Vähäinen Nato-keskustelu on Kokoomuksen syy

 

Nato-jäsenyyden vastustajat ovat moittineet hallituksen tilaamaa selontekoa puutteelliseksi, koska se ei käsittele jäsenyyden haittoja tai riskejä riittävässä määrin. Näin voi olla – siitä, mitä selonteossa ei ole, on paha mennä sanomaan mitään varmaa.

 

Olen pitkäaikainen Suomen Nato-jäsenyyden vastustaja. Mielipiteeni kuitenkin kääntyi Nato-myönteiseksi JukkaMallisen kanssa keskustellessa.

Mitä enemmän julkista Nato-keskustelua on seurannut, sitä oudommilta Nato-jäsenyyden vastustajien kannanotot tuntuvat.

Tämä on tietysti Naton kannattajien syy – puoluepoliittisesti ennen muuta Kokoomuksen ja RKP:n.

Nämä kaksi puoluetta, ennen muuta Kokoomus, ovat jo kauan sitten julkisesti ilmoittaneet kannattavansa Suomen Nato- jäsenyyttä, mutta ovat samalla julkisesti ilmoittaneet, että eivät ”aja” jäsenyyttä.

Kyseiset puolueet ovat siis tietoisesti valinneet ”ajaa” linjaa, joka niiden omasta mielestään on isänmaan kannalta korkeintaan toiseksi paras – ja tämä joidenkin satunnaisten ja väliaikaisten vaalitulosten pelossa.

Jollain kummallisella kommervenkillä tämäkin on onnistuttu kääntämään isänmaallisuudeksi.

 

Kun Nato-jäsenyyden vastustajat nyt siis väittävät, että meillä ei ole ehditty käydä kunnollista keskustelua Nato-jäsenyydestä, he ovat oikeassa.

Sitä ei ole käyty, koska sitä kannattavat puolueet eivät ole sitä halunneet käydä. Kenenkä muunkaan vastuulla poliittisen keskustelun käyminen olisi voinut olla kuin poliittisten puolueiden? Naton vastustajienko?

Kun ei ole kunnollista Nato-keskustelua, ei ole ihme, että järkiperusteita Nato-jäsenyyden vastustamiselle on vaikea löytää. Itse ajattelen, että niitä on, mutta on myös pakko sanoa, että en ole niitä juurikaan havainnut.

Katsotaan kansanedustaja Anna Kontulaa. Häntähän monet Nato-jäsenyyden kannattajatkin jostakin minulle tuntemattomasta syystä kilvan kehuvat.

Hänen mukaansa Venäjä ei hyökkää Suomeen ja hän tietää sen.

Jaahans. Tällaistako sinne selontekoon olisi pitänyt kirjoittaa?

Kontula itse korostaa, että nyt ollaan tekemässä vuosikymmenien ratkaisua. Silti hän vetoaa ”Venäjä ei hyökkää” -väitteissään vain lähiaikoja koskeviin arvioihin.

Pitäisikö hänet ottaa vakavasti?

 

Naton turvatakuut ovat aiheuttaneet joillekin Nato-jäsenyyden vastustajille kummallisen jakomielitaudin. Toisaalta he sanovat, että ydinaseita, Nato-joukkoja tai tukikohtia ei maahan haluta, mutta sitten he sanovat, että turvatakuut ovat epäuskottavia.

Suhtautuminen kansainväliseen sopimiseen on kummallista. Toisaalta väitetään, että tekeillä olevan sopimuksen tärkein kohta, kuuluisat viidennen artiklan antamat turvatakuut, ovat bluffia. Toisaalta väitetään, että sopimuksesta seuraisi vuorenvarmasti kaikkea sellaista, mitä siellä missään nimessä ei ole sanottu.

Miten tällaisella asenteella voi sopia mitään?

Turvatakuukeskustelua leimaa omalaatuinen kuvitelma, että sotilaallisen hyökkäyksen sattuessa vaikkapa Nato-Suomen johtajat alkaisivat soitella, siis puhelimella, ympäri Eurooppaa kyselläkseen, saataisiinko me nyt sitä tai tätä tai tuota.

