sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa


Kommunistihistoria on ilmoittanut toisen maailmansodan alkamisajankohdaksi sen hetken, kun ulkomaiset joukot ensimmäistä kertaa astuivat sen, viattoman uhrin, Neuvostoliiton maaperälle. Kaikki, mitä tapahtui ennen tätä hetkeä, on kommunistihistorian mukaan ”sotaa edeltävää aikaa”.

Tätä on käytetty myöhemminkin.

Venäjä esimerkiksi ilmoittaa Georgian sodan alkamisajankohdaksi 8.8.2008. Siis sen hetken, kun Georgian joukot ampuivat ensimmäisen laukauksen.

Se laukaus on merkittävä lännen rauhanliikkeelle. Se ei havaitse, että laukaus oli seuraus esimerkiksi siitä, että Venäjä oli jo miehittänyt Georgiaan kuuluvat Abhasian ja Etelä-Ossetian ja sen jälkeen vaivihkaa siirtänyt Etelä-Ossetian rajapaaluja yön pimeydessä etelämmäksi, tavoitteenaan ilmeisesti Georgian läpi menevä kaasuputki.

Vastaavalla tavalla muiden Venäjän naapureiden kohtalosta viisastunut Ukraina ei ampunut Venäjän puolelle laukaustakaan ollessaan viikkojen ajan massiivisen tykistötulen kohteena kesällä 2014. Yksikin laukaus Venäjälle olisi merkinnyt Venäjän julistautumista uhriksi, mitä epäröivä länsi rauhanliikkeineen olisi osannut vain ihmetellä.

"Sotaa edeltävää aikaa" ei koskaan ollut. Kommunistihistorian mukaisen ”sotaa edeltävän ajan” kuluessa kaikki Neuvostoliiton naapurit joutuivat sen aggression kohteeksi.

Syyskuussa 1939 Neuvostoliitto julistautui puolueettomaksi Saksan Puolassa käymän sodan suhteen. Sitä seuranneena ”sotaa edeltävänä aikana” se miehitti alueet, joilla asui 23 miljoonaa ihmistä. Heihin kohdistettiin julmaa terroria.

”Sotaa edeltävänä aikana” puna-armeija menetti satoja tuhansia sotilaita. Jos hyväksymme kommunistihistorian ajatuksen, että vihollisuudet Puolaa, Suomea, Viroa, Latviaa, Liettuaa ja Romaniaa vastaan olivat vain länsirajan vahvistamista, miksi emme hyväksy sitä, että myös Saksa vain vahvisti rajojaan miehittämällä Tanskan, Norjan, Ranskan ja niin edelleen?

Siksi, että olemme hyväksyneet kommunistihistorian tarinan Neuvostoliitosta sodan viattomana uhrina. Mutta sitä se ei ollut.

Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939. Samana päivänä Moskovassa kokoontui Neuvostoliiton Korkein Neuvosto, niin sanottu parlamentti. Kokouksessa tehtiin monia, merkittäviä päätöksiä, joita kommunistihistoria on jälkikäteen selittänyt sillä, että maailmansota oli alkanut samana päivänä.

Mistä he tiesivät sen maailmansodaksi? Esimerkiksi Puolassa ei tuolloin tiedetty vielä edes sitä, oliko Saksa hyökännyt vai oliko kyseessä samanlainen provokaatio kuin aiemminkin. Mutta Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston jäsenet, esimerkiksi kaukaa vuoristoista tulleet lammaspaimenet tai pohjoisesta tulleet poronhoitajat, he kaikki tiesivät, mistä oli kyse.

He tiesivät enemmän kuin Adolf Hitler, joka toivoi Puolan-sodan jäävän paikalliseksi, mitä todistavat myös neuvostolähteet.

Itse asiassa lammaspaimenet ja poronhoitajat saattoivat tietää tilanteen jo paljon aiemmin, ennen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen tekemistä, koska heidän matkansa Moskovaan kesti viikon, joillakin jopa 12 päivää.

