Toimittajapaimenkoirista

Paimenkoirien suku käyttäytyy monella tapaa yhtenäisesti, mikä ei ole yllättävää, onhan niiden kaikkien tarkoitus paimentaa jotakin, arvatenkin laumaa. Kaikkein tärkeintä paimenkoirille onkin tunnistaa laumansa, mikä on useimmille roduille helppoa, lähes luontaista.

Kun lauma on tunnistettu ja laumaan kuulumattomat tätä kautta määritelty, kaikki paimenkoirat rodusta riippumatta käyttäytyvät hyvin samalla tavalla.

Lauman ollessa vapaana paimenkoiran tehtävänä on pitää se koossa ja ohjata sitä haluttuun suuntaan. Tämän paimenkoira tekee juoksemalla uutterasti lauman reunimmaisten jäsenten luota toisen luokse, lempeästi räksyttäen ja muristen jokaisen kohdalla tarkoituksella saada reunimmaiset siirtymään kohti lauman keskustaa.

Lauman jäsenet taas suhtautuvat paimenkoiraan kuin välttämättömään pahaan. Ne tietävät, että paimenkoira on vaaraton, sillä eihän olisi mieltä siinä, että paimenkoira tekisi työtään suorastaan vahingoittamalla lauman jäseniä.

Laitumella oleva lauma tietää myös, että lauman tehtävänä on syödä, ja toisinaan juoda. Siksikään ne eivät välitä paimenkoiran uhittelusta kuin korkeintaan siirtymällä laiskasti seuraavan ruohotupon kohdalle. Siinä vaiheessa paimenkoira onkin ja rähjäämässä naapurille.

Kun lauma on asettunut paikoilleen, myös paimenkoira asettuu, mutta erehtymättömästi paikkaan, josta se voi yhdellä silmäyksellä valvoa kaikkia niitä suuntia, mistä laumaa voi uhata vaara tai minne lauman jäsenet voisivat yllätyksellisesti pyrkiä. Pettämättömien aistiensa ansiosta paimenkoira voi jopa nukkua yhdessä laumansa kanssa, sillä pienikin risahdus herättää sen.

Paimenkoiria on monia rotuja. Maa-alueista oma paimenkoirarotunsa on esimerkiksi Slovakialla, Australialla, Etelä-Venäjällä, Sveitsillä, Anatolialla, Appenzellilla, Bernillä, Espanjalla, Estrela-vuoristolla, Garafíalla, Islannilla, Iso-Sveitsillä, Karstilla, Kaukasialla, Keski-Aasialla, Kreikalla, Lancashirellä, Leónilla, Pyreneillä, Picardeilla, Belgialla, Lapilla, Karpaateilla, Tshekkoslovakialla, Kroatialla, Saksalla, Mallorcalla, Katalonialla, Vanha-Englannilla, Serra de Airesilla, Shetlannilla, Walesilla, Puolalla, Hollannilla ja Romanialla.

Toisinaan paimenkoirat lajitellaan karvankasvun perusteella, kuten partacollie, pitkäkarvainen collie ja lyhytkarvainen collie. Jopa jotkut kansat, kuten baskit ovat saaneet oman paimenkoirarotunsa.

Vähemmän tunnettu paimenkoirarotu on toimittajapaimenkoira.

Toimittajapaimenkoiran työmaata ovat erilaiset toimittajille tarkoitetut retket. Näillä retkillä toimittajapaimenkoiran tehtävä on huolehtia, että lauma pysyy koolla ja saapuu ajallaan ohjelmassa merkittyyn kohteeseen, sekä yleinen lauman tyytyväisyydestä huolehtiminen.

Toimittajapaimenkoiran kyky määrittää oma laumansa on ilmiömäinen. Vaikka toimittajapaimenkoiralla on yleensä tiedossa jopa laumansa yksilöiden nimet, hän oppii nopeasti tunnistamaan laumansa ulkonäöltäkin, mitä helpottaa lauman muusta ympäristöstä yleensä erottuva pukeutuminen.

Toimittajapaimenkoiran käyttäytyminen muistuttaa muiden paimenkoirarotujen käyttäytymistä monella muullakin tavoin. Aivan samalla tavalla se, lauman edetessä verkkaan kohteelta toiselle, siirtyy lauman peräpäässä jäsenen luota toisen luokse yrittäen erilaisin käsimerkein ja ärhennelleen saada laumaan liikettä.

Lauma taas suhtautuu toimittajapaimenkoiraan tyypilliseen tapaan, keskustellen lauman muiden jäsenten kanssa ja oikoen jäseniään matkan suuntaan korostetun välinpitämättömästi.

