Totta Venäjästä

Yleisradion entisen Moskovan-kirjeenvaihtajan Anna-Lena Laurénin kirja ”Hulluja nuo venäläiset” toi mieleeni varjonyrkkeilyn Venäjän-puun tulleista. Tuntuu, kuin suomalaiset keskustelisivat venäläisten kanssa ilman että venäläiset ovat lainkaan mukana.

Suomalaisten argumentit olivat tästä, mutta eivät ollenkaan venäläisten maailmasta – luultavasti ne olivat venäläisten mielestä täysin toisarvoisia.

Monet ovat ihastelleet, kun Laurén on tehnyt sitä mitä kirjeenvaihtajan kuuluukin tehdä: tutustunut kohdemaahan ja sen kansaan. Uutta kirjassa on, että sen on kirjoittanut toimittaja – eivät he ole tavanneet puhua tällaisia Venäjästä. Kun esimerkiksi kansalaisaktivistit ovat sanoneet saman useinkin, heidät on oitis leimattu Venäjän vihaajiksi.

Sanoneet siis minkä? Esimerkiksi sen, että Venäjän hallitus ei välitä tuon taivaallista maan hyvinvoinnista. Suomessa tällaista pidetään Venäjä-vastaisuutena – olkoonkin että venäläiseksi mielipiteeksi tällainen olisi vielä aika lievä.

Jos asiaa uskallettaisiin pitää faktana, suomalaiset eivät olisi vedonneet esimerkiksi siihen, että puutulli syöksee kymmenet tuhannet karjalaiset köyhyyteen. Ei venäläinen ministeri siihen ajattele kuin että entä sitten.

Sekään ei ole pelkkä asenne, että Venäjä ottaa vakavasti vain ne, joilla on sekä voimaa että tahtoa käyttää voimaansa. Venäjällä esimerkiksi ei ymmärretä vaatimuksia, että maan ulkopolitiikan pitäisi olla rakentavaa. Maan yleinen mielipide on, että sen pitääkin olla aggressiivista.

Toki puutullikeskustelijoissa oli yksi, joka tunsi pelin hengen. Paavo Väyrynen ehdotti liikenneongelmien ja puutullien koplaamista. Hänet naurettiin ulos, Suomessa.
Parempi olisi ollut ehdottaa kaasuputken koplaamista – tai edes jotakin, sillä se, ettei koplata mitään, osoittaa venäläisten mielestä tahdon puutetta.

Ympäristöministeri Paula Lehtomäeltä kysyttiin, aikooko Suomi ottaa Itämeren suojelukomissiossa esille väitteet venäläisten 1990-luvun ydinjätedumppauksesta Itämereen. Ei aikonut, koska se ”pilaisi tunnelman”.

Tavoite on siis ”tunnelman” ylläpito. Se ei eroa paljonkaan siitä, millä Viron valtiojohto tuhosi maansa vuosina 1939–40.

Suomi olisi voinut vaatia, että Euroopan unioniin tuotavien tuotteiden puuraaka-aine on tuotettu samoilla normeilla kuin unionissakin. Mutta tätä metsäsuurvallaksi itseään sanova Suomi ei halunnut, koska ”ei Suomi voi muiden asioihin vaikuttaa”.

Koska tullit oli suunnattu kaikkiin Venäjän-puun tuontimaihin, Suomi olisi voinut pyrkiä yhteiseen politiikkaan niistä suurimman, eli Kiinan kanssa. Tämä olisi ollut sitä vahvaa ja globaalia politiikkaa, mistä paljon puhutaan – siis puhutaan. Ei vain tainnut tulla mieleen.

On Laurénin kirjassa puutekin. Kun oikein mainitaan, että kirjan venäjänkielisten nimien kirjoitusasu on tarkistettu, olisi luullut, että se on virheetön.

Tiedoksi kustantajalle: Ukrainan pääkaupunki on suomeksi Kiova, ei Kiev, ja se Vienanmeren rantakaupunki ei ole suomeksi Kandalakša, vaan Kantalahti.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.3.2010.

Olin pessimisti, vaikka olinkin optimisti

Kirjoitin tälle palstalle 15. maaliskuuta 2010 (Joka härjillä kyntää…) maa- ja metsätalousministeriön seminaarista, jossa käsiteltiin talouskriisin ja metsäalan murroksen vaikutusta kansalliseen metsäohjelmaan.

