Tunnepakkaus on ikuinen – älypakkaus kestää vain sisällön verran

Metsäpäivien alustuksessaan saksalaissyntyinen toimittaja Roman Schatz kertoi suomalaisen ja saksalaisen metsäkäsityksen eroista. Schatzin mukaan saksalainen metsäkäsitys on ennen kaikkea tunnetta, suomalainen kuutiometrejä.

Silti Schatz epäili, että tämä ei ole koko kuva. No, ainakaan saksalaisten osalta ei ole.

Mutta entä suomalaisten? Ehkä on niin kuin Schatz epäili, että siinä saattaa olla jotain pientä tunnetta, mutta se ei missään tapauksessa liity metsien käyttöön.

Ei – kun suomalainen käyttää metsiä, keskustelua käydään numeroin, ovat ne sitten kuutioita, litroja, kiloja grammoja tai euroja. Vaikka meillä puhutaan paljon uusista metsätuotteista, numeroista emme ole luopumassa.

Tämä johtuu tietenkin siitä, että kyseessä on elinkeino. Suomalainen ei ole oikein tottunut siihen, että pelkällä tunteellakin voisi elää.

Ehkä kuitenkin voi, ehkä jopa suomalainen metsäala. Tässä ja nyt.

Otetaan vaikkapa pakkaukset. Meillä kohkataan uusista älypakkauksista, joiden sensorit kertovat sisällön laadun ja mahdollisen pilaantumisen, jotka viestivät langattoman lähiverkon kautta lääkärin rannekelloon, että onko se mummo ottanut lääkkeen ja millaisella kiihtyvyydellä kädet vapisivat pakettia puristeltaessa.

Tällainen pakkaus on kallis – mahtavaa! Sillä se ei ole mitään sen säästön rinnalla, mikä syntyy, kun mummo ottaa lääkkeet ajallaan ja lääkäri saa tiedon lähestyvästä kammiovärinästä vaikka lenkkipolulle.

Tämänhän me osaamme. Älypakkaus ei kuitenkaan ole mitään tunnepakkaukseen verrattuna. Otetaan vaan vaikka viina- tai hajuvesipakkaus.

Mitä ne sisältävät? Suhteellisen yksinkertaista ja todella halvalla tehtyä ainetta, joiden laatuja ei sokkotesteissä erota toisistaan monikaan. Varsinaista bulkkia.

Kun tuote valmistetaan sekoittamalla vettä ja kotikonsteinkin syntyvää etanolia, ero muihin on tehtävä jotenkin muuten. Milläpä muulla kuin pakkauksella.

Pakkaus luo eron. Sen me ostamme, emme suinkaan viinaa. Viina tulee kaupan päälle.

Kaikkein arvokkaimmatkin viina- ja hajuvesibrändit on luotu puheella ja sen puheen oleellisin kuosi on pakkaus. Pakkaus on se viimesijainen tekijä, joka saa aikaan ostopäätöksen.

Vastarannankiiski sanoo nyt, että kyllä viina menisi kaupaksi kirkkaassa lasipullossakin, kun taas pakkausta ei ostaisi kukaan ilman sen sisältöä. En olisi tästä niinkään varma.

Kyllähän kirkas lasipullo myisi, mutta ei mihin hintaan hyvänsä. Hieno viskipaketti panee ihmisen luulemaan kolmen markan tuotetta satojen eurojen arvoiseksi. Siihen ei pääse kirkas viina kirkkaassa pullossa.

Juuri pakkaus luo suurimman osan viinan ja hajuveden arvosta.

Entä toisin päin? Hajuvesistä en tiedä, mutta eikö muka mene viinapakkaus kaupaksi ilman sen sisällä olevaa pulloa?

Kyllä menee: olen nähnyt niitä myytävän kirpputoreilla. Jotkut pitävät niitä niin kauniina, että ne käyvät sellaisenaan sisustuselementiksi.

Tai niillä halutaan kertoa hyvästä mausta ja tyylistä. Ehkä joku jopa luulee, että pakkauksessa on pullo. Siihenkään ei tarvita sitä pulloa, tai ainakaan sen sisältöä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.11.2016.

Maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri – ruokakauppiaat hämmästyttävät aina vaan

”Kuluttaja ratkaisee”, väitti HKScanin toimitusjohtajana syksyllä 2016 aloittanut Jari Latvanen Talouselämän haastattelussa 10.6.2016. Väitti useampaankin kertaan.

Syytä olikin, jos on tarkoitus, että joku uskoo. Minä en usko.

Tosiasiassa se on vähittäiskauppa, joka ratkaisee. Hyvin yksinkertaisilla keinoilla.

Jos nyt katsotaan esimerkiksi sitä, millä hinnalla K-kaupat myivät viime kesänä HKScanin ei-ihan-huonointa grillimakkaraa Kabanossia ja sen kilpailijaa, Atrian Wilhelmiä, ei jää pientäkään epäselvyyttä, kuka ratkaisee.

400 gramman Kabanossin sai hintaan 1,97 euroa, kun taas Wilhelmistä perittiin 2,79 euroa. Ei ole epäilystäkään, että valinnan tekee tässä joku muu kuin kuluttaja.

Ero ei missään tapauksessa voi kuvastaa HKScanin ja Atrian välistä kustannuseroa. Jos niistä toinen pystyy tekemään 20 prosenttia halvemmalla kuin toinen, se olisi jo aika hyvä saavutus. Mutta että ero olisi melkein 50 prosenttia – pöljänäkö meitä pidetään?

Ero syntyy jostakin muusta. Jos silloin ei ole kyse rahavirroista, joista meille ei kerrota, niin mistä sitten? Jari Latvanen, paljonko HKScan maksoi suosituimmuusasemastaan? K, mihin Atria oli valmis?

Tällaiset, jokaiselle näkyvät erot osoittavat, että julkisuudessa ruokaketju puhuu aina roskaa. Mutta miksi arvostettu talouslehti toistaa sitä? Eivätkö toimittajat käy ruokakaupassa?

Kauppa yrittää esimerkiksi omilla merkeillään, kuten Pirkalla ja Rainbowlla, selittää olevansa kuluttajan asialla. Tosiasiassa se ajaa vain omaa etuaan.

Pirkka-maitotölkin kyljessä sanottiin kivasti, että purkin tuotosta kolme senttiä tilitetään tuottajalle. Lyhentämättömänä.

Miten tämä homma oikeasti toimii?

S ja K pitävät yhdessä puolta markkinaosuudesta. Mukaan pyrkii Lidl, joka on juuri keksinyt muuttaa oman maitotuotteiden Milbona-yksityismerkkinsä Pohjolan Meijeriksi.

Mitään Pohjolan Meijeriä ei kuitenkaan ole. Kaupan omilla merkeillä ei ole omaa tuotantoa, niitä tekevät muut. Pohjolan Meijeri on maailman ensimmäinen virtuaalimeijeri.

Määrät ovat valtavia, mistä syystä vain harva valmistaja pystyy vastaamaan tarjouspyyntöihin. Syntyy käänteinen huutokauppa, missä ostaja huudattaa. Se tehdään monta kertaa vuodessa.

Siinä ratkaistaan, kuka saa seuraavat kuukaudet tuottaa ja pakata S:n, K:n tai L:n omia merkkejä.

Yksi voittaa, muut häviävät. Laadun suhteen on joitain vaatimuksia, mutta oikeasti edellytetään vain minimitasoa. Oikea laatu jää näissä kekkereissä jalkoihin ensimmäisenä.

On helppo ymmärtää, että isolla tuottajalla ei ole varaa hävitä montaa kertaa. Puoli vuotta puolella kassavirtaa ei ole vaihtoehto.

Kun tällainen tuottaja on ensin painanut omat kulunsa minimiin saadakseen sen menetetyn halvimman sopimuksen, eikä se saa edes sitä, mitä jää jäljelle? Muita ei voi niistää kuin viljelijää.

Tämä on syy-yhteys kaupan yksityismerkkien ja maanviljelijän järjettömän heikon taloustilanteen välillä. Siksi jotkut kuluttajat käyvät kolmessakin liikkeessä välttääkseen näitä pirkka-rainbow-pohjolanmeijereitä.

S:n, K:n ja L:n kiillotus lähinnä kuvottaa. Jos ne haluaisivat maksaa tuottajalle ”lyhentämättömän” tilin ja suoraan, ne voisivat tehdä sen, ihan omin pikku kätösin, ihan tilille.

Mutta kun ne eivät halua, koska näin menetettäisiin paitsi rahat, myös mainosarvo. Sillä oikeasti kolme senttiä maitolitrasta ei todellakaan ole kuin kiillotusta sen rinnalla, miten kauppa kiristää niin teollisuutta, tuottajaa kuin kuluttajaakin.

Eipä uutta auringon alla - uusi biotalous on vanhan toisintoa

Jääkauden jälkeen Suomen keskelle jäi vuonomainen lahti, joka ulottui nykyiseen Keski-Suomeen, Päijänteen ja Keiteleen alueelle. Maan kohoaminen muutti lahden valtavaksi Muinais-Päijänteeksi, jonka vedet laskivat Pohjanlahteen.

Näin alkaa Äänekosken tarina. Ihmistä se alkoi liikuttaa enemmän, kun kruunu määräsi nykyisen Keski-Suomen asuttamisen savolaisten tehtäväksi.

”Mieluummin lähdin tänne kauas salomaille vaimoni ja lasteni kanssa metsää raivaamaan kuin olisin jäänyt kyläämme maattomaksi mäkitupalaiseksi tai loiseksi”, mietti muuan uudisasukas.

Ja mitäpä muuta se elämä olisikaan ollut kuin biotaloutta. Silloin se perustui kaskeamiseen, joka oli ennen muuta raskasta raatamista.

Vaimo ja lapset pitivät huolen kaskialueelta lentävien kipinöiden sammuttamisesta. Humuskerros ja juuristo piti saada palamaan mahdollisimman tarkasti, mutta ei liian syvältä. Palo kesti useita päiviä ja sitä oli vartioitava monen ihmisen voimin.

Tuhka lannoitti maan. Muutamassa vuodessa viljely käytti kuitenkin ravinteet loppuun. Kaskeaja sai hallita maata niin kauan kuin se kasvoi ahomansikkaa. Siitä tulee sanonta "oma maa mansikka, muu maa mustikka".

Näin todistaa Suomen Metsäyhdistyksessä koulujen perusopetukseen laadittu Havina-opetusmateriaali, joka julkistetaan ennen seuraavaa sulaa maata. Materiaali on ilmiöpohjainen; sitä voi hyödyntää ainakin biologian, maantieteen, geologian, kemian, fysiikan, yhteiskuntaopin ja historian opetuksessa.

Yhdeksi materiaalin esimerkiksi on valikoitunut Äänekoski, mutta se ei johdu uudesta biotuotetehtaasta. Pikemminkin sekä tehtaan että Havinan kiinnostus Keski-Suomeen johtuu maakunnan pitkistä ja perusteellisista perinteistä biotaloudessa. Ne eivät ehkä ole ainutlaatuiset Suomessa, mutta niistä voi ammentaa paljon.

Moni pitää perinnepuhetta sanahelinänä. Havina todistaa monin hyvin esimerkein, että ainakaan tässä kohtaa se ei sitä ole.

Biotaloutta sanotaan seuraavaksi suureksi talouden aalloksi omavaraisviljelyn ja fossiilitalouden jälkeen. Kaikkein kiinnostavin piirre siinä kuitenkin on vanhojen, jopa ikivanhojen luonnonkäytön tapojen ottaminen uusiokäyttöön – mutta nykyaikaisen tekniikan tuomin mahdollisuuksin.

Meillä esimerkiksi puhutaan uutena keksintönä puusta tehtävistä muoveista. Kuitenkin jo 1800-luvulla Eurooppaan tuotu, sähköeristeenäkin käytetty guttaperkka tehtiin puusta.

Vuonna 1921 Tampereelle perustettu Sarvis teki pitkään muovituotteensa kaseiinista, jota taas tehtiin maidosta. Parhaimmillaan yhtiö käytti 30–40 tuhatta litraa maitoa päivässä – siis muovin valmistukseen. Sarviksen muovinapit voittivat Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1937 kultamitalin.

Selluloosasta valmistettu selluloidi oli ensimmäisiä teollisia muoveja maailmassa. Vuonna 1869 se voitti New Yorkissa kilpailun, jolla haettiin korvaajaa norsunluusta tehdyille biljardipalloille. Sittemmin selluloidista on valmistettu ennen kaikkea filmiä, mutta myös tekohampaita, silmälasien kehyksiä ja pianonkoskettimia.

Uuden ajan ihmeitä on myös Fortumin pyrolyysiin perustuva, puupohjaista öljyä valmistava biojalostamo Joensuussa. Se toimii saman reaktion varassa kuin tervahauta. Siihen perustuivat myös sodan aikana käytetyt häkäpöntöt.

Yhdysvalloissa Henry Ford sai ensimmäisen autonsa myyntikuntoon vuonna 1896. Maatilan poikana Ford rakensi autonsa moottorin toimimaan bioetanolilla. Nopeasti laajentunut maaöljyn käyttö ja jalostus kuitenkin teki etanolin kannattamattomaksi.

”Mutta ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin autot kulkevat etanolilla”, totesi Ford tuolloin.

Äänekoskella tätä ei liene tapahtumassa, vaan tapahtuu parempaa: tehtaan jäte- ja nollakuidusta aiotaan tuottaa biokaasua tehtaassa, joka voi käyttää maakunnan muitakin biojätteitä.

Henry Fordin iloksi voimme ennustaa, että jo aivan lähiaikoina Keski-Suomessa alkaa liikkua maailman ensimmäinen biokaasua käyttävä kuorma-autokalusto.

Artikkelin kirjoittaja keskisuomalaisissa maisemissa, missä Liikennevirasto on oivallisella tavalla ymmärtänyt kertoa, mikä tätä maata pyörittää, teitä rakennuttaa ja matkapuhelinverkkoja ylläpitää jopa perimmäisessä metsäkolkassa kaikkien retkeilijöidenkin käytettäväksi. Kirjoitus on julkaistu Keski-Suomessa kotitalouksiin jaetussa Biotuotetehdas-lehdessä lokakuussa 2016.

