Sivut
▼
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Rumuuden apostolit
Olen seurannut Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon luontokuvaajan uraa pitkään. Alun perin siksi, että he sanoivat arvostavansa kuvissaan myös metsien käyttöä.
Olen joutunut muuttamaan kantani käytyäni taidenäyttelyssä. Sen nimi on Kultainen metsä.
Näyttely koostuu kolmesta osasta: suomalaisesta luonnon- ja talousmetsästä sekä japanilaisen metsän kulttuurikohteista otetuista kuvista, jotka ikään kuin määrittelevät suomalaismetsien käytölle esikuvallisen taustan.
Suomen talousmetsät ovat Kovalaiselle ja Sepolle kuitenkin pelkkää hakkuuaukkoa. Olkoonkin, että ne edustavat talousmetsiemme todellisuudesta vain pientä murto-osaa: niitä syntyy vajaa prosentti pinta-alasta vuosittain ja muutamassa vuodessa ne näyttävät jo aivan toiselta.
Kauneutta ei kuitenkaan ole, jos ei ole rumuuttakin. Kovalaisen ja Sepon mustavalkoinen maailma ei tunnista sitä, että jokaisessa syntymässä on kuolema ja päinvastoin.
Monipuolisemminkin metsiämme on osattu aina esittää, esimerkiksi Hannu Vallaksen ilmakuvissa.
Jokaisella on oikeus maailmankuvaansa. Toisaalta, jos sitä esitellään julkisesti, sitä saanee arvostella.
Kovalaisen ja Sepon maailmankuva on naiivi kuin lapsille suunnatuissa piirroselokuvissa. Se, miksi metsää kaadetaan, jätetään tendenssinomaisesti kertomatta. Ikään kuin avohakkaaminen olisi itsetarkoitus, eikä kaadettavasta puusta esimerkiksi tehtäisi ollenkaan tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa.
Mikä olisi esimerkiksi Kovalaisen ja Sepon ihaileman Japanin tila, jos maanjäristyksiä kestävät puutalot olisi jätetty rakentamatta? Se on maailma, jossa käytetään uusiutumattomia luonnonvaroja, betonia, terästä ja muovia ‒ ja vain, jotta Kovalaisen ja Sepon kansallisromanttinen käsitys metsästä olisi vallitseva.
Kovalaisen ja Sepon kuvien yksitotinen, vuodesta toiseen toistuva synkkyys ihmetyttää. Jos hyvän taiteen merkkinä pidetään esimerkiksi ilmaisun kehittymistä, tässä se supistuu siihen, että kuvaajat ovat keksineet kiivetä lentokoneeseen.
Kummallisinta on, että tätä täydellistä pysähtyneisyyttä jaksetaan arvostaa vuodesta toiseen, kunhan se vain osoittaa moitteen ”oikeaan” suuntaan.
Japanin asettaminen jonkinlaiseksi esikuvaksi paljastaa Kovalaisen ja Sepon käsityksen ympäristövastuusta impivaaralaiseksi. On tunnettu tosiasia, että Japani on voinut säästää metsiään vain, koska se käyttää muiden maiden, kuten juuri Suomen metsiä. Tämä yhteys ei saa näyttelyssä minkäänlaista kommenttia.
Myös museotekstit ihmetyttävät. Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoittaa, että Kovalainen ja Seppo ”ovat tulleet tunnetuksi metsän kulttuuristen… arvojen puolustajina”.
Tiedoksi, että kulttuuri on ihmistoimintaa. Metsiin liittyvä ihmistoiminta on metsien käyttöä, jota vastaan Kovalainen ja Seppo käyvät kaikin keinoin. Se, mitä he puolustavat, on kulttuurin vastakohta, eli luonnonmetsä.
Eksyneet museontekstit perustuvat lisäksi niin moniin väärinkäsityksiin, ettei niitä ole mahdollista alkaa tässä oikoa. Täytyy vain kysyä, pyritäänkö tällä kaikella johonkin, ja jos pyritään, mihin.
Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.7.2011.
