Kokoomus on Nato-keskustelun säälittävä neitsyt, Marin päättäjä

Kokoomus on ryhtynyt vahvasti remeltämään muiden puolueiden Nato-jälkiherännäisyydellä. Tämä on tavallaan loogista, onhan Kokoomus oman ilmoituksensa mukaan kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä jo kauan. Samoin on tehnyt vähemmällä remeltämisellä selvinnyt RKP.

Mutta kuinka puhdas Kokoomus itse on?

 

Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma riehui Twitterissä 19. helmikuuta Sanna Marinille, että jos Marinista olisi kiinni, Suomi ei olisi vieläkään hakemassa Nato-jäsenyyttä. "Ei minun vahtivuorollani", kertoo Kauma Marinin sanoneen.

"Mutta kansa halusi toisin. Tämä kuvastaa toimintaanne: uskallatte päättää asioista, vasta kun Suomen kansa sanoo niin”, tuuletti Kauma.

Jospa kuitenkin katsottaisiin, mihin kysymykseen Marin vastasi. Se kuului näin: Uskotteko Suomen liittyvän Natoon. Hän siis ei ottanut kantaa siihen, pitäisikö Suomen liittyä Natoon.

Tämä ei ole jälkiviisastelua eikä saivartelua. Ennen kuin perustelen, kysyn, olisiko esimerkiksi Kauma ollut tammikuussa 2022 valmis sanomaan, että Suomi liittyy Marinin hallituksen aikana Natoon. En tiedä, mutta jos olikin, ei sanonut, ei ainakaan julkisesti.

 

Mariniin verrattuna Kauman ja ylipäätään kokoomuslaisten ansiot Nato-asiassa ovat lähinnä säälittäviä. Tosiasiassa aivan kaikille vähänkään järjellisille politiikan arvioitsijoille on ollut selvää yli sata vuotta, että Suomi ei liity minkäänlaiseen sotilasliittoon, eikä viime 70 vuoden ajalta ainakaan läntiseen, ellei SDP kannata liittymistä.

Eikä SDP ole kannattanut, kunnes tuli uusi tilanne. SDP:n veteraaniulkopoliitikkoja – Tarja Halonen, Eero Heinäluoma, Erkki Tuomioja ja niin edelleen – uusi tilanne, ja nyt puhutaan joulukuusta 2021, ei kuitenkaan hetkauttanut.

Mutta Sanna Marinia hetkautti. Riippumatta aiemmista kannanotoistaan, hän käytti sitä valtaa, mikä puolueen puheenjohtajalle kuuluu ja kriittisessä tilanteessa käänsi SDP:n puolueena Nato-jäsenyyden kannalle. Nämä päätökset hän teki ja ajoi läpi ajoissa suhteessa Venäjän uusimpaan hyökkäykseen Ukrainaan. Niissä Marin pesi mainituilla veteraaniviisailla pöytää.

Historiankirjoitus tulee tämän todistamaan. Sanna Marin esiintyy niissä teksteissä ratkaisevana tekijänä Suomen uudessa suuntauksessa. Jos hän olisi mies, sanoisin häntä valtiomieheksi. Nyt joku muu saa keksiä paremman sanan.

 

Myös Kokoomuksen äänenkannattajan Verkkouutisten päätoimittaja Kasperi Summanen katsoi asiakseen keskittää moitteensa Marinia kohtaan mielipidekirjoituksessaan 21. helmikuuta. Tiedän toki, että hän ei edusta puolueen näkökantoja, mutta jollakin varmuudella voinee sanoa, että hän edustaa ns. kokoomuslaisia mielipiteitä.

(No ei minua, olen minäkin äänestänyt Kokoomusta.)

Summanen tietenkin toistaa äsken kuvattua nykyvakiota Marinin tammikuisesta Nato-lausunnosta, mutta hämmentävästi hän panee Marinin Nato-vastaisuuden todisteeksi senkin, että Marin sanoi vielä maaliskuun alussa 2022 Natoa sotilasliitoksi.

Sotilasliitoksi! Hyvänen aika ja hyi olkoon!

En nyt oikein tiedä, mikä olisi Summasen mielestä ollut parempi nimitys Natolle ja onhan tästäkin hiirenkokoisesta asiasta jaksettu vääntää, mutta mitäpä jos ajateltaisiin omilla aivoilla ja tultaisiin tulokseen, että Nato on sekä sotilas- että puolustusliitto. Siis molempia yhtaikaa. Onko mahdoton ymmärtää?