Ja saataisiin, esimerkiksi kansanedustaja Merja Kyllösen mukaan villasukkia. Tällaistako sinne selontekoon olisi pitänyt kirjoittaa?

Tosiasiassa Naton päätyö on suunnittelu. Sen päämajassa on asiantuntijoita, joiden tehtävä on laatia suunnitelmia sen varalle, että joku hyökkää.

Perustavoite on taata, että mitään hyökkäystä ei edes tule. Mutta jos tulee, suunnitelmat otetaan käyttöön, poliittisen päätöksen jälkeen.

Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi Suomen puolustukseen osallistuvat ne maat ja niillä keinoin, mitä suunnitelmissa sanotaan. Ja Suomi on yksi sen suunnitelman tekijöistä.

Samoista suunnitelmista näkyy, mitä Suomi puolestaan tekee Suomen ulkopuolella ja Suomessa. Ja mihin se osallistuu ja millä tavoin.

 

Muita sinisilmäisestä turvatakuu-uskosta syyttävät ovat vuorenvarmoja, että jäsenyyden myötä Suomen on osallistuttava kaikkiin Yhdysvaltojen vetämiin sotahankkeisiin missä hyvänsä maailmassa, vaikka Nato-sopimuksessa ei sanota mitään tämän suuntaistakaan.

Nato-vastustajat sanovat, että osallistumista ei käytännössä voi vastustaa. Historiasta ei kuitenkaan löydy väitteelle ensimmäistäkään vahvistusta.

Yhdenkään Naton jäsenmaan ei tarvitse lähettää yhtään sotilasta minnekään päin erilaisiin rauhanturva- tai rauhaan pakottamisoperaatioihin. Eikä ole myöskään lähetetty, vaan päinvastoin, on lukuisa esimerkkejä, että yritetty on, mutta on kieltäydytty.

Merja Kyllösen joulupukki taitaakin olla siis niin sanottu märkä uni – kunpa vaan, mutta kun ei kumminkaan.

Hiilikädenjälki tuo metsäalan mahdollisuudet paremmin esille – biomassa ei silti riitä kaikkeen

 

Hiili- ja ympäristöjalanjäljet ottavat huomioon vain toiminnan negatiiviset vaikutukset ja johtavat pahimmillaan kummallisiin tuloksiin, kuten että lapsia ei kannata tehdä. Ratkaisun tuo kädenjälki.

 

”Puusta voi tehdä kaiken sen mitä öljystäkin”, sanoo iskulause. Teknisesti ottaen näin on ainakin merkittävälle osalle öljytuotteista, ehkä taloudellisesti ja teollisestikin, mutta mihin puu oikeastaan riittää?

Täsmällistä vastausta kysymykseen ei ole, mutta suuntaa-antava vertailu riittänee: jos kaikki maailmassa hakattava puu käytettäisiin energiantuotantoon, sillä voitaisiin nykyhetkellä korvata vajaa kuusi prosenttia fossiilisten polttoaineiden käytöstä.

Puuta ei tietenkään ole tarkoitus polttaa, vaan korvata sillä fossiilisia materiaaleja, kuten muovia. Korvaaminen kuitenkin edellyttää, että puun ympäristöystävällisyys kyetään osoittamaan ja viestimään. Siinä riittää työtä, sillä monet tahot pyrkivät osoittamaan päinvastaista.

”Esimerkiksi Euroopan unionin komissio tuo ilmastopolitiikkaan voimakkaasti hiilijalanjäljen käsitettä ja haluaa korvata sillä yli 50 vuotta käytössä olleen ja pitkälle kehittyneen elinkaarianalyysin”, sanoi elinkaarianalyysien asiantuntija, johtaja Gregory A. Norris Harvardin yliopistosta Metsäteollisuus ry:n seminaarissa huhtikuussa.

 

Jalanjälki on aina negatiivinen

 

Norrisin mukaan jalanjälki on hankala käsite, koska se antaa vain negatiivisia tuloksia. Se johtaa moniin kummallisuuksiin, kuten että lapset kannattaa jättää tekemättä, koska lapsen hiilijalanjälki on negatiivinen.

Esimerkiksi investoijat ovat alkaneet vaatia tietoa myös ihmistoiminnan positiivisista vaikutuksista. Tätä tuodaan esiin kädenjäljellä. Sillä tarkoitetaan ihmisen mahdollisuuksia parantaa ympäristön tilaa.

