Myös Afrikka riistää Afrikkaa

Taannoin havainnoin Facebookissa ilmoituksen, jonka mukaan rikkaat riistävät Afrikkaa. Uutinen se ei ollut, mutta jollakin tavalla uutta oli, että nyt väitteen tueksi oli, oletettavasti, uusia laskelmia.

Kyseessä oli lukuisien kansalaisjärjestöjen yhdessä tuottama selvitys, jonka mukaan Afrikkaan menee joka vuosi 134 miljardia Yhdysvaltain dollaria, kun sieltä taas tulee ulos 192 miljardia dollaria.

Afrikan tappio on siis erotus, 58 miljardia dollaria. Joka vuosi.

En nyt halua alkaa Afrikka-asiantuntijaksi, pois se minusta. Sen sijaan matematiikasta ja politiikasta ymmärrän jotakin.

Kun katsotaan, mistä tämä laskelma koostuu, on pakko sanoa, että joo, kyllä riistetään, mutta onko se kaikki lännen vika. Mihin rahat sitten kuitenkaan oikeasti menevät?

Katsotaan, mitä selvityksestä tehty tiedote kertoo. Seuraavassa kaikki rahasummat on laskettu yhtä vuotta kohti.

Viralliset, julkiset ja valtiolliset rahoituslähteet ovat oma juttunsa. Niihin ei kannattane puuttua.

Mutta esimerkiksi monikansallisten yhtiöiden voitot ovat selvityksen mukaan 46 miljardia dollaria ja ne kaikki on laskettu meneväksi Afrikan ulkopuolelle. Onko varmaa, että tästä senttikään ei päädy siihen maahan ja sen maan rikkaille, missä raha on tehty?

Laittomien rahansiirtojen suuruudeksi on laskettu 35 miljardia dollaria. Vaikka näistä summista sanotaan, että ne ovat menneet kyseisen Afrikan maan ulkopuolelle (rest of the world), ne on laskettu kokonaisuudessaan Afrikan tappioksi. Millä perusteella näistä rahoista mikään osa ei olisi jäänyt Afrikkaan?

Aivovuodon kustannuksiksi lasketaan kuusi miljardia dollaria. Kummallisesti aivovuodoksi lasketaan myös ulkomaalaisten asiantuntijoiden palkat, vaikka normaalin työsuhteen idea kai lienee, että ostamalla työtä saa myös hyötyä – sitä tämä selvitys ei laske laisinkaan.

Ilmastonmuutokseen Afrikka sopeutuu tämän selvityksen mukaan yli kymmenellä miljardilla dollarilla vuodessa. Selvitys laskee koko summan Afrikan tappioksi, ikään kuin Afrikka ei itse aiheuttaisi ilmastonmutuosta tai hyötyisi sen torjunnasta laisinkaan.

Samoin Afrikan omien ilmastonmuutosta hillitsevien toimien kustannukset, 26 miljardia dollaria, on laskettu yksinomaan Afrikan tappioksi. Eikö Afrikka siis hyödy niistä laisinkaan?

Laittomat metsänhakkuut ja laiton, raportoimaton tai ei-säännöstelty kalastus tuottavat Afrikalle yhteensä liki 20 miljardin dollarin menetykset – siis raportin mukaan. Tästä asiasta voisin väittää tietävänikin jotakin: aivan takuulla esimerkiksi laittomista hakkuista saadut tuotot eivät tule läheskään kokonaisuudessaan Afrikan ulkopuolelle.

Kysymykseni on yksinkertainen: jos länsi riistää Afrikkaa ja jos joku haluaa nostaa sitä esiin, eikö silloin kannattaisi etsiä parempia perusteluita.

Niitäkin varmaan on, jos länsi tosiaan riistää Afrikkaa.

Kokonaista metsää on vaikea ymmärtää

Joskus typerät uudissanat katoavat kuin itsestään. Näin on käynyt muun muassa sanalle ”ekosysteemi”, kun sitä tarjottiin jonkun tietokoneen käyttöjärjestelmän ympärille syntyväksi muiden ohjelmien ja koneiden systeemiksi.

Onneksi, sillä oikeasti ekosysteemi on aivan eri asia eikä mokoma sananvalinta voinut aiheuttaa muuta kuin sekaannusta. Paitsi ehkä tekniikan asiantuntijoissa, jotka ehkä todellakaan eivät tiedä, mitä ekosysteemi tarkoittaa.

