On vastuuta, ja yhteiskuntavastuuta

Tapanani on ajaa pyörällä töihin. Parkkeeraan fillarini paikkaan, jonka taloyhtiö on erikseen osoittanut sitä varten ja merkeillä muillekin osoittanut. Paikka ei ole viereisen K-Marketin lastausalue, vaikka kaikki K-Marketiin tavaraa tuovat autonkuljettajat niin kuvittelevatkin.

Normaalisti tästä ei koidu ongelmia. Sitten on niitä epänormaaleja.

Kävi niin, että fillarin takapyörä alkoi lonksuttaa. Ilmeni, että se oli irrotettu fillarista juuri siinä ”lastausalueella” – ehkä lastauksen ajaksi – ja sen jälkeen nostettu takaisin paikalleen, ilman että pultteja olisi kiristetty.

Fillaristin kannalta tällainen on tietenkin hengenvaarallista. K-Marketin ja Keskon kannalta ei.

Luonnollisesti valitin asiasta K-Marketiin. Minulle vastasi Systeemi, konekielisesti: ”Kiitos palautteesta.” Systeemi on kai ainoa mahdollinen tapa kuvata konglomeraattia, joka koostuu monilukuisista K-kaupoista ja Keskosta. Muuta vastausta ei tullut.

Olen aikoinani tehnyt yrityksille ympäristö- ja yhteiskuntavastuuta koskevia raportteja. Muuan johtopäätös tuosta työstä on kristallinkirkas: yritykset eivät puhu sanaakaan yhteiskuntavastuusta, ellei ympäröivä yhteiskunta vaadi sitä.

Pitäisikö puhua? Mielestäni ei.

Mielestäni yritysten tehtävä on tehdä rahaa niissä rajoissa, mitkä demokraattinen yhteiskunta asettaa. Se tarkoittaa myös kansalaisjärjestöjä, vaikka ne eivät saisikaan määritellä ”kansan” tahtoa, koska ne eivät edusta kansaa.

Eniten minua kuitenkin ihmetytti yritysten vimma vakuuttaa, että ne noudattavat lakia. Kysyin usein, eikö sen pitäisi olla itsestään selvää. On havaittu, että ei ole.

Ei sillä, että Kesko paha olisi. Sehän on erityisesti korostanut yhteiskuntavastuupolitiikassaan, kuinka se edellyttää vastuuta myös alihankkijoiltaan.

Tämä koskee hyvinkin intialaisia hikipajoja, mutta suomalaisia kuljetusliikkeitä se ei koske. Tämä on yhteiskuntavastuuta, josta hämmentävästi kuitenkin jaetaan palkkioita juuri Suomessa.

Luulisi, että takapiha kannattaa pitää kunnossa – tai voisi jopa luulla, että se onkin etupiha, missä mahdollisesti jopa Keskon osakkeenomistajat pitävät fillareitaan.

Yhteiskuntavastuusta käytävä keskustelu muistuttaa aivan muuta kuin sana antaa ymmärtää. Selvästi yhteiskuntavastuuta ei tunneta yhteiskuntaa, vaan niitä kohtaan, jotka kritisoivat, tai saattavat kritisoida yrityksiä – mutta mikä tärkeää, saavat myös äänensä kuuluviin.

Maan hiljaiset eivät pääse yhteiskuntavastuusta nauttimaan, ellei heillä ole äänekkäitä puolustajia. Sellaisia taas ovat ennen kaikkea länsimaalaiset, monikansalliset järjestöt.

Ne toimivat samalla tavalla kuin kritisoimansa yritykset: keskusjohtoisesti ja salaillen. Kun nämä tahot sitten keskustelevat avoimuuden hengessä julkisuudessa, tavallisena fillaristina tunne on vähän kuin virolaisilla toisen maailmansodan alla.

Siksi olisikin hyvä kysyä myös sitä, mikä on näiden kansalaisjärjestöjä teeskentelevien järjestöjen vastuu. Luullakseni sitä voisivat kysyä myös heidän kumppaniyrityksensä – mutta niistähän siihen ei taida olla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.6.2010.