19.8.1939 oli tärkeä päivä toisen maailmansodan aloittamisen kannalta. Aiemmin Stalin oli puhunut lukuisia kertoja suunnitelmistaan vapauttaa Eurooppa, mutta hänen tuonpäiväinen puheensa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP:n hallituksessa, eli politbyroossa, joutui julkisuuteen.

Suunnitelman julkisti ranskalainen uutistoimisto Agence Havas, AFP:n edeltäjä. Mikä hämmästyttävintä, Stalin, joka ei koskaan aiemmin lähtenyt väittelemään länsimaisen median kanssa, syytettiin häntä sitten despootiksi, sadistiksi, diktaattoriksi, raakalaiseksi, teurastajaksi tai vaimonsa murhaajaksi, ryhtyi nyt kiistämään tiedon mitä jyrkimmin Pravdassa 30.11.1939.

Suvorovin mukaan tätä Pravdan numeroa ei ole sittemmin ollut mahdollista löytää Neuvostoliitosta.

Miten Agence Havas sai tiedon? Todennäköisesti joku neuvostokommunisteista vuoti sen. Olivathan niin tehneet Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev jo vuonna 1917, kauhistuttuaan Leninin suunnitelmista.

Toisaalta Stalinin seuraajista sekä Nikita Hruštšev että Leonid Brežnev ovat myöhemmin vahvistaneet Agence Havasin väitteet, jotka Stalin siis jyrkästi kiisti. Niiden mukaan Neuvostoliitto antaisi puolueettomuuden viikunanlehden takaa kapitalistimaiden uuvuttaa toisensa ja vapauttaisi Euroopan vasta sen jälkeen.

Tässä suunnitelmassa ei kuitenkaan ollut mitään uutta: samaa olivat suunnitelleet kaikki Stalinin kommunistiset edeltäjät.

Sitä päivää, jolloin liikekannallepano alkoi, on mahdoton määrittää. Oleellisempi on hetki, jonka jälkeen sitä ei voinut enää peruuttaa.

Neuvostoliitossa joukot pantiin liikkeelle helmikuussa 1941, jolloin NKVD:n raja- ja rangaistusjoukkoja alettiin siirtää Neuvostoliiton länsirajalle. Perusosasto oli NKVD:n moottoroitu jalkaväkidivisioona, jonka vahvuus oli 10 000 tšekistiä – siis salaisen palvelun työntekijää – varustettuna panssarein ja haupitsein.

Nämä joukot olivat suoraa perintöä Venäjän vallankumoussodista, mutta ne lakkautettiin 1920-luvulla, koska sisäinen vihollinen oli nujerrettu. Nyt niitä tarvittiin rintaman etenemisen jälkeen omassa selustassa vahvaa vihollista vastaan.
Siis selustassa, joka ei ollut omassa maassa.

"Toukokuu 1941 oli Neuvostoliiton historian kummallisin kuukausi", kirjoittaa Suvorov. Sen aluksi, 6. toukokuuta, Stalin virallisti asemansa Neuvostoliiton johtajana, kun hänet valittiin maan pääministeriksi.

Edes liittolaiset, siis saksalaiset, eivät käsittäneet, mistä on kyse. He joka tapauksessa päättelivät, että se liittyy ulkopolitiikkaan, koska koti-Neuvostoliitossa ei ollut mitään, mikä olisi edellyttänyt tällaista liikettä.

Missään tapauksessa päätös ei vahvistanut Stalinin asemaa. Se oli mahdotonta. Jos sitä olisi tarvittu, se olisi tehty jo kauan aikaisemmin.

Lev Trotski kirjoitti vuonna 1931 vallankaappaushankkeista 1920-luvun alun Saksassa, että Stalin johti niitä täydellisesti, mutta muut tekivät kaikki viralliset toimenpiteet. Näin nämä muut olivat täydessä vastuussa, kun taas Stalin ei ollut vastuussa mistään. Hänen nimeään ei ollut missään dokumentissa, joita Neuvostoliitto tunnetusti piti tärkeinä.