Ajoittain toimittajapaimenkoira joutuu ylivoimaisen tilanteen eteen, kun lauman jäsenet suorastaan katoavat näköpiiristä. Silloin toimittajapaimenkoiran osaaminen joutuu puntariin. Karkulainen on löydettävä nopeasti, ettei muu lauma katoa kokonaan näkyvistä. Esimerkiksi hajuaistista ei välttämättä ole suurta iloa, jos ollaan tehdasympäristössä tai vaikkapa kaupungissa.

Ongelma ratkeaakin pettämättömällä kokemuksella, jossa on kaksi peruselementtiä: kannattaa etsiä mahdollisimman päinvastaisesta kuin toivotusta kulkusuunnasta, ja useimpien kohdalla kannattaa miettiä, missä voisi olla se pisin jono, jonka hännille lauman jäsen on asettunut olettaen oikeutetusti, että muiden on vain odotettava kunnes jonotus päättyy, sillä onhan hänen saatava lapsukaiselleen se suklaapatukka tuliaisiksi juuri tästä kaupasta, vaikka samanlaisia on jokaisessa R-kioskissa.

Toimittajapaimenkoiran tehtävä on löytää lauman jäsen ja toimittaa hänet oikeaan suuntaan, jotta muun lauman ei tarvitsisi häntä odottaa. Tämä muu lauma kuitenkin paheksuu syvästi tällaista toimintaa ”virkaintoisena”.

Kun toimittajapaimenkoira sitten saa laumansa kohteeseen, se asettuu paikkaan, josta koko lauma on helposti valvottavissa. Jos lauman määränpäänä on esimerkiksi kokoushuone, toimittajapaimenkoira asettuu kokoushuoneen oven lähettyville salin takaosaan ja laskee huolellisesti ne, jotka menevät vessaan.

Bussiin saavuttaessa toimittajapaimenkoira asettuu yleensä etupenkille. Ei ole tavatonta, että toimittajapaimenkoira pyrkii estämään kokonaan bussin keskiosassa olevan oven aukaisun. Se tietää, että kun lauman saa yhdestä ovesta sisälle yleensä ainakin yksi lauman jäsenistä on jo ehtinyt puikahtaa toisesta ovesta esimerkiksi tupakalle.

Bussin ollessa liikkeessä toimittajapaimenkoira saattaa uskaltautua valvontapaikaltaan lauman keskuuteen. Hän saattaa jopa osallistua lauman keskusteluun, jolloin kuitenkin laumassa mahdollisesti ns. vapaalla olevat muut toimittajapaimenkoirat kokevat hänet kilpailijakseen.

Myös toimittajapaimenkoiran lauma eroaa hieman muiden paimenkoirien laumasta. Siinä missä laumojen tehtävä tavallisesti on syödä ja juoda, toimittajapaimenkoira paimentaa laumaa, jonka tarkoitus hyvinkin usein on pelkästään juoda.

Paimenkoiran tehtävänä onkin usein johdattaa lauma juomapaikan ääreen. Voisi kuvitella, että tällainen tehtävä on helppo, ja niin se onkin, heti sen jälkeen kun on saatu näköetäisyys juomapaikkaan, sillä valtaosa lauman jäsenistä on erikoisen viehättynyt juomapaikkoihin.

Toisaalta jokaisessa laumassa on myös niitä, joita minkäänlainen juominen ei kiinnosta vähääkään. On siis pidettävä huoli siitä, että viimeinenkin lauman jäsen saadaan perille.

Juomapaikalla toimittajapaimenkoiran tehtävät ovat ratkaisevasti erilaiset kuin muiden paimenkoirarotujen. Siinä, missä normaalin paimenkoiran lauma osaa aivan oma-aloitteisesti mennä veden ääreen ja alkaa juoda, toimittajapaimenkoiran laumassa on merkittävä määrä niitä, jotka odottavat paimenkoiran paitsi tuovan juoma-astian heidän eteensä, myös maksavan siitä ja vielä iloisesti ja reippaalla mielellä.

Toisaalta tämä juomistapahtuma on myös toimittajapaimenkoiran työn harvoja luontaisetuja, sillä tottahan hänen on itsekin osallistuttava tapahtumaan säröttömän ilmapiirin luomiseksi.