Lisäksi hämmentää, että vailla minkäänlaista poliittista vastuuta olevat päätoimittajat kammoksuvat valtionjohtajien haluttomuutta ilmoittaa maan tuleva linja välittömästi sotatoimien alkamisen jälkeen, siis kammoksuvat nyt, vuotta myöhemmin sotatoimien alkamisesta.

Tulee mieleen, että jos onkin mielipide, kannattaako sitä näille korppikotkille ravinnoksi heti antaa.

 

Mutta mikä sitten on Kokoomuksen oma saldo Nato-asiassa? Se on kyllä aika nolo.

Pia Kauma sanoi yllä, että ”kansa halusi toisin. Tämä kuvastaa toimintaanne: uskallatte päättää asioista, vasta kun Suomen kansa sanoo niin.”

Jos tämä johonkin pätee, niin Kokoomuksen Nato-suhteeseen.

Itse olen kannattanut Nato-jäsenyyttä jo joitakin vuosia, en kuitenkaan niin pitkään kuin Kokoomus. Mutta Kokoomuksesta poiketen, olen tehnyt sen ylpeydellä, julkisesti ja asiaa ajaen.

Kun taas Kokoomus on tehnyt sen lähinnä häpeillen, nurkissa hiiviskellen ja keskenään kavereiden kanssa kuiskaillen.

Kuinka olisimmekaan, me Nato-jäsenyyden aktiiviset kannattajat, vaikeina vuosina, kaivanneet poliittista tukea. Ja poliittisella tuella tarkoitan sitä, että maan johtavat poliitikot, edes jotkut heistä, jotka toki olivat olevinaan Nato jäsenyyden kannattajia, olisivat sanoneet jotain.

Siis ääneen. Edes jotain.

Mutta ei. Vuodesta toiseen löytyi aina joku vaali, jonka pelossa Kokoomus ei sanonut mitään, pelossa, että Natoa kannattava ääni olisi menetetty ääni.

Vuodesta toiseen Kokoomus – ja samalla RKP – valitsivat omasta mielestään isänmaan kannalta toiseksi parhaan vaihtoehdon, vaikenemisen, kun heidän itsensä mielestä paras linja olisi ollut Nato-jäsenyys ja sen kannattaminen.

Kokoomuslaisesta näkövinkkelistä puolueen etu pantiin jatkuvasti isänmaan edun edelle. Voisiko joku selittää, miten tämä eroaa vähintäänkin henkisestä maanpetoksesta?

 

Kokoomuksen opportunismia tärkeämpää kuitenkin on se, mihin tämä opportunismi on johtanut kansakunnan. Siihen, että maassa ei ole vieläkään käyty kunnollista Nato-keskustelua. Sellaisen käynnistäminen olisi ollut nimenomaan Kokoomuksen vastuulla, onhan se sentään poliittinen puolue ja oman ilmoituksensa mukaan ollut Naton kannalla, vai kuinka?

Se olisi ollut äärimmäisen tärkeää Nato-jäsenyyden eri ulottuvuuksien ymmärtämiseksi.

Meillä esimerkiksi kuvitellaan, että jäsenyys merkitsee yhtä poliittista päätöstä, kun se tosiasiassa merkitsee valtavan byrokraattisen ja poliittisen prosessin alkua, jonka aikana Suomen ja Nato-maiden puolustusjärjestelmät sovitetaan yhteen.

Suomalaisten on toki helppo ajatella, että näytetään niille, siis ruotsalaisille, menemällä yksin Natoon ja jättämällä heidät raiteille. Tämä ei kuitenkaan, valitettavasti, ole sotilaallinen perustelu, vaan poliittinen. Mutta kuitenkin kiusallisen yleinen, turha ja Kokoomuksen ansiota sekin, niin epäilen.

Nato on, tietääkseni, sotilasliitto. Sen ymmärtämisessä suomalaisilla on pitkä matka, kiitos Kokoomuksen.

 

Metsä – sama tulevaisuus jo 30 vuotta

  

Olen käynyt seminaareissa. Niissä on käsitelty metsäalan tulevaisuutta.

Kuten tavallista, metsätalous ja metsäpolitiikka ovat niissä olleet lähes hermeettisesti eristetty saareke muusta maailmasta. Markkinat on mainittu, jos on pakko, metsäteollisuutta ei.

