Odotan ratkaisuja, Ratkaisuja-blogi

 

”Lääkettä kestävyyden kipupisteeseen”, kirjoitti Suomen ympäristökeskuksen johtava tutkija Jari Lyytimäki helmikuun lopussa ja kysyi: ”Miksi Suomi ei ole jo saavuttanut kestävää kehitystä, vaikka edellytykset siihen ovat maassamme maailman parhaat?”

Lyytimäki sanoi jälkeenjääneisyydeksi sitä, että kestävää kehitystä ei ole saavutettu. Leimaa on vaikea ymmärtää. Muista maista emme ole jäljessä, niin että lienemme sitä vain Lyytimäen odotusten suhteen.

Lyytimäki kysyi syitä jälkeenjääneisyydellemme ja luetteli niitä. Tosin ne eivät ole syitä, vaan pikemminkin todisteita mahdolliselle jälkeenjääneisyydelle: ”Kansantaloutemme rouskuttaa materiaaleja eniten EU:ssa henkilöä kohden, luontomme köyhtyy, vaikka elonkirjon hupeneminen piti pysäyttää jo vuonna 2010.”

Sitten Lyytimäki kavensi kestämättömän kehityksen luontoperustan rapautumiseksi ja paljasti, että mitään yksittäistä syytä jälkeenjääneisyyteen ei ole. Sitten hän kuitenkin ilmoitti sellaisen: kestävää kehitystä ei haluta. Ja sen jälkeen toisen, lähes päinvastaisen: ongelmilta suljetaan silmät, niitä ei tunnisteta eikä niitä pidetä vakavina.

Ei tämä ainakaan päättäjien tai julkisuuden näkemys ole.

 

Lyytimäen ajattelussa kestävä kehitys on kuin paketti voita, josta jokainen voi sanoa, että riittääkö vai ei. Siitä ei kuitenkaan ole yhteistä näkemystä, miten kestävyyden määrää pitäisi mitata. Se olisi oleellista, jos kysytään, ”miksi Suomi ei ole saavuttanut kestävää kehitystä”.

Mitä sitten on? On lukuisia mittareita kestävälle kehitykselle ja jokaista mittaria kohti on lukuisia käsityksiä siitä, mitä mittarin pitäisi osoittaa, jotta asiat olisivat niin sanotusti hyvin.

Kysyin taannoisessa maa- ja metsätalousministeriön tiedotustilaisuudessa, että jos kävisi niin onnellisesti, että metsien luontokato onnistuttaisiin pysäyttämään, mistä me tietäisimme sen. Paikalla olleiden ministeriön ja Luonnonvarakeskuksen asiantuntijoiden puheiden perusteella ainoa oikea vastaus on, että emme mistään. Kestävän kehityksen suhteen tilanne lienee sama.

Jos siis sanoo, että Suomi ei ole saavuttanut kestävää kehitystä, se on vain – mahdollisesti asiantuntemuksen kautta arvoa saava – mielipide, joka muuten on jotakuinkin sama kuin minunkin mielipiteeni, jos sillä nyt on mitään merkitystä.

 

Lyytimäki kirjoittaa Suomen ympäristökeskuksen Ratkaisuja-blogissa, mutta ei hän kyllä mitään ratkaisuja tarjoa. Luonnonvarakeskuksessa kestävyysmittausten ongelma ymmärrettiin aiemmin, kun tutkijat Annika Kangas, Raisa Mäkipää ja Tuula Packalen kirjoittivat asiasta jo helmikuussa 2020.

Siitä on syntynyt hanke, jolla yritetään arvioida metsien käytön kestävyyttä. Hankkeesta on julkaistu viime joulukuussa Panu Halmeen johdolla kirjoitettu artikkeli Metsätieteellisessä aikakauskirjassa.

Hankkeessa muun muassa on luovuttu käsitteestä ”ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys”. Sen sijaan yritetään etsiä konkreettisia, mitattavia mittareita, joista on dataa. Lisäksi pitää olla käsitys siitä, mihin suuntaan mittarin ”lukemien” pitäisi kehittyä, jotta kestävyys lisääntyisi.

Tällaisia mittareita löytyy kuvaamaan esimerkiksi vesien, ilmaston, puuntuotannon ja lajien uhanalaisuuden tilaa.

Mutta yhtä, kaikenkattavaa kestävyysmittaria ei tälläkään tavalla löydy. Syy siihen on yksinkertainen: perimmiltään kestävyyden arviointi perustuu siihen, mitä itse kukin pitää hyvänä. Kyse on siis politiikasta, eikä tiede voi ratkaista poliittisia ongelmia.

Silti, paljon on sekin, jos tiedetään, mihin suuntaan kestävyyden eri osa-alueet todella kehittyvät.