Seminaarissa luonnonsuojeluryhmä oli ainoana kaikista ymmärtänyt, että metsäala on vaarassa menettää laajan yhteiskunnallisen tukensa, koska alan taloudellinen merkitys vähenee ja sen seurauksena myöskään poliitikot eivät enää pidä alan tukemista tärkeänä. Ryhmä päätteli, että pitäisi pyrkiä tukimuotoihin, jotka eivät ole riippuvaisia valtion budjetista.

Arvelin, että ryhmän johtopäätös tullaan rajoittamaan suojeluasioihin, koska sen keksi luonnonsuojeluryhmä – olkoonkin, että hyväksyttävyyden väheneminen olisi koko alan ongelma.

Vaikka olinkin pessimisti, olin optimisti. Kävi vielä pahemmin kuin olin ennustanut.

Tällä viikolla ilmestyneessä metsäpolitiikan uutiskirje Kävyssä maa- ja metsätalousministeriö kertoo, millaisia suosituksia konsultti – Itä-Suomen yliopistoon kuuluva Metsäalan ennakointiyksikkö – on kansallisen metsäohjelman kehittämiseksi kehittänyt.

Suosituksissa ”vahvistetaan Kansallisen metsäohjelman profiloitumista ja selkeytetään tavoitteita", "lisätään Kansallisen metsäohjelman joustavuutta toimintaympäristön muutoksille”, ”selvitetään”, miten lukuisien eri tahojen ”sitoutumista Kansallisen metsäohjelman toteutukseen voidaan parantaa” ja ”vahvistetaan kansainvälisen metsäpolitiikan yhteistyön vaikuttavuutta Kansallisen metsäohjelman tavoitteiden saavuttamiseksi”.

Konkretiaa on siis vältetty viimeiseen asti esimerkiksi sanavalinnoilla, jotka sitovat mahdollisimman vähän, ja rakentamalla toisilleen alisteisten sanojen ketjuja niin pitkälle, että ”sitoumusten” sisältöä ei oikein pysty edes ymmärtämään.

Mukana on kyllä yksi konkreettinenkin suositus, mistä viimeistään näkee, että paperi on konsultin tekemä: "Käynnistetään ajatushautomo-hanke (think-tank), jonka tehtävänä on ideoida, arvioida ja ehdottaa… markkinaehtoisuuteen perustuvia ja muita toimintamalleja” kansallisen metsäohjelman tueksi.

Onneksi ajatushautomo on kuitenkin tarkoitettu määräaikaiseksi – sitähän sana ”hanke” tarkoittaa. Tai sitten on vain eksytty itse kehiteltyyn puppusanaviidakkoon ja käytetty vahingossa sanaa, jonka merkitys on päinvastainen kuin tarkoitettiin.

Olin siis optimisti: hyväksyttävyyden turvaamista ei rajattu suojeluasioihin, vaan jätettiin kokonaan pois. Lisäksi päätös näyttää olevan tietoinen, sillä ajatushautomoa perustellaan nimenomaan sillä vaaralla, minkä luonnonsuojelutyöryhmä ennusti: valtion tuen hupenemisella. Ajatushautomo kun pyrkii luomaan malleja juuri tätä tilannetta varten.

Ministeriö ei siis halua tehdä mitään säilyttääkseen metsäalan tuen, vaan se haluaa sopeutua alenevaan tukeen. Strategia sekin.

Jotta ympyrä olisi täydellinen, luonnonsuojeluryhmän ennuste toteutuu jo. Valtiovarainministeriö tiedotti eilen, ettei se katso enää tarpeelliseksi tukea liikenneinvestointeja ainakaan metsäteollisuuden kuljetustarpeiden vuoksi. Tämä on selvä muutos aikaisempaan, ja sitä perustellaan epäluulolla metsäteollisuuden tarpeiden tärkeydestä.

Koskaan valtiovarainministeriö ei ole näin suoraan ja julkisesti epäillyt metsäalan arvioita esimerkiksi raakapuun kuljetustarpeesta. Syyksi se mainitsee tehtaiden ja tuontipuun alasajot sekä energiapuun lisääntyvän kuljetustarpeen. Ministeriö suorastaan tyrmää alan näkemyksen raakapuun kuljetusmatkojen pitenemisestä ja varoittaa virheinvestoinneista.

Tulevaisuustyö onnistui siis jälleen hylkäämään nekin vaihtoehdot, jotka jo nykyisyys näyttää oikeiksi. Tästä jatketaan, mutta onko tästä hyvä jatkaa?

Entä jos kuitu on tukkia kalliimpaa?

Miesmuistista irvaillaan usein, että se ulottuu korkeintaan kolmen vuoden päähän. Metsäsektorilla se ei taida olla näinkään pitkä.

