Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Olen lukenut hämmentävän kirjan. Sen nimi on Jäänsärkijä ja sen kirjoittaja on Viktor Suvorov.

Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1988. Noin 350 sivullaan se keskittyy todistamaan, että toisen maailmansodan aloittamisesta ei suinkaan päättänyt Adolf Hitler, vaan Josef Stalin – jo ennen kuin Hitler oli edes vallassa.

Lyhyesti sanottuna Suvorovin ajatus menee niin, että Neuvostoliitto alkoi konkreettisesti toteuttaa Leninin kakkosvaihtoehtoa vuonna 1927. Tuo kakkosvaihtoehto oli vallankumouksen aikaansaaminen yhdessä maassa ja sen levittäminen sieltä sodan avulla, kun ykkösvaihtoehto jäi toteutumatta – siis se, että syntyy enemmän tai vähemmän yhtaikainen ja spontaani maailmanvallankumous eri puolilla maailmaa.

Vuonna 1927 hyväksytty Neuvostoliiton suunnitelmatalouden perusta, ensimmäinen viisivuotissuunnitelma tarkoitti juuri kakkosvaihtoehtoa. Se piti toteuttaa toisessa maailmansodassa.

Suunnitelma kaatui siihen, että kesällä 1941 Saksa hyökkäsi ennen Neuvostoliittoa – tasan kaksi viikkoa aiemmin kuin Neuvostoliiton piti hyökätä.

Mutta kuka on Viktor Suvorov?

Kyseessä on nimimerkki.

Peter Maksimov kirjoittaa Jäänsärkijästä (Kanava 7/2013), että kirjoittajan oikea nimi on Vladimir Bogdanovitš Rezun. Käytän kirjoituksissani Suvorov/Rezunista nimeä Suvorov, koska sillä nimellä hänet maailmalla parhaiten tunnetaan.

Wikipedian mukaan Suvorov syntyi 20.4.1947 Barabašissa Primorskin alueella Neuvostoliiton Kaukoidässä. Suvorovin perhe oli venäläis-ukrainalainen. Myöhemmin hän kasvoi ukrainalaisessa Tšerkassyn kaupungissa, missä hänen isänsä oli asepalveluksessa.

Suvorov suoritti neuvostoliittolaisen Suvorovin sotakoulun,joka oli Voronežissa vuodet 1958–63 ja Kalininissa vuodet 1963–65. Vuosina 1965–68 Suvorov läpäisi Frunzen Punaisen Lipun Sotilasakatemian Kiovassa.

Vuodesta 1968 alkaen Suvorov palveli 145. moottoroidussa jalkaväkirykmentissä Karpaattien sotilasalueella Ukrainassa. Hän otti osaa Varsovan liiton hyökkäykseen Tšekkoslovakiaan vuonna 1968.

Vuosina 1970–71 Suvorov palveli Wikipedian mukaan Volgan-Uralin sotilaspiirin komentokeskuksessa ja myöhemmin 808:nnen armeijan Spetsnaz-tiedusteluyksikössä. Toisaalta Maksimov sanoo hänen olleen sotilasalueen tiedusteluosaston upseeri ja työskennelleen vuodesta 1970 alkaen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteassa ja sotilastiedustelu GRU:ssa neljä vuotta.

Suvorov siirtyi Neuvostoliiton YK-lähetystöön Genevessä, sotilastiedustelu GRU:n tehtävissä, missä hänet ylennettiin kapteeniksi. Sitten Suvorov kuitenkin, Maksimovin mukaan, tuomittiin ammuttavaksi maanpetturina. Syytä en ole nähnyt arvioitavan missään.

10.7.1978 Suvorov pakeni Britanniaan. Sen koommin hän ei ole omien sanojensa mukaan käynyt entisen Neuvostoliiton alueella, koska pelkää kaappausta. Wikipedian mukaan hän asuu nykyään Bristolissa Britanniassa.

Suvorov itse väittää, että hän nojautuu Jäänsärkijässä yksinomaan julkisiin lähteisiin. Viittauksia niihin onkin paljon. Maksimovin mukaan on kuitenkin syytä olettaa, että myös salaisia lähteitä on ollut käytössä.

