”Lääkettä kestävyyden kipupisteeseen”, kirjoitti Suomen
ympäristökeskuksen johtava tutkija Jari Lyytimäki helmikuun lopussa ja kysyi: ”Miksi Suomi ei ole jo saavuttanut kestävää
kehitystä, vaikka edellytykset siihen ovat maassamme maailman parhaat?”
Lyytimäki sanoi jälkeenjääneisyydeksi sitä, että kestävää
kehitystä ei ole saavutettu. Leimaa on vaikea ymmärtää. Muista maista emme ole
jäljessä, niin että lienemme sitä vain Lyytimäen odotusten suhteen.
Lyytimäki kysyi syitä jälkeenjääneisyydellemme ja luetteli
niitä. Tosin ne eivät ole syitä, vaan pikemminkin todisteita mahdolliselle
jälkeenjääneisyydelle: ”Kansantaloutemme rouskuttaa materiaaleja eniten EU:ssa
henkilöä kohden, luontomme köyhtyy, vaikka elonkirjon hupeneminen piti
pysäyttää jo vuonna 2010.”
Sitten Lyytimäki kavensi kestämättömän kehityksen
luontoperustan rapautumiseksi ja paljasti, että mitään yksittäistä syytä jälkeenjääneisyyteen
ei ole. Sitten hän kuitenkin ilmoitti sellaisen: kestävää kehitystä ei haluta.
Ja sen jälkeen toisen, lähes päinvastaisen: ongelmilta suljetaan silmät, niitä
ei tunnisteta eikä niitä pidetä vakavina.
Ei tämä ainakaan päättäjien tai julkisuuden näkemys ole.
Lyytimäen ajattelussa kestävä kehitys on kuin paketti
voita, josta jokainen voi sanoa, että riittääkö vai ei. Siitä ei kuitenkaan ole
yhteistä näkemystä, miten kestävyyden määrää pitäisi mitata. Se olisi oleellista,
jos kysytään, ”miksi Suomi ei ole saavuttanut kestävää kehitystä”.
Mitä sitten on? On lukuisia mittareita kestävälle
kehitykselle ja jokaista mittaria kohti on lukuisia käsityksiä siitä, mitä
mittarin pitäisi osoittaa, jotta asiat olisivat niin sanotusti hyvin.
Kysyin taannoisessa maa- ja metsätalousministeriön
tiedotustilaisuudessa,
että jos kävisi niin onnellisesti, että metsien luontokato onnistuttaisiin
pysäyttämään, mistä me tietäisimme sen. Paikalla olleiden ministeriön ja
Luonnonvarakeskuksen asiantuntijoiden puheiden perusteella ainoa oikea vastaus
on, että emme mistään. Kestävän kehityksen suhteen tilanne lienee sama.
Jos siis sanoo, että Suomi ei ole saavuttanut kestävää
kehitystä, se on vain – mahdollisesti asiantuntemuksen kautta arvoa saava – mielipide,
joka muuten on jotakuinkin sama kuin minunkin mielipiteeni, jos sillä nyt on
mitään merkitystä.
Lyytimäki kirjoittaa Suomen ympäristökeskuksen Ratkaisuja-blogissa,
mutta ei hän kyllä mitään ratkaisuja tarjoa. Luonnonvarakeskuksessa kestävyysmittausten
ongelma ymmärrettiin aiemmin, kun tutkijat Annika Kangas, Raisa Mäkipää ja
Tuula Packalen kirjoittivat asiasta jo helmikuussa 2020.
Siitä on syntynyt hanke, jolla yritetään arvioida metsien
käytön kestävyyttä. Hankkeesta on julkaistu viime joulukuussa Panu Halmeen
johdolla kirjoitettu artikkeli Metsätieteellisessä aikakauskirjassa.
Hankkeessa muun muassa on luovuttu käsitteestä
”ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys”. Sen sijaan yritetään
etsiä konkreettisia, mitattavia mittareita, joista on dataa. Lisäksi pitää olla
käsitys siitä, mihin suuntaan mittarin ”lukemien” pitäisi kehittyä, jotta
kestävyys lisääntyisi.
Tällaisia mittareita löytyy kuvaamaan esimerkiksi vesien,
ilmaston, puuntuotannon ja lajien uhanalaisuuden tilaa.
Mutta yhtä, kaikenkattavaa kestävyysmittaria ei tälläkään
tavalla löydy. Syy siihen on yksinkertainen: perimmiltään kestävyyden arviointi
perustuu siihen, mitä itse kukin pitää hyvänä. Kyse on siis politiikasta, eikä
tiede voi ratkaista poliittisia ongelmia.
Silti, paljon on sekin, jos tiedetään, mihin suuntaan
kestävyyden eri osa-alueet todella kehittyvät.
Hyvä kirjoitus ratkaisemattomasta ongelmasta, kiitos.
VastaaPoista