Ja vaikka tämä juomistapahtuma ei varsinaisesti ole koskaan lauman vaelluksen päätarkoitus, juuri tällä kohtaa toimittajapaimenkoiran on helpointa pilata paitsi oma, myös retken maine. Ei tarvitse muuta kuin toimittaa tämä juomatarjoilu hieman haluttomasti, puhumattakaan että ei tee sitä lainkaan, niin lauman kaikki jäsenet – myös ne jotka suhtautuvat koko juomistapahtumaan haluttomasti – muistavat mainita siitä aina kollegojaan tavatessaan.

Mutta maineen voi menettää myös toisella tavalla. Toimittajapaimenkoiran ei missään tapauksessa pidä päästää syntymään edes etäistä epäilystä siitä, että juomatarjoilu, jota lauma siis edellyttää, voisi johtaa minkäänlaiseen vastapalvelukseen. Ei toki, seuraavana aamuna toimittajapaimenkoiran tehtävä on taas paimentaa lauman jäsenet – tarpeen vaatiessa makuusijalta aamusyönnöksen kautta ensimmäiseen kohteeseen – nurkumatta ja väsyneisyyttään näyttämättä.

Ja kun retki viimein saavuttaa loppunsa, toimittajapaimenkoiran tulee kiittää laumaansa asiallisesti. Myös lauma saattaa tässä vaiheessa taputtaa käpäliään yhteen, kerätä keskuudestaan jonkinlaisen lahjan ja ojentaa sen kiitokseksi esimerkiksi bussinkuljettajalle.

Kirjoitus on tiivistelmä Vihtavuori-palkinnon jakotilaisuuden lukupiirissä pidetystä puheesta Nuuksion Kattilassa 30.11.2009. Vihtavuori-palkinto luovutettiin Metsähallituksen aluejohtaja Kii Korhoselle hänen ansioistaan metsärauhan saavuttamiseksi Lapissa. Fyysiseltä muodoltaan palkinto oli tyhjennetty ilmatorjuntatykin ammus.

Uudet metsäsodat ovat tulossa

Maa- ja metsätalousministeriö suunnittelee metsänhoitotapojen monipuolistamista. Metsälaki aiotaan kirjoittaa uudelleen niin, että se sallii myös jatkuvan kasvatuksen – vaikka se ei ole sitä aikaisemmin suorastaan kieltänytkään.

Oleellisin muutos on kirjoittaa uudelleen metsän uudistamisvelvoite. Se onkin jokseenkin ainoa metsänhoidollinen velvoite, mitä nykylaki metsänomistajalle asettaa. Nyt laki vaatii vain, että jos metsää avohakataan, uuden metsän perustamisesta on huolehdittava.

Yksikään taho ei ole pitänyt uudistamisvelvoitetta huonona. Se tullaan vain kirjoittamaan niin, että se sopii kaikkiin metsänhoidon tapoihin ja kaikkiin hakkuisiin.

Todennäköisesti tullaan vaatimaan, että hakkuun jälkeen metsässä pitää tietyn ajan jälkeen olla riittävä määrä kasvavaa puuta. Jos tehdään harvennushakkuu, vaatimus täyttyy ilman muuta, mutta jos harvennushakkuussa hakataankin liikaa, se katsotaan avohakkuuksi ja silloin astuu voimaan velvoite perustaa uusi metsä.

Vaatimus sopii myös kaikenlaisiin versioihin jatkuvan kasvatuksen hakkuista: jos hakataan enemmän kuin jatkuva kasvatus sallii, jäljelle jäävän puuston määrä alittaa lain vaatimuksen ja syntyy uudistamisvelvoite. Sen voi hoitaa luontaisella uudistamisella aivan niin kuin perinteisessäkin metsänhoidossa.

Ja aivan samalla tavalla kuin perinteisessäkin metsänhoidossa, jos luontainen uudistaminen ei onnistu, metsäkeskus määrää istuttamaan tai kylvämään uuden metsän. Juuri tässä piilee siemen lukuisiin metsäsotiin.

Ongelma ei ole jatkuva kasvatus, vaan sen markkinointi. Näyttöä siitä, että jatkuvaa kasvatusta markkinoidaan ja mainostetaan täysin ylimitoitetuin perustein, on vaikka kuinka paljon.

Suurin ja katteettomin lupaus on tässä: kun harjoittaa jatkuvaa kasvatusta, ei tarvitse tuhlata rahaa uuden metsän istuttamiseen tai kylvämiseen, koska jatkuvassa kasvatuksessa metsä uudistuu luontaisesti.

Luontoparka ei kuitenkaan tiedä, milloin on kyse jatkuvasta kasvatuksesta ja milloin ei. Kun sekä perinteisestä metsänkasvatuksesta että varta vasten asian selvittämiseksi tehdyistä tutkimuksista tiedetään, että uusiutuminen ei ole automaattista sen kummemmin pienillä kuin suurilla aukoilla, miksi se olisi sitä myöskään jatkuvassa kasvatuksessa?

