Propelli haudalla

Tämmöinen jumalankieltäjä kuin minäkin olen, haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa niin sanottuja kristillisiä arvoja. Olen nimittäin sitä mieltä, esimerkiksi, että Neuvostoliitto romahti siksi, että se hylkäsi kristinuskon.

Lopun päältä kuvio on aika yksinkertainen. Ensin oli tsaari, joka oli paitsi maallisen vallan ylin, myös kirkon johtaja ja itse asiassa jumalan edustaja maan päällä.

Oleellista on kuitenkin tämä: tsaari ei ollut kaikkein ylin – hän oli vain jumalan edustaja. Oli siis myös jumala, joka oli tsaaria ylempänä.

Sitten tuli Josif Stalin, joka otti tsaarin paikan. Stalinin ideologiassa ei ollut jumalaa ensinkään. On vain loogista ajatella, että Stalinista tuli uusi jumala.

Venäläiset ottivat tämän valitettavan konkreettisesti. Vankileirien saaristossa oltiin aivan varmasti oikeusmurhan uhreja. ”Kunhan vain saisin asiani Stalinin tietoon, tämä korjattaisiin”, oli aikalaistodistajien mukaan vankileirien suosituimpia ajatuksia.

Myös neuvostoinsinöörit elivät kaikkivoipaisuudessa. Suunnitelmat kääntää Siperian joet eivät onneksi toteutuneet. Paljon koko maailmalle tärkeää kuitenkin ehdittiin tuhota, kuten kalaisuudestaan kuulu Aral-järvi.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun kuulin vapa-ajattelijoiden hankkeesta, missä otettiin vastaan raamattuja ja annettiin tilalle pornolehtiä. Ensi kuulemalta uutinen järkytti, jälkikuulemalta se järkytti enemmän.

Jos vapaa-ajattelijat ovat halunneet markkinoida aatteensa tyhjyyttä, he ovat onnistuneet hyvin. Mieleeni tulee neuvostoliittolainen hautausmaa, missä edesmennyttä lentäjää muistettiin propellilla. Minun haudalleni tällainen maailmankuva varmaan tuottaisi läppärin.

Pornohankettaan vapaa-ajattelijat perustelivat Helsingin Sanomissa otsikolla ”Vapaa-ajattelijoilla on oikeus provosoida”. Voi hyvänen aika, kenellä ei olisi! Mutta onko se järkevää, ei liene muljahtanut provosoijien mieleen ensinkään.

Kirjoittajien mukaan palaute sinällään kertoo, että hanke oli tärkeä. Loogisuutta ylistävältä liikkeeltä väite on kummallinen; kai nyt palautteen sisällölläkin on jotakin merkitystä.

Kirjoittajien mukaan on: heidän kampanjansa on verrattavissa siihen, missä uskovaiset ottavat vastaan pornolehtiä ja antavat tilalle raamatun. Näin vähäinen suhteellisuudentaju lyö ällikällä.

Eivätkö vapaa-ajattelijat ymmärrä, mitä kaikkea pornoon oikeasti liittyy – vaikka se yksityisenä harrastuksena olisikin hyväksyttävää.

Kirjoittajien mukaan ”yhteiskunnissa, joissa pornoon suhtaudutaan vapaamielisesti, tehdään vähemmän seksuaalirikoksia kuin pornoon kielteisesti suhtautuvissa”.

Entä sitten? Jo tilastotieteen alkeilla ymmärtää, että tästä ei voi päätellä syy-seuraussuhdetta.

Kyseessä on aika lailla vastenmielinen keino kaapata vapaamielisten yhteiskuntien todellisuus oman ideologian tueksi. Eivätkö vapaa-ajattelijat todellakaan kykene parempaan?

Lakia vapaa-ajattelijoiden hanke ei sentään rikkonut, mistä kerkeästi muistutettiin. Eikö sekin ole osoitus vapaamielisestä yhteiskunnasta? Salliihan se tällaisenkin hulluuden.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 14.7.2010.

