Hakkuumotit eivät kerro luontouhasta

 

Metsänhoitoa moititaan intensiiviseksi. Ilman sen kummempia määrittelyitä puhutaan tehometsätaloudesta. Sana on tarkoitettu negatiiviseksi.

Tämä on outoa: millä muulla alalla tehottomuutta pidettäisiin hyveenä? Voisiko ajatella, että esimerkiksi ravintoloita vaadittaisiin heittämään astianpesukoneet mäkeen, jotta toiminta olisi vähemmän tehokasta?

Takana on käsitys, jonka mukaan tehometsätaloudessa panokset ovat suuret ja tuotot vielä suuremmat, mutta sivuvaikutuksista ei välitetä. Niitä ovat esimerkiksi luontokato.

 

Käsitystä voi kritisoida. Toki, kun metsään mennään, se tehdään tehokkaasti ja koneilla, mutta tässä unohtuu kaksi asiaa.

Teho muuttuu tehottomuudeksi, kun tiedetään, että aika usein sinne metsään ei mennäkään, vaikka tehokkuus sitä vaatisi. Se näkyy esimerkiksi metsänhoidon rästeinä.

Toiseksi, hakkuukoneen tuotokseen voi aivan hyvin laskea myös sen, että se on luontoystävällinen verrattuna metsuriin. Esimerkkinä: hakkuukone on kevyt ja sen avulla puut voi karsia ajouralle, jolloin maahan karsitut oksat suojaavat aluskasvillisuutta kuormatraktorilta, jonka puukuorma painaa todella paljon.

 

Avohakkuun jälki on rujoa, mutta onko se haitallista luonnolle?

Jos ajatellaan, että on, kasvattaako hakkuiden lisääntyminen tätä haittaa? Näinhän meillä ajatellaan, kun kauhistellaan suuria hakkumääriä, mutta asia voi olla toisinkin.

Hehtaareissa mitattuna avohakkuiden määrä ei ole kasvanut sitten vuoden 1964. Toki määrä on vaihdellut vuosittain, mutta minkäänlaista trendiä ylös tai alas ei ole havaittavissa.

Kuinka tämä on mahdollista, jos päätehakkuista saatava kuutiomäärä on kasvanut? Tietenkin siten, että metsässä on enemmän puuta.

Vaikka metsähehtaarien määrä on pysynyt suurin piirtein ennallaan, puuston määrä Suomen metsissä on noussut 50 vuodessa lähes 70 prosenttia. Pakkohan tämän on näkyä niin, että myös hakatulta hehtaarilta saadaan enemmän puuta.

 

Jos luonto sitten kärsii päätehakkuusta, kasvaako kärsimys, jos hakattujen kuutioiden määrä kasvaa mutta hakkuuhehtaareiden määrä pysyy ennallaan? Lopputuloshan on sama, hakkuuaukko.

Jos joku väittää, että kasvaa, hänen täytyy tarkoittaa, että samalla kun metsien puusto on lisääntynyt, myös sen luontoarvot ovat kasvaneet.

Näin voi ollakin. Hakkuiden kriitikot kuitenkin kiistävät tämän kategorisesti. Heidän mukaansa puuston lisääntymisestä ei voi mitenkään päätellä, että metsäluontokin voisi paremmin.

Siksi olisi mukava tietää, mihin väite päätehakkuumäärien kasvun haitallisesta luontovaikutuksesta perustuu.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.12.2021.

Skogsbranschens rykte är bra – om det finns sådant

Finska Forstföreningen får då och då erbjudanden av kommunikationsbyråer med budskapet att ”vi kan hjälpa er att korrigera skogsbrukets dåliga rykte”. Sådana erbjudanden är inte särskilt lyckade, därför att utgångspunkten är fel.

Det är en illusion att skogsnäringens rykte på ett eller annat sätt är dåligt. I dylika sammanhang har jag ofta citerat Ignacio Ramonet, grundare av Attac-rörelsen. Han har sagt att det är ett grundläggande misstag att föreställa sig att världen ser ut som i massmedierna.

Beträffande skogarna stämmer bilden bra. På basis av opinionsundersökningar och till exempel respons på kommunikationsprojektet Skogens Finland, vet vi att ryktet är bra.

Det är naturligtvis lätt att få människor att motsätta sig kalhyggen, om man konstruerar frågorna rätt. Ändå är ryktet inte dåligt, inte ens i tidningsspalterna, vilket vi vet tack vare olika medieuppföljningar.