Vielä kolme vuotta sitten metsäsektorin tilanne oli tykkänään toinen kuin nyt. Selvimmin se näkyi puun hinnassa ja sen huimassa kysynnässä.

Sitten tuli kaksi muutosta, jotka ovat niin sanotussa keskustelussa sekoittuneet täysin: maailmanlaajuinen talouskriisi ja metsäteollisuuden rakennemuutos. Kummankaan lopputulosta ei voi tietää, vaikka voikin veikata, että talouskriisi päättyy aikanaan.

Vuotta 2007 ei muista enää kukaan. Puun tarve on muka pysyvästi laskenut. Silti jotakuinkin kaikki pitkän aikavälin kehityskulut niin metsäalalla kuin ympäristöongelmien ja luonnonvarojen käytön suhteen puhuvat täsmälleen päinvastaisesta.

Metsätuotteista erityisesti puu on muuttumassa pysyvästi niukkuustuotteeksi. Tämän luulisi olevan merkittävä seikka, mutta silti se unohdetaan jokseenkin aina.

Esimerkiksi vuosi sitten julkistettu vihreiden metsäohjelma oli kovasti katsovinaan metsiä uudella tavalla. Silti se perustuu kokonaisuudessaan 2000-luvun alun trendien suoraviivaiseen jatkamiseen, mikä vanhensi ohjelman jo ennen sen julkaisua.

Meillä puhutaan tulevaisuuden biotaloudesta, mutta unohdetaan, että ainakin Suomessa sen tärkein raaka-aine on metsien puu. Sanotaan, että sille ei enää ole käyttöä, vaikka teollisuuden kapasiteettia ei ole ajettu alas kuin sen verran, että se juuri ja juuri vastaa kadonnutta Venäjän-tuontipuuta.

Kaikki suuret metsäteollisuusyritykset vievät eteenpäin biojalostamohankkeitaan. Itsepintaisesti ajatellaan, että niiden päätuote tulee olemaan biodiesel, ikään kuin tällaisen bulkin varaan kannattaisi tehdä mitään suurempia suunnitelmia.

Harha seuraa toistaan. Niinpä jo kahden biojalostamon tuotannon arvellaan riittävän maan tarpeisiin – ikään kuin metsäteollisuus olisi koskaan tyytynyt kotimarkkinoihin. Ja varsinkaan nyt, kun on aivan selvästi sanottu, että lopullisena tavoitteena on muovien ja muiden biomateriaalien valmistaminen.

Elleivät poliitikot tuhoa biojalostamoiden toimintaedellytyksiä, meillä tehdään kymmenen vuoden kuluttua teollisessa mittakaavassa muovia puusta. Silloin puun kysynnälle ei ole ylärajaa.

Siitä seuraa, että puun hinta nousee, ja todennäköisesti paljon. Koska suojelusta maksetaan käypä korvaus, myös suojelun hinta nousee.

Entä jos biojalostamon kyky maksaa puusta on parempi kuin vaikkapa sahan? Se veisi pohjan hyvänlaatuiseen tukkipuuhun tähtäävältä metsätaloudelta – kun suurimmat rahat saisi nykymitassa keskenkasvuisesta puusta.

Metsien rakenne ja metsämaisemat muuttuisivat täysin. Merkittävä osa metsäosaamista ja -teknologiaa muuttuisi tarpeettomaksi. Jos vauhdittajana olisi vaikkapa 40-vuotiaasta puusta maksettava, nykytukkiin verrattuna kolminkertainen kuutiohinta, muutokseen olisi äärimmäisen vaikea vaikuttaa millään keinoin.

Tulevaisuustyötä ei metsäalalta puutu. Silti vielä ei ole nähty sitä, että biotalouden esiinmarssi otettaisiin kokonaisuudessaan huomioon.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 17.2.2010.

Tutkijoita on kiusattu ennenkin

Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto kuuluu sanoneen, ettei hän ole löytänyt Suomen tieteenhistoriasta vakavampaa uhkailua kuin maahanmuuttotutkijoiden kohtaamat asiattomuudet verkossa. Väite on hämmästyttävä: eikö kansleri tiedä, vai eikö hän välitä.

Kansleri näyttää menevän siinä junassa, missä häirintä nousee valtakunnanuutiseksi vasta sitten kun sitä tekevät yleisesti ”pahiksiksi” hyväksytyt rasistit ja sen kohteena ovat yleisesti ”hyviksiksi” hyväksytyt maahanmuuttotutkijat. Toisaalta tämä juna ei ole aiemmin edes viheltänyt sillä asemalla, missä kiusaajat ovat olleet ”hyviksiä” ja kohteet ”pahiksia”.