Metsäratkaisuja pitäisi viedä kaikkien

Kävin Lynet-seminaarissa. Lynethän on suomalaisten luonnonvara- ja ympäristötutkimusta tekevien tutkimuslaitosten yhteenliittymä, jossa myös kaikki metsäalalle tärkeät laitokset ovat mukana.

Aiheena oli luontoon perustuvat ratkaisut. Ennakkokyselyssä kysyttiin, ehkä oireellisesti, mikä olisi paras käännös seminaarin aiheelle, englanniksi siis nature based solutions.

Suomen ympäristökeskuksen Eeva Furmanin aloituspuheenvuorosta saattoi päätellä, että koko hanke on tullut muualta – tarkemmin sanottuna Euroopan unionin komissiosta. Alkoi selvitä, miksi tämäkin seminaari tuntui niin kaukaiselta suomalaiseen todellisuuteen nähden.

Ei sillä, kyllähän useimmat esimerkit olivat elävää suomalaista elämää: St1:n maalämpölaitos Espoossa, Tampereen kaupunkisuunnittelu, kiertotaloutta vauhdittavat teknologiat, luonnonkiviteollisuuden sivuvirrat, kaatopaikat kasvihuonekaasujen lähteenä, peltojen ravinnekuormituksen vaikutus Itämereen, kalankasvatus.

Vain yhtä puuttui: metsäsektoria, joka kuitenkin on kaikista, eikä siis vain luontoon perustuvista tuotannonaloista ainoa, joka toimii koko maassa maailmanmarkkinoiden ehdoilla, työllistää suoraan yli 60 000 henkeä ja välillisesti moninkertaisen määrän, tuottaa viidenneksen maan vientituloista ja levittää puun myyntituloja kokonaista kaksi miljardia euroa vuodessa kaikkialle Suomen maakuntiin.

Eikö metsäsektori muka ole luontoon perustuva ratkaisu? No olihan siellä yksi alustus metsäsektorista, ja sinänsä hyvä: Luonnonvarakeskuksen Lauri Sikanen kertoi metsäteollisuuden sivuvirroista.

Siis sivuvirroista.

Ihmetyttää kovin, mikä vimma meillä suomalaisilla on iloiten ottaa vastaan kaikki, mikä unionista tai ylipäätään ulkomailta tulee, ilman ensimmäistäkään itsenäisen kansakunnan ajatusta siitä, mitä me voisimme tarjota tähän.

Ei, me iloitsemme – kuten Lynetin seminaarissakin – siitä, että joku ulkomaanelävä kannustaa meitä ja odottaa erityisesti meiltä – siis suomalaisilta, ei siis vaikkapa ruotsalaisilta – miten uskottavaa! – ehdotuksia siinä ja tässä ja tuossa, mutta kerran kertaa meille ei tule mieleen, mitä me voisimme omista lähtökohdistamme käsin tarjota muille.

Jos kyse on luontoon perustuvista ratkaisuista, miksi kaupunkien rakennusten katoille perustettavat viherviljelmät saavat paljon suuremman huomion kuin metsäsektori? Kysyn, koska todellakaan en osaa vastata.

Miksi perustaa viljelmiä katoille, kun esimerkiksi Helsingin kaupungin kaavoitus edellyttää vihreyttä kerrostalojen sisäpihoille, missä on kaavan vastaisesti vain autopaikkoja.

Miksi, siis?

Tai, mikä parasta: jospa Lynet ryhtyisi töihin viedäkseen suomalaisen metsäratkaisun eurooppalaiseen ja maailmanlaajuiseen kontekstiin. Kyse on kuitenkin paljon laajemmalle ulottuvasta toiminnasta kuin vain metsäsektorista.

Sitä monistamalla ihmiskunta voisi hoitaa jopa neljänneksen ilmastonmuutoksen vastaisesta kamppailustaan. Yksinkertaisesti vain kasvattamalla ja käyttämällä puuta, ilman yhteiskunnan tukia, kaikkialla siellä, missä on joskus ollut metsää – kuten näinä päivinä esimerkiksi Islannissa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.10.2016.

Runous – en ymmärrä sinua

Bob Dylanin Nobel-palkinto pakottaa avautumaan.

Minulla on keittiön pöydällä Vänrikki Stoolin tarinat. Kirja on ostettu 14.5.1976, Lammilta muuten, mutta se ei nyt ole olennaista.

Kirja on seurannut minua kaikki nämä vuodet. Niitä on yli 40.

Muuttoja on ollut ainakin 12. Aika monen yhteydessä olen pidellyt kirjaa kädessäni ja miettinyt, että milloin. Yrityksiä on ollut monia, mutta ei siitä mitään ole tullut.

Uusin oli viime keväänä. Päätin, että luen yhden runon joka aamu. Luen vaan. Ei muuta.

Ei sitä kauan kestänyt.

Ei pidä luulla, että Stool on ainoa runokirjani. Minulla on niitä useita ja aika monen olen lukenutkin, siis ihan läpi – ja joskus jopa kehunut kavereille, mutta en kovin usein. On tuntunut jotenkin nololta kehua runokirjoja.

Ei siksi, että pitäisin runoudesta puhumista nolona. Vaan siksi, että en ole käsittänyt lukemastani juuri mitään. Kehu nyt sitten sellaistakin – aika falskia.

Stool on minulle avainteos. Melko tarkkaan silloin, kun se oli kulkenut mukanani tasan 40 vuotta, kysyin itseltäni: onko keisarilla vaatteita ollenkaan?

Miksi minun pitäisi pitää runoudesta? Eikö melkein 60-vuotiaalla miehellä ole oikeutta olla mitä mieltä haluaa, vaikka runoudesta, jos sen vielä perustelee.

Miksi en yksinkertaisesti voisi olla sitä mieltä, että runous on tyhmää? Uskallanhan minä senkin sanoa, että silakka on pahaa!

No, se oli primitiivireaktio. Aikani asiaa mietittyäni ja saatuani häpeällisistä ajatuksistani palautettakin, voin nyt sanoa: ei sellaista voi tuomita tyhmäksi, mitä ei ymmärrä.

Enhän minä ymmärrä espanjaakaan, mutta sanoisinko sitä sen vuoksi tyhmäksi?

Ja runous, sinua minä en tosiaankaan ymmärrä.

Jaan runouden kahteen osaan: on käyttörunous ja on taiteellinen runous.

Käyttörunous on sitä, mitä kuulee laulettavan iskelmissä, mutta myös esimerkiksi kirkkomusiikissa.

Esimerkiksi meidän kuoromme laulamien monituntisten kirkkomusiikkiteosten sanoitus mahtuu yleensä muutamaan riviin, joita sitten toistetaan erilaisissa sävelkuluissa. Seuraavana vuonna otamme uuden monituntisen teoksen, jossa sanat ovat suurin piirtein samat kuin edellisessäkin.

Ainakin viestinnän kannalta tämä kuulostaa minusta järkevältä. Missään muualla ydinviestiä ei ole onnistuttu tiivistämään ja toistamaan niin houkuttelevalla tavalla ja niin kauan kuin kirkkomusiikissa – siis satoja vuosia ja yhä edelleenkin.

Käyttörunouden kirjoittaminen ei kuitenkaan ole minusta taidetta, vaan taito – ja kirkkomusiikissa ehkä se vaatimattomin taito. Iskelmien käyttörunous taas on sisällyksettömyydessään toisinaan pahempaa kuin Radio Suomesta maanantaiaamuisin kuuden jälkeen kuultava Maria Jyrkäksen kyökkifilosofia.

Mutta älkää käsittäkö väärin: minusta käyttörunouden tekeminen on vaativaa. Esimerkiksi minä en siihen kykene, jos se nyt on joku mittari.

Se on vaativaa jo teknisesti. Minä esimerkiksi en saa edes loppusointuja aikaan ja ne nyt ovat kai perusedellytys – paitsi ehkä puhelaulussa, mutta rap lieneekin vain niiden keksintö, joilla ”rivit tuli täyteen mutta riimit ei”.

Mieluummin tyydyn ihailemaan Reino Helismaata, Juice Leskistä ja – niin, Bob Dylania. Nykyhumppaan verrattuna heidän sanoituksensa eivät ikävystytä tai myötähävetä, mutta pitääkö niistä nyt Nobelin palkinto antaa?

Sitäkään en ymmärrä.

Taiderunous on helpompaa, niin kuin taide yleensäkin. Mutta kaikki riippuu tietenkin siitä, mikä on taiteen määritelmä. Itse en ole kuullut parempaa kuin tämän: taide on sitä, mikä on tarkoitettu taiteeksi.

Runouden kanssa nyt on vaan niin, että minusta se on huonoa taidetta. Vaikka miten päin sitä käännän ja väännän, en löydä siitä mitään muuta kuin pyrkimyksen sanoa hankalalla tavalla se, minkä voisi sanoa yksinkertaisestikin.

Omituisinta on, että tämä hankala ymmärrettävyys nostetaan taiderunoudessa jotenkin arvokkaaksi sinänsä: mitä enemmän joutuu miettimään runoilijan todellisia aivoituksia, sitä hienompaa se on.

En voi ymmärtää tätä. Miksei asioita voi sanoa suoraan?

No, ehkä siksi, että kummallisilla sanakäänteillä pyritään sanomaan jotakin muuta kuin tekstissä sinällään lukee. Puhutaan merkityksistä.

No, puhutaan vaan. Siltikään en ymmärrä: jos on sanottava jotakin, miksi sanoa se niin, että mahdollisimman harva sen ymmärtää, kun voi sanoa sen niinkin, että mahdollisimman moni ymmärtää (ellei sitten tosiaan eletä diktatuurissa, missä on pakko puhua piilomerkityksin).

Tähän saatetaan vastata, että miltä se sitten kuulostaisi. Eikö se, mitä runous yrittää sanoa, kuulosta suorana tekstinä aika lattealta?

Olen samaa mieltä. Runous onkin usein keino saada lattea ajatus kuulostamaan hienommalta kuin se onkaan.

Pyydän anteeksi. En halua loukata, mutta tähän olen tullut. Saatte myös pitää minua millä hyvänsä tavalla tyhmänä.

Olen tullut tähän lukemalla runoutta – jopa itämaista, jota ymmärrän enemmän, koska siinä on sentään teknisiä vaatimuksia, ainakin toisinaan.

Olen myös lausunut runoja, siis julkisesti, ja pidän itseäni siinä aika hyvänä, jos runo on oikea - mikä tietenkin erottaa minut ammattilaisesta. Lisäksi olen kirjoittanut runoja.

Näitä runoja olen sitten käännellyt käsissäni ja joskus lukenutkin jollekin onnettomalle. Niistä ei yleensä ole ymmärretty laisinkaan sitä mitä minä olen yrittänyt sanoa.

Kiinnostavaa on silti, että niitä on pidetty hyvinä. Jotkut ovat jopa kannustaneet tekemään runokirjan.

Mutta ei sitä taida tulla. Taiderunokirjan tekeminen – se olisi minusta huijausta. Ja käyttörunokirjan – siihen en pysty.

Pahinta on, että jopa tämän jutun otsikkoa on sanottu runoudeksi. Käyttörunoutta se ei ainakaan ole.

Cleantech on vain outoa politiikkaa

Tekniikka ja Talous -lehdessä kirjoitettiin 26.8. artikkeli otsikolla Cleantech-veturi jumittui mäkeen. Kirjoituksen mukaan ”puhdas teknologia ei ole kyennyt pelastamaan Suomen taloutta”.

Eipä kai. Luulin, että ne ajat ovat takana, jolloin Suomessa ajateltiin venäläiseen tyyliin, että kunhan vaan kulman takaa tupsahtaa joku uusi nokia, olemme pelastetut.

Metsäalalla on usein ihmetelty, että mitä se cleantech oikein on. Että miksi ihmeessä metsäteollisuus ei olisi ”puhdasta teknologiaa”.

Kysymys on aiheellinen, sillä ei sitä tosiaankaan cleantechiksi lasketa. Vastauksia, ainakin perusteltuja on vaikea löytää.

Cleantechille on monia määritelmiä. Wikipedian mukaan cleantech tarkoittaa ”tuotteita, palveluita, prosesseja ja teknologioita, jotka edistävät luonnonvarojen kestävää käyttöä ja ehkäisevät tai vähentävät liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia”.

Olen kysynyt lukuisia kertoja, miksi moderni metsäteollisuus ei olisi tämän määritelmän mukaan cleantechiä. Eikö se muka edistä luonnonvarojen kestävää käyttöä vaatiessaan, että metsätalouden, jolta se ostaa puunsa, on oltava ekologisesti kestävää?

Eikö se tosiaankaan ehkäise, tai edes vähennä liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia tarjotessaan uusiutumattomiin raaka-aineisiin perustuville teknologioille uusiutuvan vaihtoehdon?

Olen saanut vastauksenkin: ei se ole, koska se ei ole.

Tilastokeskuksen mukaan cleantechillä ”tarkoitetaan kaikkia tuotteita, tekniikoita ja palveluita, jotka tuotantoprosessissaan tai käytössään aiheuttavat vaihtoehtojaan vähemmän haittaa ympäristölle tai kuluttavat vähemmän luonnonvaroja”.

Ei tarvitse mennä kauaskaan, kun havaitaan, että koko suomalainen metsäteollisuus pärjää tässä vertailussa. Ei liiketoimintamielessä eikä maantieteellisesti.

Tämän kaiken Tilastokeskus kuitenkin tekee tyhjäksi käsittämättömällä tarkennuksellaan. Sen mukaan ”vertailukohtana voidaan pitää keskimääräistä kansallista tasoa tämän tuotteen tuotannossa”.

Tämän tuotteen – ei siis vaihtoehdon! Ja kansallista tasoa!

Tämä on kuin lukuisat Euroopan unionin keksinnöt, jotka eivät koskaan palkitse, vaan rankaisevat edelläkävijää. Rajoitus on käsittämättömän nurkkakuntainen: metsäalalla on totuttu hakemaan vertailukohdat aivan muualta kuin naapurin tuppukylästä, jossa sielläkin useimmiten ollaan maailman kärjessä, jos vain metsäalasta on kyse.