Kun yllä oleva kolumni julkaistiin Lapin Kansassa, sain palautetta sähköpostitse entiseltä kollegaltani Lasse Rantaselta Uuden Suomen ajoilta 1980- ja -90-lukujen taitteesta. Lassen luvalla julkisen sananvaihtomme tässä.
VastaaPoistaLasse kirjoitti:
Olen seurannut kirjoituksiasi joitakin vuosia lähinnä Lapin Kansasta. Jostain olen saanut käsityksen, että olet metsien ystävä. Kirjoituksistasi olen kuitenkin lukenut muutakin. Kultaisen Metsän kritiikki vahvistaa jälkimmäistä vaikutelmaa.
Kuten kirjoitit, julkisia esityksiä saa ja pitääkin arvostella. Ajattelin tehdä niin myös sinun kirjoitukseni suhteen, varsinkin kun koin sen kovin asenteellisena.
Monipuolisuus ei ole taiteilijan tehtävä. Sepon ja Kovalaisen ansio on ollut nostaa suomalaisen metsänhoidon ahneuden sävyttämä toiminta näkösälle. Miksikä muuksi esimerkiksi mainitsemaasi hoitavaa avohakkuuta voi kutsua? Yksi sukupolvi ahnehtii kaiken hyödyn hakatulta alalta ja seuraavat kärsivät paitsi taloudellisen, myös maisemallisen menetyksen.
Lapin miehenä sinun pitäisi ymmärtää, mitä avohakkuu merkitsee pohjoisessa. Se ei ”muutamassa vuodessa näytä aivan toiselta”. Se, että avohakkuut edustavat ”vain murto-osaa” talousmetsistämme, ei muuta sitä tosiasiaa, että ne pilaavat suomalaisen maiseman samaan tapaan kuin homeinen herne muuten hohdokkaan illallisen.
Tiedät varmasti itsekin, että avohakkuut eivät ole vain esteettinen seikka tai oikeudenmukaisuusasia. Ne hävittävät metsien monimuotoisuutta, jonka luulisi olevan jo tässä maailman tuhoutumisen vaiheessa itseisarvo sinänsä.
Journalismilta voi oikeutetusti vaatia moni- ja tasapuolisuutta. Nykytalousjournalismi lähinnä raportoi ja toistaa papukaijan lailla metsäyhtiöiden viestinnän mantraa. Hyvä esimerkki oli se, kun valtakunnan päälehti muutama viikko sitten siteerasi Jouko Karvisen puheita. Jyrki Iivosen artikkeli Stora Enson sosiaalinen omatunto oli kritiikittömyydessään mykistävä.
”Tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa”? Ihmiset ostavat sitä mitä heille tarjotaan. Katso vaikka ympärillesi.
Onneksi nykyihmistä on vihdoin alkanut kiinnostaa, miten ja missä tuotteet on valmistettu. Siitä pitäisi olla kyse myös metsänhoidossa. Ne kysymykset Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen nostavat hienosti esiin.
Ja kun ihminen on kovapäinen olento, asia täytyy pitää framilla vuodesta toiseen. Siinä ei uusiutumista tarvita.
Joidenkin taiteilijoiden itsetarkoitus on uusiutuminen. Monet eivät tee sitä koskaan. Silti he jäävät taiteen historiaan. Jean Sibelius? John Wayne? Kalle Päätalo? Miina Äkkijyrkkä? AC/DC?
Metsä ei ole kulttuuria. Se on osa luontoa, josta tulee aina hyvä olo. Suomalainen puupelto taas saa enimmäkseen aikaan pahoinvointia. Nykyisin myös metsäteollisuudellemme, niin innokkaasti se halajaa puupellottamaan sademetsiä eukalyptuksella.
En ole ymmärtänyt niin, että Seppo ja Kovalainen kieltäisivät metsien käytön – kunhan käytetään kohtuudella. Ikävää on, että nykyelintasoomme – kaksi taulutelevisiota, kaksi autoa, kesämökki ja poreallas – tarvitaan metsänhoitoa, joka vähät välittää metsäkanalinnuista, kilpikaarnamännyistä tai hyvälaatuisesta rakennuspuusta. Pitää saada paljon ja heti.