Tulevaisuus on metsän

Metsäalasta puhutaan paljon, ja usein roskaa. Yksi suurimmista myyteistä on väite, että metsät olisi pantu kasvamaan puuta vain selluteollisuuden tarpeisiin.

Todellisuus on toisenlainen, vaikka ei mustavalkoinen. Lisäksi metsäteollisuuden painopisteet saattavat olla kääntymässä. Vaikka voi myös olla, että eivät olekaan.

Tätä nykyä 70 prosenttia puun myyntituloista tulee tukkipuun myynnistä. Metsäntutkimuslaitoksen mukaan puutuoteteollisuus myös työllisti massa- ja paperiteollisuutta enemmän: 31 000 ihmistä vuonna 2008, kun massa- ja paperiteollisuus työllisti 27 000.

Kun katsotaan, paljonko kymmenen miljoonan euron lisäys lopputuotteiden kysynnässä vaikuttaa työllisyyteen, puutuoteteollisuus pärjää vielä paremmin. Sahateollisuudessa lisäys on 31, vaneri- ja levyteollisuudessa 69 ja muualla puutuoteteollisuudessa peräti 72. Massa- ja paperiteollisuudessa vastaava luku on vain 24.

Kun katsotaan kokonaisvaikutusta koko arvoketjussa – siis työpaikkoja paitsi teollisuudessa, myös muilla toimialoilla, kuten kaupassa ja vastaavassa – suhteet ovat samankaltaiset.

Kymmenen miljoonan euron lisäys lopputuotteiden kysynnässä lisää sahateollisuuden luomia työpaikkoja koko arvoketjussa 33:lla, vaneri-. ja levyteollisuudessa 70:llä ja muussa puutuoteteollisuudessa 76:lla.

Massa- ja paperiteollisuudessa vastaava luku on 28.

Tästä ei kuitenkaan pidä päätellä, että massa- ja paperiteollisuus olisi arvotonta. Katsotaan vaikka arvonlisää – mikä tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin teollisuudenalojen tuottamaa osuutta bruttokansantuotteesta.

Vuonna 2008 massa- ja paperiteollisuuden tuottama arvonlisä oli 3401 miljoonaa euroa, kun puutuoteteollisuuden arvonlisä oli 1248 miljoonaa euroa. Myös ulkomaankaupassa ero oli suuri: puutuoteteollisuus tuotti vientituloja 2493 miljoonaa euroa, kun massa- ja paperiteollisuus tuotti peräti 8894 miljoonaa euroa.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Ainakin sitä, että metsäteollisuus ei ole lähtenyt tästä maasta mihinkään – ei myöskään massa- ja paperiteollisuus.

Mielenkiintoisempaa kuitenkin on, millä keinoin nämä teollisuudenalat oikein aikovat selviytyä. Yksi vastaus löytyy Elinkeinoelämän keskusliiton investointitiedusteluista. Niissä metsäteollisuus on ollut – läpi kaikkien lamavuosien – Suomen suuri investoija, ja aikoo olla sitä tulevaisuudessakin.

Massa- ja paperiteollisuus on investoinut paljon uusien tuotteiden luomiseen. Tuloksiakin on, ja alan vaikuttajat arvioivat, että biojalostamoiden tavoitteena olevaa tuotetta, biopohjaista muovia voidaan tuottaa teollisessa mittakaavassa kannattavasti viimeistään vuonna 2020.

Ehkä Suomessa, jos poliitikot suovat, mutta jossakin kumminkin.

Myös puutuoteteollisuus on päättänyt ottaa tulevaisuutensa omiin käsiinsä. Rakentamismääräyksistä on toki aiheellista ruikuttaa, mutta sillä ei ratkaista tulevaisuutta.

Tutkimus alan toimintamallien kehittämiseksi on viimeinkin alkamassa. Siitä, jos mistä, voi tulla kotimaallemme uusi Sampo – ellei se jo ole sitä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.6.2010.