Stalinin nimeä ei ollut myöskään Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa, vaikka hän oli mukana allekirjoitustilaisuudessa. Saksassa sopimuksesta kantoi vastuun Hitler, koska hän todistettavasti valtuutti ja vaati Ribbentropia sen allekirjoittamaan, kun taas Neuvostoliitossa ainoa vastuullinen oli Molotov.

Kansalainen Stalin vain katseli päältä.

Samalla tavalla Neuvostoliitto allekirjoitti sopimuksen Japanin kanssa 13.4.1941. Stalin oli läsnä, mutta ei ottanut vastuuta. Kun Neuvostoliitto myöhemmin rikkoi sopimuksen, se saatettiin tehdä Stalinin päätöksellä, hän kun ei ollut aiemmin päättänyt asiasta mitään.

Mutta 6. toukokuuta 1941 alkaen Stalin halusi ottaa itselleen vastuun myös ulkopolitiikasta. Mikä vaati tätä?

Kommunistihistorian selitys on, että Stalin näki Saksan hyökkäyksen olevan tulossa ja halusi henkilökohtaisesti ottaa vastuun sen torjumisesta. Kuitenkin, kun Saksa sitten hyökkäsi, Stalin vetäytyi kaikesta päätöksenteosta ja pani Molotovin vastuuseen.

Saksan hyökättyä päiväkäskyn neuvostojoukoille allekirjoittivat pääesikunnan päällikkö, kenraali Georgi Žukov, kenraali Semjon Timošenko ja puolustusasiain kansankomissaari Georgi Malenkov.

Miksi ei Stalin, jos hän halusi kantaa vastuun?

Samoin Stalin kieltäytyi johtamasta Stavkaa, Neuvostoliiton sotavoimien ylintä johtoelintä ja osallistui siihen vain ”tavallisena” jäsenenä. Niinpä Stavkalla oli kaksi johtajaa: virallisesti Timošenko ja asiallisesti Stalin.

Kun Stalin ei halunnut kantaa vastuuta puolustuksesta, mistä hän siis halusi vastuun? Ainoa johtopäätös on, että hän halusi ottaa kunnian Euroopan vapauttamisesta.

Nimenoman Stalinin piti antaa määräys Euroopan vapautussodan aloittamisesta. Tämän päätöksen hän halusi antaa Neuvostoliiton pääministerinä eikä kansalainen Stalinina.

Kenraali Konstantin Rokossovskin muistelmien mukaan jokaiselle neuvostokenraalille oli ojennettu salaisia operaatioita koskeva ”kirje M. punaisessa kirjekuoressa”. Sen sai avata vain pääministerin päätöksellä.

6:nteen toukokuuta asti pääministeri oli Vjatšeslav Molotov – vaikka myös sitä ennen kirjeen avaaminen vaati, Žukovin todistuksen mukaan, Stalinin luvan.

Kukaan ei kuitenkaan käskenyt avata kirjettä 22. kesäkuuta tai sen jälkeen. Tästä huolimatta jotkut kenraalit avasivat kirjeen luvatta, vaikka siitä oli luvattu kuolemanrangaistus.

Sen perusteella tiedetään, että kirjeessä ei ollut sanaakaan puolustuksesta. Kenraalimajuri M. Gretsov kirjoittaa, että kirjeessä oli minuuttiaikataulu M-päivän toimenpiteille, mutta ei sanaakaan siitä, mitä tehdä, jos se onkin vihollinen, joka hyökkää.

5. toukokuuta 1941 Stalin piti Kremlissä puheen, joka on edelleenkin lähes kokonaan salassa. Puheesta tiedetään sen verran, että Stalin nimesi siinä Saksan pääviholliseksi ja että Stalin suunnitteli hyökkäystä vuodelle 1942.

On silti mahdollista, että jopa luotetuimmille annettu tieto oli väärä, koska sen ajateltiin päätyvän saksalaisten tietoon. Lopulta kuitenkin tuhannet tiesivät puheesta. Tietoa siitä, mutta ei sen sisällöstä, levitettiin laajalti Neuvostoliitossa.