Määritelmä on aivan erityisen typerä siinä mielessä, että cleantech pyrkii vientiin. Eikö cleantech-ehdokkaiden vertailukohdat pitäisi siis löytää kaikkialta maailmasta, muutenkin kuin metsäteollisuuden osalta?

Otetaan vaikka erittäin hyvin menestyvä, koko maailman metsäteollisuutta ja metsätaloutta palveleva ja ilmiselvästi cleantechiä edustava konepajateollisuutemme.

Tähänkin olen saanut vastauksen. Kyllä, mutta ei. Se vaan ei käy, koska se ei käy.

Mitä selvimmin cleantech on politiikkaa, jolla vain halutaan jakaa lampaat mustiin ja valkoisiin mielivaltaisin perustein. Onko oikeastaan ihme, jos se sitten ei kykenekään pelastamaan Suomen taloutta?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.9.2016.

Turun Sanomienkin pitäisi oikaista virheensä

Lähetin taannoin vastineen Turun Sanomissa 30. elokuuta julkaistuun Mai Suomisen, Lassi Suomisen ja Panu Kuntun yleisönosastokirjoitukseen. Osoitin kirjoituksesta jopa selviä virheitä, kuten että PEFC-metsäsertifiointijärjestelmä olisi ”teollisuusvetoinen” tai että se ei suojele luonnon monimuotoisuutta.

Journalistin ohjeiden mukaan tiedotusvälineen pitää julkaista oikaisu mahdollisimman pian sen jälkeen, kun lehden tietoon on saatettu, että se on julkaisut virheellistä tietoa. Tämä oikaisu pitää julkaista niin, että sen näkevät samat ihmiset, jotka ovat nähneet virheellistä tietoa sisältäneen artikkelin.

(Ei siis luulisi käyvän laatuun esimerkiksi sellaisen menettelyn, että Helsingin Sanomien aamupainoksessa, joka leviää Etelä-Suomeen, julkaistu virhe oikaistaan saman päivän seuraavassa painoksessa, joka leviää Pohjois-Suomeen!)

Oikaisu taas tarkoittaa tekstiä, joka vähintäänkin periaatteessa voi näkyä virheellisen tiedon nähneille ihmisille ja joka on toimituksen allekirjoittama.

Allekirjoittaja on erityisen tärkeä: jos sen allekirjoittaa kiista-asian osapuoli, virheestä tehdään mielipidekysymys, mutta jos sen allekirjoittaa toimitus, todesta ja valeesta ei tehdä mielipideasiaa.

Eihän Turun Sanomat tietenkään oikaisua julkaissut, vaikka päätoimittaja onkin vastuussa aivan kaikesta lehtensä sisällöstä yleisönosastokirjoituksia ja jopa mainoksia myöten. Nykyäänhän ajatellaan niin, että valeen saa präntätä, jos sen pystyy laittamaan jonkun suuhun.

Mutta että ei julkaissut edes vastinetta!

Siltä varalta, että joku ajattelee, että kirjoitukseni olisi ollut liian pitkä tai asiaton, julkaisen sen tässä. Saatte sitten itse päättää, olisiko tämä mahdollisesti asiantuntijatietoa sisältävä kirjoitus edistänyt keskustelua enemmän, yhtä paljon tai vähemmän kuin ne lukuisat, Suominen-Suominen-Kunttu-troikkaa tukevat tekstit.

Seuraavassa kursiivitekstit ovat lisäyksiä Turun Sanomiin lähettämääni tekstiin.

”Metsien käsittely uudistuu koko ajan

Mai Suominen, Lassi Suominen ja Panu Kunttu kirjoittivat metsänhoidosta (TS, 30.8.). Valitettavasti kirjoituksessa oli lukuisia harhaanjohtavia väitteitä ja jopa asiavirheitä.

Kirjoittajien mukaan ”Suomen metsissä on noin 800 uhanalaista eliölajia.” Metsien uhanalaisia on tietenkin paljon, koska metsät ovat Suomen yleisin luontotyyppi.

Kirjoittajat jättävät kuitenkin mainitsematta, että metsien uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista oli sama vuoden 2000 ja 2010 kartoituksissa. Jos uhanalaisuus siis lisääntyi vuosisadan vaihteen tienoilla, trendi on tällä mittarilla saatu kääntymään paremmaksi.

Uhanalaistutkijoiden mukaan merkittävin yksittäinen syy hyvään kehitykseen ovat päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut. Niiden jättämiseen velvoittaa PEFC-sertifiointi, josta kirjoittajat siis totuudenvastaisesti sanovat, että se ei ”suojele luonnon monimuotoisuutta”.

Tosiasiassa näillä metsänomistajien vapaaehtoisesti ja omalla kustannuksellaan kaatamatta jättämillä säästöpuilla on ollut viime 20 vuoden aikana parempi vaikutus uhanalaisten lajien selviämiseen kuin esimerkiksi samaan aikaan jatkuvasti lisääntyneellä metsien tiukalla suojelulla.

PEFC-sertifioinnin väittäminen teollisuusvetoiseksi on kirjoittajien taustat (Panu Kunttu on ollut pitkään Suomen WWF:n metsävastaava ja WWF on metsäsertifioinnin keskeisiä vaikuttajia Suomessa) huomioon ottaen ilmeisen tarkoituksellista harhaanjohtamista. He kyllä tietävät, että se on ennen muuta pienmetsänomistajien hanke, kun taas teollisuus suhtautuu eri sertifiointijärjestelmiin neutraalisti.

Kirjoittajien mukaan ”suurin osa Etelä-Suomen metsäluontotyypeistä on todettu uhanalaisiksi”. Tulos on luontotyyppien uhanalaiskartoituksesta eikä sitä ainakaan tilaajan, eli ympäristöministeriön mukaan voi käyttää lisäsuojelun perusteena.

Kartoituksessa luontotyyppi lasketaan uhanalaiseksi, jos se on uhanalainen yhdessäkään kohtaa Suomen maa-alaa. Kirjoittajien logiikalla siis myös runsaimmin suojellut runsaslahopuustoiset kangasmetsät olisivat uhanalaisia – jopa suojelualueilla, mikä on tietenkin täysin järjenvastaista.

Kirjoittajien mukaan ”uhanalaisuuden keskeisimpänä syynä on voimaperäinen metsätalous: nimenomaan avohakkuut, maanmuokkaus, yhden puulajin viljely ja kuolleen puun puuttuminen metsistä”.

Täytyy kysyä, kuinka voimaperäistä on metsätalous, joka vuodesta toiseen käyttää systemaattisella työllä rakennetusta tuotantopotentiaalistaan vain 80 prosenttia? Missä muualla talouselämässä tätä pidettäisiin tehokkaana?

Kirjoittajat eivät myöskään näytä tietävän, että Suomen metsätalouden tavoitteena on jo pitkään ollut monikerroksinen ja monipuulajinen metsä, ihan niistä samoista syistä kuin kirjoittajatkin sitä kannattavat. Metsien käsittely uudistuu muutenkin kaiken aikaa, vaikka metsätalouden kriitikot eivät siitä paljoa tiedä.

Kirjoittajat ovat huolissaan virkistysmetsien riittävyydestä. Jos asiaa kuitenkin kysytään kansalaisilta, huoli on turha.

Suomen Metsäyhdistys kysyy säännöllisesti toistettavissa Metsä ja puu -mielipidetiedusteluissa, onko kansalaisten lähiympäristössä riittävästi virkistysmetsiä. Musertava enemmistö, noin 90 prosenttia vastaa kerrasta toiseen, että niitä on vähintäänkin melko riittävästi.

Vastaus osoittaa, että tavallisten suomalaisten mielestä hyvin hoidetut talousmetsämme ovat hyvä paikka myös virkistäytymiselle.”

Jälkikirjoituksena vastaan minulle kohta esitettäviin kysymyksiin, että miksi en tehnyt Turun Sanomien toiminnasta kantelua Julkisen sanan neuvostoon.

No, jos olisin kannellut, Turun Sanomat olisi vastineessaan vedonnut sananvapauteen ja todennut, että kyseessä on mielipide-ero. Journalistin ohjeiden toteuttamista valvova Julkisen sanan neuvosto taas olisi hyväksynyt sen – siihen voidaan luottaa, niin se tekee näissä tapauksissa aina.

Näin ne tekevät, ymmärtämättä, millaisen hallan aiheuttaa julkiselle keskustelulle ja koko kansakunnan moraaliselle selkärangalle se, että toden ja valheen välinen ero banalisoidaan mielipiteeksi.

Ei meidän tarvitse tuhota journalismia, se tekee sen ihan itse, omin pikku kätösin. Samalla menee paljon muutakin, valitettavasti.

Kirjoitusta ei ole tätä ennen julkaistu yhtikäs missään.

Helsingin Sanomat – myös istutettu puu tarvitsee sieniä

Arkkitehti ja tekniikan tohtori Harri Hautajärvi kirjoitti 28.8.2016 Helsingin Sanomiin kolumnin otsikolla Tarvitseeko Suomi enää aukeiksi raastettuja, monotonisia puupeltoja? Kirjoitin lehteen vastineen, jota se ei julkaissut.

Niinpä julkaisen vastineeni itse, se tulee tässä (kursivoidut kohdat ovat lisäyksiä HS:ään lähetetyn version suhteen):

"Harri Hautajärvi kirjoitti (HS, 28.8.) Peter Wohllebenin kirjasta Puiden salattu elämä ikään kuin siinä kerrottaisiin kokonaan uusia asioita. Tosiasiassa se, että metsän eliöt ovat aistivia olentoja, ovat yhteydessä toisiinsa ja vaihtavat keskenään ravinteita ei ole kenellekään metsäasioita opiskelleelle mikään uutinen.

Ekosysteemin voi tulkita sosiaaliseksi verkostoksi. Ihminen voi rakentaa maailmanymmärtämismallejaan miten haluaa. Niiden paremmuuden ratkaisee ainoastaan niiden käyttökelpoisuus.

Hautajärven usko ihmisen mahdollisuuksiin manipuloida luontoa on uskomaton. Hän kuvittelee, että talousmetsä on ihmisen luomus.

Tosiasiassa luonnolla on sen luomisessa ihmistä isompi rooli. Jokaisella talousmetsänkin hehtaarilla yli neljä viidestä puusta on luontaisesti syntynyt.

Hautajärvi väittää, että ihmisen istuttamat puut eivät kykenisi verkostoitumaan. Totta kai kykenevät ‒ jos eivät kykenisi, ne kuolisivat. Yksikään puu ei elä ilman yhteyttä sienirihmastoon.

Istutetuista ja luontaisista puista kasvaa ihan yhtä tiheäsyistä rakennuspuuta, jos ne kasvavat samoissa oloissa. Torjuntamyrkkyjä ei Suomen metsätaloudessa käytetä ja lannoituskin on hyvin vähäistä: yli 85 prosenttia suomalaisista talousmetsistä ei ole lannoitettu koskaan.

Luonnonmukaiset metsänhoitotavat eivät ole koskaan olleet kiellettyjä Suomessa. Ainoa vaatimus on ollut ja on, että jos metsässä tekee päätehakkuun, on huolehdittava siitä, että tilalle syntyy uusi metsä.

Toisin kuin Hautajärvi väittää, jatkuvaa kasvatusta ei ole pystytty osoittamaan yleisesti paremmaksi kuin muita menetelmiä, eikä se liene mahdollista periaatteessakaan: kaikki riippuu paitsi metsän olosuhteista, myös siitä, mitä metsänomistaja haluaa.

Tasarakenteisen metsän puutavaraan tuottamista homesairauksista kuulisin mielelläni enemmän. Ainakin minulle ne ovat uutinen."

Paitsi virheiden oikaisemisen, kirjoituksen julkaiseminen olisi ollut tärkeää myös Hautajärven hämmästyttävän, homesairauksia koskevan väitteen suhteen.

Toivon kuitenkin, että Hautajärvi HS:n keskusteluhaluttomuudesta huolimatta jotakin kautta kertoo tarkemmin, mitä hän oikein tarkoittaa.

Kirjoitusta ei ole tätä ennen julkaistu Helsingin Sanomissa, eikä missään muuallakaan.

Totuus tekee kipeää

”Tuo on kyllä jotain parapsykologiaa”, vastasi muuan ympäristöaktivisti minulle, kun väitin, että kasvit kasvaessaan ottavat suurimmat osat rakennusaineistaan ilmasta. Siis yhteyttämällä, muuttamalla ilmakehässä olevan hiilidioksidin kasvimateriaaliksi.

Hän väitti, että kasvit saavat kaiken maasta.

Tähän voi suhtautua ylenkatseella; näin vähän ympäristöaktivistit ymmärtävät. Toisaalta voi kysyä, ymmärtääkö moni muukaan.

Kysykääpä työkaveriltanne: mitä oikeastaan tapahtuu, kun kasvi kasvaa. Luulenpa, että suurin osa ei osaa vastata.

Yliopistossa biologiaa opiskellut ihminen saattaa kuvitella puiden vuosiluston tumman osan kasvaneen talvella. Hän saattaa perääntyä, kun häntä muistuttaa, että talvella on pakkanen ja puut ovat jäässä. Samalla tavalla siteeraamani ympäristöaktivisti alkoi epäröidä, kun sanoin, että hänen logiikallaan peltojen pitäisi vähitellen vaipua syvään kuoppaan.

Tähän suuntaan kuitenkin mennään. Opetuksessa tietoaineita vähennetään ja taitoaineita lisätään. Tavoitteena on kansalainen, jonka ei tarvitse tietää mitään mutta joka osaa kaiken. Riittää katsoa Googlesta.

Mutta miten voi googlata vaikkapa kasvien kasvusta, jos ei tiedä, mitä on yhteyttäminen? Kerro minulle, opetusministeri.

Tietämättömän varmuudella on helppo julistaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja Satu Vasantola julisti 4. elokuuta, että Totuus ruoasta tekee kipeää: ”Jos halutaan olla rehellisiä… meidän kaikkien olisi syytä olla vegaaneja.”

