Kone ja kumppanit ostaisivat metsämme

Muistan hyvin 2000-luvun alun sertifiointisodat. Ihmettelin, miten ympäristöjärjestöjen tukema FSC-sertifiointi sai rahaa yhdysvaltalaisilta säätiöiltä.

Nimensä mukaisesti nämä säätiöt oli perustettu kohentamaan autoteollisuuden mainetta. Mutta miksi se piti tehdä jonkin toisen toimialan kustannuksella?

Nyt ilmiö on rantautunut Suomeen. Kävin kesäkuun alussa Turussa Koneen säätiön seminaarissa, jonka aiheena olivat ekologiset kompensaatiot. Se tarkoittaa toimintaa, jossa ympäristöhaitat voi korvata parantamalla luonnon tilaa jossakin muualla.

Tilaisuuden aluksi säätiön hallituksen jäsen Janne Kotiaho julisti, että säätiö on päättänyt – hyvittääkseen aiheuttamansa ympäristöhaitat – ostaa 128 hehtaaria metsää ja suojella sen. Päätös oli linjassa seminaarin sisällön kanssa. Kukaan ei tuonut esille mahdollisuutta, että ympäristöhaittoja voisi korvata muuten kuin suojelemalla metsiä.

Täyttä korvausta ei ajatella maksaa. Edes ympäristötalouden professori Markku Ollikainen ei osoittanut huomiota menetyksille, joita toiminnasta aiheutuu kansantaloudelle, työllisyydelle ja teollisuudelle.

Puhumattakaan, että näin jäisimme ilman monia metsätuotteita, joiden ympäristövaikutus on varmasti parempi kuin kilpailijoidensa. Että kiitos Koneelle.

Takavuosina silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö kävi Brasiliassa. Hän esitteli Helsingin Sanomissa, että Suomen metsissä voitaisiin maksua vastaan hyvittää brasilialaisen kaivosteollisuuden aiheuttamia haittoja.

Niinistö puhui bisneksestä samaan tapaa kuin Koneen säätiö: korvataan tappiot, mutta ei niille, jotka kärsivät.

Kun olen kysynyt, onko tästä korvaustouhusta tarkoitus tehdä kansainvälistä, minulle on aina vastattu, että ei. Silti toiminta on maailmalla yleistä esimerkiksi juuri kaivosteollisuudessa. Korvaavat toimet tehdään yleensä kehitysmaissa.

Kansainvälisiä korvauksia esitti Koneen säätiön tilaisuudessa yhdysvaltalaisen Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen bioreservin johtaja Anthony D. Barnosky. Hänen mukaansa ne olisivat yksityistä toimintaa.

Tämä saattaa vaikuttaa fiksulta, kun valtioiden sitoutuminen ympäristönsuojeluun horjuu. Todellisuudessa se on epädemokraattista eikä ainakaan meillä toisi metsävarojen käytöstä riippuvaisille kuin menetyksiä.

Asia on vakava. Jos Suomessa olisi luonnonvarastrategia ja jos sitä noudatettaisiin, se ymmärrettäisiin heti.

Hankkeissa saattavat liikkua isot rahat. Suomen metsien hehtaarihinta on näissä kekkereissä mitätön, minkä osoittaa myös Koneen säätiön parhaalla metsätalousmaalla noin vain tekemä kauppa.

Totta, 128 hehtaaria ei ole paljon. Mutta mitäpä jos se olisikin 12 000 hehtaaria? Ei mikään ongelma monikansalliselle yhtiölle, mutta miten kävisi paikallisen sahan?

Onko meillä varaa tällaiseen? Onko varaa hylätä uusiutuvasta puusta tehdyt tuotteet, onko varaa katkaista kansantalouden selkäranka?

Jos ei ole, kunnollinen luonnonvarastrategia pitäisi hyväksyä ja panna täytäntöön korkeimmalla tasolla ja heti. Miksi mekään myisimme strategiset valttikorttimme muutamalla rovolla kasvottoman teollisuuden viherpesuun?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.6.2017.