Koff ja Oulu alittivat riman

Lomamatkaa voi tarkastella myös ruoan kannalta. Meidän matkamme alkoi savuahvenella, jota tarjosi Kostamuksen luonnonpuiston väki, koska sitä Vienassa on kuulemma syöty ennenkin.

Ja kuten Venäjällä on tapana, tyhjin käsin ei lähdetä. Savuahvenia söimme matkan loppuun saakka.

Seuraavaksi tulivat Kuhmon rönttöset – no joo – ja tiukan leivän maan rieska, jota saa Kainuusta Kemijärvelle. Siitä tykkää, ken tykkää. Minä tykkään.

Kemijärvellä hämmensi poronlihan kuluttajavihamielinen tarjonta. Jos sitä olisi halunnut ostaa, olisi pitänyt ostaa heti koko suvulle. Pientä pakkausta nuotiolle ei löytynyt.

Reikämunkkeja tuli matkan varrella syötyä paljon, mutta hyviä vain kerran, Pyhätunturin Kultakerolla. Sinne päästäkseen piti maksaa hissistä kymmenen euroa per nenä.

Varangin Venstre Jakobsälvin pullapuodin juustokakku oli mainiota. Esimerkiksi perus-ABC:stä ei edes saa mitään näin hyvää, ja se, mikä siellä on seuraavaksi parasta, maksaa ruhtinaallisesti enemmän kuin tämä Karvojen juustokakku.

Ja kahvia sai på tår. ABC:llähän ajatuskin on kahdessa mielessä mahdoton; kahvi on pahaa ja asiakkaat arvottomia.

Arvata siis saattaa: olimme matkalla nollan ABC-pysähdyksen linjalla. Olin kirjoittamassa ”taktiikalla”, mutta se olisi ollut vääristelyä. Kyse ei ollut suunnitelmasta, vaan seurauksesta.

Silti petyimme, mutta emme vielä Rovaniemellä, missä poronlihaa oli saatavilla samoin mitoin kuin Kemijärvelläkin. Kotiin mennessä sitä saattoi ostaa, samoin kuin poronluita soosin pohjaksi.

Oulusta ajattelin ostaa perinteistä verimakkaraa ja rössyä, mitä meillä Peräpohjassa nimitettiin veripaltuksi. Arvelin, että kaipa sitä saa kauppahallista.

Veripalttua saikin, mutta vain pieninä nikareina, tyhjiöpakkauksessa. Ilman tuoreuden tuntua, ilman sipulin häivettäkään, mutta sipuli on kai makuasia.

Verimakkara oli kauppahallin myyjille ihmetyksen aihe. Puhuivat tamperelaisesta mustasta makkarasta, niin kuin aina, mutta se on eri juttu.

Kävin Stockmannillakin, ja siellä oltiin aivan yhtä ölövinä: sitä verimakkaraa, mitä minä vetelin opiskeluaikoina Oulun nakkikopeilla kilokaupalla, ei Oulussa muistanut enää kukaan.

Tämä hämmensi. Sillä kyllähän verimakkaraa tehdään, ja myös myydään. Mutta eikö Oulussa? Kuuluuko vastuu tästäkin perinteestä muille?

Järkyttävin ruokajuttu tuli kuitenkin vastaan vasta kotona.

Helsingin Sanomat kertoi Sinebrychoffin ”olut- ja ruoka-asiantuntija” Aniko Lehtisen suositelleen tätä: tökitään olutpurkkiin reikiä, työnnetään purkki broilerin sisään ja pannaan seisomaan grilliritilälle purkin varaan.

Tämän jälkeen on selvää, että ainakaan elintarviketurvallisuudesta panimoissa ei ymmärretä mitään. ”Asiantuntija” ei tullut ajatelleeksikaan, että olutpurkin pinnassa on paitsi painoväriä, myös lakkaa, jotka eivät tällä menetelmällä voi olla liukenematta ruokaan.

Lehtinen katsoi asiakseen kuitata kysymykset sanomalla, että hän ei ole tällaisesta kuullutkaan. Oman järjen käyttö, jos sitä siis on, lienee Koffilla absoluuttisesti kielletty.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.8.2011.