Perunapellon logiikkaa

Aikoinaan minulle sanottiin koulussa, että inflaatio tarkoittaa hintojen nousua ja se ilmoitetaan prosenttiluvulla, joka kertoo, paljonko hinnat ovat nousseet vuoden kuluessa. Mitä siis tarkoittaa, kun tiedotusvälineissä sanotaan, että ”inflaatio oli helmikuussa X prosenttia”.

Tottahan tämä ei voi olla, sillä tästä saadaan vuoden inflaatio kertomalla luku 12:lla ‒ mutta näin luvusta tulee kuitenkin tolkuttoman suuri.

Toinen tapa on sanoa, että ”inflaatio helmikuussa oli X prosenttia vuotta aiempaan verrattuna”. Verrataan siis kahden eri kuukauden inflaatioita toisiinsa. Näin voidaan tehdä, mutta se ei kuitenkaan kerro mitään siitä, paljonko hinnat ovat nousseet vuoden aikana.

Kolmas tapa on tämä: ”Helmikuun inflaatio oli vuositasolla X prosenttia”. Tämä tarkoittaisi juuri sitä, mikä saadaan, kun helmikuun inflaatio kerrotaan 12:lla.

Todellisuudessa tarkoitus lienee sanoa, paljonko hinnat ovat nousseet helmikuun loppua edeltävien 12 kuukauden aikana. Jostakin syystä näin ei kuitenkaan sanota, vaikka se näin tulisi kerralla ymmärretyksi, yksiselitteisesti ja oikein.

Toimittajien mukaan lauseet on otettu Tilastokeskuksen tiedotteista. Jos tämä on totta, sitä pahempi Tilastokeskukselle.

Mutta eivät toimittajatkaan tästä kuivin jaloin selviä. Jos mitään olen ymmärtänyt, heille maksetaan siitä, että he tekevät viranomaistiedotteet ymmärrettäviksi.

Journalismin kunniaan ei kuulune tiedotteiden toistaminen sellaisenaan. Kyse lienee siitä, että ei osata sitä, mikä on opetettu peruskoulussa. Se ei ole harvinaista, ja koskee muutakin kuin prosenttilaskua.

Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulman kirjoitti taannoin Yliopisto-lehteen suomalaisten biologian tiedoista. Eräs sosiologi oli luullut, että perunapellon tarkoitus on kasvattaa siemenperunoita isommiksi.

Arkkitehti taas kehotti nyppimään tomaatista kukat, että se jaksaisi kantaa hedelmänsä. Lääketieteen tohtori hämmästeli väitettä, että kasveilla on sukupuoli.

Eräs Äiti Maa -oppeja kannattava vihreä väitti minulle, että kasvit ottavat kaikki rakennusaineensa maasta. Yhteyttämistä, jossa pääosa kasvien massasta rakentuu ilmakehän hiilestä, hän piti harhaoppina. Hän vaikeni vasta kun sanoin, että hänen opillaan peltojen pitäisi vähitellen vajota syvään kuoppaan.

Suomen Metsäyhdistys selvittää säännöllisesti lasten ja nuorten metsätietoja. Kun heiltä kysyttiin, muuttuuko luonto jos ihminen ei sitä muuta, enemmistö vastasi, että ei muutu. Eräät biologian opettajat taas ryhtyivät väittämään, että puun vuosirengas syntyy talvikasvusta – ikään kuin puut voisivat kasvaa pakkasessa!

Vastikään julkaistun selvityksen mukaan 40 prosenttia ruotsalaisista ei tiedä, että puu on uusiutuva luonnonvara. Toisen tutkimuksen mukaan valtaosa luulee terästä, lasia ja alumiinia uusiutuvaksi luonnonvaraksi, vaikka ne ovat vain kierrätettäviä.

Tämä lienee syy siihen, että viestintä yleensä epäonnistuu ja väärät luulot vallitsevat. Kuten että ihmisistä nimenomaan amerikkalaiset ovat tyhmiä ja tietämättömiä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.5.2010.