Suomessa elinkeinojen hiili- tai ympäristökädenjäljestä ei ole juuri puhuttu, ei käsitteenä eikä varsinkaan sen tarkoittamana toimintana. Esimerkiksi metsäalalla puhutaan metsien ekologisen tilan turvaamisesta, mutta sen parantamista ei liene mainittu muualla kuin 1990-luvun Euroopan metsäministerikonferenssin asiakirjoissa.

Jalan- ja kädenjälkianalyysien puute on, että ne antavat vain hetkittäisen kuvan ympäristövaikutuksista. Norrisin mukaan pitäisikin pyrkiä dynaamisiin malleihin, joihin voitaisiin syöttää erilaisia muuttujia ja kysyä, että ”mitä tapahtuisi, jos tekisimme näin?”

Mallien tulisi olla kaikille avoimia ja niiden pitäisi kattaa myös tuotteiden käyttö ja loppukäsittely.

 

Laajennettu kädenjälki tekee kuvasta kokonaisen

 

”Metsätuotteet pärjäävät hyvin useimpien ympäristövaikutusten suhteen, kuten keveyden ja lujuuden kaltaiset tuoteominaisuudet, ilmastovaikutus, saasteet ja myrkyt. Ongelmia tuottaa vain maankäyttö”, sanoi Norris.

Jos metsätuotantoa mitataan jalanjäljellä, se tunnistaa vain maankäytön. Mutta jos mukaan otetaan kädenjälki, positiiviset vaikutukset muuttavat kuvan kokonaan, varsinkin jos analyysi laajennetaan metsäalalta muualle yhteiskuntaan.

”Ja niin pitäisi tehdä”, sanoi Norris.

Metsätuotteilla voi korvata haitallisempaa tuotantoa. Jos esimerkiksi lämpölaitos siirtyy öljyn käytöstä sivutuotehakkeeseen, jalanjälkianalyysi näyttää negatiivista, koska puuhakkeen polttamisella – niin kuin kaikella ihmistoiminnalla – on aina negatiivisia ympäristövaikutuksia.

Positiivisia vaikutuksia kuitenkin syntyy, mutta muualla, eli fossiilisten polttoaineiden tuotannossa. Tulos muuttuu toiseksi, jos tehdään kädenjälkianalyysi ja laajennetaan se korvattavan polttoaineen tuotantoon.

 

Lapsen kädenjälki näkyy uusissa ajatuksissa

 

Toinen hyvä esimerkki on tietotekniikka. Se käyttää valtavasti energiaa ja vaarallisia ja tuhoisalla tavalla hankittuja raaka-aineita. Sen jalanjälki on varmasti negatiivinen.

Toisaalta sen kädenjälki vähentää liikennettä, tehostaa ajankäyttöä, säästää raaka-aineita ja energiaa – mutta toisilla toimialoilla. Jalanjäljessä nämä eivät näy, mutta kädenjäljessä näkyvät.

Kädenjälki luo myös kannusteen ympäristötyöhön. Se kertoo, että me voimme vaikuttaa, toisin kuin pelkästään negatiivinen jalanjälki. Se kertoo, että ihminen voi antaa luonnolle ja ympäristölle enemmän kuin se ottaa.

Lopulta kädenjälki kertoo, että lapsiakin kannattaa tehdä, sillä ratkaisuja ei tuota mikään muu kuin uudet ihmiset ja heidän kauttaan tulevat uudet ajattelutavat.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaiusus -lehdessä 11.5.2022.

 

Avohakkuupuulle vihreä synninpäästö

”On arvioitu, paljonko on saatavissa nuoren metsän hoitotoimien seurauksena kestävää haketta Suomen metsistä.”

”Meillä on tekemättä nuoren metsän hoitotoimenpiteitä… Me nostimme tukitasoja, jotta… harvennuksia saadaan tehtyä ja tämä tulee tekemään myös sen, että meillä tulee olemaan kestävämpää kotimaista haketta enemmän käytössä.”

