Surullisen hahmon ritari

Niin sanotut isänmaalliset piirit ovat olleet lievästi sanottuna näreissään Yleisradion Mannerheim-hankkeesta. Elokuva tiedettiin huonoksi jo ennen kuin siitä oli nähty sekuntiakaan.

Nyt kun se on nähty kokonaankin, on oltu hiljempaa. Eikä ihme – aika monen luulisi häpeävän.

Sen sijaan se toinen, muun muassa Renny Harlinin nimeen kytketty hanke, osattiin ylistää jo ennen kuin sekuntiakaan oli edes filmattu. Ajateltiin, että Harlin antaisi totuudenmukaisen kuvan Mannerheimista – siitä huolimatta, että Harlinin Mannerheim-puheet olivat aivan käsittämättömiä.

Muun muassa eräässä vuoden 2008 joulukuussa lähetetyssä radio Suomen Taustapeilissä Harlin sanoi Mannerheimista näin: ”Hän oli kaikkien ihailema mutta harvojen tuntema.”

Todellisuudessa Mannerheim alkoi saada laajempaa ihailua vasta Talvisodassa, mutta silloinkaan häntä eivät ihailleet kaikki. 1920-luvulla Mannerheimistä piti todella harva.

Jääkärit pitivät häntä ryssän kenraalina, suomenmieliset hienostelevana ruotsalaisena. Punaiset pitivät häntä mahtilahtarina ja aktivistit luopiona, kun he eivät saaneet riittävää tukea Aunuksen-retkilleen.

Ruotsinruotsalaiset syyttivät häntä sotarikoksista, bolševikeille hän oli yksi valkokenraaleista. Nämä taas pitivät häntä luopiona, koska hän pani Pietarin-hyökkäyksen ehdoksi takeet Suomen itsenäisyydelle. Sosiaalidemokraatit pilkkasivat Mannerheimia eduskunnassa vielä 1960-luvullakin.

Iso kirja sanoo, että totuudenpuhujilla ei ole yösijaa. Sen sijaan Harlin kutsuttiin puolustusministerin vuoden 2009 uudenvuoden vastaanotolle juhlistamaan Mannerheim-teemaa.

Sopii epäillä, saako Ylen Mannerheim-elokuvan vetäjä, tuottaja Erkko Lyytinen vastaavan kohtelun. Silti Lyytisen hanke kertoo suomalaisista ja Mannerheimista enemmän kuin Harlinin ja hänen kumppaneidensa ponnistukset yhteensä.

En ymmärrä, mitä vikaa on elokuvassa, jossa afrikkalainen isoisä kertoo lapsenlapsilleen iltanuotiolla Suomen marsalkasta. Entä olisiko elokuvan todella pitänyt antaa mielikuva, että afrikkalaiset lapset – elokuvahan kertoo niistä kuvista, joita tarina heidän mieleensä loi – osaisivat kuvitella Mannerheimin valkoiseksi ja Pohjois-Euroopan olosuhteet ja tapahtumat juuri sellaisiksi kuin ne ovat tai ovat olleet.

Johan mokomalle nauraisivat aidanseipäätkin.

Voi olla, että Ylen Mannerheim-elokuva ei ole suurta taidetta. Sen idea on kuitenkin upea, ja lisäksi se antaa uudenlaisen, inhimillisen ja liikuttavan kuvan Mannerheimista, jonka se onnistuu myös perustelemaan.

Mannerheim uhrasi yksityiselämänsä uralleen. Hänen kohtalonsa oli surullinen, mutta se saattoi olla hinta, joka hänen oli maksettava, jotta hänen olisi ollut mahdollista tehdä se mitä hän teki.

Sitäkin surullisempi hahmo ovat suomalaiset, jotka tarvitsivat näin monta afrikkalaista kertomaan jotain oleellista Mannerheimista. Eikö meidän pitäisi arvostaa tätä?

Ainakin minua vaivaa huono omatunto. Ihailemalla pelkästään myyttistä ikonia on ryöstöviljelty ihmistä sen takana. Se on osa sitä hintaa, minkä hän on hyväksemme joutunut maksamaan.