Näin on pakko ajatella, kun katsoo viime keväänä alkanutta uutisointia (mm. Suomen Kuvalehti, 15.8.2014) siitä kuinka ”puulla on isot hiilidioksidipäästöt”. Väite perustuu diplomi-insinööri Sanni Väisäsen väitöskirjaan, jossa on tutkittu ”metsä- ja peltobiomassaketjujen elinkaarta”.

Elinkaari ei selitä ekosysteemiä
Kun elinkaaresta alettiin puhua, se oli edistysaskel. Tottahan esimerkiksi auton ympäristövaikutuksista saa selon vasta kun aloittaa tutkinnan raaka-aineen hankinnasta ja valmistuksesta ja jatkaa käyttöön ja lopulta loppusijoitukseen. Verrattuna vaikka nyt siihen että selvittää vain katalysaattorin vaikutuksia.

Luonnosta voi sanoa, että mitä pienempiin osiin sen pilkkoo niin ajallisesti kuin paikallisesti, sitä mielivaltaisempia asioita siitä voi ”osoittaa”. Sen takia luontoa tutkiva tiede ei pyrikään luonnon pilkkomiseen vaan kokonaisuuksien ymmärtämiseen.

Tekniset tieteet taas nimenomaan hajottavat ongelmat osiin ja ratkaisevat ne yksitellen. Ehkä ympäristöongelmamme johtuvatkin juuri siitä: koneelle riittää, että se ratkaisee ongelman, eikä sen luomista uusista ongelmista välitetä.

Näin pilkkoo Väisänenkin, vaikka hän ei olekaan pahimpia metsäekosysteemin pilkkojia. Onhan niitäkin, jotka katsovat pelkän kannon aiheuttamia päästöjä – ikään kuin kanto olisi joku itsekseen ja muista täysin riippumatta metsissä elelevä otus.

Kokonaisuus on toinen juttu
Kokonaisuutena taas, esimerkiksi Suomen metsien runkopuun määrä on kasvanut 1950-luvun alusta nykyhetkeen lähes 800 miljoonaa kuutiometriä. Karttuma sisältää hiiltä määrän, joka vastaa noin 600 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöjä.

Tämä määrä vastaa suurin piirtein maan tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä yli 45 vuoden ajalta. Myös metsien ja puiden sisältämä muu hiilimäärä on kasvanut, mutta kuinka paljon, sitä emme tiedä.

Samana aikana metsistä on viety teollisuuden käyttöön yli 3400 miljoonaa kuutiota runkopuuta. Siitä noin puolesta on tehty bioenergiaa metsäteollisuudessa.

Jos vastaava määrä energiaa olisi tuotettu fossiilisilla polttoaineilla, ilmakehässä olisi yli 1300 miljoonaa tonnia enemmän hiilidioksidia kuin nyt. Se vastaa 22-kertaisesti vuoden 2007 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen käytön hiilidioksidipäästöjä Suomessa.

Tällaista ei tietenkään voi nähdä, jos tarkastelee vain yksittäisen arvoketjun vaikutuksia. Mutta ehkä uusi puhe biotaloudesta tuo myös teknisten tieteiden asiantuntijoille sanoja ymmärtää kokonaisuuksia paremmin.

Biotaloudessa kun ollaan luopumasta yksioikoistavasta arvoketjun käsitteestä ja korvaamassa se arvoverkostolla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.10.2014.

Kyllä nolottaa

Jääkiekko on hieno laji ja sitä voi katsoa, vaikka pelaajat eivät olisikaan oikeasta joukkueesta. Mutta että Pietarin SKA ja Helsingin Jokerit! Hiukan aikaa piti miettiä, mutta sitten arvelin, että mitä tuosta.

Niinpä kiipesin Allegroon Pasilan asemalla 10. lokakuuta pikkasta yli kymmenen. Muu porukka tuli mukaan matkan varrelta ja niin löysimme itsemme Pietarin kaupungista.

Junahan meillä tuli perille puoli kolmen maissa ja kun ottelu alkoi vasta 19.30, meillä oli aikaa majoittua ja käydä syömässä. Hyvissä ajoin aloimme vaivautua julkisin kulkuvälinein kohti pelipaikkoja.

Ja voinpa sanoa, että jos oli minulla vaikeaa mennä otteluun, josta en oikeastaan tiedä, kumpaa joukkuetta vastustaisin enemmän, niin ei se ollut helppoa muillekaan. Metroasemalla nimittäin törmäsimme neuvottomiin SaiPa-faneihin, jotka etsivät tietä samaan otteluun.