Puhe oli siis salainen ennen sotaa, mutta miksi se on sitä myös sodan jälkeen ja vielä nyt? Jos käskyssä olisi ollut yhtään puolustuksellista sanaa, niistä varmaankin olisi kerrottu jälkipolville. Jos Stalin varoitti Saksan hyökkäyksestä, eikö julkistaminen olisi ollut hänen kannaltaan jopa hyödyllistä?

Kuitenkin, virallisesti puheesta on julkistettu vain yksi lause: ”Ylijohdon käskystä, olkaa valppaina.”

Ennen puhetta Neuvostoliiton diplomatia oli ylistänyt Saksan sotatoimia Euroopassa, mutta nyt sävy muuttui. Saksan käymää sotaa alettiin sanoa imperialismiksi, joka orjuuttaa maailman työläiset, jotka taas ovat kääntäneet katseensa Neuvostoliittoon ja puna-armeijaan odottaen niistä vapauttajaa.

Puheen jälkeen Neuvostoliitto alkoi poistaa viimeisiäkin miinakenttiä länsirajaltaan.

8. toukokuuta 1941 Japanin virallinen uutistoimisto Domei Tsušin kirjoitti, että Neuvostoliitto on käynnistänyt massiiviset joukkojen keskitykset länsirajalleen. Sen takia muun muassa kaikki Siperian rautateiden matkustajaliikenne oli keskeytetty. Myös keskiaasialaisia joukkoja tuotiin länteen.

Neuvostoliiton tietotoimisto TASS kiisti uutisen.

Todisteita siirrosta on lukemattomia, lähtien sotilaiden kirjeistä kotiin ja päätyen neuvostomarsalkkojen ja kenraalien julkaistuihin muistelmiin. Esimerkiksi Žukov ja komentaja Ivan Bagramjan kertovat, kuinka 31. jalkaväen armeijakunta matkusti juuri tuolloin Siperian radalla kohti Kiovaa. Kenraalieversti Ivan Ljudnikov taas mobilisoi samaan aikaan 200:nnen jalkaväkidivisioonan Saksan-vastaiselle rajalle.

TASSin kieltouutisen suurin virhe oli kiistää joukkojen keskitys. Sellainen oli menossa, mutta suurempi oli tulossa. Siitä annettiin määräys 13.5.1941.

15.5.1941 Neuvostoliiton armeijoiden, armeijakuntien ja divisioonien johtajat viidellä raja-alueiden sotilasalueella saivat hyökkäyskäskyt. Salaisuuden piiri laajeni vain muutamiin satoihin henkilöihin. Silti käskyjä on siteerattu laajasti.

15.6.1941 neuvostokenraalit saivat käskyn olla valmiina ottamaan käsiinsä vihollismaita. Valmisteluita ei voitu salata enää pitkään.


Liikekannallepano alkoi viimeistään helmikuussa 1941 ja kiihtyi maalis-, huhti- ja toukokuussa. Tarkkoja lukuja liikekannallepanon suuruudesta ei ole koskaan julkistettu, mutta voidaan hyvin sanoa, että se oli maailmanhistorian suurin. Sen takia Neuvostoliitto myös keskeytti viisivuotissuunnitelmiensa toimeenpanon, sotilaallisia suunnitelmia lukuun ottamatta.

Touko- ja kesäkuussa Neuvostoliitto siirsi länsirajalle 800 000 reserviläistä. Ensimmäinen hyökkäysaalto käsitti 170 divisioonaa, niistä 56 oli jo tuolloin rajalla. Loput siirtyivät länteen länsirajan lähialueilta kesäkuussa. Liikekannallepanon piti olla valmis 10. heinäkuuta, mutta myös toinen hyökkäysaalto ja sen 77 divisioonaa olivat jo liikkeellä.

Kommunistihistoria väittää, että kyse oli puolustuksesta. Jos näin olisi ollut, miksi esimerkiksi ammukset jätettiin rautatievaunuihin asemille eikä niitä viety heti joukkojen käyttöön? Miksi joukot keskitettiin esimerkiksi vesiteiden taakse – siis Moskovasta katsottuna – jos kyse oli puolustuksesta?

