Käännän durbaanini

Aarre-lehden (2/2012) pääkirjoitussivu kehotti lukemaan lehden julkaiseman ympäristöministeri Ville Niinistön haastattelun "hitaasti ja ajatuksella". Tein sen.

Havaitsin saman kuin ennenkin: Niinistö vastasi Durban-kritiikkiin vain siltä osin kuin se on helppoa, mutta jätti oleellisimman täysin vaille kommentteja. Tosin sen perään ei jutussa kysyttykään.

Niinistön mukaan Durbanilla ”ei ole mitään vaikutusta” metsiemme käyttöön. Tässä juuri on se ongelma.

Sopimus nimittäin estää kaikki kannusteet ilmastotyölle metsissä. Se nimenomaan takaa, että vaikka kasvattaisimme metsiimme minkälaisen hiilivaraston, mitään korvausta emme siitä saa.

Metsien hiilinielua on pidetty ilmastoasioissa yhtenä Suomen suurimmista vahvuuksista. Verrattuna niihin odotuksiin, mitä sen suhteen on ollut, pettymys – siis että sopimuksella ei ole mitään vaikutusta – oli valtava.

Maassamme on tehty paljon työtä järkevän ilmasto- ja luonnonvarapolitiikan luomiseksi. Kun maamme edustajat tekevät meitä perustuslain voimalla sitovia kansainvälisiä sopimuksia, tällä valmistelutyöllä ei näytä olevan mitään yhteyttä näihin sopimuksiin.

Miksi siis edes suunnitella mitään politiikkaa?

Näin luin, ajatuksella. Menin nukkumaan ja heräsin neljältä. Päähäni pamahti ajatus: jospa Niinistön sanoilla ”ei ole mitään vaikutusta” onkin sellaista sisältöä, mitä en ole ymmärtänyt.

Millainen voisi olla metsänomistajan ilmastopoliittinen kannustin. En keksi muuta kuin sen, että jos metsänomistaja kasvattaa metsänsä hiilivarastoa, hän saa tästä korvauksen. Se tuskin voi olla muuta kuin kertakorvaus.

Kuulostaa hyvältä, mutta ei sitä ole. Nimittäin, alkeellinenkin sopimustekniikka kertoo, että sen jälkeen kun tällaisen hiilivaraston perustamisesta on maksettu korvaus, sitä ei voi purkaa, ei ainakaan muuten kuin maksamalla korvaus takaisin.

Hiilen sitomisesta ei siis olisi kertakorvauksen jälkeen metsänomistajalle mitään tuloa, mutta ei voisi kasvattamaansa varastoa – siis raakapuuta – myydäkään, koska korvaus pitäisi pulittaa takaisin.

Hän voisi yrittää saada puusta hintaa, joka kattaisi myös hiilinielukorvauksen, mutta tuskin onnistuisi, sillä mistäpä teollisuuden maksukyky olisi parantunut.

Käytännössä kannustin olisi siis johtanut siihen, että vähä vähältä kasvava osuus metsistämme olisi siirtynyt kaiken talouskäytön ulkopuolelle. Tätäkö haluamme?

Durban siis itse asiassa pelasti Suomen metsät talouskäytölle.

Mutta onko uskottavaa, että ympäristöministeri, ympäristöministeriö ja esimerkiksi samassa kuorossa laulavat metsäaktivistit olisivat tehneet tällaisen palveluksen Suomelle tarkoituksella?

Olisivatko neuvotteluissa mukana olleet maa- ja metsätalousministeriön edustajat ymmärtäneet tämän?

Jos olisivat, en keksi yhtään syytä, miksi he eivät olisi myös kertoneet sitä julkisuuteen.

Kun eivät ole kertoneet, vaikuttaa siltä, että metsäsektorimme on pelastettu vahingossa, metsäaktivistien, ympäristöväen ja ennen kaikkea metsäsektorin itsensä – myös minun – ymmärtämättömyyden ansiosta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 16.4.2012.