Näinköhän sitä rasismia vastaan taistellaan, että suvaitaan muilta se mikä rasisteilta kielletään?

Ihmisiä on osattu ja osataan pilkata ilman verkkoakin. Esimerkiksi puhelinhäirintä ei ole näkyvää eikä siitä ole helppo hankkia todisteita. Toisaalta se on paljon henkilökohtaisempaa.

Verkossa kiusaamisen näkevät muutkin. Toisaalta kiusanteko on paljon helpompi kestää verkossa kuin esimerkiksi kotipuhelimessa.

Kun puhelin soi, siihen on tapana vastata. Puhelinkeskustelu on hyvin henkilökohtainen ja uhriksi voi joutua kuka hyvänsä kohteen lähimmäinenkin – mikä on usein myös tarkoitus.

Esimerkiksi metsäaktivistit ovat viime 20 vuoden ajan harjoittaneet ajoittain todella törkeää puhelinhäirintää. Edesmennyt pitkän linjan metsäntutkija Kullervo Kuusela oli yksi suosituimmista kohteista. Kiusanteko ei jäänyt vaille vakavia seurauksia, vaikka Kuusela itse lieneekin kärsinyt siitä vain välillisesti.

Kiusanteko myös tehoaa: tiedän lukuisia tutkijoita, jotka eivät suostu puhumaan julkisuudessa, koska heidän viestinsä ei sovi metsäaktivisteille ja he tietävät, mitä sellaisesta seuraa. Se vaikuttaa julkisuuteen, jonne ympäristöjärjestöjen näkemyksiä myötäilevillä tutkijoilla taas on harmiton pääsy.

Itse tiedän, millaisen röykytyksen toimittaja voi saada niskaansa, jos linja ei miellytä. Se ei ainakaan lieventynyt, kun siirryin metsäalalle. Sähköpostistani olen saanut lukea mitä mielikuvituksellisinta herjaa niiltä, jotka samaan aikaan esiintyvät tiedotusvälineissä sivistyneinä haastateltavina.

Absurdeinta on, että myös haastatteluita tehneet toimittajat ovat usein lukeneet saman roskan samoilta verkkosivuilta. Huono käytös ei näyttäisi olevan este julkisuudelle, ellei se ole jopa suosituskin.

Mutta eihän metsäaktivismi ole tässä suhteessa mitään eläinoikeusaktivismin rinnalla. Koe-eläimiä käyttäneitä tutkijoita on pahoinpidelty, heidän henkilökohtaistakin omaisuuttaan on tuhottu, heidän koteihinsa on tunkeuduttu ja heidän kotiensa liepeillä on pidetty jatkuvaa, myös perheenjäseniin kohdistuvaa mielenosoitusta.

Monia näistä teoista on tehty myös Suomessa. Niiniluodon lausunto on omituinen nimenomaan siinä valossa, että tällainen toiminta on tuotu myös julkisuuteen. Eikö kansleri seuraa julkisuutta, vai eikö hän välitä?

Takavuosina olin erään turkisalan työntekijän 50-vuotispäivillä. Juhlat keskeytyivät, kun aidan taakse kertyi aktivisteja, jotka huusivat päivänsankarin nimeä yhdistettyinä vastenmielisiin, typerimmillään alatyylistä seksuaalisuutta tihkuneisiin iskulauseisiin.

Paikalla oli myös kansanedustajia, jopa vihreitä. Hekin kauhistuivat, mikä oli mielenkiintoista: heille oli tällaisesta toki kerrottu monet kerrat, mutta he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, miltä tuntuu olla tällaisen toiminnan kohde.

Sittemmin ministeriksikin päätynyt vihreä huudahti, että tässähän käydään perustuslailla turvattujen oikeuksien kimppuun. Joku saattoi kuvitella, että havainnosta voisi seuratakin jotakin.

Niin seurasikin: unohdus.

Faktoja Finncommista

Silmiini sattui käyntikorttikokoa oleva taitettu esite, missä Finncomm Airlines otti kantaa lentoliikenteen osuuteen kasvihuoneilmiön kiihtymisessä otsikolla ”Faktoja ilmailusta ja ympäristöstä”. Faktaakin esitteestä löytyy, mutta vain siteeksi.

