Pyhä Maa ehti Rooman-junaan ‒ sittenkin

Daavidilla oli kaksi poikaa, Hoosianna ja Harley. Harley oli vanhempi, rokonarpinen, julma ja siivoton. Hoosiannalla taas oli pianonsoittajan sormet, ja siinä missä Harley pukeutui mustiin nahkavaatteisiin, Hoosianna käytti valkeaa toogaa.

Molemmilla oli tietenkin pitkä parta, elettiinhän Pyhällä Maalla, mutta vain Hoosiannan parta liehui.

Niillä seuduilla oli myös paimenia kedolla paimentamassa laumaansa. Harley elättikin itsensä, laajahkon kamelijenginsä sekä eräitä peitehenkilöitä keräämällä suojelurahaa näiltä maatalousyrittäjiltä.

Daavid ei tästä suorastaan pitänyt, mutta ei voinut sitä lopettaakaan, olihan Harley sentään hänen esikoisensa ja hän itsekin oli yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Lisäksi Harley tuotti toimillaan sievoiset tulot Pyhän Maan valtiovarainministeriölle, jota johti hurskaana miehenä tunnettu Saul Weinstein.

Sitä paitsi, olihan Harley järjestänyt toiminnalleen myös hienon ulkokuoren, jota edusti Jerusalemin yliopistossa juristikoulutuksen hankkinut Hoosianna.

Silti Harleyn toimet törmäsivät toisinaan rajustikin lakiin, joka oli kehittynyt pitkälle Hammurabin ajoista. Jopa Taivaalliset Sotajoukot arkkienkeli Gabrielin johdolla jouduttiin lähettämään muutamaan kertaan Harleytä kurittamaan, eikä tätä vastustanut kukaan muu kuin mainittu Weinstein.

Mutta aina onnistui Hoosianna viime tingassa löytämään jonkun elinkeinonvapauspykälän, johon vetoamalla hän sai Gabrielin perääntymään.

Jo tuolloin oman kansan kimppuun käymistä sotilasvoimin osattiin kavahtaa, vaikka meno muuten olikin kuin Augiaan tallissa.

Esimerkiksi Jerusalemin yliopistossa ei tunnettu kansainvälisen oikeuden käsitettä, jonka turvin ulkomailla Pahana Axelina tunnettu Harley olisikin saatu helposti pommitettua ajallisesti aika lähellä olleeseen kivikauteen.

Ajoittaisista vaikeuksista huolimatta nämä olivat onnellisia aikoja Harleylle, mistä syystä myös Weinstein ja Hoosianna olivat kohtuullisen tyytyväisiä. Harleytä kismitti vain yksi asia: arvostuksen puute ulkomailla. Eihän hän päässyt käymään edes Rooman keisarikunnassa, jonka rajapoliisit ilmoittivat Harleylle muitta mutkitta, että ”meillä on omatkin sisilialaisemme”.

Tummia pilviä kerääntyi kuitenkin Pyhän Maan, ja erityisesti sen pääelinkeinon ylle. Rooma oli maan lammastuotteiden suurin kuluttaja, ja se oli alkanut tukea omaa lammastalouttaan maksamalla paimenilleen sestertiusmääräistä, eläinkohtaista tukea.

Pyhän Maan paimenet juoksivat yhtenään presidentti Goljatin luona valittamassa, että vientihinnat eikun laskevat ja Harleykin painaa jatkuvasti päälle.

Lammaspaimenten keskuudessa nostettiin vaatimus Pyhän Maan liittämiseksi Roomaan, ja tässä heillä oli apunaan maan paras mainostoimisto, jonka nimi oli Taivas.

Goljat kuitenkin vastusti liittymistä, sillä Rooma asetti Pyhälle Maalle kovat ehdot. Olisi pitänyt kuulemma luopua järjestäytyneestä rikollisuudesta – mistä he puhuvat? – ja sotajoukkojen käyttämisestä siviilihallinnan välineenä.

Lisäksi kaikki kansa piti verolle pantaman ja hoitaa valtiontalous sitä kautta kuntoon.

Goljat tajusi oikein hyvin, että siitä ei selvittäisi ilman Liitonarkin kassavaroja, ja niiden käyttö taas saisi raivoihin paitsi kansan, myös Weinsteinin, jonka kotona kyseistä arkkia käytännöllisyyssyistä säilytettiin.

Mutta pikku hiljaa Goljatin aivoissa kehkeytyi suunnitelma, johon hän tarvitsi juristin ja kirjurin, siis Hoosiannan ja Weinsteinin taitoja. Tarkoituksena oli siis liittää Pyhä Maa Roomaan, mutta sitä varten Harley oli saatava luopumaan esikoisoikeuksistaan.

Neuvottelu pidettiin Harleyn teltassa, jonne DHL oli jo viikon ajan kantanut amforakaupalla korsikalaisia viinejä. Mukana olivat Goljat, Daavid, Harley, Gabriel, paimenten pääluottamusmies Johannes Kastaja sekä tietenkin Weinstein ja Hoosianna.

Goljat esitti, että jos Harley luopuisi esikoisoikeudestaan, hänelle voitaisiin puhua vapaa liikkumisoikeus Rooman alueella. Harley suostui oitis, koska kaiken muun luvattiin pysyvän ennallaan.

Niin koitti päivä, jolloin Pyhä Maa liittyi Roomaan. Samana päivänä Pyhällä Maalla astui voimaan siihen asti salainen, liittymisneuvotteluissa sovittu uusi lainsäädäntö.

Pyhän Maan paimenet saivat Rooman kassasta samanlaisen pysyvien vaikeuksien tuen kuin roomalaisetkin. Goljatin määräyksestä Taivaalliset Sotajoukot riisui Harleyn jengin aseista ja heidän kamelinsa takavarikoitiin, mutta he saivat pitää tunnuksensa.

Harleyn liiketoiminta organisoitiin sittemmin turvafirmana tunnettuun muotoon ja siitä tuli Taivaallisten Sotajoukkojen merkittävä alihankkija Lähi-idän operaatioissa. Kansa piti sitä Taivaallisten Sotajoukkojen nopean toiminnan osastona – mitä se olikin – ja antoi sille osuvan nimen: Helvetin Enkelit.

Seuraavana yönä Goljat löydettiin Jerusalemista kuolleena, vieressään verinen, pieni kivi. Asian johdosta Harley pidätettiin Haifan satamassa, ja häneltä löytyikin taskustaan linko.

Tapahtuneen johdosta Daavid julisti itsenä maan johtajaksi, peruutti kaikki tutkimukset liittyen Goljatin murhaan ja kääntyi Taivaan puoleen, joka laatikin tapahtuneesta hyvin levinneen tiedotteen.

Tiedote kirjasi tapahtumat ylös tavalla, jota myöhemmin on alettu pitää varoittavana esimerkkinä siitä, miten vähäisin myönnytyksin jotkut myyvät pysyviä oikeuksiaan. Tosin Taivas runteli tarinan Daavidin kannalta lempeämmäksi. Totta siinä oli – ja on – siteen lisäksi sen verran, että Hoosiannan kädessä olivat lammasnahkakinttaat, olihan kylmä vuodenaika.

Hoosianna ja Weinstein muuttivat pikaisesti Roomaan. Liitonarkista ei kuultu sen koommin mitään.

Miehet tapasivat seitsemän vuoden kuluttua sattumoisin korsikalaisen viinintuottajan aitiossa Circvs Maximvksella gladiaattorikisan merkeissä. Alkupalat oli juuri syöty, kun Hoosianna havahtui hämmentyneenä: onko tuon nuubialaisen kaleeriorjan vastustaja tosiaankin Harley!

Hoosianna olisi ehkä ehtinyt pelastaa Harleyn, ellei keisarin lähetti olisi häirinnyt häntä juuri samalla hetkellä kun nuubialaisen karttu heilahti. Lähetin sanoma oli selvä: Pyhän Maan lammasfarmareiden pysyvien vaikeuksien tuki oli juuri lopetettu.

Hoosianna ja Weinstein nostivat maljat: sen pituinen se.

Kirjoitus on julkaistu Suomen Metsäyhdistyksen Lehtikuusi-lehdessä 17.12.2007.

Kielemme raiskaajat

Maanmainiossa Radio Suomen Kielipuolen päiväkirjassa pohdittiin kesällä, miksi nuoriso ei osaa enää kirjoittaa yhdyssanoja. Selitykset olivat niin huonoja, että yksikään ei jäänyt mieleen. Ehkä siksi, että varsinainen syyllinen, jota tietenkään ei mainittu, on niin ilmeinen.

Se on Nokian puhelimissa käytössä oleva ennakoiva tekstinsyöttö. Siinähän puhelin tarjoaa tekstin kirjoittajalle valmista sanaa parin alkukirjaimen perusteella.

Koska puhelimen muisti on rajallinen, se ei jaksa muistaa kaikkia yhdyssanoja. Siksi se tarjoaa yhdyssanan tapauksessa ensinnä sanan alkuosaa, minkä malttamaton nuori hyväksyy ja mitä myös puhelimen manuaali suosittelee.

Kun yhdyssanan ensimmäinen osa on kirjoitettu, seuraava osa kirjoitetaan samalla periaatteella. Manuaali tietenkin kehottaa jälkikäteen yhdistämään yhdyssanan osat jälkikäteen, mutta kuka sitä nyt jaksaisi tehdä, varsinkaan kun ei ole lukenut manuaalia.

Vielä joskus aikaan yrityselämässäkin arvostettiin oppineisuutta, sivistystä ja hyvää kielitaitoa. Nyt taas kansantaloutemme lippulaiva suorastaan tyrkyttäytyy opettamaan kansalle huonoa kieltä.

Se, että Kielipuolen päiväkirjan tekijät eivät ole tätä havainneet, osoittaa ikävällä tavalla kulttuuri-ihmisten surkean pientä uteliaisuutta, mikä useinkin ilmenee lauseina tyyliin ”en lue mainoksia”, ”en mene Facebookiin” ja ”en käytä Nokian ennakoivaa tekstinsyöttöä”.

Surullista. Pikemminkin pitäisi hakeutua taisteluun kaikilla näillä areenoilla. Mutta ei, tästä valittamiseen suhtaudutaan yleensä joko pitämällä valittajia nipottajina tai puhumalla sekavasti ”kielen kehityksestä”.

Kielen kehitystä ei kuitenkaan ole se, että sanojen merkitystä muutetaan mielivaltaisesti, tai hylätään osuvat ja iskevät ilmaisut epämääräisillä ja harhaanjohtavilla sinne päin -ilmaisuilla. Semmoinen johtaa vain tilanteeseen, missä punaista palloa sanotaan siniseksi, ja jopa edellytetään, että ihmiset ymmärtävät pallon olevan punainen juuri siksi, että sitä sanotaan siniseksi.

Esimerkiksi toimittajien keskuudessa on aivan tavanomaista sanoa, että joku oli kymmenyksen suurempi kuin joku toinen. Tällöin toimittaja luulee sanovansa, että joku on kymmenesosan suurempi, vaikka ei sanokaan.

Jokainen Raamattuun perehtynyt tietenkin tietää, että kymmenys tarkoittaa ensinnäkin veroluonteista maksua. Toki se on usein ollut kymmenesosan suuruinen, mutta kuitenkin luontoisvero.

Toiseksi, kymmenys tarkoittaa desimaalia. Olla kymmenyksen suurempi tarkoittaa siis kymmenkertaista. Jos taas haluaa tiivistää kymmenesosan samalla tavalla kuin viidesosa tiivistyy viidennekseen, on sanottava kymmenennes.

Miksi tämä virhe tehdään? Ehkä siksi, että kun etsii oikeaa muotoa kirjoittamalla vaikkapa ”kymmenes” maan ehkä käytetyimpään tekstinkäsittelyohjelmaan, Microsoftin Wordiin, se ei sitä yleensä hyväksy, ja tarjoaa tilalle juuri muotoa ”kymmenys”.

Kieltämme ei siis tuhoa vain suomalainen Nokia, vaan myös suomalaista teeskentelevä Microsoft.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 15.12.2010.

Luonto suojelee ‒ itseään

Ympäristöpolitiikassa saattaa nähdä trendin, joka ei ole koskaan päässyt valtaan mutta yrittää sinne jatkuvasti. Tämän tieteellisen ajattelun diktatuurin mieli kulkee niin, että luonto, jota tiede tulkitsee, määrittelee ihmistoiminnan rajat.

Edeltäjiensä lailla ajatus houkuttelee. Se poistaisi poliittiset ristiriidat ja siirtäisi vallan tiedettä tekevälle ja tulkitsevalle etujoukolle.

Mutta se ei voi onnistua, sillä poliittisia ristiriitoja ei voi poistaa eikä tiede ole virheetöntä. Ja vaikka olisikin, sitä tekevät ja tulkitsevat vajavaiset ihmiset.

Kun maahan saatiin laki ympäristövaikutusten arvioinnista, niin sanottu yva-laki, linjan kannattajat pettyivät, kun se ei kieltänytkään ympäristön kannalta huonoja hankkeita. Samaa tavoitellaan ilmastolailla: jos ilmaston pilaaminen kielletään, tarvitsee vain päättää, kuka valitsee kiellettävät asiat.

Kieltäjä olisi ympäristöministeriö, josta on haluttu tehdä uusi superministeriö. Sille piti antaa valtuudet ”yvata” kaikki tärkeät asiat – siis ne, jotka se itse haluaa yvata.

Ilmastonmuutos näytti vievän asiat tähän suuntaan. Oireellinen muutos oli, kun viime hallitusneuvotteluissa ministeriötä ei enää haluttukaan antaa vihreille, vaikka ne sitä halusivat.

Edelliskerralla oli päinvastoin: vihreät eivät olisi ympäristöministeriötä halunneet, mutta joutuivat sen ottamaan.

Hyvä tiedediktatuurin keino ovat kansainväliset sopimukset. Uusin niistä tehtiin Japanin Nagoyassa lokakuussa.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliitto tulkitsee sopimusta niin, että Suomen on lisättävä suojellun tai rajoitetussa käytössä olevan maapinta-alan osuus 17 prosenttiin, kun se nyt on 15. Tätä sopimus ei kuitenkaan edellytä.

Suojeluprosentit sovittiin sopimuksen johdantotekstin perusteella. Siinä toivotaan, että maat määrittelevät tavoitteensa itse, kansallisen tilanteensa ja tarpeidensa mukaan.

Ympäristöministeriön mukaan prosenttiin voidaan laskea myös pehmeämmän metsänkäsittelyn ja virkistyskäytön alueita. Suomen tilannetta edustaa myös huomattavasti muita maita laajempi tiukan suojelun osuus aivan etelärannikkoa myöten.

Luonnonsuojeluliiton linja veisi Suomen useita vuosia taaksepäin. Suojeluprosenttien sijaan asioita katsotaan kaikkialla paljon laajemmasta kulmasta.

Ympäristöongelmia ei voi ratkaista vain siirtämällä luontoa talouskäytön ulkopuolelle. Voidakseen jatkaa elämäänsä ihmiskunnan on pakko käyttää luonnonvaroja, ja voidakseen tehdä sitä kestävästi, sen on käytettävä nimenomaan uusiutuvia luonnonvaroja.

Ratkaisu on siis uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö. Sen avulla voimme turvata paitsi luonnon, myös ihmisen elinmahdollisuudet.

Mitä metsiin tulee, metsätalouden aiheuttamat monimuotoisuusongelmat on tunnustettu ja niiden parissa tehdään jatkuvasti työtä. Metsäsektori on Metso-ohjelman puitteissa sitoutunut tähän työhön.