Vasantola perusteli tätä Oxfordin yliopiston tutkimuksella, jonka mukaan ruoantuotannon kasvihuonepäästöt vähenisivät 70 prosenttia, jos kaikki siirtyisivät vegaaniruokaan. Yllättävää tässä on vain se, kuinka ihan fiksutkin ihmiset edelleen kuvittelevat, että tuotannon ympäristöystävällisyys on yhtä kuin sen ilmastovaikutus.

Turhaan saa toistaa – ilmeisesti, koska totuus tekee kipeää – että kasvinviljely perustuu aina monokulttuuriin. Se siis tuottaa tuloksia sitä paremmin, mitä tehokkaammin biodiversiteetti tuhotaan, vaikka ihan yhtä selvää on, että tuho on myös korjattava, jos kasvinviljelyä on mieli jatkaa.

Korjaustyötä voi tehdä monin keinoin, mutta ylivoimaisesti luonnonmukaisin menetelmä on eläintuotanto – siis se menetelmä, millä suomalaisetkin pellot on perinteisesti perustettu: on pantu lehmät hakamaille syömään ja näin tuotettu lanta on sitten levitetty paljon pienemmälle alueelle kuin mistä se on kerätty.

Tällaista aluetta kutsutaan pelloksi.

Näin on tehty kaikkialla maailmassa – vain lajit vaihtelevat nautaeläimistä kaloihin – mutta se ei onnistu, ellei joku maksa lystiä. Toistaiseksi halukkaita maksajia on ollut vain yksi: eläintuotteita syövä ihminen.

En halua kiistää keneltäkään veganismin autuutta. Mutta jos haluamme tasapainoista maataloutta, kannattaa muistaa, että mitä enemmän on vegaaneja, sitä enemmän tarvitaan eläintuotantoa kasvinviljelyn haittoja korjaamaan ja sitä enemmän tarvitaan lystin maksavia lihansyöjiä.

Jos siis haluamme olla luonnonmukaisia. Jos emme halua, asia on tietenkin kokonaan toinen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.8.2016.

Kaikkein kivointa on kampittaa toista

Voisi kuvitella, että kun Helsingin keskustaan rakennetaan yksityisellä rahalla näyttävä, ulkomaisia turisteja houkutteleva, suomalaisia perinteitä kuvastava puurakennus, koko metsäala olisi riemuissaan.

Vaan ei ole. Niin Löyly-saunan rakentajat kuin sivusta seuranneet ovat saaneet suustaan vain kummallista nokittelua.

Viime joulukuussa Löylyn puuhamiehet Jasper Pääkkönen ja Antero Vartia kaatoivat itse puuta saunan rakennusaineiksi. Lupaus oli, että nyt käytetään suomalaista pienpuuta, joka muuten menisi polttoon – olkoonkin että Savon Sanomien kuvissa makasi vähintään paperi-, ellei tukkipuuta.

Luvattiin FSC-sertifioitua saunaa. Siis ympäristöjärjestöjen hyväksymää.

Metsäalalla ei sanottu mitään. Siinä porukassa on toteutettu jo pitkään ainoaa oikea markkinoinnin perussääntöä: älä koskaan hauku kilpailijaa, älä ainakaan julkisesti.

Jos FSC:ssä noudatettaisiin samaa, se olisi selvinnyt tästä kärhämästä paljon kuivemmin jaloin.

Paitsi että eihän FSC ole arvostellut PEFCiä. Sen sijaan sen tukijat ovat.

Kävi ilmi, että saunaan käytetty puu olikin venäläistä. Kun FSC-puuta ei saatu Suomesta, sitä oli hankittu Venäjältä.

Tämän ei pitäisi yllättää. Metsäsertifikaatti ei ole kotimaisuus- vaan laatumerkki. Jos haluaa kotimaisuutta, siitä on huolehdittava erikseen. Ehkä myös maksettava.

Sopasta olisi ehkä selvinnyt myöntämällä virheet ja jättämällä asia siihen. Ei maltettu.

WWF katsoi asiakseen ilmoittaa, mikä hankkeessa on oleellista – hankkeessa, joka ei liene WWF:n, ellei se sitten halua sanoa, että se omistaa FSC:n.

WWF:n mukaan lupaukset kotimaisesta puusta eivät ole oleellisia, kun käytössä on FSC. Tämä hämmästyttää erikseen: salliiko WWF tällaisen kaikille?

Vartian mukaan venäläinen puu jouduttiin valitsemaan hankkeen loppuvaiheessa aikataulusyistä. Siis kuinka – puutavara valitaan vasta rakennushankkeen loppuvaiheessa?

Maaseudun Tulevaisuuden mukaan Vartia sanoi, että FSC valittiin, koska kilpailevassa metsäsertifioinnin PEFC-järjestelmässä ei tiedetä, mistä sertifioitu puu tulee. Tällainen olisi tietenkin perätön väite.

Mutta minulle on kerrottu, että ei Vartia näin sanonut, vaan hän sanoi niin, että PEFCissä ei tiedetä, mistä sertifioituun tuotteeseen käytetty pieni, ei-sertifioidun puun osuus tulee.

Tästä on kuulemma lähetetty lehteen vastine, jota lähettäjien mukaan ei ole julkaistu. Lehden mukaan se olisi julkaistu, jos se olisi lehteen tullut.

Vahinko ei liene suuren suuri, sillä Vartia on väärässä myös korjatussa väitteessään.

Pitäisi hävetä. Minäkin olen syyllistynyt vahingoniloon, en FSC:tä vaan ympäristöasioilla remeltäviä helsinkiläisvihreitä kohtaan. Sanoihan Vartia Iltalehden mukaan niinkin, että Venäjältä tullut puu on kaikesta huolimatta kasvatettu ”suomalaisista kävyistä”.

Mitä ihmettä? Mistä alkaen puut ovat kasvaneet kävyistä? Entä luuleeko Vartia, että Kostamus on joskus ollut Suomen aluetta?

Ei ole ollut. Vartia on heikommalla kuin kuusamolaisen Pölkyn omistavat Virranniemet, jotka taannoin vastasivat itäpuun tuontia kritisoiville, että ”itehän me ollaan ne istutettukin”.

Se on nimittäin totta. Pölkyn puut tulivatkin entisestä Kuusamosta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.7.2016. Kirjoitus ei vastaa lehdessä julkaistua siltä osin, mikä koskee lehteen tulleita vastineita ja muutettu kohta on tämä: "Tästä on kuulemma lähetetty lehteen vastine, jota lähettäjien mukaan ei ole julkaistu. Lehden mukaan se olisi julkaistu, jos se olisi lehteen tullut."

Pyöräilysäännöt tukkivat risteykset

Pyöräilijöiden väistämissäännöt ovat käsittämättömät. Niitä ei ymmärrä kukaan eivätkä niistä hyödy kuin säännöistä piittaamattomat tienkäyttäjät, kulkutavastaan riippumatta.

Verkossa kiertävän Itä-Uudenmaan poliisin lausunnon (Iltalehti, 27.5.2014) mukaan pyöräilijän tarvitsee muistaa vain tämä: väistä aina, paitsi jos autoilija kääntyy tai kun etuajo-oikeus liikennemerkein erikseen näytetään.

Poliisikaan ei siis ymmärrä, että tienkäyttäjän on tunnettava paitsi omansa, myös toisten väistämissäännöt. Kun niitä on kahdet täysin erilaiset, nopeita liikennetilanteita on mahdoton hallita.

Kukaan ei oikein tiedä, miten pitäisi ajaa. Omalla työmatkallani on useita tällaisia risteyksiä. Esimerkiksi Mäntymäentien ja Paavo Nurmen polun risteyksessä tuskin yksikään autoilija uskaltaa käyttää etuajo-oikeuttaan, vaikka se on heillä lähes kaikissa tilanteissa ja vaikka suojatien päässä pysähtyneenä odotan heidän ajavan.

Päät sekoitetaan omituisella viestinnällä. Meitä opetetaan piirretyillä malliristeyksillä, jollaisia ei kuitenkaan ole missään muualla kuin piirustuslaudalla. Todelliset risteykset ovat sekavan ja puutteellisen katurakentamisen johdosta aivan toista.

Siitä puhutaan, onko suojatie pyörätien jatke vai ei – asia, joka on varsinkin autoilijoille mahdoton ratkaista. Lisäksi sillä ei ole väistämissääntöjen kannalta mitään merkitystä.

Miksi edes puhutaan pyöräilijän suojatiestä, kun se ei tuo missään tilanteessa minkäänlaista suojaa?

Tilanteet ovat kummallisia. Jos esimerkiksi jalankulkija ja pyöräilijä ovat suojatien päässä ja risteykseen tulee auto, jalankulkija saa mennä, pyöräilijä ei.

Kun auto tulee oikealta ja on ajamassa suoraan, sillä on etuajo-oikeus, mutta jos se kääntyy oikealle, sen pitänee väistää. Pyöräilijä taas ei tätä voi tietää, sillä auton vilkku on sillä puolen autoa, mikä ei näy pyöräilijälle.

Nykyään on tapana siirtää suojatiet etäämmälle risteyksestä. Ajaakseen suoraan, tien oikeaa reunaa ajava pyöräilijä joutuu siis kääntymään ensin oikealle ja vasta sitten vasemmalle suojatielle.

Kumpi siis kääntyy, kun pyöräilijä ajaa tässä tilanteessa suojatielle? Kumpi se onkaan, toisen pitäisi tietää mahdoton: mistä suunnasta toinen on tullut takana olevaan risteykseen.

Entäpä kiertoliittymää ympäröivät suojatiet? Kuka niissä ajaa suoraan ja kuka kääntyy?

Asiaa ei helpota se, että pyöräilyn määrä kasvaa kaiken aikaa. Jatkuva epäröinti joka toisessa risteyksessä tukkii liikenteen yhä pahemmin. Näillä väistämissäännöillä ei selvitä enää.

WWF:n ohjeet kelpaavat kyllä

WWF:n julkaisema metsänhoito-opas on tervetullut kädenojennus metsäalalle. Kuten järjestön metsävastaava Annukka Valkeapää sanoi TV-uutisissa 10.5. ja muuallakin, se osoittaa, että metsänhoidon ja monimuotoisuuden yhdistäminen on mahdollista.

Erityisen yksinkertaista tämä on siksi, että opas ei oikeastaan esitä mitään sen enempää kuin Suomen metsissä tehdään jo nyt.

Tästä on hyvä jatkaa, esimerkiksi niin, että kysyy mielipiteitä myös niiden tahojen edustajilta, jotka sitä työtä metsissä oikeasti tekevät – kuten metsänomistajat, metsäammattilaiset ja metsäteollisuus.

Heitä ei kuitenkaan liene osallistettu WWF:n oppaan suunnitteluun millään tavoin, vaikka osallistava suunnittelu toki kuuluu WWF:n vaatimuksiin, ainakin jos suunnittelua tekevät jotkut muut.

Opas lähestyy suomalaista metsänhoitoa olettamiensa myyttien kautta. Niistä ensimmäisessä se haluaa monipuulajista sekametsää.

Oppaan olettaman myytin mukaan ”raidat, haavat, lepät ja pihlajat… on raivattava pois…” Tällaista raivaamista ei kuitenkaan ole tehty suomalaisissa metsissä enää pitkään aikaan, jos koskaan. Päinvastoin, metsäpolitiikan tavoite on monipuulajinen, monikerroksellinen metsä.

Toiseksi WWF ohjaa, että vanhoja puita ei pitäisi viedä pois metsistä. Tällä WWF ei näytä tarkoittavan hakkuukypsään ikään ehtineitä, vaan vieläkin vanhempia puita. Opas puhuu säästöpuista.

Samoin kuin WWF, myös Suomen metsissä vallitseva PEFC-metsäsertifiointi neuvoo jo nyt jättämään päätehakkuun yhteydessä kaatamatta nimenomaan vanhat, isot ja järeät lehtipuut, joiden taloudellinen arvo on usein mitätön.

Niistä terveetkin voivat olla niin isoja, ettei saha tai edes mahdollisesti tarjolla oleva puuseppä suostu niitä ottamaan vastaan.

Varsinkin eteläsuomalaiset metsät sekä vanhenevat että järeytyvät kaiken aikaa. Suurten säästöpuiden takia metsäluonnon monimuotoisuus on jo nyt paljon paremmalla tolalla kuin muissa suomalaisissa ekosysteemeissä. Kuten uhanalaisuustutkijat ovat sanoneet, säästöpuiden jättäminen on suurin yksittäinen syy sille, että metsien uhanalaisuus ei enää heikkene.

Ihmeellisin WWF:n väittämistä, metsäalalla vallitsevista myyteistä on kuitenkin tämä: ”Metsä pitää raivata siistiksi pensaista ja alikasvoksista.”

Siis yleensä ja kaikkiallako? Kummallisempaa myyttiä en ole kohdannut.

Väitettä ei kytketä millään tavoin mihinkään metsänhoidon toimenpiteeseen, esimerkiksi päätehakkuuseen.

Voi sanoa, että jos tämä pitää lopettaa, se on todella helppoa. Nyt siellä Päijät-Savon metsänhoitoyhdistyksessä – voitte myydä ruohonleikkurinne vaikka Postille.

Opas myös neuvoo, millä keinoin sen ilmoittamiin tavoitteisiin voisi päästä. Yksi on jo pitkään toteutettu metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma Metso, toinen tietenkin WWF:lle tärkeä, järjestön oma perintömetsäohjelma.

Mutta kun opas esittää FSC-sertifiointia, on pakko sanoa, että oppaassa ei ole yhtäkään sellaista ohjetta, mitä kilpailevassa PEFC-sertifioinnissa ja Suomen metsissä ylipäätään ei olisi tehty jo pitkään.

Ihmeellinen on myös oppaan ohje jatkuvaan kasvatukseen. Opas ensinnä väittää, että nykymuotoista metsänhoitoa olisi noudatettu sata vuotta, mikä on käsittämätön väite.

Eikä siinä nykymuotoisessa metsänhoidossakaan ole pitkiin aikoihin ajateltu oppaan tavoin, että yhden metsikkökuvion puuston pitäisi olla saman ikäistä ja samanlajista.