Kakarat äänestämään!

Että ei jäisi epäselväksi: ainakaan minusta ei olisi ollut äänestämään 16-vuotiaana. Olen todellakin sitä mieltä, että olin siihen aivan liian lapsellinen.

Mutta nythän ajatellaan, että lapset ovat paljon fiksumpia kuin ennen. Ja ovatkin he, mutta ovatko siinä mielessä.

Minusta on suorastaan häikäisevää se, kuinka paljon parempaa esimerkiksi kielten opetus nykykoulussa on, verrattuna siihen, mistä minä sain kärsiä. Niin sanottujen reaaliaineiden opettajien aktiivisuus hämmentää – miksi minulla ei ollut tällaista!

Toisaalta minulla oli oma ja kaveripiirin aktiivisuus. Haastoimme jatkuvasti, johdonmukaisesti ja systemaattisesti porvarilliselle maailmankatsomukselle omistautuneita – esimerkiksi – historian ja uskonnon opettajiamme.

Joskus pärjäsimme, joskus emme, mutta aina ajattelimme olevamme muita viisaampia. Kysymys kuitenkin kuuluu, antavatko nykyisen koulun menetelmät paremmat eväät itsenäiselle äänestämiselle kuin entisen.

Se, että äänestysikärajaa halutaan alentaa, ei kuitenkaan todellisuudessa ole millään tavoin kytköksissä 16-vuotiaiden äänestyspätevyyteen. Jos olisin ikävä, sanoisin, että päinvastoin.

Vihreät ja vihreä oikeusministeri ajavat asiaa siksi, että he olettavat nuorten kannattavan vihreitä. Toinen perustelu on, että äänestysikärajaa alentamalla saataisiin nostettua äänestysaktiivisuutta. Perustelu on äärimmäisen absurdi.

Jos meillä siis on vanhemmissa ikäluokissa porukkaa, joka ei – ehkä fiksuuttaan – jaksa äänestää, se halutaan nyt korvata nuoremmilla, jotka jaksavat, jos jaksavat. Demokratiaa edistäisi siis se, että 40-vuotias ei-äänestävä jätetään yksin ja tilalle otetaan 16-vuotias, joka toivottavasti äänestää.

Kyse on siis siitä, että jos meillä on välinpitämätön kansa, vaihdetaan se. Että tällaista demokratiaa.

Jos äänestysaktiivisuutta todella halutaan lisätä, minulla on hyvä ehdotus. Se on niin hyvä, että kukaan ei ole sitä hyväksynyt. Eivät edes näennäisen innostuneet politiikan toimittajat, tuo demokratian populismilla kuopannut ammattikunta.

Esitän, että eduskunnassa olisi edelleen perustaltaan 200 kansanedustajaa. Todellinen kansanedustajien määrä kuitenkin määräytyisi äänestysprosentin mukaan.

200 kansanedustajaa valittaisiin vain, jos äänestysprosentti olisi 100. Jos se olisi 70, kansanedustajia valittaisiin 140. Jos prosentti olisi 50, kansanedustajia olisi vain 100.

Menettelystä olisi lukemattomia hyötyjä. Tärkeimpänä niistä politiikkaan tulisi todellista tulosvastuuta, kun puoluetuki edelleen määräytyisi kansanedustajien määrän mukaan. Puolueille tulisi todellinen intressi saada äänestysprosentti korkeammaksi.

Varmaan systeemissä olisi huonotkin puolensa, joskaan minä en ole niitä keksinyt. Olen yrittänyt, mutta työ on ollut toivotonta, koska kukaan ei ole kommentoinut ajatustani millään tavoin.

Ehkä tympeä kyynisyys osoittaa ajatuksen hyväksi. Kaikesta päättäen se ottaisi kaikilta pois sopivalla tavalla, mutta toisi kuitenkin niin sanotulle kansalle lisää todellista valtaa – kuinka vastenmielistä!

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.7.2010.