Neuvostotutkinta tuo vääriä tuloksia

Neuvostoliitosta sanottiin, että esimerkiksi ympäristölainsäädäntö oli siellä tiukkaa, mutta asiaa helpotti, että sitä ei tarvinnut aina noudattaa. Olen joskus miettinyt, onko ajattelutapa meillä niin toisenlainen, että vitsillä kannattaisi ylpeillä.

Suomessa kaavoittaminen on tiukasti säädeltyä. Kaavoittajan tulisi arvioida valmisteltavan kaavan ympäristövaikutukset, millä tarkoitetaan paitsi ekologisia vaikutuksia, myös esimerkiksi vaikutuksia elinkeinoelämään ja virkistysmahdollisuuksiin.

Tapio selvitti taannoin Suomen Metsäsäätiön rahoituksella, miten kaavoitus vaikuttaa metsäelinkeinoon ja miten kaavoittajat näitä vaikutuksia arvioivat. Tulos oli, että vaikutuksia metsäalaan ei arvioida juuri koskaan kunnollisesti. Kaavoittaja ei aina edes ymmärrä, että metsäala on muutakin kuin metsätaloutta, jos sitäkään.

 

Jos kaavoitus rajoittaa hakkuita, se vaikuttaa paitsi metsänomistajaan, myös metsätalouteen ja -teollisuuteen. Luulisi olevan selvää, että kaavan vaikutukset vaikka nyt työllisyyteen pitäisi selvittää.

Elinkeinoista useinkin huolta kantavat kuntapäättäjät eivät tästä välitä. Saako esimerkiksi virkistysmahdollisuuksien lisäämisellä enemmän ääniä kuin muutaman työpaikan säilyttämisellä?

Kun asiasta puhuttiin Tapion selvityksen tiedotusseminaarissa, salissa kuului äänekäs, Lahden kaupungista tulleen kaavoitushenkilön puuskahdus: ”Eihän tuolla tavalla saa yhtään kaavaa kannattavaksi!”

Puuskahtaja oli ehkä oikeassa. Toisaalta, eihän laki edellytä kuin arviointia.

Arviointi ei estä kaavoittamista. Tarkoitus on, että päättäjät tietävät, mitkä ovat kaavan vaikutukset.

Jos virkistyskaava johtaa paikallisen sahan kaatumiseen, niin onpahan sentään työttömillä enemmän virkistysmetsää. Mikään ei estä kaavan hyväksymistä, jos päättäjät haluavat tätä.

 

Nyrkkisääntönä voi sanoa, että kaadettu puu tuottaa metsän ulkopuolella kansantuotetta kymmenkertaisesti metsään nähden. Tätä ei haluta ottaa huomioon, kun metsiä poistetaan talouskäytöstä.

Ei esimerkiksi ekologisissa kompensaatioissa ja hiilikompensaatioissa. Näin ne saadaan näyttämään taloudellisesti järkeviltä.

Ilmastopaneeli on arvioinut, mitä maksaa, jos metsiin luodaan hiilivarastoja hakkuita vähentämällä. Vähänhän se maksaa, kun teollisuuden luomaa kansantuotetta ei oteta huomioon.

Onko siis ihme, jos yhteiskunnan veronmaksukyky ei riitä siihen, mitä poliitikot valtiolta haluavat?

Ehkä työnteon kautta tulevan lisäarvon ja veropohjan arvostus pitäisi tosissaan laskea osaksi kestävää kehitystä. Eikä vain juhlapuheissa.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.10.2022.

Kompensaatiomarkkinat meillä jo on, mutta säännöt puuttuvat

 

Suomalaismetsiin kohdistuu entistä enemmän odotuksia. Yksi esimerkki ovat kompensaatiot, joita on kahdenlaisia: ekologiset kompensaatiot ja hiilikompensaatiot.

 

Kompensaatio on yksi tapa ratkaista ympäristöongelmia markkinatalouden keinoin. Ajatus on, että jos joku aiheuttaa ekologisia menetyksiä tai hiilipäästöjä, hän voisi korvata ne kustantamalla vastaavan parannuksen jossakin muualla, usein metsissä.

Kompensaatioille on jo kehittynyt markkina. Silti siitä, millainen kompensaatio on hyvä, ei ole olemassa yhteistä käsitystä. Sääntöjä tehdään monella taholla ja esimerkiksi Luonnonvarakeskus on koonnut verkkosivun hiilikompensaatiosta ja sen periaatteista.