Nagoyan sopimus tuo siihen uutta, mutta ei suojelun määrän, vaan esimerkiksi geenivarojen suojelun, vieraslajien ja ilmastonmuutoksen suhteen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.11.2010.

Taivaan tulet ja Twin Peaks

Vaikka olin jo noin kolmikymppinen, kun Twin Peaks tuli telkkarista, sarja vaikutti minuun aika tavalla. Tiedän myös, että en ole ainoa, en edes ikäluokassani.

Vuosia myöhemmin päädyin työhön metsäalalle. Jonkun ajan kuluttua Twin Peaks tuli telkkarista uusintana.

Pyörivien sirkkelisahan terien symbolinen merkitys avautui uudella tavalla. Se tuli uniinkin. Yhtäkkiä tajusin, mikä oli metsän mystinen tausta tuossa kanadalaisessa kylässä – ja Kemijärvellä.

Kummallekin metsän ja metsäteollisuuden asema oli sama – sillä tavalla itsestään selvä, että siitä ei tarvitse puhua, mutta kaiken perusta, rahan tuoja. Samalla kuitenkin reunaehto, se, jonka olemassaoloa ei vaan kannata uhata, koska jos se kaatuu, koko elämä kaatuu.

Twin Peaksista syntyi jopa vaikutelma, että jos nuorten naisten murhien selvittely uhkaa sahateollisuutta, riski on murhien selvittäminen eivätkä murhat. Jos kohta kukaan ei sano niinkään, että ne pitää painaa villaisella.

Twin Peaks on fiktiota. Jos se tuo assosiaatioita omaan maailmaamme, se on vain hyvästä, mutta ei tarkoita, että Twin Peaks kertoisi siitä jotain.

Minulle Twin Peaks ei kuitenkaan ole viime aikoina tuonut assosiaatioita faktaan, vaan toiseen fiktioon, Kari Väänäsen loistavasti ohjaamaan Taivaan tuliin.

Taivaan tulet on Suomen Twin Peaks.

Molemmissa syrjäiselle paikkakunnalle saapuu poliisi pääkaupungista. Kanadalaisessa mies selvittämään synkkää rikosta, suomalaisessa tietenkin nainen, eikä selvittämään rikosta, vaan suvun kohtaloita.

Molemmissa syrjäinen paikkakunta on täynnä kaupunkielämälle selittämättömiä mysteerejä ja pääkaupunkilaisten – ei halveksuntaa, vaan kokeillepanoa. Tarkoituksena on näyttää, että täällä kaikki on toisin.

Molemmissa kummittelee kaksi selittämätöntä taustavaikuttajaa: paikkakunnan ikiaikaiset perinteet ja tavat toimia erämaan ja sivistyksen välimaastossa, ja koko paikkakuntaa pystyssä pitävä teollisuuslaitos, joka tietenkään ei voi elää mistään muusta kuin puun käytöstä, koska mitään muuta raaka-ainetta alueella ei ole.

En tiedä, mitä Stora Enso ajatteli Taivaan tulista nyt, tai silloin kun se valmistui. Todennäköisesti ei mitään, sillä yhtiöt eivät ajattele – niillä ei ole aivoja – mutta yhtiön ihmiset ajattelevat.

Kiintoisaa on, että kummassakin sarjassa yhtiötä edustaa pintajournalismin tapaan vain toimitusjohtaja, vaikka kummallakin paikkakunnalla on täytynyt olla paljon yhtiön duunareita – ainakin Kemijärvellä oli.

Nyt Kemijärvellä on tehdas, joka ainakin teknisesti muistuttaa enemmän Twin Peaks -sahaa kuin lopetettu sellutehdas. Luulisi kuitenkin kiinnostavan, että jo sellutehtaan aikana tehty Taivaan tulet antaa metsäteollisuudesta täsmälleen samanlaisen kuvan kuin Twin Peaks.

Se kuva ei ole negatiivinen, mutta se on mystinen. Siinä teollisuus on yhteisössä kiinni monilla, selittämättömillä, mutta harvoin julkisilla siteillä.

Se on leivän isä, josta kaiken ajatellaan riippuvan. Nyt tiedämme, että paljon siitä on riippunutkin, mutta ei sentään aivan kaikki.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.11.2010.

Eikö Suomessa kuolla tarpeeksi?

Joskus sitä tulee miettineeksi, mikä tiedotusvälineitä oikein vaivaa. Viimeksi siinä vaiheessa, kun suuri kuntaliitos Lahden seudulla kariutui.

Hanke kaatui kyselyissä ilmenneeseen jyrkkään vastustukseen lähes kaikissa hankkeen kunnissa. Jyrkkyys yllätti tiedotusvälineetkin, mutta myös kuntajohtajat, jotka olivat ajaneet liitosta voimallisesti – kuinkas muuten.

Kaikkein kummallisin oli kuitenkin lahtelaisen Etelä-Suomen Sanomien kannanotto. Kun kuntajohtajat tapahtuneen seurauksena kääntyivät kuntaliitoksen vastustajiksi, kyse oli lehden mukaan takinkäännöstä.

Mikähän näille oikein kelpaisi? Jos kuntajohtajat eivät olisi ”kääntäneet takkiaan”, olisiko Etelä-Suomen Sanomat kenties ylistänyt heitä suoraselkäisyydestä? Vai olisiko sellainen julistettu kansalaisten tahdosta piittaamattomaksi härkäpäisyydeksi.

Lehti vastaa sanomalla, että ”liitoksen perusteet ja tarve ovat olemassa kansanäänestysten jälkeenkin”. Ällistyttävää, mutta totta: Etelä-Suomen Sanomien mielestä kuntalaisten tahto ei kuulu niihin tekijöihin, jotka tulee ottaa kuntaliitoksissa huomioon.

Harvoin on nähty lehden pilkkaavan näin perusteellisesti omia tilaajiaan. Paitsi silloin, jos he kuolevat tapaturmaisesti. Siihen sirkukseen osallistuvat kaikki.

Viime kesän kummallisinta, mutta niin tuttua uutista toistettiin ihan yhteisrintamassa. Se uutinen oli tyrmääväksi mainostettu tieto juhannuksena tapaturmaisesti kuolleista: kokonaista 22 kolmen päivän aikana.

Määrä oli suurempi kuin aiemmin ja synnytti huolen sekä asiantuntijoiden että kansalaisten keskuudessa. Sen kaikki tiedotusvälineet raportoivat asiaankuuluvan paheksuvalla tavalla.

Tätä samaa saamme lukea aina, kun suomalaiset juhlivat. Kuinka kamalaa kaikki siis oikeastaan olikaan?

Näin kamalaa: Suomessa kuolee tapaturmaisesti 3000 ihmistä vuodessa. Kolmelle päivälle se tekee keskimäärin 25 kuollutta. Siis enemmän kuin viime juhannuksena.

Todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempi. Huolimatta aivan selvästi ”tapaturmahakuisesta käyttäytymisestä” suomalaiset onnistuivat selviämään viime juhannuksesta vähemmin kuolonuhrein kuin normaalista arjesta – ja edellisistä siis vissiin sitäkin paremmin.

Miksi uutiset päivittelevät kuolonuhrien paljoutta, kun pitäisi päivitellä niiden vähyyttä? Mikä toimittajia, tiedotusvälineitä ja asiantuntijoita oikein vaivaa? Jos tavoitteena on onnettomuuksien vähentäminen, miksi kauhistella sitä, että asiat ovat hyvin?

Ehkä tavoitteena onkin moralisointi, huonon omatunnon lisääminen ja ihmisten ylenmääräinen kiusaaminen? Sitä en usko. Pikemminkin uskon, että tavoitteena on päästä mahdollisimman vähällä vaivalla.

Joskus muinoin toimittajien tehtävänä oli kriittisyys, ja aivan erityisesti viranomaistietoja kohtaan. Nyt sekin on päinvastoin.

Kuitenkin, koska viranomaiset tekevät työtään meidän kaikkien rahoilla, heidän tiedotteensa tulisi kääntää selkokielelle. Ja se on vasta ensimmäinen askel.

Pitäisi myös kertoa, onko kyse oleellisesta asiasta. Jos siis on kyse journalismista.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 26.10.2010.

Kasvi ja perunamaa

Yksi metsäenergiakeskustelun hullutuksista on ollut luulo, että kaikki metsissä kasvava puu on vähän niin kuin pottumaalla. Että saadakseen nuo puut polttoon tarvitsee vain mennä takapihalle, kuokkia hiukan ja keitos on kasassa.

Keskustelu on tuonut mieleen taannoisen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan seminaarin, missä puhuttiin metsien käytöstä. Valiokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jyrki Kasvi (vihr.) kertoi eräästä puhujasta, että hänen aiheena on puun korjuu.

”Saamme nähdä, kuinka niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin puun korjuu voi puhua peräti 15 minuuttia”, Kasvi lausui.

Mietin silloin, että täytyykö kaikkien kansanedustajien laidasta laitaan aina ihan omin sanoin osoittaa tietämättömyytensä. Sen synkintä laatua on väittää yksinkertaiseksi kaikkea, jota ei tunne.

Jotta asia tulisi selväksi, jatketaan perunavertausta. Talousmetsiä muistuttavassa perunapellossa kasvaisi muutakin kuin perunaa, nimittäin naurista ja lanttua. Ja paljon muutakin, mutta niitä ei kerätä.

Joskus niitä väistellään. Tärkeimmät väisteltävät kohteet, niin sanotut luontokohteet, olisi merkitty korjuukoneen sähköisellä näytöllä olevaan karttaan, kuten myös muutkin pellon karttatiedot.

Alkukesästä korjattaisiin pieniä perunoita. Ja lanttuja. Ja nauriita. Samasta pellosta.

Korjuukoneen tietokoneohjelma raportoisi tehtaalle, kuinka paljon ja minkälaista juuresmuusiainesta on tulossa.

Korjuukone kasaisi juurekset omiin kasoihinsa. Naatit se katkoisi ja keräisi omalle polulleen. Perässä tulisi traktori, joka lajittelisi keräystulokset pellon reunalle. Naateista tehtäisiin bioenergiaa.

Loppukesästä pellolle tultaisiin taas, nyt paljon monimutkaisemman tehtävän parissa. Nyt korjuukoneen tietokoneohjelmissa olisi semmoinen lajittelija, joka tunnistaisi isot ja pienet perunat, ja nauriit, ja lantut.

Isommista se värkkäisi suoraan sipseiksi meneviä siivuja – tosin lantun ja nauriin kohdalla niitä sanottaisiin joksikin muiksi. Losot, eli juuresten reunapalat se lajittelisi omiin kasoihinsa, sinne muusitehtaalle.

Aamulla sipsitehtaan rekka lähtisi keräämään sipsiperunakasoja lukuisien eri peltojen ääreltä rekan sähköisen kartan ajo-ohjeen mukaan. Toinen rekka keräisi muusitavaran. Molemmat autot saisivat ajo-ohjeensa mobiiliteitse auton tietokoneeseen.

Vastaanottavan tehtaan logistiikkapäällikkö siunaisi tilannetta, missä perunat tulisivat luotettavilta toimittajilta, eivätkä takapihan pottumaalta. Sillä niin metsäenergiapuu kuin perunatkin löytyvät toisten omistamilta mailta eivätkä mistään tehtaan takapihalta.

Niitä peltoja olisi paljon. Suomessa tehdään joka vuosi noin 150 000 hakkuupäätöstä.

Kun Ekoperunanviljelyn liitto siis valittelisi, että ”meille tulee valituksia huonosta perunanviljelystä lähes päivittäin”, onko se paljon. Jospa niitä tulisi vaikkapa 300 vuodessa. Onhan se paljon, vaikka ei olekaan kuin prosentin viidesosa koko joukosta toimenpiteitä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 29.9.2010.

Kiitos sentään Valjukselle

Onneksi meillä on ulkomaalaisia, tuli taas mieleeni, kun avasin telkkarin kajaanilaisen Hotelli Valjuksen huoneessa aamulla 9. päivänä syyskuuta. Puoli seitsemän -lähetyksen hyvin nuori juontaja kommentoi juuri päättynyttä, karjalanpaistin tekemistä koskevaa ruokainserttiä kysyen studioviisas Pave Maijaselta hämmästellen: ”Voiko olla, että karjalanpaistiin pannaan sisäelimiä?” Siihen kokki oli insertissä kehottanut.

”Laittaisitko sinä”, juontaja kysyi Maijaselta. Maijanen oli yhtä tietämätön ja sanoi, että ”no en laittais”. Tällaiseen alennustilaan meidät ovat saaneet K- ja S-kaupat, joissa myydään karjalanpaistilihoina täysin mauttomiksi silvottua palapaistia.

Kerrottakoon nyt Yleisradiolle ja sen vieraille: perinteiseen karjalanpaistiin kuuluu laittaa paitsi lihaa, myös elimiä, eikä luullinen lihakaan haittaa, sillä siitä tulee makua.

Se, mitä kaupat myyvät karjalanpaistina, on karjalanpaistin irvikuva, ja on vain surullista, että ruokakulttuuristaan niin leuhka kansa luulee syövänsä perinneruokaa, kun se syö vain uusavuttomalle suunnattua muodottamaksi silvottua mössöä, joka on joskus ollut kokolihaa.

Päiväni parani hieman, kun pääsin Valjuksen aamiaispöytään. Siellä oli ‒ niin hämmentävää kuin se onkin tässä paikallisruoillaan rehentelevässä maassa – paikallisruokaa

Normaalistihan hotellien aamiaispöytiin osataan mättää vain halvinta ja helpointa valmisleikkelettä ja hyllytavarana myytäviä nakkituotetta munakokkelilla, mutta Valjuksessa – siellä oli särkeä.

Toki sekin oli säilykepurkista, mutta se on pakko antaa anteeksi siitä syystä, että säilyke on ainoa mahdollinen tapa tarjota särkeä sekä turvallisesti että maukkaasti isommalle joukolle.

Ja voi että oli hyvää. Se todella pelasti päiväni.

Tällä syksyllä on ollut muitakin pelastajia. Niitä ovat ulkomaalaisten omistamat etniset kaupat.

Vielä vuosi sitten saatoin tehdä vaivattomasti jokasyksyisen lammaskaalin pakastimeen odottamaan talven eväshetkiä työpaikalla. Mutta nyt tämä kapitalismin runsaudensarvi on ajanut meidät tilanteeseen, jossa kauppa on lopettanut lampaanlihan myynnin.

Pitkällisen etsinnän jälkeen löytyi vain maustettua karitsan paistia, mistä ei voi tehdä oikein mitään ruokaa, eikä ainakaan lammaskaalta, koska se oli maustettua ja paistia. Lammaskaali tarvitsee luullista lihaa.

Olin jo pitkään harkinnut, että siirrän lihaostokseni läheiseen etniseen kauppaan, viimeksi silloin kun havaitsin viimeisen edes hiukan maistuvan broilerin osan, koiven, menettäneen makunsa. Etnokaupasta löytyikin kaikkea, paitsi sikaa, mikä on vahinko.

Sen sijaan sitä, kuinka hyvältä maistuu ulkomainen broileri, lammas ja nauta, en olisi uskonut. Voin vakuuttaa, että lihan kiinteys ja maku on aivan toista luokkaa kuin kauppaketjujen marinoitu ja hutuksi siipaloima puuro.

Kaikkein kummallisinta kuitenkin on, että ihmiset syövät tätä roskaa. Kun on puhuttu kansallisesta häpeästä, niin jos sitä ei tule tästä, mistä sitten?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.10.2010.