 

Metsäpolitiikan vaikuttavuus 2030 -tutkimushanke esitteli näkymän, jota varten oli haastateltu valtakunnallisen metsäneuvoston ja sen työvaliokuntien 2010-luvun jäsenet, Metsäyhdistyksen hallitus ja alueellisten metsäohjelmien vastuuhenkilöitä.

Lopputiivistelmä oli jokseenkin sama kuin viime 30 vuoden aikana nähdyissä esitelmissä. Siitä tuskin voi syyttää tutkijoita, ellei sitten toimittu samoin kuin taannoinen Metsäalan Tulevaisuusfoorumi.

 

Sehän tiivisti kaikista tulevaisuusarvioista keskiarvoja, mikä varmisti, että jos joku sattuikin ilmaisemaan niin sanotun heikon signaalin, se varmasti katosi keskiarvomassaan.

 

Heikko signaali kun on jo määritelmänkin mukaan epäuskottava, siis epämukava.

 

Metsätalouden kohtalo riippuu markkinoista, joiden vaikutus tulee metsäteollisuuden kautta. Useimmiten se on kohdattu housut kintuissa.

 

Kun Venäjä rajoitti puunvientiä, Suomen tilastoista löydettiin heti korvaavaa puuta. Markkinoilta sitä ei löytynyt. Metsäyhtiöiden koivua käyttäviä linjoja oli pakko korvata havulla.

 

Ilmastonmuutoksen piti olla metsäalalle hyvä juttu, koska kasvaessaan puu sitoo hiiltä. Kun huomautti, että puun käyttö johtaa päinvastaiseen, se vaiettiin. Vasta markkinat tulevat pakottamaan siirtymän pitkäikäisempiin puutuotteisiin.

 

Kun metsäkeskuksen digitieto ilmoittaa metsänomistajalle harvennustarpeesta ja konekuski sitten tulee metsänomistajan metsikölle, vain huomatakseen, ettei puuta olekaan luvattua määrää, ne ovat markkinat, jotka pakottavat hänet siitä huolimatta hakkaamaan.

 

Ja hakkaamaan tarpeeksi (lue: liikaa), ettei urakka kuse.

 

Kävin tutustumassa Stora Enson hankkeeseen tehdä sellutehtaan sivutuote ligniinistä akkumateriaalia. Selvisi, että sen tuotanto saattaa ohittaa arvossa jopa sellun.

 

Sellusta tulisikin sivutuote. Samoin tekstiilikuitu voi syrjäyttää arvossa jopa sahatavaran.

Jos teollisuuden päätuote vaihtuu, mitä metsässä kannattaa kasvattaa ja milloin kaataa? Signaali ei ole edes heikko, mutta metsäalan tulevaisuustyö ei sitä havaitse.

 

Kun metsätalous esitetään saarekkeena, eniten siitä hyötyvät he, jotka haluavat poistaa metsiä talouskäytöstä, mitä hyvänsä metsiä, keinolla millä hyvänsä. Ilmastopaneeli esitti sen jopa edullisimpana tapana varastoida hiiltä.

 

Laskelma perustui siihen, että metsätalous on erillään muusta yhteiskunnasta – arvonlisä-, työpaikka- ja veromenetyksiä metsäteollisuuden kautta koko yhteiskunnassa ei laskettu. Ei, vaikka ne ovat moninkertaiset metsätalouteen verrattuna.

 

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.2.2023.

 

Partisaanit eivät tuhonneet Lokkaa – esitän bolšu-ajatuspajan valehtelu-ABC:n

 

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan. Tälle, lähinnä kansakoululaisten ojentamiseen tarkoitetulle viisaudelle on varmaankin naurettu laajalti bolševikkien ajatuspajoissa – ja myöhemmin ehkä myös Pietarin trollitehtaassa.

 

Bolševikit, nuo Neuvostoliiton perustajat, toivat poliittiseen viestintään aivan uuden ulottuvuuden, silmittömän valehtelun. Tällä en tarkoita, etteikö ennenkin olisi osattu valehdella, mutta bolševikit veivät valehtelun uudelle tasolle sekä systemaattisuudessa että ajallisessa kestossa.

Esimerkiksi natsien valeet eivät ole kestäneet aikaa lainkaan samassa määrin. Siihen osasyynä tietenkin on, että natsit hävisivät sotansa paljon bolševikkeja aikaisemmin. Voi olla, että bolševikit eivät ole hävinneet vieläkään.