Hyvä kompensaatio on aina viimesijainen keino. Sitä ennen pitää tehdä kaikki voitava, jotta negatiivinen ympäristövaikutus vältetään. Toiseksi tärkeintä on vaikutuksen minimointi ja vasta jos se ei riitä, voidaan harkita kompensaatiota.

Kompensaation pitää olla ”lisäinen”. Sen pitää siis tuottaa todellinen, menetyksen korvaava parannus joko ekologian tai ilmaston tilaan, verrattuna siihen, miten tulevaisuudessa normaalisti toimittaisiin.

Esimerkiksi lannoituksen aiheuttama metsänkasvun lisäys ei ole lisäinen, jos lannoitus tehtäisiin muutenkin. Usein tehdään, onhan lannoitus taloudellisesti hyvin kannattava toimenpide.

Sekään ei ole lisäistä, että hävitetään hehtaari metsää ja korvauksena suojellaan toinen hehtaari, kuten Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijatohtori Joel Jalkanen sanoi Suomen ympäristökeskuksen seminaarissa syyskuun alussa.

Näin tehtäessä ympäristön tila nimittäin ei parane: tuloksena on yksi menetetty hehtaari. Suojelu voidaan hyväksyä korvaukseksi vain, jos kyetään varmasti osoittamaan, että metsä muuten olisi tuhottu. Esimerkiksi kohteen uhanalaisten lajien turvaaminen ei riitä, jos ne estäisivät hakkuun muutenkin.

 

Hiilikompensaatioon liittyy myös hiilivuodon välttäminen. Jos jokin metsäalue suojellaan hiilivarastoksi, ilmaston kannalta sillä ei ole merkitystä, jos hakkuu siirtyy muualle – naapurikuntaan tai jopa naapurivaltioon. Tällaisesta hiilivuodosta on selvää näyttöä.

Kompensaation pitää myös olla pysyvä. Ekologisen kompensaation suhteen jopa niin, että se alue, missä luontomenetyksiä korvataan esimerkiksi ennallistamalla, pitää suojella pysyvästi.

Hiilikompensaation pysyvyys on vaikeampi asia. Voiko esimerkiksi talousmetsän hiilivarastoa pitää koskaan pysyvänä?

Kansainvälisesti on edellytetty, että hiilivarasto säilyy vähintään sata vuotta. Suomessa on tyydytty jopa vain 15–20 vuoteen.

Pysyvyyteen liittyy myös metsätuhon riski. Jos kompensaatiometsä palaa, sen hiilivarasto karkaa kerralla ilmakehään. Tätä on tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tuhoon on varauduttu ylikompensaatiolla. Silloin tuotettava hiilivarasto saattaa olla yli kolminkertainen korvattavaan päästöön verrattuna.

Hiilikompensaatioon liittyy kaksoislaskennan välttäminen. Esimerkiksi metsien hiilinielut lasketaan nykyään aina valtion hiilitaseeseen. Jos ne sen lisäksi lasketaan vielä kompensaation hankkineen tahon hyväksi, puhutaan kaksoislaskennasta.

Kaksoislaskennan välttäminen vaatisi virallisen kompensaatiorekisterin, jota maa- ja metsätalousministeriöltä on odotettu jo pitkään. Jos sellainen joskus saadaan, rekisteriin hyväksytyt kompensaatiot poistetaan valtion hiilitaseesta. Samalla hankkeille saadaan hyvä laadunvalvonta.

 

Kompensaatio ei aina ole ongelmatonta, vaikka se täyttäisi laatukriteerit. Se saattaa esimerkiksi vaikuttaa markkinoille tulevan puun määrään, eikä sen vaikutuksia metsäteollisuuteen ole toistaiseksi otettu huomioon.

Jos puun määrä markkinoilla vähenee, vastaus yleensä on, että sitten siitä pitää vain maksaa enemmän. Teollisuuden on kuitenkin saatava tämä raha markkinoilta. Se ei ehkä ole mahdollista, ainakin jos käy niin kuin Arvometsä-yhtiön Aleksi Vihonen ennusti Luonnonvarakeskuksen Metsäthiilikompensaatiossa -seminaarissa syyskuun alussa: ”Jos raakapuun hinta ei kaksinkertaistu kymmenessä vuodessa, metsänomistajan kannattaa jatkossa myydä vain hiiltä.”

Menetys kansantaloudelle voi olla suuri. Kaadettu puu tuottaa jalostuksessa kymmenkertaisen arvonlisän metsätalouteen verrattuna.

Onneksi asia selvitetään Pellervon taloustutkimuksen tutkimuksessa. Otetaanko tulos huomioon kompensaatioiden kriteereissä, on eri asia.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2022.