Ei siinä mitään, me sanoimme: ”Nostamme ylvään Kärppä-lipun hulmuamaan, seuratkaa sitä.”

Pienen kakistelun jälkeen pojat totesivat, että ei kai tässä muukaan auta.



Matka oli miellyttävä. Venäläinen nimittäin tykkää, jos hän näkee jonkun, jolla on hauskaa. Hän myös tykkää, jos tämä osoittaa vahvasti mieltään, vaikka se olisikin toinen mieli.



Kärppä-lipussa oli toki selittämistä, mutta kun sen teki, saimme yleisen hyväksynnän. Esimerkiksi Helsingin metrossa ei aina olla näin vapaamielisiä ja saatetaanpa siellä ihmetellä sitäkin, että ”miksi kannattaa joukkuetta, jos se ei pärjää”.

No, tämähän kertoo kaiken niin sanotusta suomalaisesta urheiluhulluudesta, jota ei ole. Meillä ollaan sitä mieltä, että vain voittaminen on tärkeää, millä ei tietenkään ole mitään tekemistä minkäänlaisen fanikulttuurin kanssa.



Toinen asia on, että kyllähän erityisesti Jokereiden voittaminen on ollut Kärpille aina mukavaa ja helppoa. Erityisen mukavaa se on meille, jotka muistamme ne alatyyliset tervehdykset, mitä Mikko Kivinen paiskoi maksaneiden asiakkaiden silmille Hartwall-Areenan screenillä Kärppien noustua SM-liigaan.

Kyllä siinä Kivisenkin hymy lienee hyytynyt. Valitettavasti vain monet Jokeri-fanit taisivat ottaa ivanteon turhankin vakavasti, ellei esimerkinoloisesti.

Niin että ikävää: yksi SM-liigan viehätys on poistunut kun Jokerit on siirtynyt KHL:ään, ja sikäli kuin ymmärrän, vähän samalta tuntuu monen muunkin joukkueen faniporukoissa.

Mutta mitä tuosta, mehän otamme ilon irti siitä mikä on eikä siitä mitä ei ole. Parin asemavaihdoksen jälkeen päädyimme pääteasemallemme, Bolševikkien aukiolle, minkä reunassa kökötti tutun näköinen areena.

Todellakin, tämä jäähalli on jotakuinkin tismalleen Helsingin Hartwall-Areenan kopio ja sinne siis suuntasimme.

Itsellemme selitimme seikkailumme tietenkin niin, että puolet Suomen kiekkopelimanneista on Kärppien koulun kasvatteja ja joukkueetkin ovat aikalaillansa täynnä Kärppiä.

Niin myös Jokerit. Laskeskelimme, että hyvin ne olisivat saaneet Kärppä-kentällisen aikaiseksi, jos maalivahtia ei lasketa.

Pidimme myös itsestään selvänä, että ainakin pari maalia voidaan laskea Kärppien ansioksi. Jännittyneinä istuuduimme penkeille.

Pari sanaa pelistä. Ennen kaikkea, se oli siistiä. En nähnyt yhtään taklausta, en siis yhtään. Yksi saattoi olla kerrattain kulmassa, nimittäin kuolleessa. Jos oli, en nähnyt.

Silti peli oli todella vauhdikasta. Kumpikaan joukkue ei antanut missään vaiheessa toiselle liikaa tilaa. Meno oli todella hurjaa.



Yleisö oli asiallista, ihan oikeita ihmisiä. Fanittamista selvästi arvostettiin, mutta semmoista kiroilun, huudon, tuomaripilkan ja vastustajan aliarvioimisen vyöryä kuin Hartwall-Areenalla ei ollut lainkaan.

Todellakin: olisi ollut ennen kuulumatonta, jos joku olisi sanonut tuomarista, että se on nuija. Eikö tämä ole jääkiekkokulttuuria?



Ihmiset pitivät hauskaa. Tänne saattoi ihan hyvin tuoda lapsetkin.

Myös lehteä, jonka toimittamiseen taannoin osallistuin, kannustettiin Šaibu-huudoin – terveisiä vain päätoimittaja Pjotr Flintsoville ja uurakkaalle toimituskunnalle.

Mitä Kärppiin tulee, maaleja emme tehneet, mutta sentään pääsimme jäähyaitioon. Sielläkään ei Juhamatti Aaltosen tarvinnut olla montaa sekuntia kun SKA pamautti maalin.

