Straniuksen silmänkääntötemput

Euroopan unioni haluaisi taata, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi käytettävien uusiutuvien energioiden käyttö ei haittaa luonnon monimuotoisuutta. Ympäristöjärjestöjen mukaan Suomi vastustaa tätä.

Väite on kummallinen. Ei edes ole mitään ehdotusta, mitä vastustaa: Suomi, niin kuin muutkin jäsenmaat, vasta valmistelee kantaansa.

Vahvoilla on linjaus, jonka mukaan nykyiset takeet metsätalouden kestävyydestä tulisi arvioida jäsenmaittain. Jos ne katsotaan riittäviksi, maa luokiteltaisiin riskittömäksi. Muussa tapauksessa pitäisi arvioida yksittäisiä puutavaraeriä.

Suomen luonnonsuojeluliiton Leo Stranius väittää blogissaan, että hallituksen tavoitteena olisi varmistaa ”bioenergian hyväksyttävyys uusiutuvana energiamuotona sekä sen laskennallinen nollapäästöisyys”.

Sitaatti on väärennös: Stranius jättää kertomatta, että tätä tavoitellaan vain ”kestävän” bioenergian osalta.

Niinpä Stranius pääsee viisastelemaan, että ”tiede ei tue näkemystä, että kaikella bioenergialla olisi sama ilmastovaikutus”. Tämä onkin juuri se syy, miksi tätä halutaan vain kestävälle bioenergialle.

Stranius vaatii unionilta kriteereitä, jotka estävät luonnon monimuotoisuuden heikentymisen – ikään kuin metsätalouden ekologisuutta ei säädeltäisi nyt lainkaan. Ongelma ei olekaan metsätalouden, vaan vain luonnonsuojeluliiton, joka ei halua ottaa osaa tähän työhön.

Jos se haluaisi, se liittyisi mukaan PEFC-sertifiointiin, mikä kattavuutensa takia käytännössä määrittelee sen, miten Suomen metsiä hoidetaan. Kutsuista huolimatta liitto haluaa vain huudella sivusta.

Liitto vaatii kokonaan uutta kriteeristöä. Tällöin metsänomistajan pitäisi valita, minkä kriteeristön mukaan metsää kasvattaa.

On selvää, että hän valitsisi tuottavan metsätalouden kriteeristön, eikä täysin valtion tuen varassa olevan bioenergian tuotannon kriteeristöä. Seurauksena energiapuuta kyllä saataisiin, mutta unioni ei sitä hyväksyisi.

Näin sitä ei voitaisi ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun katsotaan, miten Suomi täyttää unionin uusiutuvan energian vaatimukset. Ehkä tämä on tarkoituskin.

Metsäenergian ”nollapäästöisyyttä” järjestöt epäilevät perusteella, joka on puhdas silmänkääntötemppu: ne tarkastelevat luontoa yhden puun tasolla ja laskevat, että kun tämä puu kaadetaan, sen tilalle kasvavalta puulta kestää 70 vuotta sitoa menetetty hiilivarasto takaisin.

Tarkastelutapa on ennenkuulumattoman näköalaton. Näin piilotetaan se tosiasia, että metsien hiilivarasto kasvaa tässä ja nyt, kaiken aikaa, ja voisi kasvaa enemmänkin, jos haluaisimme metsiämme siihen käyttää.

Lopuksi Stranius toistaa, että Suomen metsätalous ei olisi kestävää kuin taloudellisesta näkökulmasta. Tätä mieltä voi olla, mutta tämä on vain mielipide.

Taloudellinen kestävyys on helppo osoittaa numeroin. Ekologiselle kestävyydelle sen sijaan ei ole hyväksyttyä mittaria.

Tätä osoittaa sekin, että ympäristöjärjestöt vaihtavat omia, uhanalaisuuteen liittyviä mittareitaan sen mukaan, mistä kulloinkin saadaan sopivin – eli huonoin – tulos.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.4.2016.