Tulemme näkemään lukuisia tapauksia, joissa metsänomistaja harhautetaan jatkuvaan kasvatukseen sillä lupauksella, että luonto hoitaa uudistamisvelvoitteen. Jos näin ei sitten käykään, metsäkeskuksen ikävä velvollisuus on vaatia kylvöä tai istutusta, mikä tietää metsänomistajalle rahanmenoa.

Vanhat vastakkainasettelut, osapuolet ja fraasit otetaan käyttöön sellaisenaan: ilkeä metsäkeskus ei vieläkään halua antaa luontoystävälliselle metsänomistajalle sitä vapautta, mitä uusi laki nimenomaan lupasi. Eikä ole epäselvää, mille puolelle kaiken tietävät toimittajat tässä kiistassa asettuvat.

Metsänhoitomenetelmien monipuolistamisen ajateltiin parantavan metsätalouden imagoa. Kaikki merkit näyttävät kuitenkin siihen suuntaan, että käy päinvastoin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.4.2011.

Metsäalasta käytävä keskustelu

Lauri Hetemäen ja kumppaneiden vasta julkaistun kirjan Murroksen jälkeen lukeminen kannattaa aloittaa lukemalla Hetemäen kirja Metsäsektori 2010 vuodelta 1997. Kirjoilla on paljon yhteistä.

Ensinnä niitä yhdistää metsäalan käytäväkeskustelu, josta alan ulkopuoliset ottavat itselleen sopivia sitaatteja. Siihen kirjat ovat sopivia, varsinkin kun irrottaa lauseet asiayhteydestään.

Kummankin kirjan julkistettuina lähteinä on poliittisia ohjelmia ja tutkimuksia. Jos on kuultu niitä ihmisiä, jotka oikeasti rakentavat metsäalan tulevaisuutta, sitä ei kerrota.

Kumpikin haluaa selvittää tulevaisuutta, mikä on mahdoton tehtävä. Kumpikin on täynnä käyriä, jotka ovat realistisen mutkittelevia suunnilleen julkaisuvuoteen asti, mutta osoittavat sen jälkeen laskennallisesti suoraan jonnekin.

Mitä me teemme tällaisilla käyrillä?

Esimerkiksi Turun yliopiston tutkimus Matkalla biokauteen selvittää sitä, mihin tämä ja tuo nyt tehtävä toimi tulevaisuudessa johtaa. Se on siis tulevaisuuden rakentamista, ei selvittämistä.

Tätä tietoa metsäalalla tarvittaisiin, huutavasti. Mutta sitä metsäala ei ole saanut huolimatta suunnattomasta julkisesta panostuksesta tulevaisuuden tutkimiseen. Turkulaiset kuittaavatkin sen osaksi metsäalan kriisiä ‒ niin vähän siitä on ollut hyötyä.

Aiempi kirja epäonnistui kahdessa dramaattisessa kohdassa, mutta ei yksin. Jo 1990-luvulla Kansallisen metsäohjelman valmistelutyössä esitettiin, että Venäjän kehitystä pitäisi tutkia. Maa- ja metsätalousministeriö hylkäsi ajatuksen.

Yhtä vähän asiaa tutki Hetemäki vuonna 1997. Silti jo muutamaa Venäjä-asiantuntijaa haastattelemalla puutullien mahdollisuus olisi osattu ennustaa hyvissä ajoin. Eri asia on, olisiko tiedolla osattu tehdä mitään.

Vuonna 1997 Hetemäki ennusti Kiinan ja Aasian nousun lisäävän suomalaistuotteiden kysyntää. Kuvion päälaelleen kääntävä kehitys yllätti: suomalaiset firmat menivätkin Etelä-Amerikkaan tuottamaan sellua Aasiaa varten.

Mitä olisi pitänyt kyetä ennustamaan? Sitä en tiedä.

Mutta niillä rajauksilla ja niillä lähteillä, millä Murroksen jälkeen -kirjaa on tehty, tulos tuskin on edeltäjäänsä parempi. Olisiko ollut mahdollista esimerkiksi kuulla niitä, jotka oikeasti luovat uusia teknologioita ja tuotteita?

Entä olisiko ollut mahdollista ajatella, että metsäteollisuus pelkän kotimarkkinan sijaan tähtäisi vientiin myös uusissa tuotteissa. Ei.