Sitaatit ovat historiallisia. Eivät sisältönsä puolesta vaan siksi, kuka ne sanoo. A-Studiossa 25.4. esiintynyt ympäristö- ja ilmastoministeri Emma Kari todistaa niissä jopa kahta vihreää takinkäännöstä.

 

Ensimmäinen takinkäännös itse asiassa palauttaa takin oikeinpäin, kun Kari palaa vihreiden pitkälle linjalle tukemaan metsäenergian käyttöä. Pääasiassahan meillä poltetaan vain metsätuotannon sivutuotteita, joten ilmastovaikutus on selvästi pienempi kuin fossiilisilla polttoaineilla.

Tämä käännös on ymmärrettävä, koska sen sanelee muuttunut maailma. Toinen käännös on niin uskomaton, että Kari ei ehkä edes tajua sitä tehneensä.

Jos sanoo nuoren metsän hoidosta saatavaa haketta kestäväksi, asettuu polulle, joka johtaa vääjäämättä avohakkuisiin. Jos nuoren metsän hoito ja harvennukset tuottavat kestävää puuta, sitä tuottaa myös avohakkuu, koska ne kaikki ovat avohakkuumetsätalouden välttämättömiä toimia.

 

Luonnonvarakeskus ja Metsähallitus esittelivät uusinta tutkimustietoa eri metsänkasvatustavoista kaksi päivää A-Studion jälkeen. Tuloksen voi tiivistää siihen, että asiassa ei ole ilmennyt uutta ja merkittävää.

Tietenkin se voi olla uutta niille, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet. Jos julkisuudesta voi päätellä, iso osa vihreistä päättäjistä kuuluu tähän joukkoon.

Toisin kuin he usein väittävät, jatkuva kasvatus ei ole avohakkuumetsätaloutta yleisesti parempi miltään osin. Ainoa yleinen totuus on, että yleistä totuutta ei ole. Paremmuus riippuu kunkin metsikön ominaisuuksista ja puustosta sekä metsänomistajan tarpeista.

Avohakkuumetsätalous tuottaa yleensä enemmän puuta kuin jatkuva kasvatus, eli se sitoo enemmän hiiltä. Jatkuva kasvatus kannattaa joissakin tapauksissa paremmin kuin avohakkuumetsätalous, joissakin ei.

Jotkut eliölajit hyötyvät jatkuvasta kasvatuksesta, jotkut toiset avohakkuumetsätaloudesta. Myös se on ennallaan, että kun jatkuvan kasvatuksen pinta-alat ovat pieniä, sen lisääminen tukisi luonnon monimuotoisuutta, mutta tässäkään suhteessa siitä ei ole ainoaksi menetelmäksi.

Jos Karikin kuuluu niihin, jotka eivät tuloksista tienneet, hän voi huokaista helpotuksesta: avohakkuupuun kestävyydelle löytyy kyllä perusteluita.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 2.5.2022.

Vaikeneminen arktisista sodista on totta – ja perätön myytti

 Arktisista sodista on puhuttu paljon, mutta esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan taistelut ovat ne varsinaiset vaietut sodat.

 

Katsoin Ylen Vaietut arktiset sodat -sarjan suurella hämmennyksellä. Etenkin siihen nähden, miten vuolaasti sitä on ylistetty.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat arvioi (HS, 16.2.2022) sarjan sen ihmeemmin perustelematta ”laadukkaaksi”. Arvostelijan tehtävä on arvostella, mutta jotenkin niitä arvostelmia pitäisi kai myös perustella.

Kuitenkin sarja käsittelee vain osaa arktisista sodista, nimittäin toista maailmansotaa. Kun puhutaan vaietuista arktisista sodista, oikeasti ne liittyvät kyllä ensimmäiseen maailmansotaan ja esimerkiksi sellaiseen alueeseen kuin Muurmanni – oletteko kuulleet?

Jos ”uusi” tieto Muurmannin sodista kiinnostaa, esimerkiksi Martti Turtolan osuus hänen ja Tarja Lappalaisen kirjassa Stalinin tappamat (Docendo, 2019) kertoo paljon.

”Uusi” on tässä tarkoituksellisesti lainausmerkeissä. Syy on nykyjournalistien tavassa suhtautua maailmaan. Sen mukaan kaikki, mistä he itse eivät ole tienneet, on ainakin uutta ja usein myös vaiettua.