Journalismi kulkee kohti populismia

Heräsin 6. lokakuuta puoli seitsemän aikaan Yleisradion paikallisuutisten ääneen, joka sanoi, että ”Jutta Urpilainen selittelee” suuria kokouspalkkioitaan Neste Oilista.

Tosiasiassa Urpilainen ihan järkeenkäyvästi selitti, että palkkiot koostuvat paitsi kokouksista, myös yhtiön seuraamisesta muutenkin. Kun toimittajat pitkin päivää itsepäisesti puhuivat vain kokouspalkkioista, täytyy kysyä: eikö 14 000 euroa ole heistä tarpeeksi suuri summa kauhisteltavaksi, pitääkö sitä vielä tuolla tavoin liioitella.

Eikö kuulijaan voi luottaa sen vertaa, että hän osaisi arvioida edes tätä asiaa itse?

Tähän ei ollut kiva herätä, kun oli juuri edellisiltana katsellut Suomen populistisinta TV-ohjelmaa, Ajankohtaista Kakkosta. Siinä oli löydetty kansan edustaja, joka oli saanut 70 000 nimeä verkkoadressiinsa kansanedustajien 8,1 prosentin palkankorotuksia vastaan.

Kansan edustajaa haastateltiin ties kuinka kauan, ilman ensimmäistäkään kriittistä kysymystä. Silti kaksi oli aivan ilmeisiä: onko 8,1 prosenttia neljälle vuodelle todellakin liikaa, ja uskooko kansan edustaja, että kaikki 70 000 todella alkaisivat adressin vaatimaan yleislakkoon?

Mitä vielä, kansan edustajan kanssa mentiin haastattelemaan myös kansanedustajia, ja heistä pahimpia kansankosiskelijoita ‒ siis pahempia kuin yksikään perussuomalainen ‒ nimittäin Jukka Gustafssonia (sd.) ja Risto Autiota (kesk). He eivät tietenkään moista korotusta kannata.

Toimittaja Timo Seppänen otti esimerkiksi täysin naurettavan yleislakkouhkauksen tosissaan ja sanoi, että ”adressi osoittaa Internetin voiman”. Tässä kohtaa hän oli oikeassa, kirjaimellisesti, mutta ehkä ymmärtämättään.

Verkkoadressien voimaa, eli sen puutetta, ei osoita allekirjoittajien määrä, vaan aiheen loputon populistisuus. Vain populismi ja löysä journalismi saavat voimaa verkon massoista, sillä se on helppoa voimaa, tarvitsee vain klikata.

Sen sijaan oikeaa poliittista työtä vaativat uudistukset eivät verkkoklikkaajia kiinnosta, paitsi jos joku muu jättää sen työn tekemättä. Useimmiten se ei kiinnosta myöskään toimittajia.

Helsingin Sanomien Antero Mukka kirjoitti samana päivänä Näkökulman otsikolla ”Hyväuskoisuuden aika on ohi”. Ehkä ei aiheetta, mutta Mukan käsitys omasta lehdestään oli kyllä tyrmäävä.

Mukka lopetti kirjoituksensa sanoihin ”virkamieslähdekin on syytä kyseenalaistaa”. Myöntääkö Mukka tässä, että HS ei ole sitä aiemmin tehnyt?

Jos myöntää, kuinka naiiveja siellä toimituksessa oikein ollaan? Mistä siellä on maksettu palkkaa kaikki nämä vuodet?

Mielestäni Helsingin Sanomien tilanne ei ole näin synkkä, vaan synkempi. Siellä kun on aina osattu kyseenalaistaa virkamiesten, mutta vain valikoitujen virkamiesten sana.

Metsävirkamiehet ovat hyvä esimerkki. Heidän kyseenalaistaminen on Helsingin Sanomissa suorastaan ohjelmallista. Lehti ei ole epäröinyt edes väärentää metsäviranomaisen lausuntoa, kun tämä on virkavastuunsa takia joutunut kieltäytymään haastattelusta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.10.2010.

Heinämiesten historiaa

Jotkut sanovat, että perheomisteinen maa- ja metsätalous ovat aina toimineet tässä maassa symbioosissa. Siitä tuskin on kuitenkaan ollut kysymys.

Esimerkiksi puut ja sienet elävät symbioosissa. Sienirihmasto toimii puun hienojuuristona ja kerää puulle ravinteita. Puu taas antaa sienelle energian, jota se tarvitsee kasvamiseen.

Molemmat siis hyötyvät. Ilman toistaan toinenkin kuolisi.

Maalla taas metsätaloudella on perinteisesti tehty sitä, mikä sittemmin siirrettiin veronmaksajille ja nyttemmin ei paljon kenellekään: kustannettu kuluttajan vaatima halpa ruoka. Maatalous ei ole tuottanut metsätaloudelle mitään, ei edes työvoimaa, sillä metsätaloudessa riittää hyvin töitä ympäri vuodenkin, jos vaan hehtaareita on tarpeeksi.

Voisi kuvitella, että kun maa- ja metsätalousministeriölle kirjoitetaan historia, tätä yhteyttä pyrittäisiin tuomaan jotenkin ilmi. Ministeriön neuvotteleva virkamies Antero Tuomisen kirjoittama Katovuosista biotalouteen ei sitä kuitenkaan tee.

Kirja onnistuu vaikenemaan metsätaloudesta hämmästyttävän perusteellisesti. Puolen virkkeen mittaisia heittoja lukuun ottamatta kirjaa täytyy lukea selvästi yli puolen välin ennen kuin vastaan tulee ensimmäinen metsätaloudelle omistettu kappale. Se perustelee Metsähallituksen sodanjälkeisiä laajoja hakkuita.

Esimerkiksi yksi maailman ensimmäisistä metsälaeista, maailmassa ensimmäisenä aloitetut kattavat metsäinventoinnit, metsien rooli torpparinvapautuksessa tai sodanjälkeisessä asutustoiminnassa eivät ansaitse mainintaa.

Seuraavan kerran metsätaloudesta mainitaan, kun tullaan 1970-luvulle. Tässä vaiheessa puututaan ympäristöongelmiin.

Vasta sivulla 39 vastaan tulee käsite ”yksityismetsien neuvonta- ja valvontaorganisaatiot”, kun kirjassa on kaikkiaan 47 tekstisivua. Niitä käsitellään yhden virkkeen verran.

Sen jälkeen metsään ei palata. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan esipuheessa metsää ei mainita sanallakaan.

Syntyy vaikutelma, että metsätalous on tässä maassa jonkinmoinen kuriositeetti – samanarvoinen toimiala kuin kalastus ja metsästys. Kirjan perusteella veronmaksajilta kerättyjen rahojen jakaminen maatalouteen on selvästi merkityksellisempää kuin ainoa maailmanmarkkinoiden ehdoilla koko maassa kannattava tuotannonala.

Tämä tuotannonala, metsätalous, ei olisi mitään ilman metsäteollisuutta, eikä metsäteollisuuskaan olisi mitään ilman metsätaloutta. Metsäteollisuus kirjassa mainitaan siinä kohtaa, missä on kuva Veitsiluotoon 1920- ja -30-luvuilla perustetuista sahasta ja sellutehtaasta, olivathan ne ministeriön alaisuudessa.

Todella toimiva symbioosi, laajaa Suomen maaseutua ylläpitänyt metsätalouden ja -teollisuuden liitto, jota ilman maatalouskin olisi ollut huomattavasti vaatimattomampaa, jää täysin vaille mainintoja.

Vanha pilkkatapa puuta heinää -ministeriöstä ei sen virallisen historian mukaan enää käy, jos se on koskaan ministeriön itseymmärrystä kuvannutkaan. Jäljellä on vain heinämiesten historia, jonka kustantajista hienotunteisesti vaietaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.9.2010.

Pieni on kaunista metsänomistuksessakin

Metsätilojen pirstoutumista on pidetty lähes pahimpana alan ongelmana sitten torpparinvapautuksen. Niin olen pitänyt minäkin.

Olen ajatellut, että kun tilakoko pienenee, halukkuus kannattavaan metsätalouteen vähenee. Olen ajatellut saavani tälle tukea siitä, että metsätilojen koko todella pienenee.

Tässä ei tietenkään ole paljon logiikkaa. Eihän tilakoon pieneneminen tietenkään voi todistaa sitä, että metsätalousinnostus vähenee, vaikka se voisikin olla syy innokkuuden vähenemiseen.

Väitteen vähäinenkin logiikka katoaa siitä tiedosta, että itse asiassa metsätilojen keskikoon pieneneminen on Pellervon taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Paula Hornen mukaan pysähtynyt ja keskikoko on pysynyt jokseenkin samana 2000-luvulla.

Jos ongelmaa sitten on, sekin on Hornen mukaan katoava. Perustelu on yksinkertainen: nykyajan vanhemmilla on aika vähän lapsia.

Mutta onko pieni metsätila ongelma muutenkaan? Ja millainen se on?

Jos pienmetsälö määritellään Etelä-Suomessa alle neljän ja Pohjois-Suomessa alle 12 hehtaarin kokoiseksi, niiden omistajia on noin
127 000. Metsänomistajista se on noin 40 prosenttia.

Talousmetsien pinta-alasta he omistavat yhteensä vain 2,5 prosenttia. Heidän käyttäytymisellään ei siis mitenkään voi olla suurta merkitystä sille, liikkuuko puu valtakunnassa vai ei.

Silti he ovat tärkeitä metsäalalle. Ei siksi, että pienimmät metsänomistajat myyvät puukaupoissaan enemmän puuta hehtaaria kohti kuin isommat, vaan siksi, että pienmetsänomistus tuo metsäalalle yhteyden tavalliseen kansaan.

Heitä ilman metsäala olisi pelkkää kuorta. He ovat olennaisen tärkeitä metsäalan hyväksyttävyyden kannalta.

Tähän vastataan usein, että pienet metsätilat lisäävät korjuukustannuksia. Hakkuualueita ei kuitenkaan meillä suunnitella tilakoon mukaan.

Järkevämpää olisi puhua siitä, kuinka kallista on korjata puuta pieniltä hakkuualueilta. Silti sekään ei ole oikein perusteltua, koska nykykäsityksen mukaan metsänhoito on järkevää tehdä metsätyypin mukaan. Metsätyypin reuna on siis myös luonnollinen hakkuualueen reuna.

Metsäalalla on tullut tavaksi sanoa, että me tunnemme kyllä metsät, mutta emme metsänomistajia. Väitettä voi kyseenalaistaa esimerkiksi sen perusteella, että metsätilojen keskikokokin on saatu selville vasta tänä vuonna valmistuneessa Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksessa. Aiemmat tiedot toki tiedettiin virheellisiksi, mutta siitä ei välitetty.

Metsänomistajista meillä taas on tapana sanoa esimerkiksi niin, että heidän asenteensa ovat muuttuneet. Kuitenkin heidän metsäasenteensa ovat olleet jokseenkin samat koko sinä aikana, kun niitä on tutkittu. Sen sijaan ‒ ennen kuin asiaa oli tutkittu ‒ metsäammattilaisten kuvitelmat metsänomistajien asenteista olivat toisenlaiset kuin ne, mistä tutkimus sittemmin kertoi.

Myöskään naisten ja kaupunkilaisten osuus metsänomistajista ei ole suuri tai merkittävässä kasvussa, vaikka metsäalallakin usein niin kuvitellaan.

Niin että paljon opittavaa olisi jo tilastoistakin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.10.2010

Vihreät ja maanpuolustus

Vihreä liitto järjesti kesän alussa maanpuolustusta käsittelevän Nuijasota-seminaarin eduskunnassa. Perinteen mukaan tiedustelijani oli paikalla.

Seminaarista odotettiin vihreiden puolustuspoliittista linjanvetoa. Sitä ei saatu, ainakaan suoranaisesti. Ehkä seminaarin tarkoitus oli kuitenkin saada meidät ajattelemaan, että vihreät suhtautuvat myönteisesti maanpuolustukseen – mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Aihe ei ole merkityksetön. Vihreillä on paljon kannattajia, ja puolueen todennäköinen presidenttiehdokas Pekka Haavisto on tosissaan.

Haavisto haluaa tuekseen kansanliikkeen, mikä tarkoittaa, että hän haluaa muidenkin kuin vihreiden ääniä. Esimerkiksi Elisabeth Rehnin taannoista menestystä presidentinvaalissa ei etukäteen pidetty mahdollisena, ja juuri niillä samoilla perusteilla, millä Haavistonkaan ei pitäisi pärjätä.

Haavistolla on selkeitä puolustuspolitiikkaan liittyviä kannanottoja, mitä Rehnillä ei ollut. Ne ovat monessa mielessä linjakkaampia kuin kärkipoliitikkojen kannat.

Kuka esimerkiksi on esittänyt sukellusveneiden hankkimista Suomelle, ja vielä perustellut esityksensä järkeenkäyvästi? Se ei ole Jyri Häkämies eikä Eero Heinäluoma – vaan Pekka Haavisto.

Haavisto myös tuntee naapurit ja ennen kaikkea Venäjän – jopa tiedustelupalveluita kiusaavassa määrin.

Miksi seminaarin nimi oli Nuijasota? Eduskunnassa oli kuulemma sanottu, että maa tarvitsee 500 000 miestä puolustukseen, ja aseiksi riittävät pelkät nuijat.

Sosiaalidemokraattien Eero Heinäluoma arveli seminaarissa, että nuijat eivät riitä: hänen mukaansa Georgian sotaponnistus Venäjää vastaan elokuussa 2008 osoitti, että maan valitsema linja – pieni, mutta tehokas ammattiarmeija – ei auta pitkälle. Maanpuolustuskorkeakoulun majuri Juha Mäkelä esimerkiksi kertoi, että Venäjä valmisteli hyökkäystä Georgiaan jopa rakentamalla rautateitä rajan suuntaan.

Mäkelän mukaan Venäjä luottaa massa-armeijaan, ja kun Suomen puolustus on suunniteltu ennen kaikkea itäsuuntaan, myös meillä yleinen asevelvollisuus ja valmius nopeaan liikekannallepanoon takaavat puolustuskyvyn.

Tärkeintä Mäkelän lausunnoissa on ehkä kuitenkin tämä: Venäjän mielestä turvallisuus on nollasummapeliä. Se tarkoittaa, että mitä vahvempi Suomi on, sitä heikompi on Venäjä – tai, mikä merkityksellisempää, päinvastoin.

Puheenjohtaja Anni Sinnemäen mukaan vihreät suhtautuvat kielteisesti NATO-jäsenyyteen. Tämä on päätetty useaankin kertaan. Kysymys on tärkeä, koska jäsenyys vaikuttaisi oleellisesti resurssien suuntaamiseen – joskaan ei ehkä niiden määrään.

Siteerataanpa siis lopuksi pääesikunnan insinöörieversti Olli-Pauli Sarvarantaa. Hänen mukaansa raskaille aseille ei ole Suomessa riittävästi ampumatarvikkeita. Helsingin ohjuspuolustus ei ole kunnossa.

Vähät rahat ja heikko politiikka vähentävät Sarvarannan mukaan uskoa Suomen puolustustahtoon. Hankinnat ovat keskittyneet lähinnä halpaan materiaaliin.

Vihollisen todennäköisin kohde on sähköverkko ja tietoliikenne. Puolustetaanko niitä panssarein vai Hornetein?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.8.2010.

Askelmerkit hukassa

”Askelmerkit kohti vähähiilistä maailmaa ovat vielä niin pahasti hukassa, että kattavan ilmastosopimuksen syntyminen Meksikossa joulukuussa vaikuttaa yhä epätodennäköisemmältä”, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 13.6.2010. Väite on todellakin totta, niin kirkkaalla tavalla se todistaa itse itsensä.