Niinkö se on jos siltä näyttää?

Luontoaktivistit moittivat mielellään muita siitä, että nämä eivät piittaa tieteellisestä tutkimuksesta. Viimeksi tällaisen hyökkäyksen kohteeksi joutui maa- ja metsätalousministeriö edellisellä hallituskaudella.

Aktivistit kuitenkin itkevät krokotiilin kyyneleitä. He itse hylkäävät tutkimuksen heti, jos se tuottaa vääriä tuloksia.

Äskettäin Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava väheksyi tämän lehden metsänomistajanumerossa 9. maaliskuuta säästöpuiden merkitystä metsäluonnolle:

"Muutamien haavasta riippuvaisten lajien tilanne on parantunut säästöpuiden ansiosta. Noin puolet metsälajeista on riippuvaisia lahoavasta puusta. Kun sitä on marginaalinen murto-osa puustosta, näiden lajien väheneminen on väistämätöntä."

Tutkijat eivät ole samaa mieltä. Näin todistivat viime uhanalaiskartoituksen tekijät työn julkistamistilaisuudessa vuonna 2010 ja niin todistaa myös Luonnontieteellisen keskusmuseon yksikönjohtaja Aino Juslén, joka Yliopisto-lehden (2/16) kirjoituksessa Kerran kadonnut, ikuisesti poissa. Kirjoituksessa hän ottaa ainoaksi hyväksi esimerkiksi koko maan uhanalaisasioissa juuri nämä säästöpuut.

Niin sanottua jatkuvaa kasvatusta Sulkava katsoi asiakseen kehua viime marraskuun alussa Keskisuomalaisessa, että se on ”lukuisin tutkimuksin” todettu toimivaksi ja tuottavaksi ja että ei ole olemassa tutkimusta, joka osoittaisi ”avohakkuumenetelmän” edes taloudellisesti tuottavammaksi.

Totuus on toinen: tutkimus ei anna kummankaan paremmuudesta selvää kuvaa ja avohakkuumenetelmän paremmuus on todettu monissa tutkimuksissa.

Tämäkin juttu on tutkittu (PTT, 8.12.2014).

Tutkimuksen halveksunnassa omaa luokkaansa oli kuitenkin usean eri ympäristöjärjestön yhteinen hyökkäys Luonnonvarakeskuksen lapinjärveläisen geenireservimetsän hoitoa vastaan helmikuussa.

Voisin lyödä isonkin veikan, että metsäpuiden geenireservien tutkimus ja suojelu on Luonnonvarakeskuksessa maailman huippua. Metsäaktivistien pätevyyttä se ei kuitenkaan ylitä.

Luonnonsuojeluliiton Paloma Hannonen väitti tutkijoiden viljelevän tekosyitä vain päästäkseen hakkaamaan. Luonto-Liiton Lauri Kajander totesi ”maastohavaintonsa” osoittavan, että tutkijat ovat väärässä.

Niin se on, jos aktivistin havainto sen näyttää. Korkeasti koulutettujen tutkijoiden vuosikymmenten työ ja sen aikana kertynyt osaaminen lentää sievästi romukoppaan. Päälle heitetään ylimielinen väite epäeettisestä toiminnasta.

En mielelläni neuvoisi muita siitä, missä osoittaa mieltä, koska voisinhan vaikuttaa siihen itsekin menemällä mukaan. Mutta tässä kohtaa täytyy sanoa, että tulitikunpään kokoisen tutkimusmetsän suojelu ei hyödyttäisi tämän maan monimuotoisuutta vähääkään.

On mahdoton uskoa, että aktivistien toiminnan takana on huoli luonnosta. näin siksi, että hakkuukielto, mitä aktivistit haluavat, tuhoaisi sen, mikä tämän metsän osalta on tärkeintä kaikkien pohjoisten metsien suhteen, nimittäin geenireservien suojelun.