Oppaan mukaan metsä säilyy jatkuvassa kasvatuksessa peitteisenä. Se voi olla totta, jos metsän kasvatukselta ei haluta suurta tuottoa. Jos tuottoa taas halutaan, voi käydä, että peitteistä metsää ei ole laisinkaan.

Opas myös väittää, että jatkuva metsän kasvatus olisi perinteistä parempi luonnon monimuotoisuudelle. Siitä ei kuitenkaan ole erityisen luotettavaa näyttöä.

WWF:llä olisi opittavaa myös Seiska-lehdeltä. Sen sensaatiot nimittäin yleensä pitävät paikkansa.

Seiskamaisesti oppaan kansi ilmoittaa, että töyhtötiaisen kanta on pienentynyt 2000-luvulla 50 prosenttia!!! Se on totta, mutta WWF:n mainitsema syy, ”lahopuun ja vanhojen metsien väheneminen laajamittaisen metsänkäsittely myötä” on pelkkää arvausta.

Seiska ei koskaan riskeeraisi olemassaoloaan näin perustelemattomilla väitteillä.

Lahopuusta kertoessaan opas väittää, että ”yksikään kuollut puu ei ole riski” metsän terveydelle.

Kun opas on suunnattu metsänomistajalle, olisiko ollut syytä kertoa, että pitkään metsässä makaava lahopuu kuitenkin on riski, tosin vain metsänomistajan tuloille.

Hyväksyttävyys ei huoleta

Euroopan metsäinstituutin Suomi-Ruotsi-henkisessä biotaloustilaisuudessa viime viikolla (tarkalleen: 7.6.2016) puheet olivat kiinnostavalla tavalla kaksijakoisia.

Ruotsin entinen pääministeri Göran Persson piti lyhyen puheen. Siinä oli oikeastaan vain yksi viesti: metsien käytön hyväksyttävyydestä on pidettävä huolta.

Viesti oli todella voimakas. Mutta koko salissa tämä viesti tuli vain Perssonilta.

Tilaisuudesta kirjoitettiin myös tiedotusvälineissä. Niissä siteerattiin Perssoniakin, mutta ei sanallakaan hänen pääviestiään.

Syntyi vaikutelma, että suomalaisten mielestä metsätalouden hyväksyttävyys ei ole tärkeää. On pakko kysyä, eivätkö biotalouden asianajajat seuraa julkisuutta ollenkaan?

Suomi on jakautunut tässäkin kahtia.

Yksien mielestä biotalous on pelkästään hyvä asia eikä siltä tarvitse edellyttää oikeastaan mitään muuta kuin että käytetään puuta. Toiset pitävät biotaloutta keskustavetoisen hallituksen kikka kolmosena, jolla tuhotaan luonto ja saadaan rahaa Puolueen kannattajille.

Jälkimmäinen kanta saa yhä enemmän jalansijaa. Biotalouskuplassa tätä ei ole huomattu.

Suuret lupaukset eivät auta asiaa. Jos esimerkiksi aiomme saada 100 000 uutta työpaikkaa biotalouteen vuoteen 2025 mennessä, niitä pitäisi tasaisen vauhdin taulukolla olla nyt, kun lupauksesta on vuosi, 10 000.

Missähän ne ovat?

Biotalousinvestoinnit eivät ole vielä lisänneet hakkuita. Mutta hakkuutoiveiden innoittamat luonnon monimuotoisuustoimet etenevät konkreettisesti: ministeriötasolla valmistellaan hanketta, jossa valtio lupaa suojella omia maitaan aina kun yksityinen metsänomistaja tekee saman, yhtä suurin hehtaarimäärin.

Uusia puun käyttöpaikkoja etsitään kiivaasti. Esimerkiksi keskieurooppalaiset puujobbarit ovat tulleet Suomeen: Keski-Suomessa toivotaan, että klapikauppa Saksaan, Ranskaan, Hollantiin ja muualle Eurooppaan käynnistyy pian.

Joutuuko metsäteollisuuden puuhuolto vielä kiittämään niitä, jotka estävät puun käytön bioenergiaksi väittämällä sitä kestämättömäksi?

Miten hyväksyttävyys turvataan? Vastaus on tuttu: tehdään asiat kunnolla ja kerrotaan se kaikille.

Perinteisesti meillä on ajateltu, että kunnolla tekeminen riittää: asiat puhuvat puolestaan. Mutta on myös opittu, että asiat eivät puhu, niillä ei ole suuta. Vain ihmiset puhuvat.

Viestintään tarvitaan strategista näkemystä. Tämä vaatisi yksituumaisuutta, joka on eri asia kuin yksimielisyys.

Ei riitä, että tiedotetaan tarvittaessa. On rakennettava todenmukaista ja kestävää kuvaa myös silloin, kun sen tarve ei ole kaatumassa päälle.

Jatkuvan kertomisen merkitystä ei kuitenkaan aina ymmärretä. Esimerkiksi metsäinstituutin tilaisuudessa toinen entinen pääministeri, Esko Aho, lohkaisi muodikkaasti, että metsäalan on kirjoitettava itselleen tarina.

Voiko epäonnistumistamme paremmin todistaa: vaikka näitä tarinoita on kirjoitettu kuinka paljon ja kuinka hyviä, edes Esko Aho ei tunne niitä.

Imagon rakentamista ei voi ulkoistaa, jokaisen on tehtävä se itse. Eikä sitä voi rakentaa silloin, kun sitä tarvitaan. Silloin sen on jo oltava käytössä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.6.2016.

Kun ei fosforikaivos kelpaa

Kiitos ja anteeksi. Sain pyynnön.

Maa- ja metsätalousministeriö halusi ideoita ravinteiden kierrätyksestä käytäntöön. Vai haluttiinko enemmän – olisiko pitänyt alkaa yrittäjäksi?

Minusta ei siihen ole. Ajattelin vain tarjota innovaation.

Innovaatiohan ei ole keksintö. Se on idea, joka tuottaa uutta toimintaa vanhan pohjalle, uudenlaisella ajattelulla. Minulla olisi sitä tässä.

Innovaationi lähti liikkeelle mökkirannasta. Siellä oli levää.

Levää on, koska järvessä on ravinteita. Jos ne saa pois, leväkin lähtee.

Miten? En keksi muuta keinoa kuin kalastus. Eivät ole keksineet minua viisaammatkaan.

Mutta jos kalastaa, mitä tehdä kalalle? Jotenkin se pitäisi saada myytyä, että homma kannattaisi myös rahallisesti.

Kuulemani mukaan suuri osa suomalaisesta kalasta menee rehuksi. Hyvä niin.

Minne siis? Turkistarhalle.

Turkistarha on avain. Jos se kannattaa, saamme siivottua järvet. Vai kuinka?

Mutta kannattaako turkistarha? Mitä se myy ja millä katteella?

Turkista, ja näyttää kannattavan. Mutta olisiko mahdollisuus parempaan?

Mitä muuta se voisi myydä? Eikö ketusta voisi tehdä vaikka filettä? Eikö kiinalainen muka söisi sitä – syöhän korealainenkin koiraa.

Entäpä loppu? Mitä turkiseläimestä tuleekaan, eikös siinä ole sitä fosforia?

Ja eikös vaan olekin niin, että fosforista on odotettavissa aivan suunnaton pula tässä maailmassa? Eikös vaan olekin niin, että turkistarhaus on ainoa keino kustantaa vesistöihin hajakuormittuneen fosforin kokoaminen yhteen paikkaan?

Toistan: kalastus on ainoa keino kerätä villien vesistöjen ravinnekuormitus maalle yhteen paikkaan, ja turkistarhaus on markkinaehtoinen keino kustantaa se, vieläpä ulkomaalaisten rahoillla.

Turkistarha on fosforikaivos, joka kannattaa jo nyt, ennen kuin fosforin tuotantoa on edes aloitettu. Globaalien trendien perusteella siitä saisi uuden tulonlähteen Suomen maaseudulle.

Mielestäni tämä on hyvä idea, mutta luulen, että ei tämä voi onnistua. Syitä varmasti löytyy. Ainakaan minulla ei ole osaamista eikä rahaa.

Vesien puhdistaminen vaatii toimivan verkoston. Sen laajentaminen kannattavalla tavalla kaikille Suomen rehevöityneille vesistöille saattaisi tarvita valtion kannustusta ja tukea, toivottavasti kuitenkin vain rakentamisvaiheessa. Juuri tällaisia verkostoja uusiutuvien luonnonvarojen kannattava ja laaja käyttö vaatii aina, niin kuin Juha Kuisma todistaa mainiossa Suomen ekohistoriassaan kirjassaan Tuli leivän antaa.

En kuitenkaan usko, että valtionhallinnon biotalousohjelmat venyisivät tällaiseen. Syy on yksinkertainen: koska turkistarhaus.

On näitä ennakkoluuloja muuallakin. Esimerkiksi metsäalalla on paljon niitä, jotka eivät halua pitää turkistarhausta biotaloutena, eikä heillä ole muuta perustelua asialle kuin sama: koska turkistarhaus.

Niin että kiitos, ja anteeksi. Luulen, että turkistarhauksen on edelleenkin ihan omin voimin kerättävä maailmanmarkkinoilta rahat Suomen vesien puhdistamiseen.

Hyvä puoli tässä on, että siihenhän se on tottunut.

Kirjoitus on julkaistu Maaseduun Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2016.

Straniuksen silmänkääntötemput

Euroopan unioni haluaisi taata, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi käytettävien uusiutuvien energioiden käyttö ei haittaa luonnon monimuotoisuutta. Ympäristöjärjestöjen mukaan Suomi vastustaa tätä.

Väite on kummallinen. Ei edes ole mitään ehdotusta, mitä vastustaa: Suomi, niin kuin muutkin jäsenmaat, vasta valmistelee kantaansa.

Vahvoilla on linjaus, jonka mukaan nykyiset takeet metsätalouden kestävyydestä tulisi arvioida jäsenmaittain. Jos ne katsotaan riittäviksi, maa luokiteltaisiin riskittömäksi. Muussa tapauksessa pitäisi arvioida yksittäisiä puutavaraeriä.

Suomen luonnonsuojeluliiton Leo Stranius väittää blogissaan, että hallituksen tavoitteena olisi varmistaa ”bioenergian hyväksyttävyys uusiutuvana energiamuotona sekä sen laskennallinen nollapäästöisyys”.

Sitaatti on väärennös: Stranius jättää kertomatta, että tätä tavoitellaan vain ”kestävän” bioenergian osalta.

Niinpä Stranius pääsee viisastelemaan, että ”tiede ei tue näkemystä, että kaikella bioenergialla olisi sama ilmastovaikutus”. Tämä onkin juuri se syy, miksi tätä halutaan vain kestävälle bioenergialle.

Stranius vaatii unionilta kriteereitä, jotka estävät luonnon monimuotoisuuden heikentymisen – ikään kuin metsätalouden ekologisuutta ei säädeltäisi nyt lainkaan. Ongelma ei olekaan metsätalouden, vaan vain luonnonsuojeluliiton, joka ei halua ottaa osaa tähän työhön.

Jos se haluaisi, se liittyisi mukaan PEFC-sertifiointiin, mikä kattavuutensa takia käytännössä määrittelee sen, miten Suomen metsiä hoidetaan. Kutsuista huolimatta liitto haluaa vain huudella sivusta.

Liitto vaatii kokonaan uutta kriteeristöä. Tällöin metsänomistajan pitäisi valita, minkä kriteeristön mukaan metsää kasvattaa.

On selvää, että hän valitsisi tuottavan metsätalouden kriteeristön, eikä täysin valtion tuen varassa olevan bioenergian tuotannon kriteeristöä. Seurauksena energiapuuta kyllä saataisiin, mutta unioni ei sitä hyväksyisi.

Näin sitä ei voitaisi ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun katsotaan, miten Suomi täyttää unionin uusiutuvan energian vaatimukset. Ehkä tämä on tarkoituskin.

Metsäenergian ”nollapäästöisyyttä” järjestöt epäilevät perusteella, joka on puhdas silmänkääntötemppu: ne tarkastelevat luontoa yhden puun tasolla ja laskevat, että kun tämä puu kaadetaan, sen tilalle kasvavalta puulta kestää 70 vuotta sitoa menetetty hiilivarasto takaisin.

Tarkastelutapa on ennenkuulumattoman näköalaton. Näin piilotetaan se tosiasia, että metsien hiilivarasto kasvaa tässä ja nyt, kaiken aikaa, ja voisi kasvaa enemmänkin, jos haluaisimme metsiämme siihen käyttää.

Lopuksi Stranius toistaa, että Suomen metsätalous ei olisi kestävää kuin taloudellisesta näkökulmasta. Tätä mieltä voi olla, mutta tämä on vain mielipide.

Taloudellinen kestävyys on helppo osoittaa numeroin. Ekologiselle kestävyydelle sen sijaan ei ole hyväksyttyä mittaria.

Tätä osoittaa sekin, että ympäristöjärjestöt vaihtavat omia, uhanalaisuuteen liittyviä mittareitaan sen mukaan, mistä kulloinkin saadaan sopivin – eli huonoin – tulos.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.4.2016.

Niinkö se on jos siltä näyttää?

Luontoaktivistit moittivat mielellään muita siitä, että nämä eivät piittaa tieteellisestä tutkimuksesta. Viimeksi tällaisen hyökkäyksen kohteeksi joutui maa- ja metsätalousministeriö edellisellä hallituskaudella.

Aktivistit kuitenkin itkevät krokotiilin kyyneleitä. He itse hylkäävät tutkimuksen heti, jos se tuottaa vääriä tuloksia.

Äskettäin Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava väheksyi tämän lehden metsänomistajanumerossa 9. maaliskuuta säästöpuiden merkitystä metsäluonnolle:

"Muutamien haavasta riippuvaisten lajien tilanne on parantunut säästöpuiden ansiosta. Noin puolet metsälajeista on riippuvaisia lahoavasta puusta. Kun sitä on marginaalinen murto-osa puustosta, näiden lajien väheneminen on väistämätöntä."