Tässä vaiheessa on myös esitettävä varoitus: Suvorov ei ole aina oikeassa ja toisinaan hän selvästi on jopa väärässä. Lähdekritiikki on tällaisessa tapauksessa kuitenkin vaikeaa ja amatöörille, kuten minulle, ehkä jopa mahdotonta.

9. marraskuuta 1917 tehdyn Venäjän bolševikkivallankumouksen jälkeen vallankumousjohtaja Vladimir Lenin päätti tehdä rauhan Saksan kanssa maaliskuussa 1918. Saksa oli tuolloin jo sotilaallisesti epätoivoisessa tilassa ja Lenin tietenkin tiesi sen.

Neuvosto-Venäjä oli ehkä jopa epätoivoisemmassa tilassa kuin Saksa. Suvorov uskoo silti, että se olisi länsiliittoutuneiden kanssa voittanut Saksan, mutta sellaista bolševikit eivät tarvinneet. Sen sijaan Lenin halusi maailmanvallankumouksen ja Brest-Litovskin rauha vuonna 1918 edisti sitä sekä lännessä että idässä.

Ensinnäkin, bolševikit kävivät sisällissotaa valkoisia vastaan. Brest-Litovskin tarkoitus oli päästää tunnetusti vallankumoukselliset sotilaat bolševikkien joukkoihin Venäjällä.

Toiseksi, samalla Saksa saattoi vapauttaa itärintamansa sotilaat länsiliittoutuneiden kimppuun. Tätä samaa perusideaa Stalin haki myös myöhemmällä Molotov-Ribbentrop-sopimuksella vuonna 1939.

Kyseessä oli kaikkien kommunistijohtajien ikiaikainen ajatus saada kapitalistimaat maailmansodan tilanteessa ensin sotimaan keskenään toisensa henkihieveriin, minkä jälkeen kommunistit voisivat vapauttaa maailman. Sitä bolševikit yrittivät myös Brest-Litovskin rauhalla vuonna 1918 ja lopun päältä myös toisella maailmansodalla.

Pietarissa tehtiin Brest-Litovskin jälkeen hartiavoimin työtä Saksan kommunistisen vallankumouksen edistämiseksi. Kun saksalainen kommunistiryhmä Spartak oli tuhottu Saksassa, se perustettiin uudelleen Pietarissa. Myös Spartakin lehti Die Rote Fahne (Punainen lippu) perustettiin uudelleen Pietariin.

Kaupungissa julkaistiin myös Die Weltrevolution (Maailmanvallankumous) -lehteä ja satiirista Die Fackel (Soihtu) -aikakauslehteä, viimeksi mainittua jopa 500 000 kappaleen painoksella.

Saksan keisarikunta romahti 3. marraskuuta 1918. Lenin sanoi Brest-Litovskin rauhansopimuksen välittömästi irti.

Perustettiin Komintern, jonka piti hallita kommunistivallankumouksen seurauksena syntyneitä Baijerin, Bremenin, Slovakian ja Unkarin hallituksia. Mutta ne eivät kestäneet eivätkä neuvostobolševikit kyenneet auttamaan niitä omien vallankumoustaisteluidensa keskeltä.

Seuraavaa yritystä piti odottaa vuoteen 1920. Noihin aikoihin hyväksyttiin puna-armeijalle omistettu Budjonnyin marssi, jossa sanotaan: ”Otamme Varsovan! Sitten Berliinin!”

Nikolai Buharin jatkoi Pravdassa: ”Menemme suoraan Pariisin ja Lontoon muureille.”

Matkan varrella oli kuitenkin Puola. Kuusi kuukautta suunniteltu Varsovan vapauttamiskampanja ja sen seuraajaksi suunniteltu vallankumous Saksassa hyytyi Varsovan porteille, kun puolalaiset torjuivat Mihail Tuhatševskin johtaman bolševikkihyökkäyksen kovissa taisteluissa 13.–20.8.1920.

Saksan vallankumous siirtyi vuoteen 1923. Suvorovin mukaan Stalin kertoi NKP:n keskuskomitean kokouksessa vuonna 1927, että Kominternin Saksan-komissio, muun muassa Grigori Zinovjev, Nikolai Buharin, Stalin, Lev Trotski, Karel Radek ja muutamia saksalaisia tovereita päätti tuolloin suorasta avusta saksalaisille kommunisteille vallankumouksen tekemiseksi.