Vähintäänkin väärin tulkiten, ellei vastoin parempaa tietoa on esitetty väite, jonka mukaan metsien hakkuut aiheuttavat 24 prosenttia maailmanlaajuisista hiilidioksidin päästöistä. Lähteeksi mainitaan yhdysvaltalainen, ympäristöjärjestöjen tukema World Resources Institute. Näin ylimalkaisesti ilmoitetusta lähteestä on kuitenkin mahdoton löytää väitteelle vahvistusta.

Esitteen taustalla on kaupallisten lentoyhtiöiden perustama Air Transport Action Group. Sen verkkosivuilta löytyy paljon tietoa, mutta valitettavasti se on ristiriidassa ylläkuvatun, Finncommin väitteen kanssa.

Sen mukaan se onkin sähkön tuotanto, joka tuottaa 24 prosenttia maailman kasvihuonekaasujen päästöistä. Metsien hakkuista siellä ei puhuta mitään, sen sijaan sanotaan, että maan käytön muutokset aiheuttavat maailman kasvihuonekaasujen päästöistä 18 prosenttia.

Muualta tiedetään, että tämä tarkoittaa metsäkatoa. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä metsätalouden tai -teollisuuden kanssa.

Todellisuudessa maailmasta kaadetusta puusta puolet kaadetaan polttopuuksi. Tämä puunkäyttö johtaa usein – mutta ei aina – myös metsäkatoon, kun uutta metsää ei istuteta tilalle.

Siellä taas, missä metsiä käytetään eniten metsäteollisuuden tarpeisiin, metsäala yleensä kasvaa. Näin on Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, nyt jo Kiinassakin.
Finncommissa ei taideta ymmärtää, mitä tarkoittaa uusiutuva luonnonvara. Kerrottakoon siis: kun käyttää uusiutuvaa luonnonvaraa, sen tilalle kasvaa vähintään vastaava määrä uutta, samanlaista luonnonvaraa.

Jos esimerkiksi kestävästi kasvatetun metsän puuta polttaa, poltetun puun tilalle kasvaa vastaava määrä uutta, joka sitoo poltossa ilmakehään vapautuneen hiilen. Näin ilmakehän hiilimäärä ei kasva.

Lentoliikenteen käyttämä maaöljypohjainen kerosiini taas ei ole uusiutuva, vaan ehtyvä luonnonvara. Sitä kun käyttää, tilalle ei tule uutta. Samalla kerosiinin poltossa ilmakehään päässyt hiili kiihdyttää kasvihuoneilmiötä koko määrällään.

Niinpä, kun Finncomm ilmoittaa esitteessään, että ”metsienhakkuiden takia ilmakehään pääsee yhtä paljon hiilidioksidia 24 tunnissa kuin 8 milj. ihmistä lentäisi Lontoosta New Yorkiin”, kyseessä on tyylipuhdas puolitotuus, joka perustuu – tarkoitukselliseen? – käännösvirheeseen.

Lähteeksi mainitussa Independent-lehden 14.5.2007 julkaistussa jutussa ei nimittäin puhuta metsienhakkuista, vaan käytetään englanninkielistä sanaa ”deforestation”, joka tarkoittaa metsäkatoa. Kestävät metsänhakkuut taas eivät lisää ilmakehän hiiltä vähääkään, vaan usein jopa vähentävät.

Esimerkiksi Suomen metsien puumäärä on noussut 1950-luvun alun 1500 miljoonasta nyt yli 2100 miljoonaan kuutiometriin. Se tarkoittaa, että metsätalous on poistanut ilmakehästä hiilidioksidia kaikkiaan 880 000 tonnia. Metsätalous on siis tällä määrällä korjannut niitä vahinkoja, mitä muut liiketoiminnan alat, kuten lentoliikenne, ovat ilmakehälle aiheuttaneet.

Mutta mikä ihmeellisintä, samana aikana metsistä on hakattu teollisuuden tarpeisiin 3300 miljoonaa kuutiometriä puuta. Tätä kutsutaan kestäväksi luonnonvarojen käytöksi.
Finncommissa kannattaisikin ehkä miettiä, onko pitkällä kantamalla järkevää peitellä omia ympäristöongelmiaan levittämällä perättömiä tietoja muista.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 3.1.2010.

Nokiasta uuteen etupajulaan

Jos suomalaisessa keskustelussa joskus vielä heitellään mitään niin tympeää kuin tarvetta löytää uusia nokioita, pitäisin sitä suurena ihmeenä. Säännönmukaisesti heittelijät eivät käsitä, mitä sen ensimmäisenkään tekeminen on vaatinut.