Luulisin silti, että natsit olivat vain huonompia valehtelijoita. Eikä natsien asema nyky-yhteiskunnassa valeiden luojana ole niin vahva kuin bolševikkien. Natseja ei uskota, bolševikkeja uskotaan, syystä tai toisesta.

Vladimir Putin ei ole bolševikki. Hän on vakooja. Muun ohella hänen antinsa maailmalle on, että hän on jatkanut bolševikkien viestintätekniikoita, ilmeisen onnistuneesti, mutta ilman bolševikkien ideologisia rajoitteita.

Ihmisen halu uskoa valeita on suunnaton. Noin vuosi sitten länsieurooppalaiset johtajat, kuten Saksan liittokansleri Olaf Scholtz ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron, neuvottelivat kiivaasti Putinin kanssa tavoitteenaan estää Venäjän uudet hyökkäykset Ukrainaan.

Nyt tiedämme, että Putin piti heitä pilkkanaan. Suunnitelmat hyökkäyksestä oli lyöty lukkoon jo aikaa sitten.

Tämä ei ole estänyt Macronia edelleenkin, sodan pauhatessa täysillä, peräänkuuluttamasta neuvotteluita juuri sen kanssa, jolta hän vain hetkistä aikaisemmin sai märkää rättiä naamalleen niin paljon kuin kansainvälisessä diplomatiassa suinkin on mahdollista.

Jos joku sanoo, että kristinuskon periaatteet eivät ole enää kunniassa, katsokaan Macronia: saatuaan yhdelle poskelle, ja sen jälkeen toiselle niin että luulisi tuntuvan, hän on, ihan vaan rauhoituttuaan, valmis ottaman vastaan kolmannelle ja neljännellekin.

Vaikka eihän hän sitä omalla kustannuksellaan tee.

 

Eräs esimerkki siitä, miten Putin on vienyt bolševikkien tavan valehdella laadullisesti täysin uudelle tasolle, on, no, valehtelu.

Bolševikkien kanssa päti, että neuvotteluissa, kun ns. mediaa ei ollut paikalla, asioista puhuttiin avoimesti ja suoraan, normaalin diplomatian tapaan, vaikka julkisuudessa olisikin puhuttu tarkoituksenmukaisesti, ehkä roskaakin. Kun taas Putinin kanssa neuvottelut kävivät kuitenkin mahdottomiksi siksi, että hän jatkoi valehtelua ja roskanpuhumista myös kabineteissa.

Tilanne oli absurdi: vastapuoli tiesi, että Putin valehtelee, mutta myös Putin tiesi, että vastapuoli tiesi, hänen valehtelevan, mutta valehtelu jatkui silti.

Sovipa siinä sitten.

 

Merkittävimmät bolševikkien valeet liittyvät toiseen maailmansotaan. Tuon niistä tässä nyt esille joitakin.

Yhden nimi on Elämän tie, Doroga žizni. Se oli Laatokan yli järjestetty kulkureitti Leningradiin piirityksen aikana.

Neuvostopropaganda valehtelee, että Elämän tien kautta piiritettyyn Leningradiin vietiin ruoka- ja lääkintätarvikkeita. Todellisuudessa sinne vietiin aseita.

En ole tässä nyt moittimassa ketään, paitsi niitä, jotka valehtelevat. Olen sitä mieltä, että siinä tilanteessa saattoi hyvinkin olla sotilaallisesti ja muutenkin järkevää viedä Elämän tien kautta enemmän aseita kuin ruokaa ja lääkkeitä.

En ole mikään ottamaan tässä asiassa ns. moraalista kantaa, mutta partisaaneihin otan.

Mielestäni on käsittämätöntä, millä innolla suomalaiset ovat hyväksyneet bolševikkien valeen siitä, että Suomen itärajan maalaiskuntia jatkosodan aikana terrorisoineet venäläiset joukot olivat partisaaneja.

Normaalisti partisaanilla tarkoitetaan miehitetyssä maassa miehityshallintoa vastustavia taistelijoita, joita oli esimerkiksi Saksan valtaamilla alueilla itä-Euroopassa toisen maailmansodan aikaan. Yleensä he hakivat ja saivat tukea paikallisilta asukkailta, mikä oli jopa toiminnan edellytys.

Suomessa riehuneet tappajat olivat toista maata. He olivat ulkomaalaisia, heillä ei ollut mitään yhteyksiä paikallisiin – paitsi sotilaskomennon käsky tappaa ja valehdella, että kyseessä oli sotilaskohde.