Stalinin sihteerin Boris Bažanovin mukaan hankkeeseen suunnattiin valtaisat määrät resursseja. Kaikki Neuvostoliiton saksalaiset kommunistit pantiin töihin, samoin kuin kaikki muutkin saksaa puhuvat kommunistit.

Tämä koski myös johtajia: Neuvostoliiton kansankomissaari Vasili Schmidt ja KGB:n edeltäjän varapääjohtaja ja myöhempi sotilastiedustelu GRU:n johtaja Jósef Unszlicht sekä NKP:n keskuskomitean jäsenet Karel Radek ja Georgi Pjatakov komennettiin Saksaan.

Neuvostoliiton lähettiläs Saksassa, Nikolai Krestinski joutui kuumeisiin töihin, sillä suurlähetystön piti olla vallankumouksen hermokeskus. Sitä kautta maahan tulvi propagandaa ja rahaa, ennen kaikkea aseiden ostoon.

Unszlicht vastasi aseellisten vallankumousjoukkojen rekrytoinnista, varustelusta ja aseistamisesta. Hänen tehtäviinsä kuului myös salaisen poliisin perustaminen tarkoituksena tuhota porvaristo ja vallankumouksen viholliset onnistuneen kaappauksen jälkeen.

Vallankumouksen piti tapahtua tasan kuusi vuotta Suuren Lokakuun jälkeen, 9. marraskuuta 1923. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP:n hallitus, politbyroo, suunnitteli kaappauksen yksityiskohtaisesti. Se kuitenkin epäonnistui.

Saksan kansa valitsi sosiaalidemokraatit, mitä kommunistit ja Stalin eivät unohtaneet koskaan. Saksan kommunistipuolue oli jakaantunut eikä puna-armeija voinut auttaa, koska välissä oli Puola.

Tämä kaikki pani alulle suunnitelman, josta Stalin ja Trotski puhuivat avoimesti ja jota onnistuttiin toteuttamaan tarkasti.

Jo vuonna 1927 Stalinin arvio oli, että sota tulee ja että Neuvostoliitto osallistuu siihen, mutta vasta viimeisenä. Stalin arvioi, että Hitler voisi päästä Saksassa valtaan ja päätti tukea sitä.

Kukaan ei ole koskaan ollut niin hyvässä asemassa ”vapauttamaan” Eurooppaa kuin Stalin vuonna 1941. Mutta tilanne ei tullut itsestään.

Neuvostoliitto tuki Hitlerin Saksan aseistautumista kaikin tavoin. Ainoa rajoitus oli, että tuki ei saanut olla julkista. Muun muassa Luftwaffe, Saksan ilmavoimat, käytännössä perustettiin Neuvostoliitossa.

Stalinin vaatimuksesta Euroopan ja Saksan kommunistien ja pasifistien täytyi tukea Hitleriä. Esimerkiksi yksi saksalaisen Mannheimin lyhytikäiseksi jääneen neuvostotasavallan perustajista, Herman Remmele tuki avoimesti natseja heidän vielä pyrkiessä valtaan.

Sodan sytyttyä vuonna 1939 Stalin myös teki kaikkensa, jotta pasifistit ja kommunistit Länsi-Euroopassa vastustaisivat sotimista Saksaa vastaan ja antautuisivat, vaatimuksenaan ”imperialistisen sodan” lopettaminen.

Juuri Stalin teki Hitleristä jäänsärkijän Euroopan bolševisoinnin kärjeksi. Juuri Stalin toimitti Hitlerille kaikki raaka-aineet, mitkä suinkin olivat toimitettavissa. Juuri Stalin sulki silmänsä kaikilta natsien rikoksilta tai jopa iloitsi niistä avoimesti.

Stalin halusi, että Hitler pitäisi Neuvostoliittoa puolueettomana Saksan ja lännen sodassa. Hän toivoi kiihkeästi Saksan maihinnousua Britanniaan, koska silloin Puolassa, Tšekkoslovakiassa, Tanskassa, Norjassa, Belgiassa, Hollannissa Luxemburgissa, Jugoslaviassa, Ranskassa, Kreikassa, Albaniassa eikä oikeastaan Saksassakaan olisi ollut minkäänlaista armeijaa.