Niinpä Ylenkin sarja aloitetaan yhdellä historian tunnetuimmista sodista, talvisodasta, ja sen tunnetuimmalla taistelulla, Raatteen tien taistelulla.

Sinänsä Raatteen tien taistelut on sarjassa kuvattu asianmukaisesti, mitä nyt koko sarjan mittaan häiritsee grafiikan värivalinta.

Johtuneeko talvisota-lähtökohdista, että suomalaisten väri on sininen ja venäläisten punainen. Kun tästä halutaan pitää kiinni aina vuoteen 1945 asti, joudutaan ongelmiin, kun myös länsiliittoutuneille joudutaan antamaan väriksi punainen ja kaikille akselivalloille sininen, vaikka natsi-Saksa oli paljon enemmän punainen ja liittoutuneet sinisiä. Valinta ei tunnu yhtään loogiselta ja vaikeuttaa sinänsä hyvien graafien ymmärtämistä.

Sekään ei helpota, että graafeja näytetään niin vähän aikaa.

 

Sarja hyväksyy Neuvostoliiton lähtökohdat toisessa maailmansodassa jatkuvasti ja perustelematta. Se kertoo, miten Saksa kiersi ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versaillesin rauhansopimuksen aserajoituksia esimerkiksi Ruotsin kanssa, mutta jättää huolella kertomatta jatkon kannalta täysin ratkaisevasta yhteistyöstä Saksan ja Neuvostoliiton välillä

Eihän Saksalla olisi ollut esimerkiksi ilma- eikä panssarivoimia lainkaan, jos niitä ei olisi voitu kehittää yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa ja sen alueella.

Edinburghin yliopiston professori John Gilmour oikeuttaa sarjassa talvisodan ja Baltian miehityksen sillä, että Neuvostoliitolle oli tärkeää puolustaa rajojaan Saksaa vastaan. Näkemys on täysin perusteeton.

Mitä vastaan Neuvostoliitto olisi puolustautunut, ellei Saksaa? Jos Saksaa, mitä vaaraa Neuvostoliitolle olisi ollut siitä, että Neuvostoliiton ja Saksan välissä olisi ollut Suomesta, Baltian maista, Puolasta ja Bessarabiasta koostuva puskurivyöhyke? Eikö se olisi ollut pikemminkin turva?

Kun puskurivyöhyke Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä poistui, eikö Neuvostoliiton olisi kannattanut alkaa rakentaa vahvaa puolustuslinjaa länsirajalleen, jos Gilmour on oikeassa?

Tehtiin kuitenkin päinvastoin, purettiin puolustusasemat ja alettiin rakentaa hyökkäysasemia, kuten esimerkiksi Viktor Suvorov todistaa kirjassaan Jäänsärkijä (Icebreaker, Hamish Hamilton, Lontoo, 1990).

Sitäkään en ymmärrä, miten Gilmouren puhe Neuvostoliiton tarpeesta parantaa arktisten rajojensa puolustusta on kuvitettu muurmanskilaisella Aljoša-patsaalla, viralliselta nimeltään ”Neuvostoliiton arktiset puolustajat suuressa isänmaallisessa sodassa”: Sehän pystytettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.

 

Venäläisen historioitsijan Juri Kilinin käyttöä sarjan asiantuntijana on arvosteltu. Aiemmin hän on tehnyt yhdessä suomalaisten sotahistorioitsijoiden kanssa asiallista tutkimusta, mutta sittemmin hän on todistellut esimerkiksi sitä, että Petroskoin lähettyvillä olleissa joukkohaudoissa ei olisikaan vain Stalinin, vaan myös suomalaisten miehittäjien uhreja.

Kilin sanoo Ylen sarjassa, että Neuvostoliitto oli jo 1920-luvulla ennustanut Suomen käyvän uhaksi ja että vuonna 1941 Suomen hyökätessä tämä uhka olisi tullut todistettua.

Tällainen puhe, ilman minkäänlaista kommentointia, on oikeastaan aika sietämätöntä Suomen Yleisradiolta. Ikään kuin sille, että Suomi ”kävi uhaksi” vuonna 1941, ei olisi ollut mitään syytä. Ikään kuin talvisotaa ei olisi ollutkaan.