Minä vastasin:
VastaaPoistaKirjoitit saaneesi käsityksen, että olen ”metsien ystävä. Kirjoituksistasi olen kuitenkin lukenut muutakin. Kultaisen Metsän kritiikki vahvistaa jälkimmäistä vaikutelmaa.”
Mitä tarkoittaa ”metsien ystävä”? Jo penskana minusta oli itsestään selvää, että lähimetsästä haetulla puulla lämpiävä sauna on hyvä juttu.
Mielestäni me emme voi elää ilman uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä. Muuten ihmiskunta tuhoutuu. Se ei ole sen kummempaa.
Kirjoitit, että ”Sepon ja Kovalaisen ansio on nostaa suomalaisen metsänhoidon ahneuden sävyttämä toiminta näkösälle. Miksikä muuksi esimerkiksi mainitsemaasi hoitavaa avohakkuuta voi kutsua? Yksi sukupolvi ahnehtii kaiken hyödyn hakatulta alalta ja seuraavat kärsivät paitsi taloudellisen niin myös maisemallisen menetyksen.”
Metsän omistaja vaihtuu Suomessa keskimäärin 30 vuoden välein. Tällöin tämä sukupolvi nauttii edellisen sukupolven töistä ja seuraava tämän. Tavallisella metsätilalla näitä molempia töitä tehdään kaiken aikaa.
Kirjoitit, että ”Lapin miehenä sinun pitäisi ymmärtää mitä avohakkuu merkitsee pohjoisessa. Se ei ’muutamassa vuodessa näytä aivan toiselta”’. Se, että avohakkuut edustavat ’vain murto-osaa’ talousmetsistämme, ei muuta sitä tosiasiaa, että ne pilaavat suomalaisen maiseman samaan tapaan kuin homeinen herne muuten hohdokkaan illallisen.”
Tiedänkin. Esimerkiksi aivan naapurissani, Kemijärven Kuivanojanvaarassa tehtiin aikanaan ns. Osaran aukkoja, ja nyt ne kasvavat sankkaa metsää. Toki se vie Lapissa enemmän aikaa. Mutta maiseman ne pilaavat vain väliaikaisesti.
Kirjoitit, että ”tiedät varmasti itsekin, että avohakkuut eivät ole vain esteettinen seikka tai oikeudenmukaisuusasia. Ne hävittävät metsien monimuotoisuutta, jonka luulisi olevan jo tässä maailman tuhoutumisen vaiheessa itseisarvo sinänsä.”
Mielestäni avohakkuut ovat esteettinen asia, mutta eivät ongelma. Sama koskee oikeudenmukaisuutta. Metsien monimuotoisuutta ne eivät hävitä, jos niitä ei tehdä liikaa. Jos hävittäisivät, metsien monimuotoisuuden pitäisi kai vähentyä. Mutta uusimman uhanalaiskartoituksen mukaan se näyttäisi olevan kohentumassa.
Arvelit, että ihmiset ostavat sitä, mitä heille tarjotaan. Suomalaisille on tarjottu esimerkiksi tiili-, kivi-, betoni-, muovi- ja terästaloja, mutta he haluavat puutaloja. Suomalaisille tarjotaan paperi- ja verkkolehtiä, eikä paperilehtien lukeminen ole juuri vähentynyt. Suomalaisille tarjotaan wc-paperia, eikä kukaan ole keksinyt parempaa vaihtoehtoa. Suomalaisille tarjotaan tyroksi- ja pahvilaatikoita, ja he haluavat pahvilaatikoita.
Kirjoitit, että ”suomalainen puupelto taas saa enimmäkseen aikaan pahoinvointia.” Suomalaismetsien väittäminen puupelloiksi on pahemmanlaatuista demagogiaa. Pelto tehdään niin, että ensin kaadetaan KAIKKI puut ja SEN LISÄKSI metsästä viedään kaikki muukin kasvillisuus, mutta se ei riitä, metsästä viedään myös humus. Tilalle tuodaan uusi humus, jolla viljellään keskitysleirinomaisissa oloissa yhtä vierasperäistä lajia, kun muut lajit kitketään tai myrkytetään pois.