Vähähiilisestä maailmasta puhuvat muutkin. Jossakin on vaadittu jopa vähähiilisten kaupunginosien rakentamista. Miksi, jos saan kysyä?

Eikö pitäisi rakentaa nimenomaan runsashiilisiä kaupunkeja? Ilmastonmuutoshan syntyy – jos syntyy – siitä, että hiiltä on liikaa ilmakehässä. Ilmastonmuutoksen torjunta taas tarkoittaa sitä, että hiiltä pitää ottaa pois ilmakehästä ja varastoida jonnekin, esimerkiksi puutaloihin.

Siis: mitä runsashiilisempiä asuinalueet ovat, sitä vähemmän hiiltä on ilmakehässä ja sitä vähemmän meillä on ilmastonmuutosta.

Mutta mitä tarkoittaa vähähiilinen maailma? Joka sellaista vaatii, ei taida ymmärtää luonnontieteestä tuon taivaallista.

Ihan peruskoulussakin meille opetetaan aineen häviämättömyyden laki. Se tarkoittaa, että hiiltäkään ei voi maailmasta hävittää muuten kuin atomitason muutoksilla. Sitä tapahtuu esimerkiksi ydinvoimaloissa, mutta Helsingin Sanomien lisäksi kukaan täysjärkinen ei liene suunnitellut hiilen vähentämistä sinänsä.

Miksi tämä on tärkeää? Eikö tärkeintä ole, että kaikki kuitenkin ymmärtävät, mistä on kyse.

Näinhän se on, jos kaikki vain ymmärtävät. Mutta kun eivät ymmärrä. Eikä sitä voi vaatiakaan, jos valtakunnan päälehteä myöten puhutaan löysiä.

Otanpa muutaman esimerkin ymmärtämisvaikeuksista. Geenitekniikkaa on vastustettu muun muassa iskulauseella ”geenejä sisältävän ruoan valmistaminen on kiellettävä”. Vaatimus on järjettömyydessään mahdoton: kaikki ruoka sisältää geenejä vaikka kuinka paljon.

Takavuosien Kuusamon metsäkiistojen yksi osapuoli oli Kuusamon yhteismetsä. Mielenosoituksissa nähtiin sellainenkin banderolli, että ”yhteismetsähakkuut on kiellettävä”. Harvempi tuli ajatelleeksi, miksi osuuskuntamuotoiset yhteismetsät eivät saisi tehdä sitä, mitä varten ne on perustettu.

Viime itsenäisyyspäivän aikaan eräät mielenosoittajat syyttivät banderolleissaan Suomea Brasilian, Indonesian ja eräiden Afrikan maiden metsätuhoista. En ole löytänyt ketään, joka ymmärtäisi syytösten logiikan.

Ilmastonmuutos kaiken kaikkiaan on saanut tässä maassa osakseen lähinnä sekavaa ymmärrystä. Harva tietää, mistä on kyse.

Kasvihuoneilmiötä, esimerkiksi, pidetään haitallisena, vaikka ilman sitä me kuolisimme kaikki ja heti. Ihmistoiminnan ilmastovaikutukset on suorastaan vaarallisella tavalla alettu samaistaa ympäristövaikutukseen, vaikka esimerkiksi luonnon monimuotoisuus on aivan muuta. Jos esimerkiksi metsänhoidossa otettaisiin huomioon vain ilmastovaikutus, olisi se luonnon monimuotoisuudelle perin tuhoisaa.

Tai on: esimerkiksi kantojen poltto on ilmastonmuutoksen kannalta itsestään selvästi hyvä, mutta ei välttämättä lainkaan metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2010.

On vapautta, onko vastuuta?

Suomessa on sellainen vapaus, että asuinkuntansa saa valita vapaasti. Muutenkin saa asua melkein missä haluaa, kunhan paikan omistaja sen sallii. Suomessa on myös sellainen vapaus, että lapsia saa tehdä.

Kumpaankin vapauteen kuuluu vastuu. Kullekin kuuluu kustantaa asumisestaan aiheutuneet kulut, lapsen tehneelle kuuluu vastuu lapsen kasvattamisesta.

Tämä ei kuitenkaan koske Katariina Souria. Sourin asumisen ja lapsenteon kustannukset kuuluvat yhteiskunnalle.

Selvyyden vuoksi sanottakoon, että en ole koskaan kuulunut niihin, jotka ovat katsoneet asiakseen ivata Souria (ent. Kata Kärkkäinen) milloin mistäkin – ulkonäöstä, kirjailijana esiintymisestä, julkisuushakuisuudesta, ties mistä. Mielestäni Souri ei ole noihin liian kanssa syyllistynyt.

Mutta nyt on toisin. Semmoista ylimielisyyttä, mitä Souri kuulutti kolumnissaan Sunnuntaisuomalaisessa elokuun lopussa, en ole kuunaan kuullut.

Souri tilittää, kuinka hänen maallemuuttohankkeensa on mennyt pieleen. Hän kertoo muuttaneensa hoitamattoman, tuskin kulkukelpoisen, kokonaista kaksi kilometriä pitkän tien päähän, jopa peräti kilometrin päähän lähimmästä naapurista.

Sourin mukaan on liikaa, että yhteiskunta kieltäytyy järjestämästä hänen lapselleen ilmaista koulukuljetusta tälle matkalle. Kyse on kuulemma turhasta byrokratiasta.

Näin lapsi pakotetaan ”konkreettiseen vaaraan”, mikä on siinä määrin itsestään selvä, että Sourin ei tarvitse koko kolumnissaan nimetä yhden yhtäkään vaaraa, mihin lapsi tällä kulkukelvottomalla – siis ilmeisesti autoille kulkukelvottomalla? – tiellä joutuu.

En niitä keksi minäkään.

Voi sanoa – ja täytyy sanoa – että jos asuinpaikka on näin kamala, miksi sinne pöpelikköön sitten piti muuttaa? Tietenkin siksi, että pääsee kehumaan. Kuulostaa hyvältä idealta muuttaa alkuperäisen luonnon keskelle ja teeskennellä sillä itselleen julkisuutta.

Mutta kun selviää, että maalaisuus ei olekaan pelkkää onnea ja vaikkapa lähin bussipysäkki, josta menee kaksi bussia päivässä, saattaa olla kahdenkin kilometrin päässä eli kotiovelta avautuvan näköpiirin ulkopuolella, aletaan huutaa äitiä apuun.

Tai siis yhteiskuntaa, joka on joillekin eräänlainen toukokuun toisesta sunnuntaista tutun äitihahmon aina palvelualtis korvike.

Eikö Souri ymmärrä, miksi koulukuljetuksilla on vähimmäispituus? Vai ymmärtääkö hän?

Onko hän siis sitä mieltä, että sääntöjen noudattaminen on aina turhaa byrokratiaa? Vai onko se sitä vain hänen kohdallaan?

On siis tullut tehtyä virhe, mutta sitä ei voi myöntää. On pakko syyttää muita, ja mikäpä olisikaan otollisempi kohde kuin kunnan byrokraatti.

Kaikkein korneinta Sourin vuodatus on kuitenkin siksi, että hän on itse valinnut osansa. Maassa on kuitenkin paljon myös niitä, jotka haluaisivat asua kannon nokassa siksi että ovat syntyneet siellä, eikä heidän asumistaan tueta sen vertaa.

Heihin verrattuna Sourin osa on paratiisi. Mutta niinhän se on, että ne joilla on, niille annetaan lisää – ja jos ei anneta, he voivat alkaa rahastaa silläkin, eikä koskaan ääneti.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.9.2010.

Ruotsi-viha osuu omaan nilkkaan

Paavo Lipponen jyrähti Helsingin Sanomissa 17.6. kaksikielisen Suomen puolesta. Suomi-friikit ryhtyivät vastustamaan pohjoismaista yhteyttä mitä moninaisimmin perustein.

Eläkeläinen Reino Karhu Ruokolahdelta kirjoitti, että ajalla ennen 1800-lukua Ruotsi alisti Suomea. ”Aina kun Ruotsilla oli napit vastakkain jonkin maan kanssa, Suomesta haettiin sotaväki eturintamaan.” Karhun mukaan jopa 1990-luvun alun pankkifuusiot todistivat ruotsalaisten ylivaltapyrkimyksiä.

Voisi ajatella toisinkin. Voisi ajatella, että suomalaiset olivat ja ovat hyviä sotilaita. Voisi ajatella, että yritysfuusioissa ruotsalaiset jäivät järjestään toiseksi, mitä tulee asioiden hoitoon käytännössä – Telia-Soneraa ehkä lukuun ottamatta.

Mutta tämä ei ole tärkeää. Tärkeämpää on, että alistavaksi mainittu 1700-luvun Ruotsi elää nykyaikana Suomessa, ei Ruotsissa.

Yhtä tärkeä reunahuomautus on, että 1700-luvulla ei edes ollut mitään Suomea, mitä alistaa. ”Suomi” keksittiin myöhemmin, eikä sitä ollut olemassa sen kummemmin sorron kuin muunkaan kohteena sitä ennen.

Mitä 1800-luvun alussa todella tapahtui? Suomi tuli Venäjän tsaarin alaisuuteen suuriruhtinaskunnaksi. Suomea ei siis liitetty Venäjään.

Tsaari halusi kuuliaisia alamaisia, ja viisaalla tavalla. Niinpä hän päätti, että Suomessa saavat olla voimassa mahdollisimman monet Ruotsin-aikaiset lait.

Näin myös tapahtui. Luvuton määrä käytännön suomalaista nykyoikeutta maanmittauksesta oikeudenkäyntikaareen asti periytyy 1700-luvun Ruotsista.

Mutta mitä tapahtui Ruotsissa? Siellä tehtiin asiallisesti ottaen vallankumous. Miltei kaikki lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö muutettiin.

On siis täysin oikein sanoa, että 1700-luvun Ruotsi elää Suomessa, ei Ruotsissa.

On myös sanottu, että Suomi oli 1700-luvun Ruotsissa takapajulaa. Väite on äärimmäisen väärä. Erityisesti Suomen rannikko Vaasan ja Porvoon välillä oli tuolloisen Ruotsin ydinaluetta.

Otan kuvaavan esimerkin. Se kertoo, miten taannoisen MTK:n puheenjohtajan ja ministerin Heikki Haaviston tila, Hintsa, perustettiin.

Mies, jonka nimeä en tiedä, lähti Pohjois-Ruotsista rahatukun kanssa maksamaan sovittua kauppaa tilasta, joka sijaitsi lähellä Tukholmaa. Mutta tila olikin myyty toiselle.

Mies päätti katsoa, josko löytyisi muuta ostettavaa. Lopulta hän päätyi Raisioon (på svenska: Reso) ja osti Hintsan.

Viesti lähtöpaikkakunnalle saapui aikanaan, eikä sitä pidetty huonona, koska muutto alkoi heti. Näin tuskin olisi käynyt, jos Varsinais-Suomea olisi pidetty Ruotsin syrjäseutuna.

Itse asiassa syrjäseutu oli aivan muualla. Eräs Helsingissä töissä oleva Ruotsin edustaja kertoi olevansa kotoisin Hallandista, joka on jotakuinkin Göteborgin pohjoispuolella.

”Ette voi kuvitella, kuinka vaikeaa sieltä oli päästä valtakunnan pääpaikoille Tukholmaan. Hevosvedossakin päiväkausien matka huonoja teitä pitkin. Se oli verrattomasti hankalampaa kuin vaikkapa vesitie Porvoosta Tukholmaan”, hän kertoi.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.7.2010.

Ulkoministeriö keksi hiilikiristyksen

Ulkoministeriö piti viime viikolla Helsingissä suurlähettiläspäivät, jonne myös työtoverini sai kutsun. Sähköposti kutsui ”telttaan”, puvuksi vaadittiin ”tumma” ja lisäksi luvattiin, että paikalla on kolme ministeriä.

Railakkaimmat naurut herätti kutsun hiiliherätys: ”Osana toimintaamme hiilijalanjäljen vähentämiseksi lähetämme kutsun tänä vuonna vain sähköisesti.”

”Sähköisesti”. Miten ulkoministeriössä siis on ajateltu, että sähkö tehdään? Tuskin paljon mitenkään.

Ulkoministeriö siis ajattelee, että sähköpostin liite on hyvä tapa kutsua niin ympäristön kuin ministeriön arvovallankin kannalta? Työtoverini ryhtyikin heti muistelemaan edellisvuotista, kohopainettua, arvokasta, postitse lähetettyä paperikutsua, joka jo saapuessaan ylensi mielen tummaa pukua edellyttävään tilaisuuteen.

Sähköpostin liite taas – no, kaikki tietävät.

Ehkä ulkoministeriöllä on varaa tällaiseen. Ehkä sillä on varaa väittää esimerkiksi metsäsektorilaisille päin naamaa, että sähköpostin liitteenä lähetetty kutsu on jollain tapaa ympäristö- tai ilmastoystävällisempi kuin perinteinen, kaunis ja arvostettu, postin kautta lähetetty paperille kohopainettu kunnollinen kutsu.

Siitäkin huolimatta, että kutsun alareunassa luki: ”Kutsu… pyydetään esittämään saavuttaessa.”

Ajateltiinko ministeriössä kenties, että osallistujat kantavat mukanaan läppärin, jonka näytöltä kutsu on luettavissa? Tulivatko he ajatelleeksi, että joku voisi jopa tulostaa kutsun tuolle ”ilmastovihamieliselle” paperille.

Sehän taas siirtäisi hiilijalanjäljen ulkoministeriöltä sen kutsuvieraiden kontolle, jopa niin, että kyseessä olisi eräänlainen hiilikiristys: jos et tulosta, et osallistu.

Jos tämä on periaate myös ulkopolitiikassa, en yhtään ihmettele vaikeuksia, vaikka nyt venäläisten kanssa.

Tosiasiassa kunnollisia tutkimuksia siitä, kumpi on ympäristöystävällisempää, paperinen vai sähköinen julkaiseminen, ei ole. Toki tutkimuksia riittää, mutta ainutkaan niistä ei kestä kriittistä tarkastelua.

Tiedetään, että sähköistä lehteä ei tarvitse lukea kuin puoli tuntia, kun sen negatiivinen ympäristövaikutus ylittää paperilehden vaikutuksen – edellyttäen, että paperilehteä on luettu vain kerran. Jos paperilehti luetaan toisen kerran, sen ympäristövaikutus puolittuu.

Mutta onko se oleellista – ulkoministeriön mittakaavassa? Tuskinpa.

Jos ulkoministeriö todella haluaa säästää ilmastoa, se voisi vaikka vähentää lentomatkoja. Yksikin kyseiseen tilaisuuteen tullut suurlähettiläs olisi voinut, ottamalla junan lentokoneen sijaan, pienentää ministeriön hiilijalanjälkeä niin paljon, että paperisia kutsuja olisi saatu lähettää vaikka maailman tappiin saakka – riippuen toki juhlien määrästä.

Tietenkin Suomi voisi myös korvata suurlähettiläät eräänlaisilla verkko-oliolla, Avatareilla. Sellainenkin kuluttaa energiaa, mutta vain suurin piirtein saman verran kuin keskiverto elävä brasilialainen ihminen.

On siis selvä, että Avatarit suurlähettiläinä vähentäisivät ministeriön hiilijalanjälkeä runsain mitoin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.8.2010.