Det finns egentligen bara 2–3 finländska medier, som man med rätta kan beskriva som skogsbruksmotståndare, men helst låter jag andra göra det.

Finland är så till vida ett exceptionellt land att de flesta har en åsikt om skogarna. De, som gör opinionsundersökningar, säger att andelen jag-kan-inte-säga-svaren alltid mycket liten då det gäller skog.

Det lönar sig att komma ihåg det här också då vi bedömer utlänningars uppfattningar om de finländska skogarna och användningen av dem. Faktum är att de inte vet någonting om detta. Om man inte arbetar med skog, beror uppfattningen om den på vad man råkat höra eller uppleva. Om det finns bara lite skog i hemlandet och betydelse av dess användning är liten, är det naturligt att man inte vet särskilt mycket om den.

Man tror att skogen används lika överallt. Om nyheterna om skogen i det egna landet berör skogsskador och förlust av biologisk mångfald, tror man att det är lika i alla länder.

Det här framkommer också ur den respons vi fått på artiklar i webbtidningen forest.fi då vi gjort reklam för den i sociala medier i Centralaeuropa.

Man anser att förnuftigt ekonomiskogsbruk inte är möjligt. Ofta vet man inte ens att man själv använder skogsprodukter nästan hela tiden. Och om man vet det, anser man att alla andra material, till exempel hampa, ändå är bättre än trä.

Borde man försöka ändra situationen och hur? Jag vet inte.

Om svaret är ja, är det åtminstone inte något som Finland ensamt kan göra. Många ekonomiska organisationer, så som FN-organisationerna FAO och UNECE försöker förändra läget. Men det lyckas knappast utan skogsnäringens medverkan. Skogsnäringen måste föra sin egen talan. Om det överlåts åt andra, gör de som de vill, och det är inte nödvändigtvis ett bra alternativ för näringen.

Skogsbranschen i Europa har också förr genomfört gemensamma projekt, till exempel, grundandet av PEFC. Kommunikation hänger bara på viljan, men resultatet av den kan man inte förutspå. 

 

Artikeln publicerades i tidningen Skogsbruket i december 2021.

Sitä saa mitä mittaa: luontokatoa

 

Kävin maa- ja metsätalousmetsäministeriön taustatilaisuudessa. Siellä puhuttiin tutusta tavoitteesta pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen eli luontokato.

 

Keinoja esiteltiin paljon. Niitä yhdisti epäsuoruus: yhdenkään kohteena ei ollut luonnon monimuotoisuus, vaan jokin, jonka seurauksena sen ajateltiin kohenevan.

 

Esimerkkinä suojelualan kasvu. Sitä metsäala kritisoi rankasti 2000-luvun alussa, kun se kehitti Metso-ohjelmaa: lisääkö suojeluala aina luonnon monimuotoisuutta?

 

Tuolloin tuotiin esiin, että joku Urho Kekkosen kansallispuisto on enemmän henkilönpalvontaa kuin uhanalaisia luontoarvoja. Jopa edesmennyt Ilkka Hanski moitti aikoinaan Suomen luonnonsuojeluverkostoa tehottomaksi.

 

Taustatilaisuudessa esitettyjen keinojen edessä johtui mieleeni kysymys: jos luontokato saadaan pysäytettyä, mistä me tiedämme sen.

 

Sain vastaukseksi lukuisia keinoja mitata luontokatoa. Oli pakko tehdä johtopäätös: vastaus on, että emme mistään.

 

Tämä on taisto, joka ei pääty koskaan. Luonto seuraa sitä sivusta ja saa niskaansa lastuja, joskus hyötyen, usein ei.

 

Esimerkiksi puuntuotannolle pystytään määrittämään niin sanottu suurin ylläpidettävissä oleva hakkuutaso. Jotta tietäisimme, milloin luontokato saadaan käännettyä elinvoiman kasvuksi, meillä pitäisi olla vastaava mittari kaikille ekosysteemipalveluille.

 

Pitäisi määrittää pienin elinvoimainen populaatio kaikille lajeille. Luontotyyppien suhteen ei puhuta elinvoimasta, vaan heikkenemisestä, joka tekee ne uhanalaisiksi. Riittää siis saada ne vahvistumaan, mutta pitääkö niiden vahvistua loputtomiin?

 

Lukemattomista mittareista pitäisi tiivistää yksi, jonka hyväksyvät kaikki. Niin kauan kuin meillä on useampi kuin yksi, yhteisesti hyväksytty mittari, jokainen voi valita itselleen sopivimman ja väittää sen perusteella mitä haluaa.

