Olen tuntematon sotilas

Olin äskettäin tilaisuudessa, missä Turvallisuuskomitean edustaja selvitti käsitystään nykyisestä informaatiosodankäynnin tilanteesta. Tämä komiteahan toimii puolustusministeriön yhteydessä ja sen tehtävänä on avustaa valtioneuvostoa ja ministeriöitä erilaisissa ”yhteiskunnan häiriötilanteissa”.

”Sotilaille tässä ei ole mitään uutta. Informaatiosotaa on käyty aina”, komiteaa edustava upseeri sanoi. Tämän mielipiteen olen kuullut viime aikoina harvinaisen usein.

Yleensä sen kuulee sellaisten poliitikkojen suusta, jotka haluavat hyssytellä entisen, ja jotkut jopa nykyisen ystävänsä Kremlin aiheuttamaa uhkaa.

Toisaalta niin sanotut turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ovat aika yksimielisiä siitä, että sotaa ensinnäkin käydään kaiken aikaa, ja lisäksi he ovat hyvin, joskaan eivät täysin yksimielisiä siitä, että se todellakin on luonteeltaan toisenlaista kuin ennen.

Kun heille esittää erään kysymyksen, he yleensä myöntävät, että sota todellakin on uudenlaista.

Esitin tämän kysymyksen mainitulle Turvallisuuskomiteaa edustavalle upseerille. Kysymys oli yksinkertainen: ”Kuinka niin. Itse, kun menen sosiaalisen mediaan, olen havainnut olevani kaiken aikaa informaatiosodankäynnin kohteena.”

Upseeri, jonka nimeä en tilaisuuden luonteen vuoksi voi kertoa, vähätteli. Myöhemmin, kävellessämme kahvipöytään, tarkensin: ”Kysymyshän ei ole pelkästään siitä, että olen sodankäynnin kohteena, vaan siitä, että minä myös vastaan. Toisin sanoen, en pelkästään ole kohde, vaan myös itse käyn sotaa.”

Siinä vaiheessa hän myönsi, että olen aivan oikeassa sanoessani, että nykyisessä informaatiosodassa ero aikaisempaan on tässä: tavalliset ihmiset, siis sinä ja minä, myös käymme tätä sotaa.

Vihollinen on tiedossa: me. Kuulostaa pahalta, mutta mielestäni todelliselta.

Maa, joka katsoo oikeudekseen miehittää kahta naapurimaataan, mitä luonnollisimmin pitää mahdollisena miehittää muitakin.

Jokaisen tällaisen maan naapurin on valmistauduttava puolustukseen. Sen laiminlyömistä voi pitää maanpetoksena.

Miehitystä, tuli sitä tai ei, valmistellaan verkossa ja muuallakin kaiken aikaa. Kaiken varalta.

Verkossa sotaa käydään juuri nyt. Myös minä käyn sitä.

Olen infosodan tuntematon sotilas. En sillä tavalla, että kuolisin, mutta sotaa käyn, selvästikin.

Tahtomattani, mutta kun minulla ovat nämä näkemykset, jotka eivät nyt ole niin kovin kummallisia, mutta joiden kimppuun joidenkin on vain pakko käydä.

Ja kyllähän minäkin käyn toisten näkemysten kimppuun. Kriisitilanteessa nimittäin ei selvitä vain puolustautumalla. Tarvitaan myös niitä, jotka hakeutuvat taisteluun. Niin yksinkertaista se on.

Kyse on siitä, haluammeko puolustautua. Meillä voi olla hyväkin kyky, mutta jos meillä ei ole halua, me emme tee sillä kyvyllä mitään. Ja juuri sen halun kimppuun meillä käydään.

Toisin kuin usein ajatellaan, Kreml ei tuhoa Suomen puolustuskykyä tuputtamalla kremliläistä näkemystä Ukrainan sodasta tai maailmanmenosta muuten. Sen sijaan yhtenäisyys tuhotaan tuottamalla viestejä rasismista, homofobiasta, vaihtoehtoisesta mediasta ja lääketieteestä, EU-kriittisyydestä.

Näitä asioita koskevia trolliviestejä on tullut yhdestä ja samasta tehtaasta, niitä levittävät samat henkilöt, profiilit ja tahot. Tavoite on luoda epäluottamusta ja sekaannusta. Se myös onnistuu.

Yleensäkään sodan tavoite ei ole vihollisen, vaan vihollisen puolustuskyvyn tuhoaminen. Sotahistorian stiiknafuulioiden sijaan Kreml on jo aikaa sitten tajunnut, että siihen ei välttämättä tarvita aseita kuin pelotteeksi.

Asiaan kuuluu, että länsimaat eivät halua käydä sotaa – mikä on tietenkin hieno asia, mutta hengenvaarallinen asenne, jos naapurissa ei ole mitään estoja sodankäynnille. Valittu taktiikka on Kremlille siksikin hyvä, että sillä ei oikein ole rahaa. Internet on halpa keino.

Pelkästään yhden ohjuksen hinnalla saa verkossa aikaan huomattavaa hämmennystä. Lisäksi tukena on monilukuinen verkosto hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka laajentavat sekaannusta tehokkaasti.

Todellakin, yritettyäni vuosikaudet ja turhaan tämmöisenä C-luokan nostomiehenä löytää keinoja osallistua maanpuolustukseen, olenkin yhtäkkiä havainnut olevani keskellä tätä työtä – siis sitä, mitä puolustusvoimat ei edes osaa ja mihin se ei kykene.

Teen tätä aivan omin pikku kätösin ja haluin. Ja juuri siinä lokerossa, minkä osaan parhaiten.

Ainoa keino on pitkäjänteinen, systemaattinen ja totuudenmukainen viestintä. Kohderyhmänä eivät ole väittelykumppanit, vaan ne tuhannet, jotka väittelyä seuraavat.

Tällaisia asioita soisin maamme johtavien poliitikkojen ja muidenkin vastuunkantajien joskus miettivän. Jos sattumoisin eivät jo mieti.