Tutkijat eivät ole samaa mieltä. Näin todistivat viime uhanalaiskartoituksen tekijät työn julkistamistilaisuudessa vuonna 2010 ja niin todistaa myös Luonnontieteellisen keskusmuseon yksikönjohtaja Aino Juslén, joka Yliopisto-lehden (2/16) kirjoituksessa Kerran kadonnut, ikuisesti poissa. Kirjoituksessa hän ottaa ainoaksi hyväksi esimerkiksi koko maan uhanalaisasioissa juuri nämä säästöpuut.

Niin sanottua jatkuvaa kasvatusta Sulkava katsoi asiakseen kehua viime marraskuun alussa Keskisuomalaisessa, että se on ”lukuisin tutkimuksin” todettu toimivaksi ja tuottavaksi ja että ei ole olemassa tutkimusta, joka osoittaisi ”avohakkuumenetelmän” edes taloudellisesti tuottavammaksi.

Totuus on toinen: tutkimus ei anna kummankaan paremmuudesta selvää kuvaa ja avohakkuumenetelmän paremmuus on todettu monissa tutkimuksissa.

Tämäkin juttu on tutkittu (PTT, 8.12.2014).

Tutkimuksen halveksunnassa omaa luokkaansa oli kuitenkin usean eri ympäristöjärjestön yhteinen hyökkäys Luonnonvarakeskuksen lapinjärveläisen geenireservimetsän hoitoa vastaan helmikuussa.

Voisin lyödä isonkin veikan, että metsäpuiden geenireservien tutkimus ja suojelu on Luonnonvarakeskuksessa maailman huippua. Metsäaktivistien pätevyyttä se ei kuitenkaan ylitä.

Luonnonsuojeluliiton Paloma Hannonen väitti tutkijoiden viljelevän tekosyitä vain päästäkseen hakkaamaan. Luonto-Liiton Lauri Kajander totesi ”maastohavaintonsa” osoittavan, että tutkijat ovat väärässä.

Niin se on, jos aktivistin havainto sen näyttää. Korkeasti koulutettujen tutkijoiden vuosikymmenten työ ja sen aikana kertynyt osaaminen lentää sievästi romukoppaan. Päälle heitetään ylimielinen väite epäeettisestä toiminnasta.

En mielelläni neuvoisi muita siitä, missä osoittaa mieltä, koska voisinhan vaikuttaa siihen itsekin menemällä mukaan. Mutta tässä kohtaa täytyy sanoa, että tulitikunpään kokoisen tutkimusmetsän suojelu ei hyödyttäisi tämän maan monimuotoisuutta vähääkään.

On mahdoton uskoa, että aktivistien toiminnan takana on huoli luonnosta. näin siksi, että hakkuukielto, mitä aktivistit haluavat, tuhoaisi sen, mikä tämän metsän osalta on tärkeintä kaikkien pohjoisten metsien suhteen, nimittäin geenireservien suojelun.

Ainoa positiivinen johtopäätös on, että pakkohan asioiden on olla hyvin, kun yksillä on varaa ylläpitää ja toisilla levittää tällaistakin sirkusta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.3.2016.

Tulevaisuus tehdään nyt – myös metsäalalla

Tulevaisuuden ennustaminen on suosittua. Mutta eikö tulevaisuus pitäisi pikemminkin tehdä? Metsäalalla se pakottaa kysymään, haluammeko rakentaa tulevaisuutta metsän varaan ja miten.

Metsä pitää itseään tulevaisuuden alana, vaikka se on vahva jo nyt: metsätalous on ainoa tuotannonala, joka tulee koko maassa toimeen maailmanmarkkinoiden ehdoilla.

Metsäalan hyväksyntä Suomessa on vahvaa. Vastikään julkaistun Metsä ja puu -mielipidetiedustelun mukaan suomalaisten luottamus metsäalaan hyvinvoinnin tuojana on kasvanut edelleen, vaikka se ei horjunut edes 2000-luvun alun vaikeiden vuosien aikaan alle IT-teollisuuden.

Suomalainen metsätalous pärjää kaikilla mittareilla minkä tahansa muun maan kanssa. Valtaosa maan metsistä on talousmetsiä ja metsätalouden menetelmiä on jo pitkään kehitetty suuntaan, jossa luontoarvojen turvaaminen on osa päivittäistä työtä.

Silti myös suojelumetsiä riittää: Suomessa on jo nyt enemmän kuin puolet Euroopan tiukasti suojelluista metsistä.

Tappamisen taloutta

Uusiutuvista luonnonvaroista erityisesti biomassojen käyttö vaatii kuitenkin aina hengiltä ottoa, tappamista. Siksi sitä on helppo arvostella.

Kriitikkojen vakioratkaisu on käytön rajoittaminen. Ihmisen on kuitenkin voitava käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee.
Kun käytön rajoittamista vaaditaan melkein pelkästään uusiutuvilta luonnonvaroilta, mikä olisi vaihtoehto?

Ratkaisu on uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö. Se ei ole ihmiskunnalle mikään mukava vaihtoehto, vaan ainoa mahdollisuus.
Eikä pohjoinen metsä ole vain uusiutuva, vaan karttuva luonnonvara. Se karttuu nimenomaan oikean käytön myötä.

Maamme metsävarat on onnistuttu nostamaan 1950-luvun alun 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2300 miljoonaan. Samaan aikaan metsistä on viety teolliseen käyttöön 3400 miljoonaa kuutiometriä puuta.

Maassamme on enemmän puuta kuin koskaan tunnetun historian aikana. Eikä se ole mitään risukkoa: järeän puun määrä ja osuus on kasvanut 1950-luvun jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaiseksi.

Puuston määrää metsissä voidaan edelleenkin kasvattaa viisaalla käytöllä. Näillä keinoin ihmiskunta voisi hoitaa ilmastonmuutoksen vastaisesta kamppailustaan neljäsosan (ks. Hakata vai säästää -pamfletti).

Eikä tämä vaatisi edes veronmaksajien tukea, vaan olisi omillaan toimeen tulevaa, kestävää taloutta.

Biomassojen korjuu ei aina ole helppoa

Biomassoista onkin tulossa pula. Se tulee näkymään selvimmin puun kohdalla.

Esimerkiksi metsämarjojen tai sienten rahallisesta arvosta puhutaan suurin kirjaimin, mutta usein unohtuu, että niiden arvo on nolla, ellei niitä saada markkinoille. Puu sen sijaan saadaan liikkeelle ja sille on ottajia.

Keski-Euroopassa aiotaan torjua ilmastonmuutosta muun muassa puuta polttamalla. Puuta ei kuitenkaan kasva siellä paljon, tai sitä ei saada metsistä ulos.

Näyttääkin siltä, että Fennoskandian ja Baltian puut on käytetty Keski-Euroopassa jo moneen kertaan ennen Euroopan unionin ilmastosäädösten voimaan astumista vuonna 2020.

Suomessa ei ole varauduttu tällaiseen. Meilläkin puhutaan melkein pelkästään puun alhaisimman jalostusasteen käytöstä – siis polttamisesta energiaksi – joka ei edes tule toimeen ilman valtiontukia, mutta on silti nostettu jopa hallituksen kärkihankkeiden joukkoon.

Puun energiakäytölle voi toki olla tilaa paikallisesti ja sellaisista osista puuta, mille ei ole muuta käyttöä. Siltikin muut uusiutuvan energian tuotantotavat ohittavat puun kannattavuudessa.

Puun käytön tulevaisuus ei olekaan energia-, vaan materiaalikäytössä. Tätä tulevaisuutta metsäala rakentaa systemaattisesti. Mikä siitä toteutuu, sitä ei voi tietää.

Puusta voi tehdä kaikkea sitä mitä öljystä, ja lisäksi paljon muutakin. Puulla voi esimerkiksi mullistaa maailman tekstiilintuotannon.

Jo nyt Stora Enso tuottaa Uimaharjussa liukosellua, josta tehdään Aasiassa viskoosia. Puuvillaan verrattuna viskoosi on käyttöominaisuuksiltaan parempi, sen raaka-aineen viljely on kirkkaasti ympäristöystävällisempää eikä viljelyala ole poissa ruoan tuotannosta.

Pelkästään Suomen metsien kasvulla voitaisiin viskoosia tuottamalla korvata maailman koko puuvillan tuotanto.

Mutta viskoosin teko on ympäristön kannalta raskasta. Niinpä metsäyhtiöt, VTT ja Aalto-yliopisto ovat kaupallistamassa kokonaan uudenlaista menetelmää, missä puukuidut voidaan kehrätä suoraan langaksi.

Haluammeko käyttää metsiämme?

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksy metsien käyttöä. Oulujärven Ärjänsaaressa nähtiin tammi-helmikuun vaihteessa erikoinen näytelmä, joka osoittaa, että viranomaisluvat ja huolella valmistellut hakkuut eivät tuo oikeutta metsien käyttöön, vaan mikä tahansa ympäristöjärjestöksi ilmoittautuva voi ne estää.

Nyt kohteena oli UPM, Metsähallitus on ollut kohteena jo kauan. Niiden metsänhoito on varmasti sekä Suomen että maailman mittakaavassa huippua, mutta ne ovat hyviä kohteita, koska ne ovat ”kasvottomia” suuryrityksiä.

Ärjänsaaren hakkuut suunniteltiin mahdollisimman vuorovaikutteisesti ja osallistujia oli huomattavan paljon. Viime joulukuussa paikalliset metsäaktivistit ja ympäristöviranomaiset hyväksyivät suunnitelmat.

Ja jälleen, heti suunnitelman hyväksymisen jälkeen, metsäaktivistit esittivät eriävän mielipiteen. Tämä on niiden taktiikka: ne osallistuvat neuvotteluihin saadakseen mahdollisimman paljon tavoitteitaan läpi, mutta riitauttavat sovun heti kun se on hyväksytty voidakseen käynnistää uudet neuvottelut ja vaatiakseen lisää.

Taktiikka on toiminut hyvin jo vuosikausia. Ikävä puoli on, että se tekee pitkäjänteisen taloustoiminnan harjoittaminen erittäin hankalaksi.

Kysymys kuuluukin, haluammeko me rakentaa tulevaisuuttamme metsien kestävän käytön varaan. Tätä joudumme lähivuosina miettimään monta kertaa.

Tai toisin päin: onko meillä edes varaa luopua suurimman luonnonvaramme, käytön myötä karttuvan puun käytöstä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Ympäristö ja terveys -lehden numerossa 2/2016 ja Suomen Metsäyhdistyksen blogissa 30.3.2016.

Olen tuntematon sotilas

Olin äskettäin tilaisuudessa, missä Turvallisuuskomitean edustaja selvitti käsitystään nykyisestä informaatiosodankäynnin tilanteesta. Tämä komiteahan toimii puolustusministeriön yhteydessä ja sen tehtävänä on avustaa valtioneuvostoa ja ministeriöitä erilaisissa ”yhteiskunnan häiriötilanteissa”.

”Sotilaille tässä ei ole mitään uutta. Informaatiosotaa on käyty aina”, komiteaa edustava upseeri sanoi. Tämän mielipiteen olen kuullut viime aikoina harvinaisen usein.

Yleensä sen kuulee sellaisten poliitikkojen suusta, jotka haluavat hyssytellä entisen, ja jotkut jopa nykyisen ystävänsä Kremlin aiheuttamaa uhkaa.

Toisaalta niin sanotut turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ovat aika yksimielisiä siitä, että sotaa ensinnäkin käydään kaiken aikaa, ja lisäksi he ovat hyvin, joskaan eivät täysin yksimielisiä siitä, että se todellakin on luonteeltaan toisenlaista kuin ennen.

Kun heille esittää erään kysymyksen, he yleensä myöntävät, että sota todellakin on uudenlaista.

Esitin tämän kysymyksen mainitulle Turvallisuuskomiteaa edustavalle upseerille. Kysymys oli yksinkertainen: ”Kuinka niin. Itse, kun menen sosiaalisen mediaan, olen havainnut olevani kaiken aikaa informaatiosodankäynnin kohteena.”

Upseeri, jonka nimeä en tilaisuuden luonteen vuoksi voi kertoa, vähätteli. Myöhemmin, kävellessämme kahvipöytään, tarkensin: ”Kysymyshän ei ole pelkästään siitä, että olen sodankäynnin kohteena, vaan siitä, että minä myös vastaan. Toisin sanoen, en pelkästään ole kohde, vaan myös itse käyn sotaa.”

Siinä vaiheessa hän myönsi, että olen aivan oikeassa sanoessani, että nykyisessä informaatiosodassa ero aikaisempaan on tässä: tavalliset ihmiset, siis sinä ja minä, myös käymme tätä sotaa.

Vihollinen on tiedossa: me. Kuulostaa pahalta, mutta mielestäni todelliselta.

Maa, joka katsoo oikeudekseen miehittää kahta naapurimaataan, mitä luonnollisimmin pitää mahdollisena miehittää muitakin.

Jokaisen tällaisen maan naapurin on valmistauduttava puolustukseen. Sen laiminlyömistä voi pitää maanpetoksena.

Miehitystä, tuli sitä tai ei, valmistellaan verkossa ja muuallakin kaiken aikaa. Kaiken varalta.

Verkossa sotaa käydään juuri nyt. Myös minä käyn sitä.

Olen infosodan tuntematon sotilas. En sillä tavalla, että kuolisin, mutta sotaa käyn, selvästikin.

Tahtomattani, mutta kun minulla ovat nämä näkemykset, jotka eivät nyt ole niin kovin kummallisia, mutta joiden kimppuun joidenkin on vain pakko käydä.

Ja kyllähän minäkin käyn toisten näkemysten kimppuun. Kriisitilanteessa nimittäin ei selvitä vain puolustautumalla. Tarvitaan myös niitä, jotka hakeutuvat taisteluun. Niin yksinkertaista se on.

Kyse on siitä, haluammeko puolustautua. Meillä voi olla hyväkin kyky, mutta jos meillä ei ole halua, me emme tee sillä kyvyllä mitään. Ja juuri sen halun kimppuun meillä käydään.

