WWF – kuinka asiat ”todella” ovat

Tällä palstalla ”WWF:n asiantuntijat kertovat, kuinka asiat todella ovat”. Tämän otsikon alla metsäasiantuntija Panu Kunttu kirjoitti (WWF:n Pandan polku 1/2012), että ”metsämme tarvitsevat aidosti hyvää metsänhoitoa”.

Nykyinen, epäaidosti hyvä metsänhoito ei siis riitä. Kuntun mukaan sitä todistaa, että uhanalaisten lajien listalle on päätynyt 1800 metsälajia ja metsätyypeistämme kaksi kolmasosaa on uhanalaisia.

Näinkö asiat siis ovat ”todella”? Eipä tietenkään.

Todellisuudessa metsätalouden takia uhanalaisia lajeja on noin 600. Metsätyyppien uhanalaisuusosuus taas on laskettu niin, että jos yksikään jonkun metsätyypin hehtaari on uhanalainen, kaikki muutkin lasketaan sellaisiksi – myös ne, jotka ovat tiukasti suojelluilla alueilla. Esimerkiksi ympäristöministeriö on todennut Kuntun käyttämän tulkinnan harhaanjohtavaksi.

Kuntun ratkaisu on metsien FSC-sertifiointi. Kun hän ryhtyy ruotimaan Suomessa käytössä olevaa PEFC-sertifiointia, hän syyllistyy lausuntoihin, mitä miltään mainostoimistolta ei markkinointietiikan takia hyväksyttäisi.

Kuntun mainitsemat FSC:n edut – ympäristön ja luonnon monimuotoisuuden huomioon ottaminen, läpinäkyvyys, päätöksenteon laajapohjaisuus – toteutuvat PEFCissä yhtä hyvin. Sen todistavat riippumattomat selvitykset.

FSC:n huonouksista Kunttu ei puhu. Niistä tärkein on, että lopputuotteeseen saa FSC-leiman paljon pienemmällä sertifioidun puun osuudella kuin PEFCissä. FSC:n väitetty tiukkuus kohdistuu siis vain murto-osaan puutuotteeseen käytetystä puusta.

Tätä oudompi oli TV1:n Kuningaskuluttaja kiirastorstaina. Se käsitteli puutarhakalusteiden ekologisuutta.

Toimittaja oli päättänyt – täysin vastoin hyvän journalismin periaatteita – ottaa haastateltavakseen yhden järjestelmän kannattajan. WWF:n suojeluasiantuntija Jari Luukkonen otti tehtävän vastaan ja käytti sen täysimääräisesti oman tuotteen markkinointiin. Samalla journalistin etiikka venyi mittaan, jota voisi verrata siihen, että hän pyytää Keskon edustajalta asiantuntijalausuntoa SOK:n makkaroista.

Luukkonen väitti FSC:n jopa olevan tae sademetsien hävitystä vastaan. Todellisuudessa puolet maailmassa kaadetusta puusta menee polttopuuksi. Kaadetusta sademetsäpuusta maailmankauppaan päätyy vähän, siitä vain vaatimaton kipenä on sertifioitu ja siitä pienin osa FSC:llä.

Luukkonenkaan ei malta olla arvioimatta kilpailijaa, minkä kriittisenä esiintyvä toimittaja sallii. Niinpä Suomessa on Luukkosen mukaan ”PEFC-metsätalouden” takia valtava määrä uhanalaisia lajeja.

Tutkijoiden mukaan metsien uhanalaisten tilanne on kuitenkin parantunut, koska metsiin on päätehakkuiden yhteydessä jätetty säästöpuita. Ja niitä on jätetty juuri PEFCin ansiosta.

Saavutus on kiistaton ja totuus päinvastainen kuin Luukkonen väittää.

Suomen Metsäyhdistyksen uusimmassa Metsä ja puu -mielipidetiedustelussa WWF:n uskottavuus metsätiedon lähteenä on romahtanut.

On vaikea sanoa, mistä se johtuu. ”Todella toden” puhuminen ei kuitenkaan varmaan estäisi parempaa kehitystä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.5.2012.

