainen käyttötaso vie mahdollisuudet edelliseltä, mistä johtuen seuraavalle tasolle ei pidä mennä, ellei edellistä ole hyödynnetty.

Tätäkin metsäala soveltaa jo, mutta vain osittain. Se on esimerkiksi ymmärtänyt, että paperintuotannon ekologisin argumentti puun suoraa polttoa vastaan on, että puu voidaan polttaa sittenkin, kun se ensin on palvellut paperina monen kierrätyksen kautta.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliike ja monet metsänomistajat tai tutkijat eivät ole tätä ymmärtäneet.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.5.2011.