Tulos oli siedettävä 4-1. Tunnelma oli kiihkeä ja jollakin hemmetin puolipakolla sitä alkoi väkisin olla Jokereiden puolella.

Hävettää tunnustaa, mutta ensimmäisen kerran elämässäni minunkin suustani pääsivät nuo kirotut sanat: ”Hyvä Jokerit.”

Kyllä nolottaa. Jos joku ei anna anteeksi, menköön itse SKA:n kotihalliin.

Vastuu kuuluu puolueille

Eurovaalit eivät olleet poikkeus. Jälleen äimisteltiin alhaista äänestysprosenttia, jälleen löydettiin ne perinteiset syyt: jos sataa, ei viitsitä lähteä ulos, jos paistaa, on muuta tekemistä.

Syytä alhaiseen äänestysprosenttiin on etsitty ties mistä, samoin kuin ratkaisuja. Mutta yhdestä ei koskaan: puolueista. Kuitenkin juuri puolueet tekevät politiikan.

Esimerkiksi ennen eurovaaleja Keskustan listaa moitittiin – ja syystä – että sillä oli pääaiheen, siis Euroopan unionin kannalta ehdokkaita, joiden mielipiteet erosivat toisistaan 180 astetta. Mutta se kiinnosti vain yhdessä suhteessa: saiko sillä ääniä.

Kun sai, lista oli hyvä. Äänestäjän osa, siis se, mitä politiikkaa hänen äänensä päätyi tukemaan, ei kiinnostanut ketään.

Kokoomuksen listalla oli julkisuudessakin virkaheitoiksi ministereiksi mainittuja nimiä, joista arveltiin, että kaipa vetävät. Perussuomalaisten suhteen saa aina miettiä, että mitäköhän tuokin oikeasti kannattaa.

Tämän tietävät kaikki. Oleellisinta on, että kukaan ei välitä.

Äänestysprosentin alhaisuutta vollotetaan vaalien jälkeen, mutta vain noin puoli tuntia. Krokotiilin kyyneleitä: todellisuudessa puolueet eivät tarvitse äänestysprosenttia.

Mihin tarvitsisivat? Prosentti voi aivan hyvin pudota alemmas, 40:een, 30:een, vaikka 20:een. Pikku hiljaa, kuka välittää?

Joku kuitenkin aina pärjää ja voi sanoa, että mehän kuitenkin voitimme vaalit, niin kuin Keskusta viimeksi. Jos on jaksettu, vaalien jälkeen ”asia” on pantu virkamiesvalmisteluun.

Siis todellakin, virkamiesvalmisteluun. Asia, jossa on kyse kansalaisten sitoutumisesta, jos tässä nyt ollenkaan teeskennellään suurempaa kansanvaltaa kuin pelkkä äänestäminen, mistä myös äänestysinnon luulisi kumpuavan.

Mutta ei puolueita kiinnosta. Ne ovat hoitaneet asiansa toisin.

Kansakoulussa meille opetettiin poliittisten päätösten tekotapa: ensin perustetaan komitea, joka tekee mietinnön, missä esitettyjen vaihtoehtojen pohjalta poliitikot valitsevat omaan poliittiseen näkemykseensä sopivimman vaihtoehdon.

Komiteanmietinnöt olivat tärkeitä asiapapereita. Niissä kuului ottaa huomioon kansalaisnäkemys, joka muotoutui puolueissa ruohonjuuritasolta alkaen.

Sitten tuli Kataisen sukupolvi. Se ”kehitti” yhden miehen komiteoista aloitettua perinnettä siirtämällä poliittisen valmistelun suoraan ministeriöihin ja palkkaamalla sinne vastaavat virkailijat.

Näin puoluetuki voitiin siirtää sopivampiin tarkoituksiin. Poliittinen työ siirtyi virkavastuulle. Puoluevalta onkin kaikkialla ollut ennen muuta byrokratian valtaa.

Ja sitten kysytään, miksi se ei kiinnosta.

Liityin aikoinani Kemijärven Sosialistinuoriin. Nyt en liittyisi, koska puoluejäsenillä on kuoripojan rooli. Heidän sopii myydä sillivoileipiä vappujuhlissa. Poliittinen ideointi, valmistelu ja päätökset tehdään muualla.

Tässä on syy siihen, että politiikka ei kiinnosta. Tässä suhteessa puolueet eivät eroa toisistaan, eivätkä politiikan toimittajat viitsi tilannetta arvostella.

Kansanvalta, se on kaikkien mielestä aivan liian vaikeaa ja arvaamatonta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 20.8.2014.