Muistan oikein hyvin sen avoimen pilkan, mikä kohdistettiin 1980-luvulla Oulussa aloitettua työtä kohtaan. Tarkoituksena oli rakentaa suomalainen piilaakso, ja sitä tehtiin kaikkialla: yrityksissä, kaupungin virastoissa, yliopistolla, asiaa varten perustetuissa kehitysyhtiöissä, lähialueen kunnissa.

Kylmäksi se ei jättänyt ketään, mutta annas olla, kun tuli lama. Heti sanottiin, että olikohan tuo nyt vaivan väärti. Samalla tavalla osattiin pilkata Venäjän-tuontipuulla rakennettua hyvinvointia – mutta vasta kun teollisuus oli saatu ajettua alas.

Ei siis ole ihme, että nykyään tulevaisuuden nokiaksi kelpaa mikä vain ajatus. Viimeksi katselin TV1:n Puoli seitsemän -ohjelmaa 26.11., missä suomalaisen koulujärjestelmän piti oleman uusia nokia.

Ohjelmaosuudessa ei ollut järjen häivää. Toimittajan sekavassa mielessä satavarma taloudellinen menestys yhdistyi ”brändäykseen”, josta hän ei ymmärtänyt muuta kuin sen, että ”brändäystä” tekevät mainostoimistot.

Niinpä kiireen vilkkaa mainostoimistoon, jonka kanssa aletaan ”brändätä” suomalaista koulujärjestelmää. Mainostoimistolle TV1:n ohjelma oli tietenkin ilmainen mainos, niin että power pointtia syntyi hyvin.

Mainostoimistosta toimittaja riensi opetuksen asiantuntijan pakeille leveilemään, että ”olemme tuolla telkkarissa brändänneet koulujärjestelmän, tässä saatte sen ilmaiseksi käyttöönne”. Siinä vaiheessa vaivautuneisuus levisi kotikatsomosta toisellekin puolelle ruutua.

Kertaakaan ei tuotu esiin, miten ja kenelle koulujärjestelmän brändäys voisi tuottaa – mikä kai on vanhankin nokian idea.

Tiedetään, että suomalaisen koulujärjestelmän perään on ”kysyntää”. Mutta tarkoittaako se, että joku ostaisi meiltä jotakin, ja jos, niin mitä?

Minäpä kerron: jos vaikka sata maata ostaisi kukin vaikkapa kymmenen konsultin määräaikaisen työn, siitä syntyisi työpaikka vähäksi aikaa jopa peräti tuhannelle.

Niin että pieniä ovat uudet nokiat joulukaloiksi. Varsinkin kun paras kuulemani selvitys suomalaisen koulujärjestelmän paremmuudelle on se, että meillä on niin vähän maahanmuuttajia. Brändättäisiinkö tällä, kenties?

Oli siis aihetta iloon, kun Kauppapolitiikka-lehti (5/09) kävi käsiksi ”unelmien vientituotteeseen”. Jutussa Suomen Pankin Pekka Sutela listasi uuden nokian edellytyksiä – mutta ei, luojan kiitos, tällä nimellä.

Sutelan mukaan se voisi liittyä tietojärjestelmiin, joita tarjottaisiin esimerkiksi julkiselle sektorille, kuten terveydenhuoltoon. Niitä tarvitaan, ja kun ne myyty, niiden huolto voisi pitää Suomen maailmantalouden etupajulassa. Eettistäkin toiminta saattaisi olla, ja ympäristöystävällistä.

Suurin ongelma kuitenkin on, että meidän omat järjestelmämme ovat toistaiseksi suurin piirtein kivikaudelta – eikä maailmalle oikein voi ponnistaa muualta kuin kotoa. Sen lisäksi pitäisi ymmärtää muitakin kuin tätä meidän takapajulaa, mihin toki saisi Sutelan mukaan apua esimerkiksi Maailmanpankista ja paikallisista kehityspankeista.

Silti kiinnostaa, miksi tällaiset ajatukset eivät jo nyt ole todellisuutta, sillä onhan niitä ajanut jo vuosikausia niinkin vaikutusvaltainen taho kuin Sitra. Ehkä siksi, että tässäkin vaaditaan työtä, ja edelläkävijyyttä.

Sellaisella saattaa tässä maassa saada mainetta, mutta korkeintaan jälkikäteen eikä useimmiten silloinkaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.1.2010.

Joka härjillä kyntää…

Metsäministeriö järjesti tammikuun puolivälissä seminaarin otsikolla Talouskriisin ja metsäalan murroksen vaikutus kansallisen metsäohjelman toteutukseen. Aihe nosti mieleen erään kysymyksen.