Jos varovasti hakattaisiin

Journalismi on siitä erikoista, että se antaa valtaa niille, jotka eivät sitä ymmärräkään. Nyt puhumme Lönnrotin poluista Kainuussa.

Olen joskus sanonut ystävilleni, että olkaa varuillanne: missä kuljenkin, jalanjälkeni voidaan suojella, koska kuolemani jälkeen minusta voi tulla suurmies. Minä ymmärrän tämän jo eläessäni, Elias Lönnrot kenties ei tätä tajunnut.

Lönnrotista tuli suurmies, minkä jälkeen suomalaista kulttuuria meitä paremmin tunteva, ulkomailta johdettu Greenpeace – joka valheellisesti väittää itseään kansalaisjärjestöksi – keksi vaatia, että missä vain Lönnrot on kävellyt, se pitää suojella.

Tähän järjestö löysi suosiollisia apureita, joista ensimmäinen on tietenkin Greenpeacen puhtaan maineen perässä kulkeva Suomen luonnonsuojeluliitto. Mukana on ollut myös muuan paikallinen metsänomistaja, jolla on aina halutessaan pääsy valtakunnan päälehdeksi mainitun Helsingin Sanomien sivuille – oli uutta sanottavaa tai ei, ja useimmiten ei.

Mitä se tarkoittaa, että Lönnrotin polut pitää suojella? Mitä pitää suojella, ja mikä on tavoite?

Kysymys on oleellinen. Moni ajattelee, että metsien suhteen on olemassa jokin aarnitila, johon metsät pitää palauttaa.

Kuitenkin, jos katsotaan esimerkiksi niin sanottua tiedettä, mitään tällaista tilaa ei ole. Kysymys on vain ja ainoastaan siitä, mihin ajankohtaan metsät halutaan palauttaa.

Mitä Lönnrotiin tulee, metsäalalle tuskin sopisi, että polkujen ympäristö palautettaisiin Lönnrotin aikaiseksi. Se nimittäin merkitsisi senkaltaisia tuhohakkuita, että mikään ympäristöohjelma ei sitä sallisi.

Tämä voi olla yllättävä kannanotto ainakin niille, jotka eivät tunne Suomen metsien käytön historiaa. Lyhyesti sanottuna se on sitä laatua, että Lönnrotin aikoihin – siis 1800-luvun loppupuolella – Suomen metsät olivat katoamassa riistokäytön takia.

Se, mikä ne on palauttanut, ja mitä todistavat useat historialliset dokumentit, on nykymuotoinen metsätalous.

Mitä haluavat ne, jotka vaativat polkujen suojelua? He haluavat hakkuista luopumista.

Sillä tavalla ei kuitenkaan saavuteta Lönnrotin aikaista maisemaa, vaan sillä joudutaan siitä etäämmäs. Ympäristöjärjestöissä myös tiedetään ja ymmärretään tämä.

Lopputulokseksi jää, että Lönnrot on järjestöille vain hyödyllinen – ennen kaikkea siksi, että on kuollut – idiootti, joka on hyvä ottaa oman kampanjan tukipuuksi, häneltä itseltään kun ei voi kysyä lupaa. Näin kunnioitetaan kulttuuriperintöämme.

Lönnrotin polut eivät ole ensimmäinen tapaus, missä ulkomaalaiset katsovat voivansa viisastella siitä, kuinka meidän pitäisi varjella kulttuuriamme. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että meidän tapamme käyttää metsiämme ovat olleet tuloksellisia paitsi meille, meidän metsillemme ja niiden luonnolle, myös koko maailmalle.

Siksi esitän, että Lönnrotin polut suojellaan siinä merkityksessä, että niiden ympäristö muistuttaisi kauniita kuvitelmia Lönnrotin ajoista. Se tarkoittaa hakkuita, joskin varovaisia.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.8.2010. Vienan reittinä tunnetuista Lönnrotin poluista lisää täältä).

Propelli haudalla

Tämmöinen jumalankieltäjä kuin minäkin olen, haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa niin sanottuja kristillisiä arvoja. Olen nimittäin sitä mieltä, esimerkiksi, että Neuvostoliitto romahti siksi, että se hylkäsi kristinuskon.

Lopun päältä kuvio on aika yksinkertainen. Ensin oli tsaari, joka oli paitsi maallisen vallan ylin, myös kirkon johtaja ja itse asiassa jumalan edustaja maan päällä.

Oleellista on kuitenkin tämä: tsaari ei ollut kaikkein ylin – hän oli vain jumalan edustaja. Oli siis myös jumala, joka oli tsaaria ylempänä.

Sitten tuli Josif Stalin, joka otti tsaarin paikan. Stalinin ideologiassa ei ollut jumalaa ensinkään. On vain loogista ajatella, että Stalinista tuli uusi jumala.

Venäläiset ottivat tämän valitettavan konkreettisesti. Vankileirien saaristossa oltiin aivan varmasti oikeusmurhan uhreja. ”Kunhan vain saisin asiani Stalinin tietoon, tämä korjattaisiin”, oli aikalaistodistajien mukaan vankileirien suosituimpia ajatuksia.

Myös neuvostoinsinöörit elivät kaikkivoipaisuudessa. Suunnitelmat kääntää Siperian joet eivät onneksi toteutuneet. Paljon koko maailmalle tärkeää kuitenkin ehdittiin tuhota, kuten kalaisuudestaan kuulu Aral-järvi.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun kuulin vapa-ajattelijoiden hankkeesta, missä otettiin vastaan raamattuja ja annettiin tilalle pornolehtiä. Ensi kuulemalta uutinen järkytti, jälkikuulemalta se järkytti enemmän.

Jos vapaa-ajattelijat ovat halunneet markkinoida aatteensa tyhjyyttä, he ovat onnistuneet hyvin. Mieleeni tulee neuvostoliittolainen hautausmaa, missä edesmennyttä lentäjää muistettiin propellilla. Minun haudalleni tällainen maailmankuva varmaan tuottaisi läppärin.

Pornohankettaan vapaa-ajattelijat perustelivat Helsingin Sanomissa otsikolla ”Vapaa-ajattelijoilla on oikeus provosoida”. Voi hyvänen aika, kenellä ei olisi! Mutta onko se järkevää, ei liene muljahtanut provosoijien mieleen ensinkään.

Kirjoittajien mukaan palaute sinällään kertoo, että hanke oli tärkeä. Loogisuutta ylistävältä liikkeeltä väite on kummallinen; kai nyt palautteen sisällölläkin on jotakin merkitystä.

Kirjoittajien mukaan on: heidän kampanjansa on verrattavissa siihen, missä uskovaiset ottavat vastaan pornolehtiä ja antavat tilalle raamatun. Näin vähäinen suhteellisuudentaju lyö ällikällä.

Eivätkö vapaa-ajattelijat ymmärrä, mitä kaikkea pornoon oikeasti liittyy – vaikka se yksityisenä harrastuksena olisikin hyväksyttävää.

Kirjoittajien mukaan ”yhteiskunnissa, joissa pornoon suhtaudutaan vapaamielisesti, tehdään vähemmän seksuaalirikoksia kuin pornoon kielteisesti suhtautuvissa”.

Entä sitten? Jo tilastotieteen alkeilla ymmärtää, että tästä ei voi päätellä syy-seuraussuhdetta.

Kyseessä on aika lailla vastenmielinen keino kaapata vapaamielisten yhteiskuntien todellisuus oman ideologian tueksi. Eivätkö vapaa-ajattelijat todellakaan kykene parempaan?

Lakia vapaa-ajattelijoiden hanke ei sentään rikkonut, mistä kerkeästi muistutettiin. Eikö sekin ole osoitus vapaamielisestä yhteiskunnasta? Salliihan se tällaisenkin hulluuden.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 14.7.2010.

Tulevaisuus on metsän

Metsäalasta puhutaan paljon, ja usein roskaa. Yksi suurimmista myyteistä on väite, että metsät olisi pantu kasvamaan puuta vain selluteollisuuden tarpeisiin.

Todellisuus on toisenlainen, vaikka ei mustavalkoinen. Lisäksi metsäteollisuuden painopisteet saattavat olla kääntymässä. Vaikka voi myös olla, että eivät olekaan.

Tätä nykyä 70 prosenttia puun myyntituloista tulee tukkipuun myynnistä. Metsäntutkimuslaitoksen mukaan puutuoteteollisuus myös työllisti massa- ja paperiteollisuutta enemmän: 31 000 ihmistä vuonna 2008, kun massa- ja paperiteollisuus työllisti 27 000.

Kun katsotaan, paljonko kymmenen miljoonan euron lisäys lopputuotteiden kysynnässä vaikuttaa työllisyyteen, puutuoteteollisuus pärjää vielä paremmin. Sahateollisuudessa lisäys on 31, vaneri- ja levyteollisuudessa 69 ja muualla puutuoteteollisuudessa peräti 72. Massa- ja paperiteollisuudessa vastaava luku on vain 24.

Kun katsotaan kokonaisvaikutusta koko arvoketjussa – siis työpaikkoja paitsi teollisuudessa, myös muilla toimialoilla, kuten kaupassa ja vastaavassa – suhteet ovat samankaltaiset.

Kymmenen miljoonan euron lisäys lopputuotteiden kysynnässä lisää sahateollisuuden luomia työpaikkoja koko arvoketjussa 33:lla, vaneri-. ja levyteollisuudessa 70:llä ja muussa puutuoteteollisuudessa 76:lla.

Massa- ja paperiteollisuudessa vastaava luku on 28.

Tästä ei kuitenkaan pidä päätellä, että massa- ja paperiteollisuus olisi arvotonta. Katsotaan vaikka arvonlisää – mikä tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin teollisuudenalojen tuottamaa osuutta bruttokansantuotteesta.

Vuonna 2008 massa- ja paperiteollisuuden tuottama arvonlisä oli 3401 miljoonaa euroa, kun puutuoteteollisuuden arvonlisä oli 1248 miljoonaa euroa. Myös ulkomaankaupassa ero oli suuri: puutuoteteollisuus tuotti vientituloja 2493 miljoonaa euroa, kun massa- ja paperiteollisuus tuotti peräti 8894 miljoonaa euroa.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Ainakin sitä, että metsäteollisuus ei ole lähtenyt tästä maasta mihinkään – ei myöskään massa- ja paperiteollisuus.

Mielenkiintoisempaa kuitenkin on, millä keinoin nämä teollisuudenalat oikein aikovat selviytyä. Yksi vastaus löytyy Elinkeinoelämän keskusliiton investointitiedusteluista. Niissä metsäteollisuus on ollut – läpi kaikkien lamavuosien – Suomen suuri investoija, ja aikoo olla sitä tulevaisuudessakin.

Massa- ja paperiteollisuus on investoinut paljon uusien tuotteiden luomiseen. Tuloksiakin on, ja alan vaikuttajat arvioivat, että biojalostamoiden tavoitteena olevaa tuotetta, biopohjaista muovia voidaan tuottaa teollisessa mittakaavassa kannattavasti viimeistään vuonna 2020.

Ehkä Suomessa, jos poliitikot suovat, mutta jossakin kumminkin.

Myös puutuoteteollisuus on päättänyt ottaa tulevaisuutensa omiin käsiinsä. Rakentamismääräyksistä on toki aiheellista ruikuttaa, mutta sillä ei ratkaista tulevaisuutta.

Tutkimus alan toimintamallien kehittämiseksi on viimeinkin alkamassa. Siitä, jos mistä, voi tulla kotimaallemme uusi Sampo – ellei se jo ole sitä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.6.2010.

Kakarat äänestämään!

Että ei jäisi epäselväksi: ainakaan minusta ei olisi ollut äänestämään 16-vuotiaana. Olen todellakin sitä mieltä, että olin siihen aivan liian lapsellinen.

Mutta nythän ajatellaan, että lapset ovat paljon fiksumpia kuin ennen. Ja ovatkin he, mutta ovatko siinä mielessä.

Minusta on suorastaan häikäisevää se, kuinka paljon parempaa esimerkiksi kielten opetus nykykoulussa on, verrattuna siihen, mistä minä sain kärsiä. Niin sanottujen reaaliaineiden opettajien aktiivisuus hämmentää – miksi minulla ei ollut tällaista!

Toisaalta minulla oli oma ja kaveripiirin aktiivisuus. Haastoimme jatkuvasti, johdonmukaisesti ja systemaattisesti porvarilliselle maailmankatsomukselle omistautuneita – esimerkiksi – historian ja uskonnon opettajiamme.

Joskus pärjäsimme, joskus emme, mutta aina ajattelimme olevamme muita viisaampia. Kysymys kuitenkin kuuluu, antavatko nykyisen koulun menetelmät paremmat eväät itsenäiselle äänestämiselle kuin entisen.

Se, että äänestysikärajaa halutaan alentaa, ei kuitenkaan todellisuudessa ole millään tavoin kytköksissä 16-vuotiaiden äänestyspätevyyteen. Jos olisin ikävä, sanoisin, että päinvastoin.

Vihreät ja vihreä oikeusministeri ajavat asiaa siksi, että he olettavat nuorten kannattavan vihreitä. Toinen perustelu on, että äänestysikärajaa alentamalla saataisiin nostettua äänestysaktiivisuutta. Perustelu on äärimmäisen absurdi.

Jos meillä siis on vanhemmissa ikäluokissa porukkaa, joka ei – ehkä fiksuuttaan – jaksa äänestää, se halutaan nyt korvata nuoremmilla, jotka jaksavat, jos jaksavat. Demokratiaa edistäisi siis se, että 40-vuotias ei-äänestävä jätetään yksin ja tilalle otetaan 16-vuotias, joka toivottavasti äänestää.

Kyse on siis siitä, että jos meillä on välinpitämätön kansa, vaihdetaan se. Että tällaista demokratiaa.

Jos äänestysaktiivisuutta todella halutaan lisätä, minulla on hyvä ehdotus. Se on niin hyvä, että kukaan ei ole sitä hyväksynyt. Eivät edes näennäisen innostuneet politiikan toimittajat, tuo demokratian populismilla kuopannut ammattikunta.

Esitän, että eduskunnassa olisi edelleen perustaltaan 200 kansanedustajaa. Todellinen kansanedustajien määrä kuitenkin määräytyisi äänestysprosentin mukaan.

200 kansanedustajaa valittaisiin vain, jos äänestysprosentti olisi 100. Jos se olisi 70, kansanedustajia valittaisiin 140. Jos prosentti olisi 50, kansanedustajia olisi vain 100.

Menettelystä olisi lukemattomia hyötyjä. Tärkeimpänä niistä politiikkaan tulisi todellista tulosvastuuta, kun puoluetuki edelleen määräytyisi kansanedustajien määrän mukaan. Puolueille tulisi todellinen intressi saada äänestysprosentti korkeammaksi.

Varmaan systeemissä olisi huonotkin puolensa, joskaan minä en ole niitä keksinyt. Olen yrittänyt, mutta työ on ollut toivotonta, koska kukaan ei ole kommentoinut ajatustani millään tavoin.

Ehkä tympeä kyynisyys osoittaa ajatuksen hyväksi. Kaikesta päättäen se ottaisi kaikilta pois sopivalla tavalla, mutta toisi kuitenkin niin sanotulle kansalle lisää todellista valtaa – kuinka vastenmielistä!

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.7.2010.

On vastuuta, ja yhteiskuntavastuuta

Tapanani on ajaa pyörällä töihin. Parkkeeraan fillarini paikkaan, jonka taloyhtiö on erikseen osoittanut sitä varten ja merkeillä muillekin osoittanut. Paikka ei ole viereisen K-Marketin lastausalue, vaikka kaikki K-Marketiin tavaraa tuovat autonkuljettajat niin kuvittelevatkin.