Ainoa positiivinen johtopäätös on, että pakkohan asioiden on olla hyvin, kun yksillä on varaa ylläpitää ja toisilla levittää tällaistakin sirkusta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.3.2016.

Tulevaisuus tehdään nyt – myös metsäalalla

Tulevaisuuden ennustaminen on suosittua. Mutta eikö tulevaisuus pitäisi pikemminkin tehdä? Metsäalalla se pakottaa kysymään, haluammeko rakentaa tulevaisuutta metsän varaan ja miten.

Metsä pitää itseään tulevaisuuden alana, vaikka se on vahva jo nyt: metsätalous on ainoa tuotannonala, joka tulee koko maassa toimeen maailmanmarkkinoiden ehdoilla.

Metsäalan hyväksyntä Suomessa on vahvaa. Vastikään julkaistun Metsä ja puu -mielipidetiedustelun mukaan suomalaisten luottamus metsäalaan hyvinvoinnin tuojana on kasvanut edelleen, vaikka se ei horjunut edes 2000-luvun alun vaikeiden vuosien aikaan alle IT-teollisuuden.

Suomalainen metsätalous pärjää kaikilla mittareilla minkä tahansa muun maan kanssa. Valtaosa maan metsistä on talousmetsiä ja metsätalouden menetelmiä on jo pitkään kehitetty suuntaan, jossa luontoarvojen turvaaminen on osa päivittäistä työtä.

Silti myös suojelumetsiä riittää: Suomessa on jo nyt enemmän kuin puolet Euroopan tiukasti suojelluista metsistä.

Tappamisen taloutta

Uusiutuvista luonnonvaroista erityisesti biomassojen käyttö vaatii kuitenkin aina hengiltä ottoa, tappamista. Siksi sitä on helppo arvostella.

Kriitikkojen vakioratkaisu on käytön rajoittaminen. Ihmisen on kuitenkin voitava käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee.
Kun käytön rajoittamista vaaditaan melkein pelkästään uusiutuvilta luonnonvaroilta, mikä olisi vaihtoehto?

Ratkaisu on uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö. Se ei ole ihmiskunnalle mikään mukava vaihtoehto, vaan ainoa mahdollisuus.
Eikä pohjoinen metsä ole vain uusiutuva, vaan karttuva luonnonvara. Se karttuu nimenomaan oikean käytön myötä.

Maamme metsävarat on onnistuttu nostamaan 1950-luvun alun 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2300 miljoonaan. Samaan aikaan metsistä on viety teolliseen käyttöön 3400 miljoonaa kuutiometriä puuta.

Maassamme on enemmän puuta kuin koskaan tunnetun historian aikana. Eikä se ole mitään risukkoa: järeän puun määrä ja osuus on kasvanut 1950-luvun jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaiseksi.

Puuston määrää metsissä voidaan edelleenkin kasvattaa viisaalla käytöllä. Näillä keinoin ihmiskunta voisi hoitaa ilmastonmuutoksen vastaisesta kamppailustaan neljäsosan (ks. Hakata vai säästää -pamfletti).

Eikä tämä vaatisi edes veronmaksajien tukea, vaan olisi omillaan toimeen tulevaa, kestävää taloutta.

Biomassojen korjuu ei aina ole helppoa

Biomassoista onkin tulossa pula. Se tulee näkymään selvimmin puun kohdalla.

Esimerkiksi metsämarjojen tai sienten rahallisesta arvosta puhutaan suurin kirjaimin, mutta usein unohtuu, että niiden arvo on nolla, ellei niitä saada markkinoille. Puu sen sijaan saadaan liikkeelle ja sille on ottajia.

Keski-Euroopassa aiotaan torjua ilmastonmuutosta muun muassa puuta polttamalla. Puuta ei kuitenkaan kasva siellä paljon, tai sitä ei saada metsistä ulos.