Jos mitään olen ymmärtänyt, kansallinen metsäohjelma on politiikkaohjelma. Politiikan tarkoitus taas on vaikuttaa yhteiskuntaan.

Jos me siis haluamme tietää, onko metsäohjelmalla ollut merkitystä, eikö meidän pitäisi päinvastoin miettiä sitä, miten ohjelma on vaikuttanut, vaikka nyt metsäalan murrokseen tai talouskriisiin?

Tai metsäpolitiikkaan. Vaikka ohjelma ja seminaari kumpikin korostivat esimerkiksi metsäyrittäjyyden kannustamista, ensimmäinen seminaarin jälkeen lukemani lehtijuttu kertoi, että ministeriö on kolminkertaistanut metsänhoitomaksusta vapautumisen hinnan.

Metsäyrittäjyyttä tämä suorastaan estää. Lieneekö ohjelman vaikutus siis suurensuuri edes metsäpolitiikkaan?

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Esimerkiksi metsäsektorin kilpailukykyä pohtineen ryhmän puheenjohtaja, ministeriön metsäneuvos Marja Hilska-Aaltonen sanoi, että metsätaloutta on tuettu 81 vuotta, ja saatu aikaan valtavasti puuta.

Kiltteyttäni sanon tuota vain suuruudenhulluksi. Minusta ministeriössä kannattaisi istua alas ja miettiä, mitä metsissä tapahtuisi, jos meillä ei olisi metsäpolitiikkaa ollenkaan. Väitän, että aika paljon kuitenkin.

Seminaari ja sen taustalla ollut asiantuntijatyö oli organisoitu niin kuin on ollut tapana jo dinosaurusten ajoista alkaen. Kaikesta uusia elinkeinoja ja tuotteita koskevasta kohkaamisesta huolimatta ministeriö jakaa edelleen metsäelinkeinot vuohiin ja lampaisiin – ikään kuin yhdestä saatava hyvinvointi olisi arvokkaampaa kuin toisesta, ikään kuin eri metsäelinkeinot todella voisi sovittaa yhteen tällä tavalla.

Niinpä luonnontuotealat ja yhä hämmentävämmin myös matkailu käsiteltiin samassa työryhmässä harrasteluksi ymmärrettyjen virkistyskäytön ja kulttuurin kanssa. Metsätalous ja -teollisuus taas olivat omassa A-ryhmässään.

Myös osaaminen ja hyväksyttävyys käsiteltiin samassa ryhmässä, kauan sitten opitulla mutta koskaan perustelemattomalla tavalla. Dinosauruslogiikalla se johti siihen mihin aina ennenkin: hyväksyttävyydelle oli ryhmätyön esittelyssä varattu yksi noin 30 seinäkuvasta.

Ainoa uusi oivallus tuli metsien monimuotoisuutta käsitelleestä ryhmästä. Täydellisen yllättävästi juuri luonnonsuojelun asiakseen saanut ryhmä oli ensinnä ymmärtänyt, että alalla on yhteiskunnan tuki. Sen menettäminen on kuitenkin vaarana.

Yhtä yllättävästi tämä ryhmä, vaikka sen asiaksi kuului luonnonsuojelu, perusteli tuen menettämisen vaaraa metsäalan taloudellisen merkityksen vähenemisellä, eikä esimerkiksi ympäristöasioilla. Edes hyväksyttävyyttä käskystä pohtinut ryhmä ei ollut tällaiseen havahtunut.

Luonnonsuojeluryhmä teki havainnostaan myös johtopäätöksen: pitäisi pyrkiä tukimuotoihin, jotka eivät ole riippuvaisia valtion budjetista. Jos ryhmä olisi ollut ministeriöstä riippumaton, se olisi saattanut mennä pidemmällekin; eikö elinkeinon pitäisi tavoitella riippumattomuutta paitsi valtion budjetista, myös valtiosta ylipäätään?

Saapa nähdä, millainen on johtopäätöksen kohtalo jatkotyössä. Vaikka hyväksyttävyys ilmiselvästi koskee koko alaa ja esimerkiksi kaikkien seminaarissa esiteltyjen työryhmien aiheita, luulen, että se tullaan rajaamaan pelkästään suojeluasioihin.

Dinosauruslogiikalla tämä on vain järkevää: jos johtopäätöksen tekee luonnonsuojeluryhmä, koskekoon se vain luonnonsuojelua.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lapin Kansassa 25.1.2010.