Myös Neuvostoliiton meri- ja ilmavoimat olivat liikkeellä. Itämeren-laivasto lähti kotisatamistaan. Ilmavoimat siirtyivät rajan läheisyyteen.

13.6.1941 TASS kertoi taas, että mitään hyökkäystä ei ole tulossa kumpaankaan suuntaan. Saksa ei tietenkään tätä uskonut. Se tiesi varsin hyvin, että Stalin suunnitteli hyökkäystä, mutta tuon aikaisen uskomuksen mukaan vasta vuodelle 1942.

Mutta kun TASS väitti tuona päivänä itse Stalinin kirjoittamassa uutisessa, että myös huhut Saksan hyökkäämisestä Neuvostoliittoon ovat vääriä, se aiheutti myöhemmin laajaa ja jälkiviisasta naureskelua Stalinin naiiviuden takia – Saksahan hyökkäsi Neuvostoliittoon vain noin viikkoa myöhemmin.

13.6.1941 oli myös viimeinen Saksaa vastaan suunnattuun liikekannallepanon peruuttamaton päivä. Silloin puna-armeijan kaikki Siperian-osastot saivat käskyn siirtyä ”uusiin asemiin”.

Miksi vasta kesäkuun 13. päivä? Koska vasta silloin rautatiekapasiteetti riitti.

Vuonna 1940 Neuvostoliitto oli perustanut kahdessa vuodessa 17 armeijaa. Se pidettiin salassa, sillä siitä hetkestä lähtien Neuvostoliitolla oli enemmän armeijoita kuin koskaan ennen.

Heinäkuussa 1940 Saksan-vastaiselle rajalle ilmestyi kuitenkin armeija numerolla 26. Miksi 26., kun aiemmin armeijat oli huolellisesti perustettu numerojärjestyksessä?

Aika pian selvisi, että 17:nnen ja 26:nnen välissä olikin perustettu kokonaista 11 uutta armeijaa, yksi Japanin- ja 10 Saksan-vastaiselle rajalle.

Toisaalta ”armeija” saattoi Neuvostoliitossa merkitä melkein mitä vain. Siinä, missä saksalaisten sotajoukkojen nimistä tiesi, mitä ne sisälsivät, Neuvostoliitto käytti joukko-osastojen nimiäkin hämäämiseen.

Joissakin armeijoissa saattoi olla tänään jopa vain kaksi jalkaväkidivisioonaa, kun se saattoi seuraavalla viikolla olla maailman vahvin armeija. Näin kävi keväällä 1941 Romanian vastaiselle rajalle kootulle 9. Armeijalle.

Kaikki Saksan, Romanian ja Suomen vastaisella rajalla olleet armeijat oli 21.6.1941 nimetty nopeisiin yllätyshyökkäyksiin kykeneviksi iskuarmeijoiksi. Siinä, missä Saksalla oli neljä panssariryhmää ja noin 4000 panssarivaunua, Neuvostoliitolla oli 16 iskuarmeijaa.

Iskuarmeija oli järkyttävä sotakone. Sen aseistukseen kuului normaalisti 2350 panssarivaunua, 698 panssariajoneuvoa, yli 4000 tykkiä ja yli 250 000 sotilasta. Jokainen armeija yksin vastasi sotavoimaltaan puolta koko Saksan sotavoimien vahvuudesta.

Neuvostoliiton laskuvarjojoukot hyökkäsivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen pohjalta Romaniaan. Se huoletti Hitleriä, sillä samaan aikaan koko Saksan armeija oli Ranskassa ja sen öljy tuli Romaniasta.

Jos Romaniaan hyökänneet neuvostokoneet olisivat iskeneet vain 200 kilometriä pidemmälle, Saksa olisi jäänyt ilman öljyä. Mutta niin ne eivät tehneet, sillä Stalin halusi länsimaiden sotivan ensin keskenään riittävän kauan.

