Riikka Rajalahti arvioi kirjoituksessaan (Kanava 5/2022, ei saatavilla verkossa) monipuolisesti niin sanottua vihreää siirtymää erityisesti Suomen osalta. Yksi siirtymän tärkeistä rajoitteista jäi kuitenkin sivuhuomautuksen varaan. Rajalahden mukaan pelkästään tuulivoimalat ”vaativat valtavia määriä terästä ja harvinaisia metalleja, joista uhkaa tulla pula”.
Todellisuudessa sähköistys, jota
tarjotaan pääratkaisuksi ilmastonmuutoksen torjuntaan, vaatii mineraaleja
selvästi enemmän kuin niitä voidaan hankkia.
Geologian tutkimuskeskuksen vain
vähäistä julkisuutta (esimerkiksi tässä)
saaneen tutkimuksen (Assessment of the Extra Capacity Required of Alternative
Energy Electrical Power Systems to Completely Replace Fossil Fuels) mukaan suunniteltu sähköistäminen merkitsee, että esimerkiksi litiumin tarve on
66-kertainen tiedossa oleviin varantoihin nähden. Kuparilla vastaava luku on 7,7,
nikkelillä 14,4, koboltilla 44,9, grafiitilla 41,3 ja hopealla 6,5.
Voiko maapallon rajojen
vastaantulemista kuvata tämän konkreettisemmin? Kyllä voi.
Mineraalien louhimiseksi pitäisi
perustaa kaivoksia, mutta kansalaisliikkeet vastustavat niitä. Esiintymät ovat
usein niin köyhiä, että GTK:n mukaan normaalisti tuhatta esiintymää kohti
voidaan avata vain yksi tai kaksi kaivosta.
Sanotaan, että ilmastonmuutoksen
torjunnalla on kiire. Aalto-yliopiston hydrometallurgian professorin Mari Lundströmin
mukaan kaivoksen perustaminen kuitenkin vie vähintään kymmenen vuotta, GTK:n
mukaan jopa 20 vuotta. Avatuista kaivoksista 2–3 kymmenestä suljetaan ennen
ehtymistään.
Lundström korosti Ylen
Ykkösaamussa 8. kesäkuuta, että metallien kierrätys on ensiarvoisen tärkeää, mutta
se ei tuo ratkaisua pulaan.
Jotkut uskovat uusiutuviin
luonnonvaroihin, Suomessa erityisesti puuhun. ”Kaiken sen, minkä voi tehdä
öljystä, voi tehdä myös puusta”, ilmoittaa esimerkiksi Stora Enso.
Totta olisi, että ”kaikkea sitä”
voi tehdä puusta, mutta että ”kaiken”. Siihen mikään biomassa ei riitä.
Suuntaa antava vertailu riittänee:
jos kaikki maailmassa hakattava puu poltettaisiin energiaksi, sillä voitaisiin
korvata vajaa kuusi prosenttia fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Samanlainen
suhde pätee materiaalikäytössä.
Puulla voidaan, kuten Stora Enson pilottihanke
toivottavasti osoittaa, korvata myrkyllistä grafiittia akkujen anodimateriaalina,
ehkä jotain muutakin. Mutta ei läheskään kaikkea.
Lundströmin mukaan metallien käyttäjät,
esimerkiksi autoteollisuus, pyrkivät kiristyvässä kilpailussa yksinoikeussopimuksiin
kaivosyhtiöiden kanssa. Se on luonnollista, mutta ei auta kokonaistilannetta.
Koska mineraalit eivät riitä, myöskään
vihreää sähköä ei riitä kaikille. Se jää länsimaisen etuoikeuston käyttöön.
Mutta ei se heitä, tai meitä, pelasta. Ne,
joille ei riitä vihreää, käyttävät fossiilista.
Heidän on pakko. koska ihminen ei
voi elää ilman energiaa. Vähäisempi merkitys on sillä, että aina löytyy myös niitä,
jotka eivät välitä.
Kun kaikki fossiiliset varannot pitäisi
jättää maan alle, ilmastopolitiikka päinvastoin tukee uusien maakaasuvarantojen
käyttöönottoa.
Maakaasun päästöt ovat pienemmät
kuin öljyn ja kivihiilen. Kun politiikka tähtää vuotuisten päästöjen
alentamiseen, öljyä ja hiiltä kannattaa korvata ottamalla käyttöön jopa uusia
kaasuesiintymiä.
Näin myös tehdään. Varmuuden
vuoksi EU vielä teki poliittisen päätöksen, että fossiilisuus ei estä maakaasun
käyttöä.
Moni odottaa ydinvoimasta
ratkaisua. Se ei kuitenkaan riitä pitkälle, koska uraani loppuu kesken.
Tarvitaan uusia raaka-aineita, kuten toriumia, mikä saattaa olla jonkinlainen
ratkaisu, mutta ei nopea.
Maapallon rajojen vastaantulosta
ei juuri puhuta. Päinvastoin, poliitikot, Sitran kaltaiset ajatuspajat ja
ympäristöjärjestöt väittävät, että ilmastonmuutos voidaan torjua
taloustoimintaa kiihdyttämällä.
Sehän tuo meille työtä ja
vaurautta!
Globaalin pulan oloissa tämä on
vain yksi versio vapaamatkustamisesta. Viimeisellä rajalla kaikki eivät voi
voittaa, eivät ainakaan markkinatalouden dynamiikalla.
Tilannetta ei helpota
samanaikainen, osittain samoista syistä johtuva globaali ruokapula. Lisäuhkan
tuo Venäjän mahdollisuus käyttää lannoitetuotantoaan aseena itse kiihdyttämässään
kriisissä.
Kun ruokaa ja vihreää energiaa ei
ole kaikille, kaikki kallistuu. Siitä huolimatta ilmastonmuutos kiihtyy.
Kaikki köyhtyvät. Ja kun kaikki köyhtyvät,
kukaan ei voi korvata toisten menetyksiä. Kulutusta on pakko vähentää.
Asiasta olisi hyvä puhua, vaikka
tuskin sekään mitään auttaa. Syyllisiä on jo ehditty etsiä innolla, vaikka
kriisi ei ole edes silmillä. Vaatimattomatkin bensan hinnan korotukset ovat
saaneet kaiken maailman keltaliivit ja convoijarit kaduille syyttämään vallanpitäjiä,
mitä oppositiot halukkaasti ja lyhytnäköisesti hyödyntävät.
Yhteistä kaikille on vastuun ja totuuden
kiertely.
Syyllisten löytämiseksi kannattaisi
katsoa peiliin. Jos siellä käy esimerkiksi sähköhammasharja, on hyvä painaa näky
mieleen lapsenlapsille kerrottavaksi. Koska kauaa se ei siellä käy.
Kirjoitus on julkaistu Kanavan
numerossa 6/2022.