Toisin kuin usein ajatellaan, Kreml ei tuhoa Suomen puolustuskykyä tuputtamalla kremliläistä näkemystä Ukrainan sodasta tai maailmanmenosta muuten. Sen sijaan yhtenäisyys tuhotaan tuottamalla viestejä rasismista, homofobiasta, vaihtoehtoisesta mediasta ja lääketieteestä, EU-kriittisyydestä.

Näitä asioita koskevia trolliviestejä on tullut yhdestä ja samasta tehtaasta, niitä levittävät samat henkilöt, profiilit ja tahot. Tavoite on luoda epäluottamusta ja sekaannusta. Se myös onnistuu.

Yleensäkään sodan tavoite ei ole vihollisen, vaan vihollisen puolustuskyvyn tuhoaminen. Sotahistorian stiiknafuulioiden sijaan Kreml on jo aikaa sitten tajunnut, että siihen ei välttämättä tarvita aseita kuin pelotteeksi.

Asiaan kuuluu, että länsimaat eivät halua käydä sotaa – mikä on tietenkin hieno asia, mutta hengenvaarallinen asenne, jos naapurissa ei ole mitään estoja sodankäynnille. Valittu taktiikka on Kremlille siksikin hyvä, että sillä ei oikein ole rahaa. Internet on halpa keino.

Pelkästään yhden ohjuksen hinnalla saa verkossa aikaan huomattavaa hämmennystä. Lisäksi tukena on monilukuinen verkosto hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka laajentavat sekaannusta tehokkaasti.

Todellakin, yritettyäni vuosikaudet ja turhaan tämmöisenä C-luokan nostomiehenä löytää keinoja osallistua maanpuolustukseen, olenkin yhtäkkiä havainnut olevani keskellä tätä työtä – siis sitä, mitä puolustusvoimat ei edes osaa ja mihin se ei kykene.

Teen tätä aivan omin pikku kätösin ja haluin. Ja juuri siinä lokerossa, minkä osaan parhaiten.

Ainoa keino on pitkäjänteinen, systemaattinen ja totuudenmukainen viestintä. Kohderyhmänä eivät ole väittelykumppanit, vaan ne tuhannet, jotka väittelyä seuraavat.

Tällaisia asioita soisin maamme johtavien poliitikkojen ja muidenkin vastuunkantajien joskus miettivän. Jos sattumoisin eivät jo mieti.

Luottamuksella on syynsä

Suomen Metsäyhdistys teetti äskettäin uudelleen pitkään toistetun Metsä ja puu -mielipidetiedustelun. Siinä kysytään myös kansalaisten näkemyksiä ympäristöjärjestöjen luotettavuudesta.

Kyselyssä Luonto-Liiton luotettavuus kasvoi vaikka se ei ole kovin korkea. Ihmettelin kasvua, kun luin liiton edustajan Sami Säynevirran lausuntoa suomalaisesta sudenpyynnistä Alaska Dispatch News -lehdestä. Säynevirran mukaan metsästäjät ahdistavat susia Suomessa moottorikelkoilla ja jopa helikoptereilla.

Säynevirta antoi ymmärtää, että tällainen on Suomessa aivan tavanomaista, vaikka se tosiasiassa on kiellettyä. Todellisuudessa tätä ei tapahdu juurikaan edes laittomasti.

Ehkä meillä kannattaisi lukea myös ulkomaisia lehtiä.

Toisaalta WWF on menettänyt tiedustelussa luotettavuuttaan jo pitkään.

Olen usein arvostellut ympäristöjärjestöjä ja WWF:ääkin. Mutta kun on syytä kehua, sekin pitää tehdä. Siihen minut joudutti WWF:n esite Metsämatematiikan perusteet, jota valitettavasti en löydä verkosta.

Esite kysyy, ”oletko koskaan itse laskenut, mihin puu riittää?” Ja esittää laskelmansa. Virheellisen, mutta älkäämme antako sen haitata, sillä nyt WWF on oikealla asialla.

WWF väittää, että puu ei riitä kaikkeen siihen, mitä on suunniteltu. Tämä on varmasti totta, samoin kuin se, että aihe on metsäalalle hankala.

Esite väittää, että joku tavoittelee 35 miljoonan kuution lisähakkuita Suomeen, mutta ei sano, kuka. Minäkään en tiedä. Laskelma onkin selvästi ylimitoitettu.

Ensinnä esite arvioi metsäteollisuuden päätettyjen ja suunniteltujen investointien tarvitsevan lisää puuta 6–14 miljoonaa kuutiota vuodessa. Tämä laskelma on jopa alimitoitettu.

Sen jälkeen se sanoo, että kotimaisen liikenteen öljyn käytön puolittaminen metsäpohjaisilla biopolttoaineilla vaatii yli 15 miljoonaa kuutiota puuta. Mistä luku on saatu, sitä ei kerrota.

Jos tällaista suunnitellaan, raaka-aine tulisi valtaosin metsäsektorin sivuvirroista – siis siitä 6–14 miljoonasta kuutiosta ja metsänhoitohakkuiden hukkapuusta. On hämmästyttävää, jos WWF:ssä ei ymmärretä tätä.

Sitten WWF sanoo, että kivihiilen korvaaminen veisi edelleen kuusi miljoonaa kuutiota puuta. Niin varmaan, mutta ainakaan minä en ole kuullut, että joku olisi edes vaatinut tällaista. Pikemminkin on ollut kyse kivihiilen korvaamisesta turpeella.

Puuta pitäisi pulan uhatessa ja muutenkin käyttää fiksusti, on kuitenkin WWF:n sanoma, josta on vaikea olla eri mieltä.

Ensinnä sitä pitäisi käyttää korkeamman lisäarvon tuotteisiin, joita ei voi tehdä muusta kuin puusta, kuten sellu ja paperi – jotka saavat tässä ensimmäisen kerran synninpäästön ympäristöjärjestöltä – sahatavara ja uudet tuotteet.

Toiseksi sitä voi käyttää liikenteessä, mutta mieluummin siellä, missä sähkö ei toimi, kuten merenkulussa, lentämisessä ja raskaassa maantieliikenteessä. Ja kolmanneksi, lämmitys pitää hoitaa tehostamalla, lämpöpumpuilla ja aurinkolämmöllä aina kuin vain mahdollista.

Tällaista ohjelmaa en osaa vastustaa, vaikka se lisääkin riippuvuutta sähköstä. Mitenkähän se sitten tehtäisiin?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.2.2016.

Eihän ”päivystävä dosentti” edes ole dosentti

Ylen Aikainen hämmästytti taas. Tämän perjantain iltatoimittajat, joista toinen katsoi asiakseen esiintyä nimellä ”Paavo”, siis ilman sukunimeä, ilmoitti pääministeri Juha Sipilän ”loihtineen” joulukuussa termin ”päivystävä dosentti”. Tässä kenties tavoiteltiin vitsikkäiskalevalaista ilmausta ”loihe lausumaan” – ja päästiin ihan kalkkiviivoille asti.

Itsekin olen niin sanotusti syyllistynyt tämän termin käyttöön, kun vihjailin Helsingin yliopiston ympäristötaloustieteen professorin Olli Tahvosen kuuluvan niiden ”päivystävien dosenttien” joukkoon, joilla kyllä on tiedossa, mitä ei saa tehdä, mutta harvemmin mitään varsinaisia esityksiä.

Vihjailuni oli tyhmää. Jos heittäytyy asiattomaksi, ei voi odottaa parempia vastauksia. Tahvonen tietenkin katsoi asiakseen loukkaantua koko tiedeyhteisön puolesta, minkä jälkeen hänen ei tarvinnut vastata varsinaiseen asiaan juurikaan.

Ylen Aikaisen toimittaja oli käynyt aivan riemastuttavalla idealla järjestetyssä tilaisuudessa, missä dosentit Miika Tervonen ja Antto Vihma olivat ilmoittautuneet päivystämään helsinkiläisessä Rytmi-ravintolassa. Heiltä sai kuulemma kysyä mitä vain.

Tilaisuudessa oli ihmetelty, mistä tulee sana ”päivystää”. Pidettiin selvänä, että maataloudesta, mutta kuinka, sille en kuullut perusteluita.

Sitä ei liene sivuttu, että päivystys liittyy aika monessa kielessä sanaan jour. Esimerkiksi ruotsissa se on aivan sama sana. Siitä taas voisi johtaa, että journalisti on itse asiassa – niin, päivystäjä.

”Päivystävä dosentti” olisi siis ihan kirjaimellisestikin journalistinen dosentti – siis hän, joka päivystää palvellakseen journalisteja.

Oikealla dosentilla tuskin on mahdollisuutta tällaiseen. Onhan jo dosentuurin saaminen osoitus mitä korkeimmasta osaamisesta tutkimuksen tekemisen alalla. Yleensä dosentin on pitänyt tehdä esimerkiksi kaksi väitöskirjaa.

Kerron tämän siksi, että olen tiedotusväline. Sellaisen kuuluu antaa perustiedot käsiteltävästä aiheesta. Ylen Aikaisen ei tarvinnut.

Juuri tässä ”journalistisen dosentin” merkityksessä termi aikoinaan lanseerattiin. Ja toisin kuin Rytmin tilaisuudessa kuuluu väitetyn, sitä ei suinkaan lanseerannut toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen, vaan paljon aiemmin muuan Kari Suomalainen pilapiirroksissaan.

Hänkään tuskin tarkoitti termillä oikeita dosentteja, vaan jonkinlaista tutkijaa, joka ei ole oikein menestynyt alallaan, mihin hän etsii ratkaisua päivystämällä puhelimessa siltä varalta, että journalisti tarvitsisi lausunnon – asiasta kuin asiasta.

Termistä ovatkin loukkaantuneet aivan muut kuin dosentit, mikä luo uskoa tiedeyhteisöön.

Huolestuttavaa sen sijaan on, että ”päivystävän dosentin” instituutiota ollaan korvaamassa vielä huonommalla, nimittäin päivystävällä journalistilla.

Vielä viisikin vuotta sitten olisi ollut aivan mahdotonta, että itseään kunnioittavissa tiedotusvälineissä toimittaja olisi haastatellut toista toimittajaa – ja mikä vielä pahempaa, saman toimituksen toimittajaa. Nyt sitä näkee päivittäin esimerkiksi Yleisradion TV-uutisten päälähetyksessä.

Päivystävä journalisti on siis korvannut haastateltavana ”päivystävän dosentin”. Ulkopuolisen maailman pääsy journalismiin on taas kaventunut.

Nyt voi tietenkin kysyä, että onko sillä väliä, tekeekö journalisti raportin vai vastaileeko deskistä esitettyihin kysymyksiin. Tietenkin on.

Enää ei toimittajan tarvitse viitata ensimmäiseenkään itsensä ulkopuoliseen lähteeseen. Häneltähän siinä kysytään, hänen näkemyksiään.

Tietenkin hän voi harrastaa vaikka minkälaista tiedonhankintaa, mutta voimmeko me luottaa siihen? Minä luottaisin mieluummin siihen, että journalisti raportoisi lähteensä ilmoittaen, niin kuin ennen tehtiin.

Mutta takaisin Rytmiin. Dosenttiuskaan ei tuo kaikkea viisautta. Tämä selvisi, kun tilaisuudessa oli kysytty, voiko menetetyn luottamuksen voittaa takaisin.

Dosentit olivat vastanneet, että kyllä. Esimerkkinä oli ollut valtakunnanoikeudessa langettavan tuomion saanut, mutta takaisin eduskuntaan valittu entinen ministeri Kauko Juhantalo (kesk.).

Sitten oli kysytty, että oppiiko vanha koira uutta. Muun ohella tähän oli vastattu, että ”poikkeus vahvistaa säännön”.

Enpä viitsisi kuunnella dosenttien suusta tällaista kyökkilogiikkaa, vaan totuuden: vastoin yleistä luuloa poikkeus ei vahvista, vaan kumoaa säännön. Jos poikkeus vahvistaa säännön, sen takaa täytyy löytyä päivänselvyyksiin perehtyneelle vieraita juttuja, jotka osoittavat, että kyseessä ei olekaan poikkeus, vaan sääntöä noudattava tapaus.

Otan esimerkin. Jos meillä olisi sääntö, että menetettyä luottamusta ei voi voittaa takaisin, tapaus Kauko Juhantalo olisi poikkeus, joka vahvistaisi säännön. Nimittäin, eihän se, että Kauko Juhantalo valittiin eduskuntaan mitenkään voi tarkoittaa, että hän olisi voittanut luottamuksen takaisin, koska eihän hän koskaan edes menettänyt sitä.

Helsinkiläinen tietenkin ajattelee, että valtakunnanoikeuden langettava päätös vie keskustalaiselta poliitikolta luottamuksen. Mutta että näin ajattelee helsinkiläinen dosentti!

Tosiasiassa Juhantaloa kohtaan ei liene tunnettu olennaista luottamusta muualla kuin hänen omassa vaalipiirissään. Siellä hänen saamansa tuomio ei ole suinkaan vähentänyt, vaan kasvattanut häntä kohtaan tunnettua luottamusta.

Kyllä nyt dosentin tämä pitäisi ymmärtää.

Suomen Luonnon myytit metsäalasta

Kesällä valitin metsäalaa koskevan kritiikin epäloogisuudesta ja tietämättömyydestä. Tämä tuntuu olevan ehtymätön aarreaitta.

Silloin masensi Yleisradion juhannusaamun Luontoretki, nyt saman toimituksen jouluaaton aattona lähettämä Linnunlaulujen toivekonsertti.

Ensimmäinen soittaja kysyi kuukkelista. Siitä sanottiin, että se oli 1900-luvun alussa koko maan laji, joskin etelässä harvalukuinen.

Kuulemma metsätalouden pirstomat metsät ovat ajaneet lajin pohjoiseen. Mieleeni tuli peruskartta, todellakin pirstoutunut, enimmäkseen soiden, järvien ja muiden eri-ikäispöpelikköjen takia.

Etelä-Suomen talousmetsät eivät riitä kuukkelille, koska se tekee talvivarastoja 80-vuotiaaseen ”perusmäntyyn”. ”Ylipäätään eteläsuomalaiset puupellot… eivät tuota semmoista”, myöhemmän tarkennuksen mukaan: ”mahdollisimman monipuolista pieneliöstöä”.