 

Sitä saa, mitä mittaa.

 

Moni mittaa luonnon monimuotoisuutta lajien uhanalaisuudella, vaikka se on vain yksi osa monimuotoisuutta. Silti edes sille ei ole onnistuttu kehittämään yhtä, yhteisesti hyväksyttyä mittaria, vaikka on yritetty.

 

Uhanalaisindeksi kehitettiin nimenomaan antamaan kokonaiskuva uhanalaisuuden kehityksestä. Ympäristöjärjestöt kuitenkin hylkäsivät sen heti, kun sen lukemat selvisivät.

 

Syyksi on vaikea keksiä muuta kuin se, että indeksin mukaan metsälajien uhanalaisuus ei kasva. Se siis antaa liian hyvän kuvan metsistä, ei todellisuuteen, vaan poliittisiin tarpeisiin verrattuna.

 

Ja järjestöjen perässä hiihtävät kaikki, metsäalaa myöten. Alan innokas itseruoskinta jaksaa hämmästyttää aina.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.11.2021.

Kuoliaaksihakattu metsäkeskustelu

 

Helsingin Sanomain kirjoitus Hakattu mielenmaisema (HS, 5.10.) herätti sosiaalisessa mediassa kiihkeitä kannanottoja. Ensin yleensä kauhisteltiin avohakkuuta, sitten ilmaantui joku puolustajakin.

Helsingin Sanomain linjaa on sanottu metsätalousvastaiseksi. Mielipiteen uskottavuutta ei vähennä, että kyseisessä jutussa jopa kannustetaan ja autetaan lukijaa vastustamaan lähiseutunsa hakkuita.

Pääkuvassa on Keurusselän saari, joka on avohakattu rannan suojakaista säästäen, vaikka jutun mukaan sitä ei säästetty.

Kuva on otettu lennokilla. Se ei siis edusta yhdenkään ihmisen mielenmaisemaa.

Jutun päähenkilö ei omista saarta, mutta on käyttänyt sitä pitkään jokamiehenoikeudet ylittäen, vaikka ilmeisesti maanomistajalta saadun luvan kanssa. Siitä ei osoiteta kiitollisuutta.

 

 

Eniten somekritiikissä ihmetyttää, kuinka mielellään ihmiset lankeavat ilmeisen tarkoitushakuiseen journalismiin. Pakko uskoa, että ihminen ottaa vastaan ja levittää mieluiten juuri sitä, mikä sopii valmiiseen maailmankuvaan:

”Järkyttävää luonnon raiskaamista. Kuka enää voi hyvällä omatunnolla puolustaa avohakkuita osana metsätaloutta. Käsittämätöntä välinpitämättömyyttä ja ylimielisyyttä”, lateli eräs jutun jakanut.

Yritän tehdä käsittämättömän käsitettäväksi.

Kun saareen mennään hakkaamaan, koneet joudutaan viemään ja tuomaan vesiteitse, samoin puut viemään pois. Kannattavuus ei välttämättä ole kummoinen.

Siksi myytävää on tultava. Mikään jatkuvan kasvatuksen hakkuu ei tuota sitä tarpeeksi, jos saari on riittävän pieni, niin kuin tässä.

Toisaalta metsänomistaja on investoinut saaripuiden kasvuun. Siksikö hänen pitäisi luopua elinkeinostaan, että jollekin tulee paha mieli?

Esimerkiksi sellaista vaihtoehtoa, että päähenkilö valitsisi jonkun hakkaamattoman saaren lomakohteekseen, ei esitellä. Päinvastoin, vain hakatut tai hakkuulla uhatut saaret kiinnostavat.

 

Jaksoin kommentoida jutun jakajan päivitystä vain näin:

”Mikäpä onkaan helpompaa, kuin valita toisten ihmisten toimintaa koskeva jyrkkä mielipide ja kantaa sitä äänekkäästi. Mitä iloa siitä on, ainakaan muille kuin valmiiksi samanmielisille, sitä en tiedä.”

En silti ole toivoton. Esimerkiksi Ylen Hyvin sanottu -hankkeen pitäisi edistää kunnioittavaa ja toiset huomioon ottavaa keskustelukulttuuria Sitran rahoittaman Erätauko-säätiön hengessä. Olen sanonut, että uskon hankkeeseen sitten, kun se näkyy Ylen jutuissa.

Yllätyksekseni olen varovaisesti pannut merkille, että metsäasioiden käsittely Ylellä saattaa olla muuttumassa. Jos näin on, se on monelle maanomistajalle helpotus.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.10.2021.