Kohuoikeutta ja poliittista poliisia

Sirkus isoäitien ympärillä on kiihtynyt mittaan, jota olisi ollut vaikea ennustaa. Jos siitä jotakin voi päätellä, Suomessa ei ole poliittista eikä inhimillistä vastuuta, laillisuutta ei maassa arvosteta eikä edes perustavaa laatua olevia hallintoperiaatteita tunneta eikä arvosteta.

Ensin ihmeteltiin, kuinka poliisiylijohtaja Mikko Paatero ja Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg voivat julkisesti ilmoittaa toimivansa kyseisen oikeusistuimen päätöstä vastaan, ilman mitään seurauksia. Ainoa tapa ymmärtää tapahtunutta on, että kyse ei ollut isoäitien pelastamisesta, vaan isoäitikohun laannuttamisesta.

Myös poliitikot – eivätkä ketkä hyvänsä, vaan jopa pääministeri Matti Vanhanen ja maahanmuuttoministeri Astrid Thors – ilmoittivat, että lakia muutetaan vielä ennen kesälomia suuntaan, jossa inhimillisyys voidaan ottaa karkotustapauksissa paremmin huomioon.

Toukokuun lopussa ilmeni, että lupausta ei aiottukaan noudattaa. Minkäänlaista lainvalmistelua ei ollut käynnissä. Siis myös poliitikkojen tavoite oli vain ja ainoastaan kohun hillintä, isoäideistä välittämättä.

Onko kyynisyydellä enää mitään määrää? Jos poliittisia petoksia on olemassa, eikö tämä ole sellainen.

Tietenkin asiaa seliteltiin sanomalla, että uudistus on hankala eikä sitä saada aikaan ennen kesälomia. Tämä on totta: ei kai laki voi valmistua missään ajassa, jos sitä ei edes valmistella.

Poliisi päätti, että jos uutta lakia ei tule, on toimittava vanhan mukaan ja pantava isoäidit mäkeen. Samalla myös niin sanottu Venäjän media innostui.

Venäjän median kiinnostus on kuitenkin Suomi-syntyistä. Sitä luodaan muun muassa verkkosivulla, jonka ainoa tehtävä on kääntää venäjäksi kaikki negatiivinen, mitä Suomessa julkaistaan Venäjää koskien. Takana ovat ennenkin julkisuudessa viihtyneet tahot, joiden voi hyvällä syyllä olettaa saavan rahansa ulkomailta.

Tässä tapauksessa työ oli helppo, sen verran likaiset jauhot ovat ennen kaikkea suomalaisten poliitikkojen pussissa. Semmoista on Suomen idänpolitiikka nykyään.

Kansalaisten reaktio on ollut tyrmistyttävä.

Isoäitien kohtalosta saakin osoittaa mieltä. Suomalaisen yhteiskunnan karu ja julma luonne näkyy harvoin yhtä kirkkaasti.

Yhtä kauheita ovat olleet esitykset tilanteen korjaamiseksi. Esimerkiksi vallan saamattoman sisäministeri Anne Holmlundin tai oikeusministeri Tuija Braxin pitäisi kuulemma jatkaa ministereiden tonttuilua ja kylmästi ryhtyä rikollisiksi estämällä karkotukset. Tämä on kuulemma mahdollista, koska presidentti Tarja Halonenkin on vaatinut sitä.

Mitähän siitäkin seuraisi? Jos onnistuisivat, ainakin ministerit joutuisivat valtakunnanoikeuteen.

Entä mistä ihmiset kuvittelevat löytävänsä sellaisia poliiseja, jotka ryhtyisivät toteuttamaan lain ja järjestyksen sijaan ministereiden ja heidän kannattajiensa poliittisia oikkuja? Vai pitäisikö maahan perustaa jonkunlainen Pihkalan kaarti?

Näyttää siltä, että jos asia on ”oikea”, suomalaiset hyväksyisivät senkin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.6.2010.