Mikä on ”perusmänty”, mikä ”eteläsuomalainen puupelto”? Yli neljä viidesosaa suomalaisista puista on luontaisesti syntyneitä. Jos siis on puupeltoja, ne lienevät luontaisesti syntyneitä.

Jos 80-vuotias metsä tuottaa rikkautta, tämän rikkauden pitäisi kaiketi kasvaa. Eiväthän eteläsuomalaiset metsät ole viime 40 vuoden aikana tehneet juuri mitään muuta kuin vanhentuneet.

Jos se ei riitä, tuottavatko pohjoisen metsät sitä kuitenkin enemmän, kun kuukkeli siellä kerran viihtyy. Niinkö pitkällä ilmastonmuutos jo on?

Hullumpi on Suomen Luonnon artikkelisarja viidestä Suomen luonnonmetsiä koskevasta metsäalalla vallitsevasta myytistä. Tietämättömyys metsäalan perusasioista ohjaa sarjassa harjoitettavan pilkan omaan nilkkaan.

Ensimmäisen myytin mukaan ”avohakkuut jäljittelevät metsäpalojen vaikutuksia”. Näin metsäalalla tosiaan ajateltiin, ehkä 20 vuotta sitten. Oikeasti tätä ajattelua on enää vain luonnonsuojelijoiden märissä unissa.

Toisen myytin mukaan metsäalalla kuvitellaan, että ”luonnonmetsät ovat palaneet kerran vuosisadassa”. Todellisuudessa tuskin kenelläkään metsäalalla on kuvitelmaa siitä, kuinka usein luonnonmetsät palavat.

Kolmannen ja neljännen myytin mukaan ”metsät kehittyvät luontaisesti tasaikäisrakenteisiksi” ja ”metsän kehitys johtaa yhden puulajin metsiin”. Tällaista en ole kuullut metsäalalta koskaan.

Suomen metsäpolitiikan tavoite on jo pitkään ollut monipuulajinen ja monikerroksinen sekametsä. Nyt pitäisi vain keksiä, miten tämä saadaan artikkelisarjan kirjoittaneen, Tampereen ammattikorkeakoulun metsätalouden lehtorin Petri Keto-Tokoin tietoon.

Kiinnostavasti Keto-Tokoi käyttää metsäalaa itseään lähteenä vain näissä kahdessa myytissä. Nämäkin lähteet ovat peräisin toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Vain viidettä myyttiä, ”vanhat metsät eivät sido hiiltä”, en uskalla kumota suorilta käsin. Näin metsäalalla tosiaankin ajatellaan.

Mutta entäpä jos se onkin totta? Selventääkseni asiaa esitän vastakysymyksen: jos metsät tosiaankin vanhetessaan sitovat hiiltä, eli kasvavat maailman tappiin, eikö se tarkoita sitä, että lopun päältä kaiken maan päällä pitäisi olla alati korkeutta kasvava puulevy?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tuelvaisuus -lehdessä 25.1.2016.

Paavo Väyrynen ja lestantit

Paavo Väyrysen lausunto hallitusta johtavasta epäpyhästä vanhoillislestadiolaisten ja liberaalien epäpyhästä allianssista on herättänyt suurta huomiota. Vaikka toki aika omituista.

Viimeksi katselin Pressiklubia tänään, missä asiaa viisaasti kommentoivat oletettavasti valtauskonnon edustajat Staffan Bruun, Piia Elonen ja Tommi Parkkonen sekä ohjelman juutalainen juontaja Ruben Stiller.

Parkkonen vaikutti fiksulta. Ehkä hänkään ei ymmärtänyt asiasta mitään, mutta ymmärsi sentään puhua vähemmin äänenpainoin. Kun taas Staffan Bruun, tuo suuri lestadiolaisuuden asiantuntija ihmetteli, että miten voi olla liberaali ja lestantti yhtaikaa.

No kuulepa Staffan, voin sen sinulle kertoa.

Ihan niin kuin kaikissa muissakin asioissa on vanhoillisuutta ja sitten sitä jotakin muuta. Sanottakoon sitä tässä vaikka tavallislestadiolaisuudeksi.

Hämmästyttävin on tämä tulkinta, että kaikki lestantit olisivat näitä vanhoillisia ei pikkareita narulle kuivumaan eikä ikkunallisia vaatteenpesukoneita -tyyppejä.

Tämä kaikki johtuu tietenkin siitä, että ohjelmassa esiintyneet ihmiset eivät tunnista tavallislestadiolaisia, mikä taas johtunee siitä, että nämä tavallislestadiolaiset ovat aivan tavallisia ihmisiä.

Että kun ei niitä näe niin sitten niitä ei ole.

Hämmentävää sinänsä, että Väyrysen lestanttilausunnon poliittista ulottuvuutta ei ole analysoitu ollenkaan. Tässäkin ohjelmassa oli maan suuriman lehden poliittisen toimituksen esimies, mutta eipä tullut mieleen keskustella lausunnon poliittisesta sisällöstä.

Jos Väyrysen veto kertoo jostakin, niin epätoivosta. Huomionarvoisia asioita on ainakin kolme.

Ensinnä Väyrynen otti lyömäaseekseen lestadiolaisuuden, mikä on erityisen niljakasta siksi, että hän tietää kyseisen uskonlahkon huonon maineen niin sanotussa etelässä – olkoonkin että maine on hyvä hänen takamaillaan.

En olisi uskonut, että tämäkin asia on kaupan.

Toiseksi hän tätä kautta tuli arvostelleeksi omia kannattajiaan, mikä ei liene politiikassa erityisen viisasta. Ja kolmanneksi hän kävi puheenjohtajan kimppuun julkisesti. En muista, että keskustapuolueessa olisi nähty tällaista.

Jälkikirjoituksena sanottakoon vielä sekin, kuinka kauhistuttavan naiivi on maan suurimman lehden politiikan toimituksen johtajan näkemys Venäjästä. Selvästi hän ei ymmärrä laisinkaan Suomen merkitystä Venäjän globaalin politiikan kannalta.

Jos hän on käynyt maanpuolustuskurssin, olen todella huolissani. Eikö se lisää ymmärrystä yhtään.

Energiapuhe on ihmeitä täynnä

Alkaa tuntua siltä, että aina kun kuulee sanan energia, kannattaa poistaa varmistin. Niin paljon siitä puhutaan roskaa.

Vastikään useissakin lehdissä näkyi otsikko, jonka mukaan biohiilipelletit voivat korvata kivihiilen. Noinkohan?

Yleensä nämä jutut eivät selviä edes alkeellisesta testistä, joka koskee rahaa. Ratkaisevaa kaikessa tuotannossa nimittäin on kannattavuus.

Siksi esimerkiksi hallituksen näkemys, että bioenergia voisi olla joku biotalouden kärkihanke, on aika hölmö. Milloin talousvaikeuksista on selvitty keskittymällä tuotantoon, joka ei tule hetkeäkään toimeen ilman valtion tukea?

Näin on biohiilenkin kanssa. Jutut sanovat kainosti, että sen valmistaminen pitäisi saada kannattavammaksi.

Tämä asettaa hehkutuksen outoon valoon: huonosti kannattava tuote tuskin voi saada aikaan suurimittaista energiantuotantoa, vientiä Eurooppaan tai merkittäviä liiketoimintamahdollisuuksia koko maan metsäenergia-alalle, niin kuin jutut lupaavat.

Sitä paitsi, jos biohiilellä yritettäisiin korvata kivihiiltä hiukankaan merkittävässä määrin, loppuisi puu alta aikayksikön.

Siksi pitääkin kysyä, minkä takia puusta pitäisi tehdä mahdollisimman alhaisen jalostusasteen tuotteita, mitä energia on? Ainakin metsäbiotalouden juhlapuheiden mukaan alhaisesta jalostusasteesta nimenomaan piti päästä irti.

Hallitus perustelee hankettaan sillä, että Euroopan unioni vaatii bioenergian käyttöä. Perustelu ontuu: ei kai siitä tällä perusteella tarvitse kuitenkaan kärkihanketta tehdä.

Ettäkö metsä olisi hidas?
Jotkut tutkijat ovat myös keksineet, että metsistä ei ole saatavilla nopeita ilmastohyötyjä. Väite hämmentää: näinkö vapaasti juuri tutkijat saavat heittää väitteitä, jotka eivät perustu tutkimukseen.

Kannattaa katsoa esimerkiksi kuvio Havaijin Mauna Loan ilman vuotuisesta hiilidioksidivaihtelusta. Se löytyy Suomen Metsäyhdistyksen Hakata vai säästää –pamfletin sivulta 20.

Kuviosta näkee, että jokainen kasvukausi vähentää ilmakehän hiilen määrää radikaalisti. Jos siitä osakin voitaisiin pitää pois ilmakehästä myös kasvukauden jälkeen, vaikutus olisi nopea.

Ja kas: juuri tätä metsäsektori tekee, kun se poistaa puuta metsästä tuotteisiin, joissa hiili kestää kauemmin kuin vajaan kasvukauden.

Metsä nimenomaan sitoo hiiltä nopeasti. Tätä jotkut eivät halua uskoa vaan väittävät, että puun energiakäyttö vapauttaa hiiltä lyhyellä aikavälillä.

Tältä se saadaan näyttämään, kun katsotaan niin läheltä, että näköala katoaa – siis yksittäistä puuta kerrallaan. Tosiasiassa kuitenkin Suomen metsäsektorin sodanjälkeinen historia on taloudellisesti kannattavaa metsien hiilivaraston kasvattamista ja fossiilisten polttoaineiden korvaamista. Sitä ei pidä vähentää vaan lisätä.

Toisin on metsän vaihtoehdoksi esitettyjen aurinko- ja tuulivoimaloiden kanssa. Niiden rakentaminen on aiheuttanut valtaisasti fossiilisia hiilipäästöjä jo ennen kuin energiaa on tuotettu yhtään. Jostakin syystä tämä ei kiinnosta metsätalouden arvostelijoita lainkaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.12.2015.

Älä huku aseisiisi, punavihreä suvakki!

Koska olen typerä optimisti, teen taas yrityksen ymmärtää niitä, joita ei saisi sanoa punavihreiksi suvakeiksi. Teen tämän siksi, että olen kasvanut heidän kanssaan, tunnen heitä niin paljon ja monia heistä jopa arvostan – kaikesta huolimatta.

Tekee vain niin hemmetin huonoa katsoa, kuinka alas he ovat menneet nykymuotoisen persuista, hallituspolitiikasta ja pakolaisista käytävän keskustelun myötä.

Tällä kertaa kimmokkeeni oli HS:n juttu Ville Rannasta, valtakunnan ykkössuvakista, ainakin mitä sarjakuvapiirtäjiin tulee.

Sarjakuvasta en tietenkään mitään ymmärrä, ja siksi uskallankin sanoa, että en ole koskaan oikein käsittänyt Rannan mainetta millään muulla perusteella kuin sillä, että hän on saanut aikaan kohuja.

Mielestäni Ranta ei ole erityisen hyvä käyttämään sarjakuvan keinoja. Pikemminkin sarjakuva on hänelle tapa laittaa omia mielipiteitään eri tavoin formuloituina peräkkäisiin kuviin.

Minkäänlaisia oivalluksia en ole Rannan sarjakuvien äärellä kokenut, ennemminkin jo kuullun poliittisen agendan uudelleenjankkaamista.

Se on toki nykyään muodinmukaista: mielipiteet, ei niinkään ajattelu.

Tämä HS:n jutussa kuvattu sarjakuva, siis se, että ”Ville Rannan alter ego yrittää käydä rakentavaa keskustelua natsin kanssa”, pakotti liikkeelle. Kyseessähän ei ole edes navanalitus, vaan oikeasti Rannan ja valtakunnan päälehden kulttuuriosaston äärimmäisen vastenmielinen isku vyön alle – mutta kenen vyön?

Kaikkien niiden, jota oikeasti haluavat keskustelua. Esimerkiksi minun.

Korneimmalla mahdollisella tavalla HS julistaa Rannan ”ylevän” aikeen, jonka Ranta kuvittaa ja sanoittaa tietenkin täysin itse. Siihen nähden odotin, että hän käyttäisi suvereenia valtaansa kohtuudella ja antaisi vastustajalleenkin mahdollisuuden.

Mutta ei. Ranta ei voi sanoittaa ystäväänsä natsia – jollaista tuskin on edes olemassa mutta jollaisen olemassaoloa HS yrittää jostakin käsittämättömästä syystä kovasti manifestoida – muuten kuin niin, että hänen ja hänen alter egonsa keskustelu päätyy umpikujaan nimenoman natsin typeryyden vuoksi. Edes umpikujassa ei ole mitään oivaltavaa, on vain tympeä osoittelu.

Tätäkö te luulette, että me teiltä haluamme lukea? Pidättekö te meitä aivan oikeasti täysin pönttöinä?

Ilmeisesti pidätte. Pelottavinta on, että olette ehkä oikeassa – ainakin jos katsoo sarjakuvan verkossa saamaa palautetta.

Minusta tämä on vastenmielistä.

En todellakaan pidä fiksuna sitä porukkaa, joka mölyää Suomen Sisun, persujen ja Laura Huhtasaaren ympärillä – jopa maan haukutuin mies Teuvo Hakkarainen on einstein heidän rinnallaan.

Mutta mitä inhoan kaikkein eniten ja mihin olen pettynyt kaikkein syvimmin on tämä punavihreän suvakkikuplan systemaattinen pyrkimys päästä yhtä alhaiselle tasolle kuin ne, joita he pitävät vastustajinaan. Se on jotakin niin kammottavaa, vastuutonta ja hullua, että en voi sitä käsittää millään tavoin.

Tosiasiassa he valitsevat juuri ne aseet, joiden käytöstä he arvostelevat oletettuja vastustajiaan, mutta joita he eivät kuitenkaan osaa kunnolla käyttää. Siksi he tulevat hukkumaan niihin.

Kun tämä tapahtuu, saa taas kysyä, eikö mitään ole opittu. Nolointa on, että tätä pitää kysyä niistä, jotka ovat eniten lukeneet historiaa – ja saamme kysyä, miksi.

Ei vaikuta siltä, että oppiakseen.