sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Minun äitini


Minun äitini nimi oli Helmi. Se on kaunis nimi, mutta nykyiseen verrattuna se aika ei ollut kaunis.

Tapana on korostaa, että edesmenneet tekivät työnsä. Minun äitini lähti pikku-Helminä maailmalle kymmenvuotiaana.

Se tie ei ollut helppo. Viime aikoinaan, kun nuoruuden ajankuvat tulivat mieleen, äitini kauhisteli kuolemaa: ”Miehiä kaatuu kuin Talvisodassa.” Neuvostoliittolaisista sodanaikaisista naislentäjistä tehtyä TV-dokumenttia hän pelkäsi jo Aamulehden jutun perusteella: tulevatko pommit taas!

Meihin verrattuna, minun äitini nuoruus ei ollut joukkotiedotusta, vaan joukkotuhoa.

Silti minun äitini näki unia myös rakkaudesta. Aamulla hän saattoi laulaa: ”Näin sinusta unta, sinusta mä unta näin…”

Mutta ennen kaikkea minun äitini teki työtä. Haudallaan hän halusi kuulla Lampaanpolskan.

Meidän kaikkien äidit ovat ainutlaatuisia. Niin minunkin.

Mutta minun äitini on kuollut. Siinä ei ole mitään ainutlaatuista.

Menemme tavallisuuteen. Ammatiltaan äitini oli kalanviljelijä.

Kaloja hän viljelikin. Viljeli niin, että monet tämän maan kalatalousasiantuntijat jäivät toiseksi.

Kemijärven Ketolassa hän keksi, että kalat voisivat saada voimaa siitä mistä me lapsetkin. Niinpä hän pani isäni poroerotukselle komennuksella: osta maksaa.

Isä osti, äiti jauhoi, kalat söivät ja kalabiologit pitkin maata ihmettelivät – jotkut heistä ottivat maineen.

Minun äitini katsoi kala-altaita ja totesi: ovat likaisia. Alkoi siivota, pilasi selkänsä, kalat elpyivät. Minun äitini noudatti kalojen ja meidän lasten suhteen samoja Arvo Ylpön ohjeita: puhtaus, hyvä ruoka ja hyvät tavat.

Me kaikki selvisimme. Kunnian äitini työstä ottivat muut, ellei lapsenlapsia katsota kunniaksi – syytä olisi.

Mutta me selvisimme. Myös minun äitini selvisi. Hän eli elämänsä loppuun saakka omassa kodissaan. Kotisairaanhoitaja löysi hänet nukkumasta keittiön pöydän äärestä.

Minun äitini oli sankari. Jos tässä maassa kukaan on siivonnut toisten jälkiä, eniten sitä teki minun äitini. Niin minun, sisarusteni, isäni kuin työtovereidensakin jälkiä.

Mitä ihmettelen, on tämä: niin paljon kuin tässä maassa kunniamerkkejä jaetaankaan – minäkin olen niitä saanut – niitä ei ole saanut minun äitini. Hän ei niitä saanut, vaikka lukemattomat ihmiset ovat hyötyneet siitä, että hän teki heidänkin työnsä.

Mutta mitä muuta voi odottaa äiti, joka syntyi Hämeenkyrössä vain siksi, että hänen isänsä oli onnistunut pakenemaan kamarin ikkunasta aseistettuja punaisia – olihan äitini isä noita kuuluisia kahden hehtaarin kulakkeja.

Minulla on ikävä minun äitiäni. Minulle on sanottu, että hän kuoli kauniisti, keittiön pöydän ääreen.

Niin sanottiin minun isästänikin: otti ja sai aivoverenvuodon, silmien eteen vain valui verho, ei tajunnut mitään.

Mitä siitä, että he eivät tajunneet? Minä tajusin.

Minun mielestäni molemmat kuolivat väärin, vain koska kuolivat. Olisin halunnut pitää heitä vielä.

2 kommenttia:

  1. Hyvä ja koskettava kirjoitus. Kari V.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä. Nuo tunnot tunnistaa jokainen rakastamansa vanhemman menettänyt.

    T. Jukka S.

    VastaaPoista