Suomalaisessa talousmetsässä aluskasvillisuutta ja humusta käännellään vain vähän, metsässä kasvatetaan vain luontaisia lajeja ja taloudellista tuottoa rajoitetaan monin tavoin. Paras esimerkki on lannoitus: vaikka se on metsänparannustoimista selvästi taloudellisessa mielessä tuottoisin, sitä tehdään tuskin ollenkaan, ja ympäristösyistä.
Puhe puupellosta kumoutuu myös siitä yksinkertaisesta faktasta, että selvästi enemmän kuin neljä viidestä maassamme kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt, mitattiin sitä sitten puiden määrällä tai tilavuudella. Niin että jos niitä puupeltoja on paljon, niitä tehnee itse luonto.
Lasse vastasi:
VastaaPoistaEn pärjää missään nimessä metsätietoudessa sinulle. Siksi en lähde käymään läpi kaikkia kohtia, joita kommentoit.
”Metsän ystävällä” en tarkoita metsää romantisoivaa puunhalaajaa. Sitäkin se voi toki olla. Metsän ystävä on puun käyttäjä, joka lämmittää saunan puulla, lukee paperilehteä ja arvostaa hyvää rakennuspuuta. Metsän ystävä EI kannusta sellunkeittoa aihkimännyistä, avohakkuita tai hakkuualan kyntämistä.
Metsä ja sen puu on käytännössäkin uusiutuva luonnonvara – toisin kuin esimerkiksi turve. Puun käyttö on luonnollista. On kuitenkin surkeaa katsoa, miten alkeellista metsäteollisuutemme puun jalostusaste on.
Tuotekehittely on täysin laiminlyöty. Tiedän tästä jotain, sillä isäni tutki paperia 40 vuotta.
Jokainen talonrakentaja on törmännyt Suomessa hyvän rakennuspuun puutteeseen. Siksi olen iloinen kun saan Lapin kämppääni kovaa puuta paikalliselta sahurilta. Puusepät ovat puolestaan jatkuvassa puupulassa, sillä teholannoitepuun pehmeys estää sen käytön.
Avohakkuuideologiaa ei minulle kukaan ole koskaan pystynyt perustelemaan. Siksi ihmettelen sen puolustajia. Ymmärtääkseni jo monessa tutkimuksessa on todettu ”sieltä täältä” puunkorjauksella saavutettavan samat taloudelliset hyödyt. Se säilyttäisi lisäksi maiseman, luontaisen eläimistön ja esimerkiksi metsäkanalintujen elinolot.
Savukoskella 1950-luvulla avohakatut alueet näyttävät yhä onnettomilta tikkupusikoilta. Sankkoja pusikoita toki ovat.
Avohakkuuseen liittyvä maaperän aikaisempi kyntäminen ja nykyinen auraaminen ovat molemmat täysin järkeni vastaista. Eri puolilla Suomea näkemäni ”kyntöpellot” eivät ole lieviä. Samaa olen nähnyt Lapissakin. Poromiehiä syytetään usein jäkälän ja lupon hävittämisestä. Niiden todellinen massahävittäjä tuntuu olevan avohakkuu-uskonto ja siihen liittyvät ilmiöt.
Puupelloksi on helppo kutsua metsää, jossa kasvaa vain yksi puulaji, esimerkiksi mänty. Se kun muistuttaa kummasti viljapeltoa. En usko, että luonto tuottaa metsää, jossa kasvaa tasavuotista, tasavälein kasvavaa standarditavaraa. Minun käsitykseni mukaan kestävä metsätalouden pitäisi tuottaa enimmäkseen sekametsää, jolla on muitakin arvoja kuin tuottaa tasalaatuista sellukattilan ruokaa.