Normaalisti tästä ei koidu ongelmia. Sitten on niitä epänormaaleja.

Kävi niin, että fillarin takapyörä alkoi lonksuttaa. Ilmeni, että se oli irrotettu fillarista juuri siinä ”lastausalueella” – ehkä lastauksen ajaksi – ja sen jälkeen nostettu takaisin paikalleen, ilman että pultteja olisi kiristetty.

Fillaristin kannalta tällainen on tietenkin hengenvaarallista. K-Marketin ja Keskon kannalta ei.

Luonnollisesti valitin asiasta K-Marketiin. Minulle vastasi Systeemi, konekielisesti: ”Kiitos palautteesta.” Systeemi on kai ainoa mahdollinen tapa kuvata konglomeraattia, joka koostuu monilukuisista K-kaupoista ja Keskosta. Muuta vastausta ei tullut.

Olen aikoinani tehnyt yrityksille ympäristö- ja yhteiskuntavastuuta koskevia raportteja. Muuan johtopäätös tuosta työstä on kristallinkirkas: yritykset eivät puhu sanaakaan yhteiskuntavastuusta, ellei ympäröivä yhteiskunta vaadi sitä.

Pitäisikö puhua? Mielestäni ei.

Mielestäni yritysten tehtävä on tehdä rahaa niissä rajoissa, mitkä demokraattinen yhteiskunta asettaa. Se tarkoittaa myös kansalaisjärjestöjä, vaikka ne eivät saisikaan määritellä ”kansan” tahtoa, koska ne eivät edusta kansaa.

Eniten minua kuitenkin ihmetytti yritysten vimma vakuuttaa, että ne noudattavat lakia. Kysyin usein, eikö sen pitäisi olla itsestään selvää. On havaittu, että ei ole.

Ei sillä, että Kesko paha olisi. Sehän on erityisesti korostanut yhteiskuntavastuupolitiikassaan, kuinka se edellyttää vastuuta myös alihankkijoiltaan.

Tämä koskee hyvinkin intialaisia hikipajoja, mutta suomalaisia kuljetusliikkeitä se ei koske. Tämä on yhteiskuntavastuuta, josta hämmentävästi kuitenkin jaetaan palkkioita juuri Suomessa.

Luulisi, että takapiha kannattaa pitää kunnossa – tai voisi jopa luulla, että se onkin etupiha, missä mahdollisesti jopa Keskon osakkeenomistajat pitävät fillareitaan.

Yhteiskuntavastuusta käytävä keskustelu muistuttaa aivan muuta kuin sana antaa ymmärtää. Selvästi yhteiskuntavastuuta ei tunneta yhteiskuntaa, vaan niitä kohtaan, jotka kritisoivat, tai saattavat kritisoida yrityksiä – mutta mikä tärkeää, saavat myös äänensä kuuluviin.

Maan hiljaiset eivät pääse yhteiskuntavastuusta nauttimaan, ellei heillä ole äänekkäitä puolustajia. Sellaisia taas ovat ennen kaikkea länsimaalaiset, monikansalliset järjestöt.

Ne toimivat samalla tavalla kuin kritisoimansa yritykset: keskusjohtoisesti ja salaillen. Kun nämä tahot sitten keskustelevat avoimuuden hengessä julkisuudessa, tavallisena fillaristina tunne on vähän kuin virolaisilla toisen maailmansodan alla.

Siksi olisikin hyvä kysyä myös sitä, mikä on näiden kansalaisjärjestöjä teeskentelevien järjestöjen vastuu. Luullakseni sitä voisivat kysyä myös heidän kumppaniyrityksensä – mutta niistähän siihen ei taida olla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.6.2010.

Perunapellon logiikkaa

Aikoinaan minulle sanottiin koulussa, että inflaatio tarkoittaa hintojen nousua ja se ilmoitetaan prosenttiluvulla, joka kertoo, paljonko hinnat ovat nousseet vuoden kuluessa. Mitä siis tarkoittaa, kun tiedotusvälineissä sanotaan, että ”inflaatio oli helmikuussa X prosenttia”.

Tottahan tämä ei voi olla, sillä tästä saadaan vuoden inflaatio kertomalla luku 12:lla ‒ mutta näin luvusta tulee kuitenkin tolkuttoman suuri.

Toinen tapa on sanoa, että ”inflaatio helmikuussa oli X prosenttia vuotta aiempaan verrattuna”. Verrataan siis kahden eri kuukauden inflaatioita toisiinsa. Näin voidaan tehdä, mutta se ei kuitenkaan kerro mitään siitä, paljonko hinnat ovat nousseet vuoden aikana.

Kolmas tapa on tämä: ”Helmikuun inflaatio oli vuositasolla X prosenttia”. Tämä tarkoittaisi juuri sitä, mikä saadaan, kun helmikuun inflaatio kerrotaan 12:lla.

Todellisuudessa tarkoitus lienee sanoa, paljonko hinnat ovat nousseet helmikuun loppua edeltävien 12 kuukauden aikana. Jostakin syystä näin ei kuitenkaan sanota, vaikka se näin tulisi kerralla ymmärretyksi, yksiselitteisesti ja oikein.

Toimittajien mukaan lauseet on otettu Tilastokeskuksen tiedotteista. Jos tämä on totta, sitä pahempi Tilastokeskukselle.

Mutta eivät toimittajatkaan tästä kuivin jaloin selviä. Jos mitään olen ymmärtänyt, heille maksetaan siitä, että he tekevät viranomaistiedotteet ymmärrettäviksi.

Journalismin kunniaan ei kuulune tiedotteiden toistaminen sellaisenaan. Kyse lienee siitä, että ei osata sitä, mikä on opetettu peruskoulussa. Se ei ole harvinaista, ja koskee muutakin kuin prosenttilaskua.

Luonnontieteellisen museon johtaja Leif Schulman kirjoitti taannoin Yliopisto-lehteen suomalaisten biologian tiedoista. Eräs sosiologi oli luullut, että perunapellon tarkoitus on kasvattaa siemenperunoita isommiksi.

Arkkitehti taas kehotti nyppimään tomaatista kukat, että se jaksaisi kantaa hedelmänsä. Lääketieteen tohtori hämmästeli väitettä, että kasveilla on sukupuoli.

Eräs Äiti Maa -oppeja kannattava vihreä väitti minulle, että kasvit ottavat kaikki rakennusaineensa maasta. Yhteyttämistä, jossa pääosa kasvien massasta rakentuu ilmakehän hiilestä, hän piti harhaoppina. Hän vaikeni vasta kun sanoin, että hänen opillaan peltojen pitäisi vähitellen vajota syvään kuoppaan.

Suomen Metsäyhdistys selvittää säännöllisesti lasten ja nuorten metsätietoja. Kun heiltä kysyttiin, muuttuuko luonto jos ihminen ei sitä muuta, enemmistö vastasi, että ei muutu. Eräät biologian opettajat taas ryhtyivät väittämään, että puun vuosirengas syntyy talvikasvusta – ikään kuin puut voisivat kasvaa pakkasessa!

Vastikään julkaistun selvityksen mukaan 40 prosenttia ruotsalaisista ei tiedä, että puu on uusiutuva luonnonvara. Toisen tutkimuksen mukaan valtaosa luulee terästä, lasia ja alumiinia uusiutuvaksi luonnonvaraksi, vaikka ne ovat vain kierrätettäviä.

Tämä lienee syy siihen, että viestintä yleensä epäonnistuu ja väärät luulot vallitsevat. Kuten että ihmisistä nimenomaan amerikkalaiset ovat tyhmiä ja tietämättömiä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.5.2010.

Kohuoikeutta ja poliittista poliisia

Sirkus isoäitien ympärillä on kiihtynyt mittaan, jota olisi ollut vaikea ennustaa. Jos siitä jotakin voi päätellä, Suomessa ei ole poliittista eikä inhimillistä vastuuta, laillisuutta ei maassa arvosteta eikä edes perustavaa laatua olevia hallintoperiaatteita tunneta eikä arvosteta.

Ensin ihmeteltiin, kuinka poliisiylijohtaja Mikko Paatero ja Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg voivat julkisesti ilmoittaa toimivansa kyseisen oikeusistuimen päätöstä vastaan, ilman mitään seurauksia. Ainoa tapa ymmärtää tapahtunutta on, että kyse ei ollut isoäitien pelastamisesta, vaan isoäitikohun laannuttamisesta.

Myös poliitikot – eivätkä ketkä hyvänsä, vaan jopa pääministeri Matti Vanhanen ja maahanmuuttoministeri Astrid Thors – ilmoittivat, että lakia muutetaan vielä ennen kesälomia suuntaan, jossa inhimillisyys voidaan ottaa karkotustapauksissa paremmin huomioon.

Toukokuun lopussa ilmeni, että lupausta ei aiottukaan noudattaa. Minkäänlaista lainvalmistelua ei ollut käynnissä. Siis myös poliitikkojen tavoite oli vain ja ainoastaan kohun hillintä, isoäideistä välittämättä.

Onko kyynisyydellä enää mitään määrää? Jos poliittisia petoksia on olemassa, eikö tämä ole sellainen.

Tietenkin asiaa seliteltiin sanomalla, että uudistus on hankala eikä sitä saada aikaan ennen kesälomia. Tämä on totta: ei kai laki voi valmistua missään ajassa, jos sitä ei edes valmistella.

Poliisi päätti, että jos uutta lakia ei tule, on toimittava vanhan mukaan ja pantava isoäidit mäkeen. Samalla myös niin sanottu Venäjän media innostui.

Venäjän median kiinnostus on kuitenkin Suomi-syntyistä. Sitä luodaan muun muassa verkkosivulla, jonka ainoa tehtävä on kääntää venäjäksi kaikki negatiivinen, mitä Suomessa julkaistaan Venäjää koskien. Takana ovat ennenkin julkisuudessa viihtyneet tahot, joiden voi hyvällä syyllä olettaa saavan rahansa ulkomailta.

Tässä tapauksessa työ oli helppo, sen verran likaiset jauhot ovat ennen kaikkea suomalaisten poliitikkojen pussissa. Semmoista on Suomen idänpolitiikka nykyään.

Kansalaisten reaktio on ollut tyrmistyttävä.

Isoäitien kohtalosta saakin osoittaa mieltä. Suomalaisen yhteiskunnan karu ja julma luonne näkyy harvoin yhtä kirkkaasti.

Yhtä kauheita ovat olleet esitykset tilanteen korjaamiseksi. Esimerkiksi vallan saamattoman sisäministeri Anne Holmlundin tai oikeusministeri Tuija Braxin pitäisi kuulemma jatkaa ministereiden tonttuilua ja kylmästi ryhtyä rikollisiksi estämällä karkotukset. Tämä on kuulemma mahdollista, koska presidentti Tarja Halonenkin on vaatinut sitä.

Mitähän siitäkin seuraisi? Jos onnistuisivat, ainakin ministerit joutuisivat valtakunnanoikeuteen.

Entä mistä ihmiset kuvittelevat löytävänsä sellaisia poliiseja, jotka ryhtyisivät toteuttamaan lain ja järjestyksen sijaan ministereiden ja heidän kannattajiensa poliittisia oikkuja? Vai pitäisikö maahan perustaa jonkunlainen Pihkalan kaarti?

Näyttää siltä, että jos asia on ”oikea”, suomalaiset hyväksyisivät senkin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.6.2010.

Itse pelattu paitsio

Suomen luonnonsuojeluliitto piti liittokokouksen toukokuussa. Julkilausumassaan se syytti hallitusta ympäristövihamielisimmäksi aikoihin.

Liiton mielestä syy on kaikkien muiden, mutta ei sen itsensä. Siihen, että ylipäätään joku luonnonsuojelija harjoittaisi julkista itsekritiikkiä, ei päästäne koskaan.

Metsiensuojelussa liitolla on kunniakas historia. Sen metsäohjelma vuodelta 1987 toteutettiin kymmenessä vuodessa kokonaan ja lisäksi tehtiin paljon sellaistakin, mitä liitto ei ollut osannut edes vaatia.

Vuonna 1997 Luonto-Liiton metsäryhmässä oppinsa saaneet ottivat vallan liiton metsäasioissa. Maan metsiensuojelun linja tuomittiin huonoimmaksi mahdolliseksi ‒ vaikka se oli liiton itsensä kirjoittama. Yhteistyösuhteet katkaistiin yksi kerrallaan. Kaikessa perusteluna on ollut se, että muut eivät ole tulleet sille linjalle, mitä liitto on niiltä vaatinut.

Metsiensuojelu on kuitenkin edennyt, ei liiton ansiosta vaan siitä huolimatta. Neuvotteluita on käyty paljon ja tulosta on saatu muiden kanssa, aina kun suojelijat ovat osoittaneet halua ymmärtää myös muiden tavoitteita.

Liiton korpivaellus ei siis ole ollut ongelma suojelulle, mutta liitolle itselleen se on ‒ vaikka liitto ei sitä tietenkään ymmärrä eikä myönnä. Liitto on jäänyt juoksuhautaansa toistamaan 30 vuotta sitten keksittyjä iskulauseita, kun taas metsäluonnon suojelun eturintama etenee jo ainakin kolmen kukkulan päässä edessäpäin.

Liitto ei ymmärrä globaalien haasteiden merkitystä luonnonvarojen käytölle. Siinä yksinkertainen perusajatus on, että ihminen on osa luontoa.

Se tarkoittaa, että ihminen ei voi tulla toimeen muuten kuin luonnonvaroja käyttämällä. Se kuitenkin aiheuttaa kiistatta ongelmia. Joka ikinen liiton esittämä ratkaisu tähän on, että luonnonvarojen käyttö on lopetettava.

Periaatteessa ratkaisu on sama kuin Pentti Linkolalla: jos luonnonvarat eivät kieltojen jälkeen ihmiselle riitä, sitä pahempi ihmiselle.

Nykyaikainen ja maailmanlaajuinen ratkaisu on toinen, luonnonvarojen kestävä käyttö. Tähän liitto ei kuitenkaan halua mennä, koska se johtaisi poliittiseen vastuun ottoon, epäselviin ja ikäviin kompromisseihin ‒ ja ehkä tuloksiin, joita ei voisi ottaa kokonaan omiin nimiin.

Erityisesti jatkuva pyrkimys rajoittaa metsien kestävää käyttöä ‒ viimeksi kantojen nostoa bioenergiaksi ‒ kummastuttaa. Voisi kuvitella, että pohjoisten metsien karttuva ja kestävä puuraaka-aine on ympäristön kannalta parempi kuin ehtyvät fossiiliset polttoaineet, säilyvät metallit tai edes uusiutuvat tuuli ja aurinko.

Suomalaismetsien puu ei käytön myötä todellakaan vain uusiudu, vaan karttuu. Juuri kestävän käytön ansiosta metsävaramme ovat paitsi tuottaneet ihmisille hyötyä, myös lisääntyneet valtavasti.

Erityisesti verrattuna vaihtoehtoon, 1900-luvun alkupuolen metsätalouteen, olemme esimerkiksi turvanneet verrattomasti useampien lajien elinmahdollisuudet kuin tuhonneet. Suojelutyöstä ratkaisevan osan ovatkin siis tehneet käytännön metsäammattilaiset, eivät luonnonsuojelijat.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.5.2010.

Siivotkaa te, jos kiinnostaa

Venäläinen ajattelutapa kuulostaa usein oudolta, mutta ei sitä ole. Ymmärtämistä auttaa, kun tuntee olosuhteita paremmin.