Silti kaikki näitä terroristeja ja murhaajia tutkinut tutkimus ja kirjallisuus, siis suomalainen (onko muuta olemassakaan), kutsuu heitä kaunistelevasti partisaaneiksi – vielä nytkin, kun ei olisi tarvetta.

Miksi, sitä on mahdoton ymmärtää. Terroristeja he olivat, eivät muuta.

 

Bolševikkien historian valeissa kiinnostavaa on niiden elinvoima.

Sergo Ordžonikidze ja Josif Džugašvili, myöhemmin Stalin, olivat pankkiryöstäjiä, mutta heitä pidetään vapaustaistelijoina. Bolševikkivallankumousta ei käynnistetty risteilijä Auroralta ammutuilla laukauksilla. Mitään laukauksia ei edes ollut eikä olemattomista laukauksista seurannut massiivista kansanvyöryä Talvipalatsiin, vaikka Sergei Eisenstein elokuvassaan Lokakuu (valmistunut vuonna 1928, neuvostohallituksen tilaustyönä) kovasti on muuta väittävinään.

Kuuluisia kutsukortteja Leningradin hotelli Astoriassa pidettävään kaupungin valloituksen voitonjuhlaan ei painattanut Hitler vaan bolševikit. Eikä Suuren isänmaallisen sodan satavuotisvoitonjuhlia ole vielä vietetty, vaikka Stalingradissa, nykyisin Volgogradissa, onkin kyltti, joka raportoi juhlien viettämisestä – olen nähnyt sen itse.

 

Harva uskoo enää suomalaisten ampuneen Mainilan laukaukset, vaikka bolševikkien seuraajat ovat sellaistakin alkaneet väittää. "Kyllä se kai niin oli", väitettiin myös Väinö Linnan myönnelleen taannoin TV-keskustelussa Kustaa Vilkunan kanssa.

Mutta kuka aloitti jatkosodan?

Tosiasiassa Neuvostoliitto hyökkäsi ensin. Se ryhtyi pommittamaan suomalaisia kaupunkeja, perustelunaan, että Saksa oli käyttänyt suomalaisia lentokenttiä hyökkäyksessään Neuvostoliittoon – mikä olikin totta.

Siviilikohteita Neuvostoliitto ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoa, eihän Edvin Laineen Tuntematon sotilas -elokuvassakaan ole kohtausta, jossa Neuvostoliitto tuhoaa Punaisen ristin merkillä varustetun sairaskuljetusauton.

Ei ole, koska Neuvostoliiton lähetystö vaati sen poistettavaksi. Neuvostoliitto kun ei tuhoa siviilikohteita, sellaisia kuin Lokka.

 

Sosialistisen työn sankari Aleksei Stahanov on saattanut olla olemassa, mutta hänen urotyönsä ovat valitettavan mahdottomia. Sen sijaan tarkka-ampuja Vasili Zaitsev on ollut olemassa, olen jopa nähnyt hänen hautakivensä Volgogradissa, jos sillä nyt on näissä kekkereissä mitään merkitystä, tai niin kuin mieluummin sanoisin, Stalingradissa, koska Stalinia se kaupunki on täynnä.

(Mieluiten puhuisin Tsaritsynistä. Halusin käydä kaupungissa, koska olin lukenut historiankirjoista, kuinka Venäjän tsaarit olivat halunneet perustaa tämän mahtavan, valkokerrostaloisen uhkean kaupungin Volgan rannalle osoittamaan etelästä tuleville musulmaaneille tsaarin mahtavuutta. Tässä suhteessa petyin, ei ollut valkoista, ei järin korkeaakaan, mutta enhän tullut etelästä).

Zaitsevin sotilaskuntoa korostaakseen bolševikit kehittivät hänelle kaksintaistelijan, erityisesti Stalingradissa taistelleen saksalaisen tarkka-ampujan Erwin Königin – joka sattumoisin oli Zaitsevia huonompi.

Saksalainen sotahistoria ei mainittua Königiä tunne.

Onnettomimmat ovat puolustelleet Neuvostoliittoa sillä, että osasi se sentään tehdä aseita, ja mainitsevat usein esimerkiksi Kalašnikov-rynnäkkökiväärin, joka lieneekin monella tapaa käyttökelpoinen kapistus, jos haluaa tappaa ihmisiä – muuhunhan siitä ei juuri ole.

Valitettavasti kuitenkin se koneisto, mikä tekee Kalašnikovista Kalašnikovin, on saksalainen keksintö.