Bolševikkien suunnitelman mukaan Hitler tuhoaisi Länsi-Euroopan, sen kaikki valtiot ja puolueet, ennen kaikkea sosiaalidemokraatit ja pasifistit, hallinnon, parlamentit, kansalaisyhteiskunnan, uskonnot, armeijat ja ammattiliitot – eli kaiken sen, mikä olisi voinut olla kommunistisen vapautustyön vastuksena.

Saksa olisi aiheuttanut kriisin, sodan, tuhon, hädän, nälän ja tuskan Euroopalle, mitä hirveämmän, sitä parempi Neuvostoliitolle. Sitä helpompaa olisi tuoda puna-armeija länteen vapauttajana.

Koko Eurooppa odottaisi vapauttajaansa. Mantereella olisivat olleet vain Hitlerin henkivartijat, keskitysleirien vartijat, rintamantakaiset joukot ja sotilaskoulut.

Niitä vastassa olisi ollut viisi neuvostoliittolaista laskuvarjoarmeijakuntaa, tuhansia panssarivaunuja, maakohteiden tuhoamiseen erikoistuneet ilmavoimat, kokonaisia salaisen poliisin NKVD:n armeijoita, keskitysleireiltä koottuja armeijoita, erittäin voimakkaita purjekonearmeijoita, vuoristoarmeijoita, miljoonia ja miljoonia sotilaita.

Mielikuvaa vapauttajista ei olisi tarvinnut pitää yllä pitkään. Neuvostoliiton hyökkäysjoukoissa vuonna 1941 oli omat NKVD:n erikoisjoukot vapautettujen alueiden bolševisointia varten. Niillä oli tiukat aikarajat: pienissä maissa bolševisoinnin piti tapahtua kahdessa, isommissa maissa 3–4 viikossa.

Hitler arvasi Stalinin suunnitelman, ei ajoissa mutta kuitenkin. Siksi toinen maailmansota päättyi Stalinin kannalta katastrofiin: hän saikin vain puoli Eurooppaa ja joitakin maa-alueita Aasiasta. Hyvä puoli oli, että sen ansiosta sentään puoli Eurooppaa pelastui stalinismilta.

Stalinin perusajatus, joka lopulta ajoi karille, oli tässä: Saksa ei ryhdy kahden rintaman sotaan. Se oli ensimmäisen maailmansodan selkein opetus ja siksi Neuvostoliitto uskalsi purkaa länsirajan puolustusrakennelmansa heti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen teon jälkeen elokuussa 1939.

Siksi Stalin kieltäytyi loppuun saakka ja vielä sen jälkeenkin, eli Saksan hyökkäyksen alettua uskomasta, että Hitler hyökkäisi Neuvostoliittoon; asiat lännessä olivat vielä niin sanotusti ”hoitamatta”.

Stalinin suunnitelma edellytti Neuvostoliiton varustautumista. Se aloitettiin ensimmäisellä viisivuotissuunnitelmalla vuonna 1927, mikä esitettiin lännen hyväuskoiselle yleisölle rauhanhankkeena. Neuvostoliitto loi nopeassa tahdissa valtavan sotavoiman.

Lopullisen tien sotaan avasi Molotov-Ribbentrop-sopimus elokuussa 1939. Sillä Stalin onnistui usuttamaan Saksan ja länsivallat toistensa kimppuun.

Molotov-Ribbentrop-sopimus oli Hitlerin Saksan kuoleman sinetti – tosin Hitler tajusi sen vasta hiukan ennen hyökkäystään Neuvostoliittoon, operaatio Barbarossaa. Barbarossa oli vain epätoivoinen yritys viivyttää tuota kuolemaa.

Molotov-Ribbentrop-sopimus poisti monesta maasta koostuvan puskurin Neuvostoliiton ja Saksan väliltä ja loi Neuvostoliitolle – mutta myös Saksalle – yllätyshyökkäyksen mahdollisuuden. Niistä kumpikaan ei uskonut toisen osapuolen hyökkäykseen.