Kiinnostavampaa olisi ollut kuulla, mitä sanottavaa Kilinillä olisi Suomen muodostamasta uhasta vuonna 1939, kun Neuvostoliitto oli liitossa Saksan kanssa.

 

Sarjassa on muutamia todella omituisia kohtia, jopa puutteita. Ensimmäisessä osassa on irrallinen ja täysin selityksiä vaille jätetty pätkä, missä Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler luettelee valtiopäivillä maiden nimiä: ”…Liettua, Viro, Norja, Ruotsi, Tanska, Irlanti, Alankomaat, Belgia, Iso-Britannia, Irlanti, Ranska, Espanja, Sveitsi, Liechtenstein, Luxemburg, Puola, Unkari, Romania, Jugoslavia…”

Kiinnostavasti, vaikkakaan ei ymmärrettävästi, puhe on leikattu niin, että Hitlerin listan alun kaksi maata, Suomi ja Latvia, on jätetty pois. Lopustakin on jätetty muutama maa ja tämä: ”Olisimmekohan voineet miehittää puoliakaan näistä Rooseveltin listan maista.”

Kyse on Hitlerin puheesta, jossa hän kommentoi Yhdysvaltain presidentiltä Franklin D. Rooseveltilta 15.4.1939 saamaansa kirjettä. Siinä oli lueteltu 31 maata ja vaadittu Hitleriä antamaan takaus, ettei se hyökkää niihin.

Hitlerin vastauspuheenvuoro pidettiin 28. huhtikuuta. Siinä hän pilkaten ja suosionosoitusten saattelemana kysyi, olisimmeko tosiaan kyenneet hyökkäämään kaikkiin näihin maihin. William L. Shirer on kirjassaan Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho arvioinut puheen yhdeksi Hitlerin parhaimmista ja myrkyllisimmistä.

Mutta miten se liittyy vaiettuihin arktisiin sotiin, sitä en ymmärrä.

 

Omituisuuksiin on luettava myös se, mitä sarjassa kerrotaan Norjan vastarintaliikkeen tukikohdasta nimeltään Kari. Tukikohta sijaitsi pohjoisessa Ruotsin ja Norjan rajan läheisyydessä.

Myös Kari on niin sanottu vaiettu asia, mutta sarjan laatua ei nosta, että eipä siitä puhuta nytkään juuri mitään. Sen sijaan sielläkin sarja tekee puuduttavia ja mahdollisen pääviestin kannalta ilmeisen hyödyttömiä arkeologisia tutkimuksia.

Saksalaisten on luonnollisesti täytynyt tietää tukikohdan olemassaolosta ja sijainnista. Ihan yhtä varmasti heidän on täytynyt vaatia, että puolueettomaksi ilmoittautunut Ruotsi ei voi sen toimintaa sallia.

Tähän ilmeiseen ristiriitaan ei sarjassa kiinnitetä mitään huomiota. Onko asiaa edes yritetty selvittää ja jos on, miksi tuloksista ei ole voinut kertoa?

Toki sarja on monessa mielessä hyväkin ja tuo esiin paljon yleisemmin tuntematonta. Yksi sellainen on saksalaisten linnoitustyö Käsivarressa. Se ei ole uusi tieto, mutta linnoitustyön massiivisuus yllätti.

Se pani miettimään: mitä jos Suomi olisi hävinnyt sodat ja Neuvostoliitto olisi miehittänyt Käsivarren. Voi vain kuvitella, millainen sotilastukikohta siitä alueesta olisi tullut.

Sarjan lopussa annetaan vastaus hauskaan tietokilpailukysymykseen: missä tapahtui toisen maailmansodan viimeinen antautuminen Euroopassa.

Ja lopuksi: kannattaisikohan niitä venäläisvainajia siellä Raatteessa etsiä suonsilmäkkeistä, lammista ja järvistä. Esimerkiksi Kajaanin kaupungissa kampanjoitiin kesällä 1940 aivan erityisellä innolla, että luonnonvesiä ei nyt vaan kannattaisi juoda.

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu kolumnina Lapin Kansassa 28.4.2022.