Diktatuuri salli jatkuvan kasvatuksen

Viimeksi tehdyn metsälain uudistuksen on täytynyt olla ympäristöjärjestöille kauhea pettymys. Nehän ajoivat sitä siinä uskossa, että kun metsänomistajalle annetaan vapaus päättää, jatkuvasta kasvatuksesta tulee vallitseva metsänkasvatusmenetelmä ja kaikki metsien ympäristöongelmat ratkeavat.

Ihan totta. Lukemalla esimerkiksi Suomen Luontoa ei voi välttyä vaikutelmalta, että usko jatkuvan kasvatuksen autuuteen ja suosioon oli vahva.

Esimerkiksi Liisa Hulkko väitti otsikon Saanko jo luvan alla numerossa 10/2013 lukuisien virheiden ryydittämänä, kuinka jatkuva kasvatus on kaikin tavoin parempi menetelmä kuin jaksollinen, jota hän taas kuvasi todellisuudelle täysin vieraalla tavalla.

Nyt, kun jatkuva kasvatus ei olekaan saavuttanut odotettua suosiota eikä ratkaissut kaikkia ongelmia, on käynnistetty omituinen propagandamylly. Se osoittaa, että metsänomistajan valinnanvapaus on ympäristöjärjestöille vain taktinen väline.

Kun liian harva metsänomistaja haluaa siirtyä jatkuvaan, siihen halutaan pakottaa. Ensiksi lakialoitteen kautta valtionmetsissä, ja kuten Turun Sanomissa 5. huhtikuuta lausuttiin, sitten muissakin metsissä.

Tähän liittyy avohakkuumetsätalouden tosiasioihin perustumaton solvaaminen. Että olisi ollut oikein diktatuuri.

Jatkuvan kasvatuksen harjoittajat on muka haastettu oikeuteen koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Tämä on tietenkin mahdotonta: koskaan ei ollut lakipykälää, jonka perusteella tämä olisi voitu tehdä.

Todellisuudessa oikeutta onkin käyty metsän hävittämisestä.

Näin se meni: ensiksi metsänomistaja teki hakkuun, joka metsäkeskuksen oli pakko tulkita avohakkuuksi, koska metsään ei oltu jätetty yhtään kunnon puuta. Tässä ei tietenkään ollut mitään laitonta, ellei metsää hakattu ennen sen varttumista uudistuskypsäksi.

Liian aikaisesta avohakkuusta on voinut joutua oikeuteen, mutta yleensä ei joutunut, koska sen katsottiin aiheuttavan tappiota metsänomistajalle. Vain jos teko oli toistuva, käräjille on voinut joutua.

Avohakkuusta kuitenkin syntyi ja syntyy edelleen velvoite perustaa uusi metsä. Siinä ei ole auttanut, että metsänomistaja on väittänyt tehneensä jatkuvan kasvatuksen hakkuun, jossa uusi metsä syntyy luontaisesti.

Sillä eihän se synny, jos metsässä ei ole puita. Tästä on sitten riidelty oikeudessa asti.

Todellakin, olen nähnyt näitä hakkuita: aukealla ei ollut yhtään edes 30-senttistä kuusta, ja nyt puhun pituudesta – olkoonkin että sitä pienemmissä, ilmeisen pitkään juroneissa kuusissa oli runsaasti käpyjä.

Mutta uusi metsälaki toi tähän muutoksen, ja hyvä niin. Metsänhoitomenetelmien vapauttamiseksi en sitä osaa käsittää.

Aiemmin jatkuvan kasvatuksen hakkuuta ei oltu määritelty, vaan ne tulkittiin joko harvennus- tai avohakkuiksi. Nyt on kirjattu, paljonko metsään pitää hakkuun jälkeen jäädä puuta, jotta se hyväksytään jatkuvan kasvatuksen hakkuuksi.

On siis lisätty säädöksiä. Jos tätä kutsutaan vapauden kasvuksi, sama se minulle. Eipä ainakaan päästä enää sanomaan avohakkuuta jatkuvan kasvatuksen hakkuuksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.6.2018.