Demagogiaa, ei tylsää demokratiaa

”Onneksi”, päätti toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen kolumninsa 6. maaliskuuta Helsingin Sanomissa. Heikkisen onni syntyi siitä, että Oikeutta eläimille -liikettä ei voi äänestää vaaleissa, toisin kuin vihreitä.

Äänestämisessä kun on Heikkisen mukaan ollut vihreiden suhteen semmoinen ikävä puoli, että ”vihreistä tulikin turha puolue”. Turhuutta taas on se, että joutuu ottamaan huomioon muidenkin mielipiteet, eikä vain samanmielisten, vaan myös niiden, jotka ovat toista, väärää ja vastenmielistä mieltä.

Demokratia on ikävää, eikä se tunnetusti ole koskaan sopinut niille, jotka tietävät paremmin. Siitä, mikä sopii muita fiksummille, kerrottiin sopivasti samassa lehdessä.

Vain parin sivun päässä olleen uutisen mukaan ”DNA-näytteet voivat viedä eläinaktivisteja vankilaan”. Uutisessa kerrottiin turkulaisen turkisliikkeen polttoyrityksestä, josta aiemmin oli syytetty 25-vuotiasta miestä ja epäilty – mutta ei siis syytetty – 24-vuotiasta naista.

Miehen syyte oli kaatunut käräjäoikeudessa, mutta hovioikeuden istuntoon saatiin uutta näyttöä. HS:n mukaan molempien DNA:ta löytyi rikospaikalle jätetyistä vaatteista. Lisäksi naisen DNA:ta löytyi vaatteiden viereen jätetyistä nappulahanskoista, joissa oli myös samaa maalia, jolla liikkeen ovi oli sotkettu. Kasassa oli myös tyhjä Sinol-pullo – turkikset oli yritetty sytyttää Sinolilla.

Polttoyritys ei ollut missä tahansa talossa. Kerrostalon yläkerroksissa nukkui rikoshetkellä kymmeniä ihmisiä, heistä osa lapsia ja liikuntarajoitteisia vanhuksia.

Talon välipohjat ovat puuta ja eristetty sahanpurulla. Palolaitoksen mukaan kaikki ainekset katastrofiin olivat valmiina.

Uutisessa ei kerrota epäiltyjen nimiä. Mahdollinen perustelu on uskottava: tekijät eivät ole tärkeitä yhteiskunnallisia vaikuttajia, tai teolla ei ole suurta yhteiskunnallista merkitystä.

Näin onkin, kunnes nimet julkistetaan. Toisaalta, juuri silloin kun ne julkistetaan, havaitaan, että teko kertoo jotakin äärimmäisen oleellista eläinoikeusliikkeen toimintatavoista – sellaista oleellista, mitä monet eivät oikein tahdo uskoa tai ottaa todesta.

HS tuskin kuitenkaan paljastaa nimeä, koska se asettaa myös lehden itsensä naurunalaiseksi. Lehti nimittäin oli haastatellut 24-vuotiasta naista vain viikkoa aikaisemmin sunnuntaina, nimellä, kuvan kera ja lähes ylistävässä hengessä.

Haastattelussa HS toimittajan omin sanoin ihailee eläinoikeusaktivistien uudentyyppistä kampanjointia, jossa laittomuudet on hylätty ja keskitytään shokeeraaviin kuviin. Naiselta kysytään, onko hän itse käynyt kuvaamassa, ja hän vastaa: ”En kommentoi. On tosi rohkeaa ja ihailtavaa, että ihmiset ovat saaneet tällaista materiaalia.”

Tarvitseeko naisen maaliskuun 6. päivän uutisen jälkeen kommentoidakaan tällaista nasuilua?

Eikä tässä vielä kaikki – siteerataan lisää HS:ää.

”Kettutytöistä poiketen nykyaktivistit ilmoittavat pysyttelevänsä kaidalla polulla.” Vain ”kansalaistottelemattomuus” sallitaan. Nainen kuitenkin ilmoittaa hyväksyvänsä spraymaalipurkin käytön – huh!

Naiselle ei riitä, että turkistarhaus lopetetaan siirtymäajan jälkeen. Sillä ei ole kuulemma mitään merkitystä, että jotkut jäävät työttömiksi, jos se merkitsee miljoonien eläinten kärsimystä.

Entä jos vastakkain asetetaan kymmenien ihmisten kuolema murhapoltossa? Sitä naiselta tuskin tullaan koskaan kysymään. Tai ainakaan sitä ei tee HS eivätkä sen demokratiaa halveksivat toimittajat.