Pietarista muutama kymmenen kilometriä kaakkoon sijaitsee Krasnyi Bor, suomeksi Punainen metsä. Se on, niin kuin moni muukin Venäjällä, tarkoituksensa irvikuva.

Punaista edistystä kuvaava metsä on valtava ongelmajätteiden kaatopaikka. Kävin siellä 1990-luvun alussa. Silloin jäte oli koottu suuriin altaisiin, joiden ainoa järki oli siinä, että savisen maaperän ajateltiin eristävän myrkyt pohjavesistä.
Altaat oli täytetty piripintaan ja mikä hyvänsä rankkasade olisi saanut ne tulvimaan laskuojan kautta suoraan Neva-jokeen ja Itämereen.

Mitään aitoja ei ollut. Jätettä ei lajiteltu mitenkään. Siellä täällä oli suomalaista mökkisavustinta muistuttavia uuneja, joissa jätteitä poltettiin.

Suunnitelmat olivat suuria. Piti rakennettaman moderni ongelmajätteiden käsittelylaitos, sillä kertaa suomalaisen osaamisen turvin.

Paikalliset vihreät vastustivat hanketta, jonka tavoite oli pikku hiljaa tuhota altaiden sisältö turvallisesti. Miksikö?

Vihreiden mukaan laitos vain lisäisi ongelmajätteiden tuontia alueelle, ja kun se kumminkaan ei toimisi, tila pahenisi entisestään. Perustelu oli järkevä.

Laitosta ei ole vieläkään. Syitä on valtavasti.

Kerran työt piti aloittaa jo ”huomispäivänä”, mutta sitten venäläiset keksivät, että onhan heillä itselläänkin osaamista, mitä sitä lännestä hankkimaan. Taas kaikki alkoi nollapisteestä.

Viime viikolla luin uutisen Pietarin jätevedenpuhdistamosta, joka toimii ”vain puolella teholla”. Syy on varaosien puute, mikä on johtanut siihen, että yhden linjan osilla on korjattu toista.

Suomalaisten mielestä tilanne on ”ymmärrettävä”. ”Kyse on kulttuurieroista, rahasta sekä siitä, että länsimaisia varaosia on hankala hankkia Venäjällä”, sanoi esimerkiksi Helsingin seudun ympäristöpalveluiden edustaja.

Lausunnosta kuvastuu kummallinen ylemmyydentunto. Venäläisiä pidetään ikään kuin suurina lapsina, joiden ei tarvitsekaan osata mitään tai kantaa vastuuta toimistaan.

Venäläiset taas nauravat partaansa näille hölmöille. He ovat aina valmiita kustantamaan kaiken ja silittävät vaan päästä, kun asiat hoidetaan niin huonosti, ettei missään muualla ikinä kehdattaisi.

Kulttuurieroista, tosiaan. Mikä se sellainen perustelu on, että ”meillä nyt on vaan tällainen kulttuuri”.

Rahasta? Sikäli kuin mitään ymmärrän, rahaa Venäjällä on ollut aina. Niin on nytkin, he vain eivät halua käyttää sitä tähän. Asiaa auttaa, että lännestä löytyy aina maksaja.

Mutta jos ei löytyisi, tuskin sekään mitään auttaisi. Periaate on, että me sotkemme, siivotkaa te jos kiinnostaa.

Ja entä se varaosien saatavuus? Tällainenkin selitys menee läpi Suomessa, jossa on jo 20 vuoden ajan totuttu siihen, että kuka vaan venäläinen osaa omissa asioissaan tulla ihan itse ”länsimaihin” ostamaan juuri niitä varaosia mitä sattuu tarvitsemaan.

Kaikki tämä panee kysymään: voisiko venäläisiä alkaa arvostaa edes sillä tavalla, että heitä alettaisiin pitää omista asioistaan vastuullisina aikuisina?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 25.5.2010.

Kaikkihan nyt viestinnän taitavat

Silloin tällöin minulta kysytään mielipidettä tähän tai tuohon mainos- tai viestintäkampanjaan, olenhan viestinnän asiantuntija. Useimmiten minun on pakko vastata, että sellaista mielipidettä minulla ei ole, olenhan viestinnän asiantuntija.

Viestintä kun on siinäkin mielessä normaalia ihmistoimintaa, että sitä ei oikein voi arvioida muuten kuin tavoitteita vasten. Ja niitä ulkopuolinen ei yleensä tiedä.

Tätä ei ymmärtänyt myöskään se toimittaja, joka kirjoitti pilkallisen kirjoituksen Helsingin Rautatientorin reunalla olevan rakennuksen valomainoksesta, joka käytti hyväkseen Ateneumin Pablo Picasso -näyttelyä. Näyttelyssä kävijät kun eivät arvion mukaan kuuluneet mainoksen kohderyhmään.

Mistä hän sen tiesi? Voihan olla, että mainoksen tavoitteena oli saada Helsingin Sanomien toimittaja kirjoittamaan mainoksesta.

Useimmiten toimittajien ainoa ohje viestinnälle on, että kannattaa kertoa kaikki, koska kaikki kuitenkin tulee ilmi. Mutta mistä he tämän tietävät – eiväthän he voi tietää siitä, mikä ei ole tullut ilmi.

Moni luulee, että viestinnän päätavoite on tuoda julki positiivisia asioita ja estää ikävien julkitulo. Todellisuudessa vaikeinta viestinnässä on vaieta sellaisista hyvistä asioista, jotka eivät tue viestinnän tavoitteen toteutumista.

Aina tätä eivät ymmärrä alan ammattilaisetkaan. Olen useinkin saanut esimerkiksi referenssejä, joissa näkyy vain mainosvedoksia ilman ensimmäistäkään selvitystä edes viestittävästä brändistä – onko se esimerkiksi joku lääke vai terveet elämäntavat.

Brändi varsinkin on yksi jumalan mieliharmi. Monille se tuntuu edustavan Belsebuubista seuraavaa.

”Suomessa on unohtunut, että brändäys sopii suklaapatukalle tai kännykälle, mutta ei maalle, joka ei ole mikään… teollinen massatuote”, kirjoitti ulkoasiainministeriön entinen lehdistöneuvos Jaakko Bergqvist Kanava-lehdessä maaliskuussa.

Bergqvist siis luulee brändäystä viestinnäksi, jossa oikea, mutta negatiivinen mielikuva yritetään vippaskonstein muuttaa vääräksi, mutta positiiviseksi.

Käsitys on yleinen, ymmärrettävä ja väärä. Bergvist ja muut hänen kaltaisena luulevat, että brändäys on vain uusi nimi 1970-lukulaiselle mielikuvaviestinnälle.

Attac-liikkeen perustaja Ignacio Ramonet on sanonut, että ei pitäisi kuvitella maailmaa sellaiseksi, mikä tiedotusvälineiden sivulta välittyy. Suurin osa myös brändäystä koskevista väärinkäsityksistä on peräisin kyynisten ja asiaa tuntemattomien kulttuuritoimittajien viisasteluista.

Brändäyksen asiantuntijoiden ensimmäinen viesti on kuitenkin aina se, että homma ei onnistu, ellei viestinnän sisältö vastaa tosiasioita. Brändäys alkaa aina siitä, että katsotaan, mikä on sisältö, ja jos se ei tyydytä, se tehdään tyydyttäväksi. Tämä on myös Bergqvistin arvosteleman Ollilan työryhmän pääajatus.

Brändäys alkaa aina siitä, mitä Bergqvistkin kirjoituksessaan vaatii: selkeää, pitkäjänteistä ohjelmaa maan asioiden saamiseksi kuntoon ja maan myyntiä rehellisesti sellaisena kuin se on.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.5.2010.

Infantiilia kasviskeskustelua

Poliittiset kasvissyöjät saivat aikaan hankkeen säätää pakollinen kasvisruokapäivä Helsingin kouluihin. Asia kävi sen verran henkilökohtaiseksi, että niin pakkokasvisten vastustajien kuin kannattajienkin perustelut painuivat samalle, aika lailla infantiilille tasolle.

Jos onkin niin, että kasvissyöntialoite oli poliittinen, miksi siihen pitäisi suhtautua samalla tavalla. Eihän koulussa kuitenkaan voi kaikkea tarjota.

Miksi kasvissyöntiä ei voisi esittää vaihtoehtona samaan tapaan kuin keittolounastakin? Miksi siihen pitää pakottaa, miksi se pitää kieltää?

Esimerkiksi Vegaaniliiton sivuilla kasvissyöntiä perustellaan kolmella syyllä: eläinten hyvinvoinnilla, terveydellä ja ympäristöllä. Perustelut ovat suurelta osin oikeita, mutta eivät kasvissyönnille, vaan paremmalle maataloudelle.

Kestävä ja luonnonmukainen maatalous, jota poliittiset kasvissyöjätkin väittävät tavoittelevansa, tarvitsee aina eläintenpitoa. Syy on yksinkertainen: kasvinviljely perustuu aina yhden kasvilajin monokulttuuriseen viljelyyn, joka on omiaan tuhoamaan luonnon monimuotoisuutta.

Kestävässä maataloudessa tämä tuho voidaan korjata vain eläinten tuottamalla lannalla. Se taas on kannattavaa vain jos joku maksaa sen eläimen pidosta.

Toistaiseksi muita maksajia ei ole ilmaantunut kuin lihaa syövä ihminen.

Vegaaniliiton perustelut kasvissyönnin ympäristöystävällisyydelle perustuvat aina siihen, mitä olen tavannut sanoa ympäristönsuojelijan kuolemansynniksi: siinä tutkittavasta asiasta otetaan yksi yksityiskohta – esimerkiksi tuotettua proteiinikiloa kohti tarvittava energia tai peltopinta-ala – ja aletaan väittää, että se kertoo koko totuuden.

Perustelu kuitenkin sivuuttaa oleellisen: eläinten rooli ekosysteemien toiminnassa on ratkaiseva, koska ne tuottavat sen luonnon monimuotoisuuden, minkä kasvit tuhoavat.

Vegaaniliiton sivuilla sanotaan jopa niin, että ”kasvisten kierrättäminen eläinten ruoansulatuksen kautta on ravinnon ja luonnonvarojen tuhlausta”, mikä osoittaa todella syvällistä ymmärtämättömyyttä – siinähän väitetään luonnon normaalia kiertokulkua tuhlaukseksi.

Lihantuotanto aiheuttaa kuulemma myös kasvihuonekaasujen päästöjä. Niitä syntyy kasvisten hajotessa ruoansulatuselimistössä – jollainen lienee kasvissyöjälläkin.

Jos poliittiset kasvissyöjät siis olisivat loogisia, he eivät kieltäisi kasvissyöntiä vain tuotantoeläimiltä, vaan myös itseltään.

Entä se terveys? Vegaaniliiton mukaan ”hyvin koostettu” kasvisruokavalio on aivan yhtä hyvä kuin sekaruokavaliokin.

Terveellisemmäksi kasvisruoka onnistutaan tekemään vain tilastokikkailulla: väittämällä, että kasvissyöjät ovat joiltakin, tarkoin valituilta osin muita terveempiä. Tilastollinen vastaavuus, jos sitä edes on, ei kuitenkaan kerro syy-seuraussuhteesta mitään.

Jos luonnonvarojen käytössä on ongelmia, ratkaisu ei ole käytöstä luopuminen vaan vastuullinen käyttö. Erityisen tärkeää on, että maatalous on kestävää eikä fossiilisiin lannoitteisiin perustuvaa, huonotuottoista tehokasvinviljelyä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.5.2010.

Lainvastaista sertifiointia

Suomen PEFC-metsäsertifioinnin standardi on uusittu. Sertifioinnin kannalta asia on tärkeä: standardissa muun muassa määritetään, miten sertifioituja metsiä on hoidettava.

Sertifioinnin tarkoitus on osoittaa ulkopuoliselle, että metsänhoito täyttää tietyn tason. Standardeja ei ole tapana höllentää, koska se tulkittaisiin tason huononemiseksi.

PEFC-standardi uusittiin laajassa yhteistyössä – kaikki halukkaat saivat ottaa osaa. Standardista tuli kuitenkin lainvastainen. Eikä minkä hyvänsä lain, vaan luonnonlain.

Metsäala ei ole ainut taho, jonka ilmastonmuutos on saanut jonkinlaisen kiihkon valtaan. Niinpä standardissa sanotaan, että metsien puusto tulee säilyttää elinvoimaisena hiilinieluna.

Tällä voidaan tarkoittaa kahta asiaa: joko sitä, että metsien hiilivaraston täytyy säilyä, tai että sen täytyy kasvaa. Vanhaa ja uutta standardia vertaillut konsulttiyhtiö Indufor toteaa, että kyseessä on jälkimmäinen, runkopuuhun sitoutuneen hiilimäärän kasvattaminen.

Tämä on kuitenkin mahdoton vaatimus. Jossakin vaiheessa runkopuun hiilimäärän kasvun on pakko loppua – muutenhan metsän peittäisi lopulta yhtenäinen, kiinteä ja aukoton puumatto, jonka pinta jatkaisi sertifioinnin vaatimusten mukaisesti nousuaan kohti taivaita. Kaikenlainen järjellinen metsätalous on tietenkin jouduttu lopettamaan jo kauan sitä ennen.

Kun olen ihmetellyt vaatimusta, minulle on sanottu, että ”ainahan standardia voidaan muuttaa”. Noinkohan.

Olisi kiintoisaa tietää, missä vaiheessa metsien hiilimäärä todella on niin suuri, että vaatimuksesta voidaan luopua. Miten tätä asiaa arvioidaan, kuka sitä esittää ja millainen keskustelu siitä käydään?

Entä miten aiotaan perustella se, että standardia aiotaan höllentää, ja mitä todennäköisimmin vielä sillä perusteella, että se estää hakkuut?

Kuinka monta kertaa sitä ennen joudutaan tilanteeseen, missä sertifikaattia vaaditaan poistettavaksi metsänomistajalta, kun hän ei kykene noudattamaan vaatimusta?

Standardissa vaaditaan myös, että metsätaloudessa saa käyttää vain kotimaisia puulajeja. Tämäkään ei kieli suuresta ympäristöymmärryksestä.

Vaatimusta on perusteltu niin, että ”ei sillä kumminkaan ole mitään merkitystä, koska eihän vieraslajeja käytetä muutenkaan”. On siis ajateltu, että otetaanpa tuosta PR-hyöty tekemättä mitään.

Samalla on saatettu kieltäytyä yhdestä merkittävästä keinosta sopeuttaa metsätalous ilmastonmuutokseen. Nimittäin, jos ilmastonmuutos etenee sitä vauhtia kuin on uumoiltu, kotimaiset metsäpuumme eivät ehkä kykene omin voimin sopeutumaan uusiin oloihin, mutta eivät kykene vieraatkaan leviämään luonnollista tietä muuten autioiksi jääviin suomalaismetsiin.

Vieraslajeista syntyisi kuitenkin hirmuinen ympäristökeskustelu. Se edellyttäisi standardin muuttamista, missä metsäalalla onkin taas runsaasti bad-williä voitettavanaan.

Jälleen tulee todistettua, että sanonta oman oksan sahaamisesta ei kerro metsäalasta vain kuvaannollisesti, vaan on täyttä totta kaiken aikaa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 28.4.2010.

Kaikki e ei ole ekologiaa

Sähköistä laskua markkinoivalla elinkeinoelämällä ovat menneet eet sekaisin. On unohdettu, että e ei aina tarkoita ekologiaa, vaikka se tarkoittaisikin sähköä (electricity).

Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, perusteluita vähemmän. Pääperiaate on, että paperilaskun ympäristövaikutukset lasketaan enemmän kuin täysimääräisesti, kun taas e-laskun vaikutuksia ei edes yritetä laskea.

Helsingin Energia mainostaa, että ”e-lasku on ekoteko”. Laitoksen mukaan tietokoneen ympäristövaikutuksia ei tarvitse ottaa huomioon, koska kukaan ei hanki sellaista e-laskua varten.

Tällä logiikalla tietokoneen ympäristövaikutukset eivät kuitenkaan kuulu kenellekään, koska ainahan se ostetaan useisiin tarkoituksiin. Toisaalta yhtiö laskee paperilaskun haitaksi koko sen tuotantoketjun, vaikka sen kaikki osat on yleensä hankittu jotakin muuta kuin paperilaskuja varten.

Laitos antoi tiedoilleen kolme lähdettä. Niistä Suomen luonnonsuojeluliiton verkkosivuilla oleva, vuonna 2000 tehty selvitys ei edes koske e-laskuja ja WWF:n sivut taas kertovat verkkotiliotteesta. Molemmat ilmoittavat heti alussa, että kaikki tietokoneisiin liittyvät ympäristövaikutukset on jätetty huomiotta. Kolmas yhtiön antamista linkeistä ei johda minnekään.

Vakuutusyhtiö If taas väittää laskujensa saatteessa e-laskun säästävän luontoa ja ympäristöä, mutta pyydettäessä saadut perustelut kertovat lähinnä aidanseipäistä.

Helsingin Sanomien kuluttajasivuilla kirjoitettiin 25.2.2009, että ”Ympäristöystävällisyys on verkkolaskun vahva valtti. Paperilasku syö puuta ja bensaa, verkkolasku elää sähköllä. Suomen luonnonsuojeluliittokin suosittelee verkkolaskua.”

Eikö edes paperille painetussa Helsingin Sanomissa ymmärretä, että vaikka sähköä ei voi nähdä, se tehdään jostakin, usein fossiilisista raaka-aineista, uraanista tai – puusta. Miksi puusta tehty paperi on paha, mutta sähkö hyvä?

Luonnonsuojeluliitto taas ei myönnä suosittelevansa asiassa mitään, onpahan vain keskustellut toimittajan kanssa. Liitolla ei myöskään ole ”tässä vaiheessa … erityistä halua syventyä tähän asiaan”.

Pohjat veti kuitenkin Uusi toimisto -verkkolehti, joka 10.2.2009 kertoi Postin teettämästä Facebook-tiedustelusta. Se kertoo, mitä 20 000 innokasta verkon käyttäjää kuvittelee harrastuksensa aiheuttavan luonnolle.

Pelkkää hyvää, tietenkin: sähköisen asioinnin hyödyistä suurin on heidän mielestään vihreys.

Mikä sitten on totuus? Paperintuotannon ympäristövaikutukset tiedetään, koska ala on ne itse selvittänyt. Sen kilpailijat eivät ole moiseen viitsineet ryhtyä.

Esimerkiksi Tukholman teknillinen korkeakoulu on vertaillut paperi- ja verkkolehden ympäristövaikutuksia (ks. esim. täältä). Sen mukaan paperilehti pärjää verkkolehdelle ympäristövertailussa oikein hyvin.

Kannattaako esimerkiksi sähköposti tulostaa? Ehkä: on viitteitä, että jos se luetaan edes kahteen kertaan, tulostaminen on järkevää.

Google-haun ympäristövaikutuksista on keskusteltu maailmalla laajasti. Harvardin yliopiston fyysikko Alex Wissner-Grossin mukaan kaksi hakua kuluttaa yhtä paljon energiaa kuin teekupillisen keittäminen. Googlen mukaan oikea määrä on pikemminkin kahdeskymmenesosa tästä.

Wissner-Grossin väite koski kuitenkin minuutteja kestävää hakua, ei nopeaa kertahakua. Varsinaiseen väitteeseen Google ei tiettävästi ole vastannut.

Google-haun toimintatapa on omiaan lisäämään energiankulutusta: tärkeintä on nopeus, ja se hoidetaan niin, että serverit pannaan kilpailemaan keskenään. Energiatehokkuutta on mahdoton selvittää, koska yhtiö ei anna itsestään edes yhteystietoja.

Erityisen paljon sähköä verkossa vievät animaatiot. Esimerkiksi avatarina tunnetun virtuaalihahmon ylläpitäminen saattaa tutkijoiden mukaan kuluttaa energiaa saman verran kuin tavallinen brasilialainen – siis oikea ja elävä ihminen.

Kirjoitus on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 30.4.2009.

Journalismin pitäisi mennä itseensä

Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö kiinnitti Tampereella journalismikritiikkiseminaarissa 13.11.2009 huomiota siihen, miten journalismin voimavarat vähenevät, mutta journalisteihin vaikuttavien tahojen voimavarat kasvavat. Jälkimmäisillä Niinistö tarkoitti kasvavaa tiedottajien ammattikuntaa.

Niinistön havainto saattaa olla oikea. Mutta antaako se aihetta huoleen?

Miksi journalisteihin ei saisi vaikuttaa? Kun olen heille valitellut ”tärkeiden asioiden” jäävän pimentoon, he ovat kerkeästi huomauttaneet, että ongelma on minun: tiedottaisit paremmin.

Jos tiedottaja sitten tiedottaa, onko se paha – etäännyttääkö se journalismin sille asetetuista korkeista eettisistä arvoista? Onko viestintä jotenkin alemmalla eettisellä tasolla kuin ”puhdas” journalismi?

Tai politiikka. Saako se vaikuttaa journalismiin?

Hyvällä journalismilla on lukuisia vastustajia

Kysymys ”puhtaasta journalismista” on erityisen kiinnostava nyt, kun journalismin itsesääntelyn on väitetty olevan kriisissä. Journalismista on tullut haaska, jonka kimppuun on helppo käydä – ja kävijöitä riittää.

Maan hallitus on lukuisin tavoin yrittänyt heikentää journalismin asemaa. Joka kerta on vakuutettu, että kohteena ei ole journalismi, mutta kokonaisarvio puhuu puolestaan.

Esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistuksen yhteydessä esitettiin lähdesuojan murtamista jo esitutkintavaiheessa. Länsimaiden mittakaavassa tämä on sensaatiomaista.

Julkisista verotiedoista on pyritty salaamaan henkilön kotikuntaa koskeva tieto, mikä vaikeuttaisi selvästi talousjournalismia. Varallisuusveron poistamisen kenties merkittävin vaikutus on ollut, että tiedot varallisuudesta eivät ole enää julkisia ja hyvän journalismin käytössä.

Lex Nokia ennen kaikkea vaikeuttaa journalismin mahdollisuuksiin saada käyttöönsä muuten salassa pysyvää tietoa – millä lakia myös perusteltiin. Valmiuslakiesityksessä sananvapautta ja tiedotusvälineiden mahdollisuuksia kertoa asioista haluttiin rajoittaa jopa talouskriisin perusteella – miten sellainen sitten määritelläänkään.

Myös kustantajat pyrkivät, väriin katsomatta, heikentämään toimittajien, erityisesti free lance -toimittajien oikeuksia ja mahdollisuuksia tehdä työtään.

Journalistilla on vain yksi liittolainen: lukija

Kaikki tämä kohdistuu ensikärjessä journalisteihin, jotka ovat kaikkien kyselyiden mukaan maan lähes vähiten arvostettu ammattikunta. Journalismi on heikoilla, mutta ei kuitenkaan siksi, että tiedottajien määrä kasvaa, vaan siksi, että se on hylännyt ainoan liittolaisensa, mihin se loppupeleissä voi luottaa, nimittäin lukijan.

Lukijan ja tiedotusvälineen suhde on herkimmillään silloin, kun tiedotusväline on kohdellut lukijaa kaltoin. Periaatteessa journalistin ohjeet suovat tässä tilanteessa lukijalle oikeuden tulla kuulluksi. Käytäntö on jotain aivan muuta.

Viime kädessä journalistin ohjeet, joita Julkisen sana neuvosto JSN soveltaa, on tehnyt ala itse. Kun ohjeita uusittiin 2000-luvun alussa, pääjuonne oli lukijan oikeuksien heikentäminen. Käytännössä journalistit hyödynsivät jo vanhojenkin ohjeiden lukemattomia porsaanreikiä – ja JSN hyväksyi kaiken. Uudet ohjeet vain ”laillistivat” nämä porsaanreiät.

Journalistin ohjeiden mukaan lukijalla on kaksi tapaa saada oikeutta tiedotusvälineessä: oikaisu ja vastine. Oikaisu tarkoittaa tiedotusvälineen velvollisuutta julkaista korjaava tiedote niin pian kuin mahdollista sen jälkeen, kun virhe on tullut toimituksen tietoon.

Oikaisu on siis korjaava teksti, jonka on allekirjoittanut toimitus tai sen edustaja. Se pitää julkaista, vaikka kukaan ei esittäisi vaatimusta oikaisusta.

Vastine taas on eriävä mielipide, joka on lukijan allekirjoittama. Vastineoikeus syntyy lukijalle nykysääntöjen mukaan vain silloin, jos lukijan nimi on mainittu jutussa.

Käytäntö on toinen. Jos tiedotusvälineeseen kertoo virheestä, se ei normaalisti johda mihinkään – ei, vaikka se myönnettäisiinkin. Oikaisua pitää vaatia.

Sen jälkeen useimmat tiedotusvälineet pyrkivät korvaamaan oikaisun vastineella. Kaiken tämän on JSN hyväksynyt lukuisissa päätöksissään.

Vastineen ja oikaisun ero on kuitenkin suunnaton. Kun oikaisu korvataan vastineella, tiedotusväline tekee selvästä ja yksiselitteisestä virheestä mielipideasian. Se siis tekee todesta ja valheesta, oikeasta ja väärästä, mielipiteen. Samalla se siirtää vastuun virheistään lukijan kannettavaksi.

Ja sitten esimerkkejä

Journalistit sanovat, että journalismikritiikki on ilmaan ammuskelua, ellei esitetä konkreettisia esimerkkejä. Näin sanoessaan he jättävät huomiotta syyn, jonka vuoksi konkreettisia esimerkkejä ei haluta antaa. Syy on koston pelko.

Ei niin, että journalistit olisivat sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Vaan niin, että koskaan ei voi tietää, kuka journalisteista on valmis käyttämään välinettään koston välikappaleena.

Kun journalisti lähestyy, jokainen itsesuojeluvaistoinen ihminen varautuu pahimpaan. Esimerkiksi työpaikoilla on aivan tavallista, että journalistin tullessa koko henkilökunta ikään kuin sähköistyy. Kaikki tietävät, että mitä hyvänsä teetkin, sitä saatetaan käyttää sinua, läheisiäsi, työnantajaasi ja työmahdollisuuksiasi vastaan.

Journalistit osaavat sanoa tähän vain, että he eivät usko moiseen – ikään kuin kyse olisi uskosta. Jokainen journalismin ulkopuolelle siirtynyt toimittaja on kuitenkin nopeasti ymmärtänyt, mistä on kyse.

Mutta koska esimerkkejä vaaditaan, niitä annettakoon. Silti vielä yksi reunamerkintä: sanan ”esimerkki” etymologia viittaa siihen, että muitakin on. Tila rajoittaa kertomasta enempää.

Helsingin Sanomat julkaisee mielellään oikaisuja, kunhan virhe on riittävän pieni. Karkeitakaan virheitä lehti ei oikaise koskaan, ellei ole pakko – ellei uhri ole suorastaan Paavo Lipposen tasoinen valtiomies, tai oman yhtiön johtaja.

Karkein tuntemani tapaus liittyy erääseen metsäkiistaan, joka oli tulossa Haapajärven käräjäoikeuteen tammikuussa 2007. HS halusi asiasta lausunnon metsäkeskuksen viranomaispäälliköltä 13.1. julkaistuun juttuunsa.

Viranomaispäällikkö ei halunnut sanoa mitään, koska hänen kuului antaa asiasta käräjäoikeudelle asiantuntijalausunto, virkavastuulla. Hän ei lain mukaan saanut sanoa asiaan mitään.

Toimittajalle tämä ei kelvannut. Niinpä hän haki jostakin aiemmasta viranomaispäätöksestä asiaansa sopivat sitaatit ja laittoi ne kyseisen viranomaispäällikön suuhun, ikään kuin haastattelulausunnoksi. Toimittajaa ei pelottanut edes se, että näin tehdessään hän asetti kyseisen viranomaispäällikön työpaikan vaakalaudalle.

Viranomaispäälliköllä oli tietenkin ”vastineoikeus”. Hän ei halunnut sitä käyttää, mutta onko se olennaista?

Väärennös tuotiin HS:n päätoimittajan tietoon. Minkäänlaista oikaisua emme ole nähneet.

Vantaan Sanomat julkaisi 16.1.2010 luisteluliiton puheenjohtajan haastattelun, jossa oli kärkeviäkin mielipiteitä. Kun juttu oli julkaistu, puheenjohtaja otti yhteyttä toimitukseen kertoakseen, että ainakaan häntä ei oltu haastateltu.

Toimittaja sai varoituksen ja juttu poistettiin verkkosivulta. Painettu sen sijaan oli jo painettu.

Länsiväylä-lehti näki jutun konsernin tietojärjestelmässä ja päätti julkaista sen 20.1.2010. Tieto siitä, että juttu oli väärennös, toki liikkui, mutta myöhään – painettu oli jo painettu.

Missään yhteydessä mikään konsernin lehdistä ei ole julkaissut minkäänlaista oikaisua. Sen sijaan on tarjottu – uutta juttua.

Voisimmeko toimia toisin?

Mitä siis tehdä?

Ensiksi toivoisin, että kustantajat antaisivat journalisteille – niin kuukausipalkkaisille kuin muillekin – enemmän aikaa ja mahdollisuuksia, jos se mitenkään voisi näissä sokkokapitalismin oloissa olla mahdollista. Näin voisi syntyä syvällistä journalismia, johon toivon kustantajienkin vielä uskovan.

Toiseksi toivoisin, että maan hallitus ottaisi vakavasti länsimaisen vapaan tiedonvälityksen merkityksen. Siihen kuuluvat sananvapaus ja journalismille suodut tietyt erioikeudet.

Kolmanneksi toivoisin, että me kaikki ja myös JSN ryhtyisimme noudattamaan journalistin ohjeita. Jospa olisimme ehdottomia vaikka nyt oikaisujen ja vastineiden suhteen. Että vaatisimme – siis me kaikki – oikaisuja ylipäätään, vaatisimme niitä sinne missä virhekin on tehty, ja samassa koossa.

Neljänneksi toivon, että sähköiset tiedotusvälineet olisivat tässä mukana. Sen luulisi kannattavan, koska lehdissäkin yleisönosastot ovat sekä luetuimpia että halvimpia osastoja. Se kuitenkin edellyttäisi vastuuta tekniikasta ja toiminnasta – ainakaan vielä videoklipin tekoa ei kannattane jättää yleisölle.

Lopuksi toivoisin tiedotusvälineiltä avoimempaa suhtautumista virheisiinsä, vaikka siten kuin eräässä venäjänkielisessä Spektr-lehdessä, missä päätoimittaja luetteli pääkirjoituksessa edellisen lehden virheet ja pahoitteli niitä.

Miksi tämä ei voisi olla periaate? Eikö tämä toisi journalismiin, ja surkeiksikin haukuttuihin pääkirjoituksiin, aivan uudenlaista vetoa?

Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehdessä huhtikuussa 2010.