 

Bolševikkien valeiden ohella kiinnostavia ovat myös heidän hännystelijöidensä valeet. Niitä löytyy Suomesta, mutta löytyykö enemmän kuin muualta, sitä en tiedä. Muualtakin löytyy, se on varma.

Täsmentääkseni: en tarkoita, että Urho Kekkonen olisi hännystellyt bolševikkeja, mutta sen sijaan luulen, että oli ja on paljon niitä, jotka hännystelivät sekä Kekkosta että bolševikkeja.

Otetaan nyt vaikka tämä ulkopoliittisen linjan nimitys, Paasikiven-Kekkosen linja. Sen keksivät Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo ja Kekkosen kaveri Kustaa Vilkuna, eikä sillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tosiasiassa Paasikiven ja Kekkosen linjat, ennen kaikkea Neuvostoliiton suuntaan, siitä kai tässä on kyse, olivat aivan erilaiset. Paasikivi ei halunnut myötäillä bolsevikkeja yhtään enemmän kuin oli pakko, kun taas Kekkonen näki sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Enkä nyt sano, mitä olisi pitänyt tehdä, mikä olisi ollut viisaampaa, sanon vain, että linjat olivat täysin erilaiset.

Puhumattakaan YYA-sopimuksesta – jossa ei ollut yhteistyötä ensinkään, ja vielä vähemmän merkillepantavaa ystävyyttä, kun taas avunantoa nimenomaan ei haluttu, siis Suomi ei halunnut – Neuvostoliitto tuskin kaipasikaan.

 

Vielä on yksi, vuoden 1918 sota, joka käsittämättömällä tavalla edelleenkin raskauttaa ihmisten mieliä. Voisi toivoa, että viimeinkin annettaisiin anteeksi, mutta se näyttää olevan vaikeaa, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Suomen itsenäisyyden ikoneiksi on nostettu ja nostetaan aina ja uudelleen talvisota, ja sen lisäksi jatkosota, lähinnä Väinö Linnan ansiosta, mutta ei vuoden 1918 sotaa.

Sitä en voi ymmärtää.

Vuoden 1918 sotaa väitetään johdonmukaisesti yhteiskunnallisten vääryyksien synnyttämäksi vallankumoukseksi, tai sen yritykseksi. Tosi on, että maassa oli nälänhätä, koska Venäjältä ei saatu viljaa. Punaiset lisäsivät ruokapulaa estämällä maatalouden työnväen pääsyn työpaikoilleen. Oli kuulemma lakko.

Väinö Linnan tulkinta sorron alla eläneen köyhälistön oikeutetusta kapinasta on jäänyt elämään. Kuitenkin, ennen punaisten vallankumousta nämä itse olivat murhanneet 40 ihmistä, valkoiset eivät yhtään.

Vastaamme tulee taas yksi bolševikkien vale, jolla tällä kertaa huiputettiin omia, mitä se sitten tarkoittaakaan: punaiset rivimiehet luulivat taistelevansa itsenäisen sosialistisen Suomen puolesta, kun taas bolševikkijohtajat olivat liittämässä Suomea Venäjään.

 

Lopuksi, 1920-luku oli Suomessa sovinnon aikaa. Silti nykyään ajatellaan, että 1920-luvun yritykset saada rajantakainen Karjala osaksi Suomea olivat kauhistuttavaa ääriajattelua ja ääritoimintaa Tuossa ajassa ne kuitenkin olivat pelkästään kohtuullisia ja ymmärrettäviä.

Myös Suomen valtio etsi itseään suhtautumisessaan näihin hankkeisiin, mutta rivit kyllä koottiin ja kaikenlainen hurmahenkinen sotilaallisuus lopetettiin hämmästyttävän nopeasti.

Veriseen kapinaan syyllistynyt osapuoli otettiin tasapuolisesti demokraattiseen hallintoon mukaan noin viiden vuoden kuluessa, mikä lienee poikkeuksellista koko maailmassa. Jotkut viisaat historioitsijat kuitenkin väittävät, että 1920- ja -30-luvulla harjoitettiin saksalaissuuntausta, jopa merkityksessä Hitlerin ihailu.

Ne, jotka näin väittävät, eivät tiedä mitään tuonaikaisten poliittisten vaikuttajien ajattelusta, eivät aikakauden tapahtumista eivätkä myöskään siitä historiasta, mikä vei Suomen toiseen maailmansotaan.

Sen alussa Saksa oli Suomen vastapuolella, kun taas Suomen puolella oli – niin, vain Suomi.