Samaan aikaan Romanian pohjoispuolella olevaa puna-armeijan 12:tta armeijaa muutettiin systemaattisesti vuoristoarmeijaksi. Kaukasukselta kotoisin olevia joukkoja siirrettiin armeijan alaisuuteen. Itse Žukov piti huolen, että läpikulkupaikat Karpaateilta varmistettaisiin, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä, ja myös panssaridivisioonille.

12:nnen armeijan kaikki harjoitukset olivat hyökkäysharjoituksia ja karttapelit tehtiin Saksan alueella. Sotasuunnitelmissa käytettiin aitoa tiedustelutietoa eikä vihollista kuviteltu.

Karpaattien kimppuun oli käymässä toinenkin vuoristoarmeija, 18. armeija, ja se oli 12.nnen kanssa identtinen. Toisen tehtävänä oli hyökätä etelään, kohti Romaniaa ja toisen Tšekkoslovakian kautta kohti Saksaa.

Kummankin armeijan tavoitteena oli katkaista Saksan öljynsaanti. Vain toisen tarvitsi onnistua ja vaikka kumpikaan ei onnistuisi täysin, Saksan öljynsaanti heikkenisi huomattavasti.

Niiden lisäksi oli 9. Armeija, jonka tehtävä oli hyökätä suoraan öljykentille ja silläkin oli vuoristodivisioona.

Neuvostoliiton syvän taistelun suunnitelmia kuvaa, että sen ensimmäinen hyökkäysaalto koostui 16 armeijasta ja 170 divisioonasta, mutta se oli vasta ensimmäinen aalto. Hyökkäys oli hyvässä vauhdissa jo kesäkuussa 1941, jolloin rajalla oli kolme miljoonaa miestä ja voima kasvoi nopeasti.

Kommunistihistoria on myöntänyt Stalinin liikekannallepanon, mutta ei sen laajuutta. Se väittää, että liikekannallepano oli reaktio Hitlerin toimiin. Näin ei kuitenkaan voinut olla, koska se aloitettiin jo silloin kun Hitler vielä vakuutti ystävyyttään Neuvostoliitolle.

Tosiasiassa liikekannallepanon valmistelun aloitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen hallitus eli politbyroo jo 19.8.1939, siis ennen kuin Hitler miehitti Puolan. Prosessi ei pysähtynyt hetkeksikään vaan kasvoi ja voimistui kaiken aikaa.

Samaan aikaan suunniteltiin ensimmäisen ja toisen hyökkäysaallon yhteistyötä. Toisen aallon tarkoitus oli vahvistaa ensimmäisen aallon toimia ”vastasiskulla”. Suvorovin mukaan se tarkoittaa samanlaista vastaiskua, minkä Mainilan laukaukset marraskuun 26. päivä 1939 saivat Suomea vastaan aikaiseksi.

Joukkoja ei siirretty länsirajalle vain sisämaan sotilasalueilta, vaan myös Kaukoidän rintamalta, missä kahakoitiin kaiken aikaa. Kesäkuun 1941 alussa Stalin määräsi, että kaikki maahanlaskujoukot, myös Kaukoidästä, siirretään länsirintamalle. Silti useat tarkkailijat arvelivat, että sota Neuvostoliiton ja Japanin kanssa on suorastaan väistämätön.

Helmikuun 1941 jälkeen länteen saapuneille joukoille ei rakennettu tiloja talvehtimista varten. Samalla aiemmin tulleet joukot hylkäsivät rakennuksensa ja siirtyivät rajalle, varustautuen vain kenttäoloihin ja telttamajoitukseen.

Puna-armeija, ja erityisesti Žukov tiesi, aikaisempien kokemustensa nojalla, että joukkojen pitäminen kenttäoloissa liian pitkään demoralisoi. Stalinin luottokenraali Boris Šapošnikov oli jo vuonna 1929 ilmaissut jyrkän mielipiteensä, että satojen tuhansien ja miljoonien nuorten miesten pitäminen paikallaan odottamassa on mahdoton tehtävä.