Niinpä tutkijat ovat sitä mieltä, että Suomen liikennepolttonesteiden bio-osuuden täyttäminen edellyttää vain kahden biojalostamon tuotantoa – ikään kuin metsäteollisuus olisi yhtäkkiä luopunut viennistä.

Puhumattakaan siitä, että maantieliikenteen polttonesteitä tehdään biojalostamoissa päivänselvästi vain muutaman vuoden. Vuonna 2020 osataan jo tehdä kannattavampia tuotteita.

Tutkija tietenkin rajaa kohteensa ja menetelmänsä juuri niin kuin haluaa. Me muut voimme vain kysyä syytä.

Jos tutkii vientialaa, miksi rajata vienti tutkimuksen ulkopuolelle? Mitä muuta sillä voi saada kuin todellisuutta vastaamattomia tuloksia?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 4.4.2011.

Luontoväki uusliberalisteina

Maassa on käymässä merkittäväksikin mainittu työ metsänhoidon monipuolistamiseksi. Maa- ja metsätalousministeriön asettama, laajapohjainen työryhmä on jättänyt mietintönsä ja metsälain uudistaminen on alkamassa.

Vaatimuksia monipuolistamisesta ovat esittäneet etupäässä luonnonsuojelujärjestöt. Uusliberalistisin vaatimus nähtiin Suomen Luonto -lehdessä (10/2010), jossa kaikki metsäluonnon monimuotoisuuden ongelmat luvattiin ratkaista sillä, että ”annetaan metsät omistajilleen”. Tätä perusteltiin akatemiaprofessori Ilkka Hanskin lausunnolla, jonka mukaan ”on paljon niitä, jotka eivät halua aukkohakata metsiään”.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun luontoväki tekee Hanskin tiedoista aivan tolkuttomia johtopäätöksiä. Ei ole ihme, että luonnonsuojeluliikkeen metsäpolitiikka kulkee epäonnistumisesta toiseen – vaikka se itse syyttääkin siitä muita.

Toki Hanski on oikeassa: ”monet” metsänomistajat haluaisivat mieluummin esimerkiksi jatkuvaa kuin perinteistä kasvatusta. Mutta vaikka niitä olisi esimerkiksi niin monta kuin 7000, se olisi vasta prosentti metsänomistajista.

Niitä voi olla muutamakin prosentti, mutta jos luonnonsuojelijoille riittää metsäluonnon tulevaisuuden turvaamiseksi se, että tämä joukko siirtyy jatkuvaan kasvatukseen, ei voi kuin ihmetellä, kuinka alas rima oikein voidaan laittaa.

Esimerkiksi metsäalalle tällainen ratkaisu on mahdoton jo siitä syystä, että edes jatkuvan kasvatuksen ekologisuudesta ei ole mitään näyttöä. Näin sanovat ainakin ekologian tutkijat: se suosii sulkeutuneiden, mutta ei avoimien metsien lajeja ‒ ja jälkimmäisiä saattaa olla metsissämme jopa enemmistö.

Mutta asialla on myös toinen puoli.

Ministeriön työryhmästä kerrotaan, että se hetki oli käsin kosketeltava, kun ympäristöaktivistit ymmärsivät, mihin heidän esittämänsä vaatimus monipuolistamisesta johtaa: jos annetaan mahdollisuus yhteen suuntaan, nimenomaan monipuolistaminen edellyttää toisenkin suunnan mahdollistamista.

Se merkitsee, että luontoväen usko pannaan todellisuuden puntariin: jos riittävä osuus metsänomistajista todella haluaa pehmeämpiä menetelmiä, he onnistuvat. Tätä on kuitenkin syytä epäillä, esimerkiksi niiden tutkimusten perusteella, joita työryhmällä oli käytössään.

Pellervon taloustutkimuksen ja Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan tilanne näyttääkin päinvastaiselta. Kun metsänomistajia tutkitaan asenneryhmittäin, jatkuva kasvatus havaittiin vähiten halutuksi metsänhoidon menetelmäksi kaikissa metsänomistajaryhmissä ‒ myös siinä, joka painottaa metsiensä virkistyskäyttöä.

Luontojärjestöt ovat siis avanneet Pandoran lippaan, josta liikkeelle päässyt tuuli tulee todellisuudessa koventamaan käytännön metsänhoitoa esimerkiksi niin, että metsien kiertoaika tulee lyhenemään.

Kun näin käy ja kun luontoväki sitten tulee siitä syyttämään metsänomistajia, on syytä muistaa, että muutoksen takana ovat he itse. On aivan selvää, että koko uudistukseen ei olisi ryhdyttykään, elleivät ympäristöjärjestöt olisi sitä vaatineet.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 29.3.2011.