Vastuullisesta käytöstä olen enimmäkseen samaa mieltä. Se on meidän kaikkien etu. Ikävää on, että monella rintamalla alan käytös on käsitykseni – ja paikallisilta kuulemani – mukaan vastuutonta. Se on pahimmillaan jopa rikollista, kun salaa mennään tekemään metsäautotie, jotta ehdittäisiin ennen median huomiota kaataa vanhaa metsää sellua varten. Kysy poromiehiltä, saamelaisilta, mökkiläisiltä, pienmetsänomistajilta, maanviljelijöiltä – Suomessa tai eri maailman kolkissa.
Minua kiehtoo saamelaisiltakin tuttu ajatus siitä, että jättäisimme jälkeemme maailman samassa tai mieluummin paremmassa kunnossa kuin millaisena me sen saimme. Tämä on mielestäni tavoiteltava asia, mutta mahdotonta nykyisen taloususkonnon valtakaudella.
Minä vastasin:
VastaaPoistaEipä meillä aihkimännyistä juuri sellua tehdä, ja vielä vähemmän siihen kukaan kannustaa. Niistä tehdään sahatavaraa, jos niitä ylipäätään käytetään. 70 prosenttia metsänomistajien puun myyntituloista tulee tukin myynnistä.
Kyntöä metsissä taas ei ole harrastettu aikoihin. Maanpintaa muokataan, mutta hyvin kevyesti verrattuna entisiin aikoihin. 2000-luvun keksintö on laikkumätästys, missä kaivinkone kuopaisee maata ja kääntää sen ylösalaisin ja päälle pannaan taimi.
Metsäteollisuuden tuotekehittelyä on muodikasta moittia. Toisaalta, jos teollisuus olisi alkanut kehitellä esimerkiksi biojalostamoita 1990-luvulla, sitä olisi pidetty aivan kahelina. Nyt sille tielle on kuitenkin lähdetty, ja teollisuuden ja tutkijoiden mukaan saamme puupohjaista dieseliä vuoteen 2015 mennessä, ja muovia vuoteen 2020 mennessä. Kehityksen vauhti on siis huima.
Myös nanoteknologiassa ollaan pitkällä ja esimerkiksi UPM on mukana yhdessä Euroopan suurimmista nanoteknologian kehityshankkeista. Tavoitteena on tuottaa paperia, joka lujuudeltaan vastaa metallia mutta keveydeltään paperia. Stora Enso taas on jo ilmoittanut mikrosellutehtaan perustamisesta – uutinen, jota itse uskalsin odottaa vasta kymmenen vuoden päästä.
Avohakkuu on kustannustehokas tapa korjata puuta. Jatkuvan kasvatuksen eduista niin ekologisesti kuin taloudellisesti ei ole mitään näyttöä, vain propagandaa. Kukaan ei sitä silti vastusta, vaan nykysuuntaus on, että se on metsänomistajan itsensä asia. Ainoa, mistä halutaan pitää kiinni, ja tästä ollaan yksimielisiä, että metsän uudistumisesta on huolehdittava.
Avohakkuu ei ole myöskään luonnon kannalta muita haitallisempi menetelmä, jos sitä ei tehdä liikaa. Mutta tosiasia tietenkin on, että kaikki ihmistoiminta on luonnolle haitallista. Menetelmien valinnassa on kyse siitä, mikä on vähiten haitallinen.
Yhden puulajin metsiä meillä on vain jos luonto on niitä tehnyt, esimerkiksi joihinkin harjumetsiin. Metsänhoidon tavoitteena on monikerroksinen ja monipuulajinen metsä, ja esimerkiksi lehtipuun osuus on meillä selvästi suurempi kuin vaikka Ruotsissa.
Ja mitä tulee luppoon ja jäkälään, niin kyllä siitäkin alkaa olla yksimielisyys, että suurin syy moiseen on sallittuja rajoja ratkaisevasti suurempi porotalous. Porojen määrä on jatkuvasti kasvanut ja metsätalouden harjoittaminen supistunut, mutta silti ongelmat kasvavat. Miksiköhän?