Itse pelattu paitsio

Suomen luonnonsuojeluliitto piti liittokokouksen toukokuussa. Julkilausumassaan se syytti hallitusta ympäristövihamielisimmäksi aikoihin.

Liiton mielestä syy on kaikkien muiden, mutta ei sen itsensä. Siihen, että ylipäätään joku luonnonsuojelija harjoittaisi julkista itsekritiikkiä, ei päästäne koskaan.

Metsiensuojelussa liitolla on kunniakas historia. Sen metsäohjelma vuodelta 1987 toteutettiin kymmenessä vuodessa kokonaan ja lisäksi tehtiin paljon sellaistakin, mitä liitto ei ollut osannut edes vaatia.

Vuonna 1997 Luonto-Liiton metsäryhmässä oppinsa saaneet ottivat vallan liiton metsäasioissa. Maan metsiensuojelun linja tuomittiin huonoimmaksi mahdolliseksi ‒ vaikka se oli liiton itsensä kirjoittama. Yhteistyösuhteet katkaistiin yksi kerrallaan. Kaikessa perusteluna on ollut se, että muut eivät ole tulleet sille linjalle, mitä liitto on niiltä vaatinut.

Metsiensuojelu on kuitenkin edennyt, ei liiton ansiosta vaan siitä huolimatta. Neuvotteluita on käyty paljon ja tulosta on saatu muiden kanssa, aina kun suojelijat ovat osoittaneet halua ymmärtää myös muiden tavoitteita.

Liiton korpivaellus ei siis ole ollut ongelma suojelulle, mutta liitolle itselleen se on ‒ vaikka liitto ei sitä tietenkään ymmärrä eikä myönnä. Liitto on jäänyt juoksuhautaansa toistamaan 30 vuotta sitten keksittyjä iskulauseita, kun taas metsäluonnon suojelun eturintama etenee jo ainakin kolmen kukkulan päässä edessäpäin.

Liitto ei ymmärrä globaalien haasteiden merkitystä luonnonvarojen käytölle. Siinä yksinkertainen perusajatus on, että ihminen on osa luontoa.

Se tarkoittaa, että ihminen ei voi tulla toimeen muuten kuin luonnonvaroja käyttämällä. Se kuitenkin aiheuttaa kiistatta ongelmia. Joka ikinen liiton esittämä ratkaisu tähän on, että luonnonvarojen käyttö on lopetettava.

Periaatteessa ratkaisu on sama kuin Pentti Linkolalla: jos luonnonvarat eivät kieltojen jälkeen ihmiselle riitä, sitä pahempi ihmiselle.

Nykyaikainen ja maailmanlaajuinen ratkaisu on toinen, luonnonvarojen kestävä käyttö. Tähän liitto ei kuitenkaan halua mennä, koska se johtaisi poliittiseen vastuun ottoon, epäselviin ja ikäviin kompromisseihin ‒ ja ehkä tuloksiin, joita ei voisi ottaa kokonaan omiin nimiin.

Erityisesti jatkuva pyrkimys rajoittaa metsien kestävää käyttöä ‒ viimeksi kantojen nostoa bioenergiaksi ‒ kummastuttaa. Voisi kuvitella, että pohjoisten metsien karttuva ja kestävä puuraaka-aine on ympäristön kannalta parempi kuin ehtyvät fossiiliset polttoaineet, säilyvät metallit tai edes uusiutuvat tuuli ja aurinko.

Suomalaismetsien puu ei käytön myötä todellakaan vain uusiudu, vaan karttuu. Juuri kestävän käytön ansiosta metsävaramme ovat paitsi tuottaneet ihmisille hyötyä, myös lisääntyneet valtavasti.

Erityisesti verrattuna vaihtoehtoon, 1900-luvun alkupuolen metsätalouteen, olemme esimerkiksi turvanneet verrattomasti useampien lajien elinmahdollisuudet kuin tuhonneet. Suojelutyöstä ratkaisevan osan ovatkin siis tehneet käytännön metsäammattilaiset, eivät luonnonsuojelijat.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.5.2010.