Šapošnikovin mukaan armeijaa on paljon helpompi hallita silloin, kun se taistelee, verrattuna siihen, että ”se keittelee kuukausikaupalla perunoita maakuopissa”.

Olisivatko joukot voineet palata? Jos eivät, mitä ne olisivat voineet tehdä, kun ne eivät voineet olla paikallaankaan? Miehet olisivat hyökänneet, vaikka ilman käskyä.

Kenraali Aleksandr Vasiljevskij ilmoitti, että Neuvostoliiton aggressiivisten aikomusten herättämistä peloista lännessä ei saanut välittää. Hän todistaa runollisesti: ”Olimme saavuttaneet sodan Rubikonin ja meidän oli pakko ottaa luja askel eteenpäin.”

13.6.1941 lakkautettiin kaikki Neuvostoliiton sotilasalueet, jotka eivät olleet kosketuksissa naapurimaihin ja niiden joukot siirrettiin länteen. Näin tehtiin jopa Moskovan sotilasalueella.

Neuvostoliiton sisäosiin syntyi sotilaallinen tyhjiö, mikä oli ennenkuulumatonta maan historiassa.

Neuvostoliitto oli koko olemassaolonsa ajan yrittänyt parantaa maataloustuotantoaan, mutta se ei ollut vielä 1930-luvulla saavuttanut edes sitä tasoa, millä se oli ensimmäisen maailmansodan aikana ennen sisällissotaa vuonna 1916. Siitä huolimatta maataloustuotannon resursseja alettiin siirtää puna-armeijan käyttöön vuonna 1939.

Maataloussektori heikkeni entisestään. Suvorovin mukaan vuonna 1941 maataloustuotannon kulkuneuvoja otettiin rintaman käyttöön kaikkiaan 1320 sotilasjunan verran. Toukokuussa 1941, kun piti tehdä kylvöt, satoja tuhansia maataloustyöntekijöitä mobilisoitiin rintamalle.

Normaalioloissa tästä olisi seurannut väistämättä nälänhätä. Ei voi kuvitella mitään muuta suunnitelmaa kuin sen, että rintaman piti hankkia ruokansa jostakin muualta kuin Neuvostoliitosta.

Stalin oli luonut kaikki tai ei mitään -tilanteen.

Yksi ensimmäisen ja toisen hyökkäysaallon eroista oli vaatteiden värissä. Ensimmäinen aalto pukeutui khakiin. Toisessa aallossa taas merkittävällä osalla oli mustat vaatteet.

Tämän havaitsi myös Saksan tiedustelu. Mistä ero johtui?

Jo aiemmin sisämaan sotilasalueiden johtoon asetettiin turvallisuuspalvelu NKVD:n miehiä. Yksi heistä, kenraaliluutnantti Sergei Kalinin löhti Siperiaan Stalinin käskystä, ei komentamaan sotilasaluetta vaan luomaan kymmenen uutta divisioonaa puna-armeijalle.

Sitä ei voinut tehdä ilman että joukkoja hankitaan keskitysleireiltä. Ja siitä syystä nämä joukot käyttivät mustia, siis keskitysleirien vaatteita.

Toinen hyökkäysaalto muodostettiin siis keskitysleirivangeista. Esimerkiksi kenraali Konstantin Rokossovskin komennossa ollut armeija, joka keväällä 1944 hyökkäsi Berliiniin Itämeren rannikon suunnasta, oli Suvorovin mukaan koottu melkein pelkästään keskitysleireiltä.

Mutta mitä olivat prikaatinkomentajat, divisioonankomentajat ja armeijankomentajat? Ne olivat puna-armeijan vanhoja upseerinarvoja, jotka Stalin halusi pitää voimassa senkin jälkeen, kun upseerinarvot uudistettiin toukokuussa 1940.

Silloin perustettiin uusi, eritasoisten kenraalien sarja ja suunniteltiin heidän univormunsa. Kauluslaattaan heille tuli tähti aiemman timantin sijaan.