Hoovering money

Meitä miehiä moititaan usein siitä, että emme lue käyttöohjeita. Jos tämä on totta, olkaa konemyyjät onnellisia.

Minä luen ne. Eivätkä ne normaalisti ylitä alkeellisiakaan tasovaatimuksia.

Ostetaan vaikka Hooverin pesukone. Siinä on asennusohje, joiden mukaan konetta on mahdoton asentaa oikein.

Me ymmärrämme, että pesukoneen on oltava, niin kuin olemme tottuneet sanomaan, vatupassissa. Me myös tiedämme, että se tarkoittaa vaakasuoraa, mutta jostakin syystä Hoover pitää asentaa ”tasapainoon”.

Mitä tämä tarkoittaa, on mahdoton ymmärtää. Varsinkin kun selviää, miten käyttöohje neuvoo testaamaan, onko kone tasapainossa.

Siten, että sitä tönitään. Jos ei tulju, asennus on kunnossa.

Läpäistäkseen tämän testin, koneen ei kuitenkaan tarvitse olla vatupassissa. Ja jos se ei ole, se menee sataprosenttisen varmasti rikki.

Kenen on vastuu, kun ohjeet neuvovat asentamaan koneen väärin?

Hooveria on itse asiassa mahdoton asentaa vaakasuoraan, koska siinä on vain kaksi säädettävää jalkaa. Se onnistuisi, jos asennuspaikan lattialista olisi vaakasuorassa. Suomalaiset kylpyhuoneet ovat kuitenkin niin pieniä, että vaakasuoralla lattialistalla ei saisi riittävää kaatoa.

Ohjeet eivät tästä välitä. Ne on käännetty jostakin kielestä, joiden käyttäjillä on toisenlaiset kylpyhuoneet.

Ajattelin kysyä neuvoa Hooverilta. Siltä löytyi vain maksullinen – siis kallis – puhelinnumero, jossa luvattiin asennusohjeita.

Mikä bisnes! Tehdään mahdottomat asennusohjeet ja pannaan lisäneuvot maksulliseksi.

Oliko ihme, että kone oli edullinen? Rahat imuroidaan jälkikäteen. Hoovering money.

Yhden sähköpostiosoitteen löysin. Se oli myyntiin.

Lähetin sinne tuskaantuneet kysymykseni. Kukaan ei ole vastannut.

Mutta myyjähän on vastuussa. Sellon Citymarketin myyjä kantoi tätä vastuuta sanomalla, että ”emmätiä, itsekin laitoin sinne alle jotain tilsoja”.

Myyjä neuvoi siis asentamaan koneen toisella tavalla kuin asennusohje neuvoo. Toisaalla asennusohje sanoo, että jos kone on asennettu väärin, takuu ei ole voimassa.

Ongelma olisi helppo ratkaista. Tarvitsisi vain tehdä Suomen oloihin sopivat asennusohjeet ja laittaa pakettiin tarvittavat varusteet.

Minulle on nimittäin kerrottu jotakin, mistä Sellon Citymarket ei liene kuullutkaan: paremmissa kodinkonemyymälöissä myydään erikseen pesukoneen asennuksessa käytettäviä ”tilsoja”. Omituista tässä on, että niitä myydään. Eikö ne pitäisi saada osana toimitusta?

Eikä tämä ollut edes ainoa käyttöohjeen omituisuus. Esimerkiksi ohjeessa oleva pesuaineen annostelusäiliön kuva ei ollut tästä koneesta.

Pesuainetta on ‒ jälleen ‒ mahdoton laittaa koneeseen niin kuin käyttöohje neuvoo. On pakko toimia vastoin ohjetta.
Pesuohjelmien valintaohjeista en ymmärrä vieläkään juuri mitään. Mutta se ei ole ongelma: mieshän selviää noin kolmella ohjelmalla, ja ne ovat löytyneet yrityksen ja erehdyksen tietä.

Mutta ihan vaan hooverienkin kannalta olisi ehkä hyvä, jos näitä käyttöohjeita tekisivät ne, jotka myös joutuvat koneiden käytön opettelemaan. Nyt niitä tekevät ne, jotka jo osaavat. Siitä tuskin on muuta kuin haittaa.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Taloudessa 27.4.2012.