Näyttääkin siltä, että Fennoskandian ja Baltian puut on käytetty Keski-Euroopassa jo moneen kertaan ennen Euroopan unionin ilmastosäädösten voimaan astumista vuonna 2020.

Suomessa ei ole varauduttu tällaiseen. Meilläkin puhutaan melkein pelkästään puun alhaisimman jalostusasteen käytöstä – siis polttamisesta energiaksi – joka ei edes tule toimeen ilman valtiontukia, mutta on silti nostettu jopa hallituksen kärkihankkeiden joukkoon.

Puun energiakäytölle voi toki olla tilaa paikallisesti ja sellaisista osista puuta, mille ei ole muuta käyttöä. Siltikin muut uusiutuvan energian tuotantotavat ohittavat puun kannattavuudessa.

Puun käytön tulevaisuus ei olekaan energia-, vaan materiaalikäytössä. Tätä tulevaisuutta metsäala rakentaa systemaattisesti. Mikä siitä toteutuu, sitä ei voi tietää.

Puusta voi tehdä kaikkea sitä mitä öljystä, ja lisäksi paljon muutakin. Puulla voi esimerkiksi mullistaa maailman tekstiilintuotannon.

Jo nyt Stora Enso tuottaa Uimaharjussa liukosellua, josta tehdään Aasiassa viskoosia. Puuvillaan verrattuna viskoosi on käyttöominaisuuksiltaan parempi, sen raaka-aineen viljely on kirkkaasti ympäristöystävällisempää eikä viljelyala ole poissa ruoan tuotannosta.

Pelkästään Suomen metsien kasvulla voitaisiin viskoosia tuottamalla korvata maailman koko puuvillan tuotanto.

Mutta viskoosin teko on ympäristön kannalta raskasta. Niinpä metsäyhtiöt, VTT ja Aalto-yliopisto ovat kaupallistamassa kokonaan uudenlaista menetelmää, missä puukuidut voidaan kehrätä suoraan langaksi.

Haluammeko käyttää metsiämme?

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksy metsien käyttöä. Oulujärven Ärjänsaaressa nähtiin tammi-helmikuun vaihteessa erikoinen näytelmä, joka osoittaa, että viranomaisluvat ja huolella valmistellut hakkuut eivät tuo oikeutta metsien käyttöön, vaan mikä tahansa ympäristöjärjestöksi ilmoittautuva voi ne estää.

Nyt kohteena oli UPM, Metsähallitus on ollut kohteena jo kauan. Niiden metsänhoito on varmasti sekä Suomen että maailman mittakaavassa huippua, mutta ne ovat hyviä kohteita, koska ne ovat ”kasvottomia” suuryrityksiä.

Ärjänsaaren hakkuut suunniteltiin mahdollisimman vuorovaikutteisesti ja osallistujia oli huomattavan paljon. Viime joulukuussa paikalliset metsäaktivistit ja ympäristöviranomaiset hyväksyivät suunnitelmat.

Ja jälleen, heti suunnitelman hyväksymisen jälkeen, metsäaktivistit esittivät eriävän mielipiteen. Tämä on niiden taktiikka: ne osallistuvat neuvotteluihin saadakseen mahdollisimman paljon tavoitteitaan läpi, mutta riitauttavat sovun heti kun se on hyväksytty voidakseen käynnistää uudet neuvottelut ja vaatiakseen lisää.

Taktiikka on toiminut hyvin jo vuosikausia. Ikävä puoli on, että se tekee pitkäjänteisen taloustoiminnan harjoittaminen erittäin hankalaksi.

Kysymys kuuluukin, haluammeko me rakentaa tulevaisuuttamme metsien kestävän käytön varaan. Tätä joudumme lähivuosina miettimään monta kertaa.

Tai toisin päin: onko meillä edes varaa luopua suurimman luonnonvaramme, käytön myötä karttuvan puun käytöstä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Ympäristö ja terveys -lehden numerossa 2/2016 ja Suomen Metsäyhdistyksen blogissa 30.3.2016.