Sen merkkinä Neuvostoliitto välittömästi sopimuksen jälkeen hävitti kaikki puolustukselliset rakennelmat ja varustukset koko läntisen Neuvostoliiton alueelta. Uudelle Saksan vastaiselle rajalle ei rakennettu korvaavia puolustusasemia. Sen sijaan sinne alettiin koota hyökkäykseen tarvittavaa materiaalia, joukkoja ja asemia.

Viimeistään vuoden 1940 loppupuolella Hitler tajusi, että jos Saksa ei hyökkää Neuvostoliittoon, Neuvostoliitto hyökkää Saksaan. Siksi oli ehdittävä ensin, yllätettävä.

Toisaalta Hitler luultavasti tiesi, ettei hyökkäys Neuvostoliittoon voinut saada aikaan muuta kuin väistämättömän tappion lykkääntymisen. Saksan hyökkäyksen merkittävin seuraus olikin, että Neuvostoliitto ei pystynyt saavuttamaan alkuperäistä tavoitettaan, koko Euroopan ”vapauttamista”.

Toinen syy oli Normandian maihinnousu, jonka viivästymistä Stalin valitteli krokotiilin kyynelin. Tosiasiassa Stalin ei tarvinnut muita Saksan tuhoamiseen.

Maailmanhistorian suurin liikekannallepano, jonka jälkeen sotaa ei enää voinut peruuttaa, käynnistyi viimeistään kevättalvella 1941. Ensimmäiseen aaltoon, joka asettui Neuvostoliiton länsirajalle, kuuluivat puna-armeijan ja NKVD:n erikoisjoukot.

Niiden taakse koottiin ”mustia” joukkoja. Musta kertoo joukkojen puutteellisen vaatetuksen väristä, mikä taas johtui siitä, että joukot, komentajineen, koottiin keskitysleireiltä.

Aivan kuten Stalin oli laskenut, he kaikki olivat erittäin innokkaita näyttämään isänmaalle, että heidän tuomionsa olivat aiheettomia, tai että he ovat valmiita hyvittämään tekonsa, tai molempia.

Länsirajaa kohti virtaaville joukoille ei varattu talvivarustusta. Muonitustakin oli vain muutamaksi viikoksi.

Suurten miesjoukkojen komentajat tietävät, että niiden paikallaan pitäminen johtaa ennen pitkää levottomuuksiin. Varsinkin jos ei ole ruokaa ja jos on tulossa talvi ilman talvivarustusta.

Mutta tarkoitus ei ollut viipyä länsirajalla, eikä myöskään lähteä takaisin. Tarkoitus oli hyökätä. Kuten Stalin kirjoitti Pravdassa 5. maaliskuuta 1936: ”Historia opettaa, että maa, joka haluaa hyökätä toisen kimppuun, vaikka maa ei olisi naapurikaan, se alkaa etsiä yhteistä rajaa tämän maan kanssa.”

Neuvostoliiton marsalkka Semjon Timošenko taas sanoi marraskuussa 1940, että Liettuan, Latvian ja Viron maanomistajat oli murskattu ja Neuvostoliitto oli kasvanut merkittävästi. ”Mutta Puna armeija ei jää lepäämään laakereillaan.”

Eikä tämä ollut mikään Pravdan lehtijuttu vaan puna-armeijan käsky.

Aiemmin suunnitelma oli hyökätä kesällä 1942, mutta Saksan menestys lännessä sai Stalinin aikaistamaan suunnitelmiaan ja lopullisen hyökkäyspäivän piti olla 6. heinäkuuta 1941.

Neuvostoliitto perustettiin 30. joulukuuta 1922 Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian yhdistyessä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitoksi. Perustamisen yhteydessä hyväksyttiin julistus, joka oli suora ja yksiselitteinen sodanjulistus muulle maailmalle ja se oli voimassa Neuvostoliiton kaatumiseen, vuoteen 1991 asti.

Tämän julistuksen antoi yksi maailman suurimmista valtioista. Sitä voisi verrata esimerkiksi demonisen maineen saaneeseen Mein Kampf -kirjaan, joka oli vain yhden miehen suunnitelma.

Suvorovin kirjan luettunaan on helppo uskoa, että jos Stalin olisi ehtinyt ensin, viimeistään vuodenvaihteessa 1941-42 Moskovassa olisi juhlittu lukuisia uusia Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton jäsenmaita.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin

Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa

Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa