Kiitos, Guzenina-Richardson

Kun tiedotusvälineet ovat parhaiden viranomaisperinteiden mukaan lapsikiistan yhteydessä ensin vaienneet kymmenen vuotta Suomen mustamaalauksesta, ne ovat nyt menneet toiseen äärimmäisyyteen. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti on katsonut asiakseen sanoa kampanjointia ei vain perättömäksi, vaan myös niljakkaaksi puheeksi, jota syöttävät Venäjälle ”viemärirotat”.

Sananviljelyn rohkeutta kuvastaa, että vaikka kohde ”on tiedossa”, sen nimeä ei uskalleta sanoa. Journalismia tämä ei muistuta, sillä siinä vältetään kahta asiaa: omien mielipiteiden esittelyä ja turhia adjektiiveja.

Täydellisimmin on kuitenkin epäonnistunut valtiovallan viestintä. Yhteisrintamassa olevat lehdet ovat sen luonnollisesti vaienneet.

Aloitetaan hulluimmasta.

Ilta-Sanomien mukaan Suomen suurlähettiläs Moskovassa päätti ryhtyä kontakteihin lehdistön kanssa vasta sitten, kun löytyi riittävän kunnianarvoisa vastapuoli, maan johtava uutistoimisto. En tiedä, voiko tällainen ylimielisyys tuottaa tuloksia millään elämänalueella, mutta ainakin journalistien suhteen se voi tuottaa vain tappioita.

Ajatus on ollut, että vaietaan koko juttu. Tämä olisi järkevää, jos olisi yksin tunkiolla. Mutta kun ei ole, pitäisi olla selvää, että äänessä oleva saa tällä taktiikalla kaiken julkisuuden.

Linjaus on niin pöljä, että se ei voi olla viestinnän ammattilaisen keksimä.

Ministeriön päättäjille on vuorenvarmasti kerrottu, miten nykyaikainen journalismi toimii, mutta yhtä varmaa on, että nämä viestinnästä mitään ymmärtämättömät pomot ovat taas olleet viisaampia kuin ne, joille viestinnästä palkkaa maksetaan.

Ihan perusasia on, että jos toimittaja lähtee tekemään juttua, hän viis veisaa suurlähettilään arvostamista tietotoimistoista. Hän hankkii tietonsa itse.

Jos korkea-arvoinen suurlähettiläs viittaa vaivaislehden haastattelupyynnölle kintaalla, lausunnot haetaan muualta, mutta ei tietotoimistosta, koska ei siitä toimittajalle palkkaa makseta.

Ei – tiedoksi sinne ulkoministeriön johtajille: edes Suomen ulkoministeriö ole sillä tavalla auktorisoitu, että kun se antaa lausunnon, kaikki toistavat sen. Vaikka toverinne päätoimittajat ovat ehkä voineet estää asiasta kirjoittamisen Suomessa, he eivät voi estää sitä Venäjällä.

Ihmeellisintä on, että tämä pitää kirjoittaa, vielä vuonna 2012.

Tässä kiistassa on ollut vain kaksi henkilöä, jotka ymmärtävät viestinnästä jotakin. Ensimmäinen heistä on Johan Bäckman.

Häntäkin suurempaan arvoon pitää nostaa lukuisien suomalaisten politiikan toimittajien – esimerkiksi juuri Suomen Kuvalehdessä – parjaama peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson. Hän päätti ensimmäisenä alkaa tiedottaa asiasta, ja toiseksi hän osasi tehdä sen kielellä, jota venäläisetkin ymmärtävät.

Kuten Guzenina-Richardson sanoi, hän itse on elävä esimerkki siitä, kuinka hyvin venäläiset voivat tässä maassa pärjätä.

Ohjelmanomaisesti häntä pilkkaaville toimittajille voi sanoa vain: olisitteko te pystyneet samaan edes Suomessa, saati Venäjällä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.10.2012.