Keskitysleiriltä tulleille prikaatin- ja divisioonankomentajille ei kuitenkaan annettu uusia kenraalinarvoja noin vain. Heidän piti näyttää isänmaalle, että he olivat kenraalin arvoisia.

Tämäkin Stalinin suunnitelma toimi: keskitysleirikomentajat ‒ samoin kuin vangitkin ‒ olivat innokkaita osoittamaan, että heidän tuomionsa oli ollut erehdys. Useat komentajista, mutta ei suinkaan kaikkia, siirrettiinkin kenraalien arvojoukkoon.

NKP:n politbyroo piti kokouksen 21.6.1941. Tuossa kokouksessa tehtiin arvatenkin paljon päätöksiä, mutta niistä vain neljä on tiedossa.

Ensimmäinen niistä oli varustaa puna-armeija M-13- ja BM-13-raketeilla, jotka myöhemmin tulivat tunnetuksi nimellä Katjuša. Toisella päätöksellä maan länsiosan viisi sotilasaluetta muutettiin virallisesti rintamiksi – siis ennen Saksan hyökkäystä.

Kolmantena tunnettuna asiana politbyroo asetti Stavkan, armeijan sodanaikaisen ylijohdon. Ja neljäntenä tunnettuna asiana kokous päätti asettaa armeijaryhmän korkeimman sodanjohdon reservin komentajaksi Neuvostoliiton marsalkka Semjon Budjonnyin. Reserviin varattiin seitsemän toisen hyökkäysaallon armeijaa.

Kokous jatkui myöhään yöhön. Žukov soitti Stalinille yöllä vasta perustetulta rintamalta ja kertoi, että jotain outoa on tekeillä.

Niin Stalin, Molotov, Andrei Ždanov kuin Lavrenti Berijakin kieltäytyivät uskomasta, että Saksa voisi hyökätä. Kielto ampua saksalaisia lentokoneita pidettiin voimassa ja ensimmäiselle hyökkäysaallolle ei annettu ammuksia. Varoitettiin provokaatioista.

Samaan aikaan Neuvostoliiton länsirajan molemmin puolin kaksi armeijaa teki täsmälleen samanlaisia valmisteluita. Komentajat siirtyivät komentopaikoilleen rajan tuntumaan, puna-armeija keskitti kaksi erittäin voimakasta ryhmittymää Bug-joen itärannalle, täsmälleen samoin kuin Saksa oli jo tehnyt toisella puolen jokea.

Molempien maiden ilmavoimat siirrettiin aivan rajan tuntumaan, molempien lentäjiä oli kielletty ampumasta vastapuolta ennen kuin lupa on annettu. Hitlerin komentopaikka oli lähellä Rastenburgia Itä-Preussissa, täsmälleen samalla leveyspiirillä, täsmälleen yhtä kaukana rajasta kuin Neuvostoliiton komentopaikka Vilnan lähellä.

Sotamarsalkka Wilhelm Keitel sanoi sodan jälkeen Nürnbergin oikeudenkäynnissä, että koko Saksan sota idässä oli puolustuksellista.

”Kevääseen 1941 mennessä ymmärsimme, että Neuvostoliiton massiivinen joukkojen keskitys rajalle oli hyökkäyksen valmistelua ja se asettaisi meidät äärimmäisen kriittiseen tilanteeseen. Sen takia hyökkäsimme”, sanoi Keitel.

Neuvostoliittolaiset kenraalit eivät ole piilottaneet samansuuntaisia näkemyksiään. Yleisesikunnan päällikkö, kenraali Semjon Ivanov kirjoitti muutaman neuvostohistorioitsijan kanssa sodan alkuvaiheessa, että Hitler ei pelkästään tehnyt puolustuksellista hyökkäystä, vaan myös kertoi, että se tapahtui tasan kaksi viikkoa ennen Neuvostoliiton suunniteltua hyökkäystä.

Lue muutkin osat:

Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä

Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin


Bolševikit panivat sodan alulle III – Hitlerin ”pelkääjä” purki puolustuslinjansa

Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei ole vaihtoehtohistoriaa, valitettavasti


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti