Joku meitä ”vivuttaa”

Journalisteja moititaan usein siitä, että he ovat etääntyneet kansasta. Moite on oikea; jos journalistit olisivat ”osa kansaa”, he esimerkiksi lukisivat Tarjoustalon tarjouslehteä.

Mutta eivät he lue. Heidän mielestään Tarjoustalon tarjouslehti on epäekologinen, koska se edustaa turhaa materiaa, ja toimittajat taas ovat ekologisia.

Epäekologisuutta ei kuitenkaan edusta Tarjoustalon ilmoitus siinä lehdessä, johon toimittaja kirjoittaa juttuja.

Tai siis, oikeastaan, kyllä edustaa. Se nyt on vaan semmoinen välttämätön paha, että saadaan tehtyä hyvää journalismia.

Sitä taas edustaa se, että ollaan ihmeissään perussuomalaisten suosiosta. Juuri sen ihmettely osoittaa, että ei ole luettu Tarjoustalon lehtiä.

Kuten nyt tätä viimeistä, missä on selvä uutisen aihe: meidän kaikkien tuntemista Reinoista – siis niistä kengistä – tehty kopio, jonka nimi on, yllättäen, Sauli.

Miksiköhän? Kuka kenkiä tekee? Kokoomuksen puoluetoimisto? Vai joku hang-around-jengi?

Enempiä kysymyksiä en tässä viitsi asetella, pitäähän niille journalisteillekin jotakin mielikuvitusta jättää.

”Kansa” on helkkarin yksinkertainen. Se saattaa esimerkiksi lokakuun lopussa – siis tänä vuonna – laittaessaan mökkiään talviteloille, epähuomiossa ryhtyä lukemaan sytykkeeksi tyrkyttäytynyttä Ilta-Sanomaa, joka on julkaistu 22. heinäkuuta – siis tänä vuonna.

Siellä pääministeri Jyrki Katainen vakuuttaa, että Suomen Kreikka-vastuut eivät missään oloissa tule ylittämään kahta miljardia euroa.

Tulitikun syttyessä arvio oli lähes 30 miljardia euroa. Välissä oli kolme kuukautta.

Mistä tämä kertoo? Ennen kaikkea siitä, että edes pääministeri ei tiedä, missä mennään.

Yhtä selvää on, että tietämättömyyttä ei voi näyttää, koska siitä se katastrofi vasta seuraisikin.

Mutta voisiko olla, että he kuitenkin nyt tietävät jotain? Vaikea uskoa. Luulen, että kukaan ei tiedä, mutta useimmat uskottelevat tietävänsä.

Erityisen hyvin tämä näkyy journalismissa, jossa varsinainen tietämisen uskottelua höystetään sillä, että etsitään positiivisia merkkejä mistä hyvänsä. Yleensä turhaan.

Viimeksi tämän viikon alussa ilmoitettiin, että on tulossa ratkaiseva viikko. Minkä kannalta ja miten, sitä ei ole kerrottu.

Niin kuin ei ole kerrottu aiemminkaan. Näitä ratkaisevia viikkojahan meillä on ollut ties kuinka monta kertaa. Kuten muuan perussuomalainen kaverini sanoi: ”Oon kans miettiny et antas asian roikkuu keskeneräsenä maailman tappiin ni ei tulis mitään katastrofia! Siis ei päätöksiä! Pliis.”

Muuan suosittu uskomus on, että tavalliset ihmiset tietävät nyt enemmän talousasioista. Kuten Sakari Kilpelä ilmoitti Ylen Ykkösaamussa 31.10: ”Kansalaisia huolestuttaa vivutus.”

Epäilen. Ainakaan minä en ole päässyt selvyyteen, mitä ”vivutus” edes tarkoittaa.

”Vivutus” on vain yksi niistä lukuisista uusista termeistä, mitä journalismiin on ilmestynyt. Koskaan niitä ei selitetä, ja on syytä epäillä, että niitä eivät ymmärrä niistä puhuvat journalistitkaan.

Mitä tarkoittaa esimerkiksi pankkien pääomittaminen? Missään en ole havainnut tätä selitettävän, vaikka käsitettä käytetään vissiin jo paikallislehtien kolumneissakin.

Voisiko se tarkoittaa pankkien pilkkomista pääomien suhteessa – koska siltä se kuulostaa? Ei.

Ilmeisesti – tosin en ole varma – se tarkoittaa rahan antamista pankeille, siis pääomaksi. Siihen nähden termi on outo; kysehän on ilmiselvästä köyhäinavusta. Eipä kukaan kutsu sosiaaliturvaa pääomittamiseksi.

Korkeimmalta hilseen kumminkin ylitti Paavo Raution kirjoitus Helsingin Sanomissa 28. lokakuuta. Hänen näkemyksenä oli lyhyesti sanottuna tämä: kun Helsingin Sanomat jotakin kirjoittaa, se siirtyy automaattisesti koko kansan tietoisuuteen.

Todellisuudessahan harva on jaksanut enää aikoihin lukea eurokriisistä kertovia juttuja. Varsinkin siksi, että se on turhaa: tilanne on kuitenkin seuraavana päivänä päinvastainen.

Tämän havaitakseen on riittänyt lukea otsikot.

Kun taas Raution mukaan esimerkiksi ilmaisuja ”pensaspalo, tulivoima, palomuuri, lippalakki ja meloni sekä no bail-out” toistellaan jo Esson baarissa ja että ”no bail-out on jo tunnetumpi… termi kuin legitimiteetti”.

En ole käynyt Esson baarissa – onko niitä olemassakaan! Ehkä juuri siksi en ymmärrä noista termeistä muita kuin melonin ja lippalakin.

Eikä siitäkään voi kiittää journalismia, sillä ensi kerran se sanottiin suorassa TV-lähetyksessä, jota katsoin.

Eikö finanssiala luota e-laskuun?

Finanssialan keskusliitto ei ollut ensimmäinen väittäessään syyskuussa e-laskua ympäristöystävälliseksi. Jo tämä väite on vastoin markkinointietiikkaa: ikävä tosiasia on, että mitään ihmistoimintaa ei ole lupa sanoa ympäristöystävälliseksi, koska kaikella on haittansa.

Liitto vertaili paperi- ja e-laskun hiilijalanjälkeä. Sen teettämä selvitys väittää, että hiilijalanjälki on käytettävyydeltään erinomainen ilmastovaikutusten arvioinnissa, ”koska sitä on helppo tutkia ja vertailla”.

Väite hämmästyttää: kukaan ei ole aiemmin pitänyt tätä helppona.

Mittarin käytettävyydelle tuskin riittää, että sitä on helppo tutkia. Hankaluus on, että hiilijalanjälkeä on mahdoton laskea tyydyttävällä tavalla.

Tämä selvitys on laajempi kuin aiemmat. Tietoa siitä kuitenkin tarjoillaan äärimmäisen niukasti ja vaikeasti ymmärrettävässä muodossa.

Selvityksessä vertailtiin paperi- ja e-laskun aiheuttamaa toimistotyön määrää tunneissa. Tunnit muutettiin hiilidioksidipäästöiksi ”GHG-protokollan” mukaan.

Menetelmään voi tutustua vaikka verkossa, jos sen sieltä löytää. Tekijät eivät sitä tarjoa.

”GHG-protokolla” varoittaa itsekin, että hyvän tuloksen saaminen edellyttää perusteellisempaa tutkimusta. Tekijöiden mielestä kyse on kuitenkin ”desimaaleista”.

Vaikka laskenta ottaa huomioon myös epäsuoria, kuten ostosähkön ja liikenteen vaikutuksia, sen suurin puute ei ole desimaaliluokkaa, koska se jättää suuria kokonaisuuksia huomiotta.

Kun kysyin, miten käytettyjen materiaalien loppukäsittely on otettu huomioon, vastaus oli paljastava: ”Ainoa oleellinen materiaali prosesseissa on paperi.”

Ikään kuin sähköinen tieto ei olisi kiinni missään. Onhan se, tietokoneissa.

Mutta e-laskun vaatimien tietokoneiden valmistuksen ja loppukäsittelyn vaikutuksia ei ole yritettykään selvittää. Ehkä se olisi tehnyt ”erinomaisesta” laskennasta liian hankalaa: mistä tietokoneet on tehty, miten ja millaisissa oloissa materiaalit on hankittu ja missä ne kierrätetään?

Onko e-laskun aiheuttama energiankulutus keskustietokoneissa, palvelimissa ja tietoverkoissa otettu huomioon, en saanut selville. Sitä, että paperi tehdään merkittävässä määrin bioenergialla, ei ole otettu huomioon.

Paperilasku on hiilivarasto, minkä voi arkistointitarpeen loputtua kierrättää tai polttaa bioenergiaksi. Tätäkään ei ole otettu huomioon.

Entä miksi Finanssialan keskusliitto puhuu ympäristöystävällisyydestä, vaikka se on tutkinut vain ilmastovaikutuksia – jo selvityskin sanoo, että näin ei pitäisi tehdä. Liiton vastaus kuului, että ”eikös ilmastonmuutos vaikuta ympäristöön?”

Ympäristönsuojelijan kuolemansynniksi voi sanoa sitä, että tutkitaan jotain kohteen osa-aluetta – ilmastovaikutusta – ja väitetään, että se edustaa kokonaisuutta – ympäristövaikutusta. Finanssialan keskusliiton synti on tätä suurempi: myös sen todisteet siitä osa-alueesta ovat huonot.

Minusta e-lasku on hyvä asia. Ihmetyttää, miksi sen tueksi on haettava huonoja argumentteja. Aivan kuin Finanssialan keskusliitto ei luottaisikaan e-laskuun.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 28.11.2011.

Sanoudu irti, Niinistö

Sain seuraavanlaisen Facebook-kommentin (kirjoitusvirheet poistettu):

"Juu, ensin meidän pitäisi nöyrinä ottaa vastaan vuosikausien paskanheitto ja uhkailu netissä, ja sitten pitäisi vielä olla mielin kielin. Se on Hannes kuule sinun aikasi painua helvettiin minun sivultani ja painua kumartamaan herraasi Halla-ahoa. Minä pidän joka ikistä persunhyysääjää ja -ymmärtäjää osavastuullisena siitä viiden vuoden terrorikampanjasta, jonka Halla-aho ja hänen tahdottomat raajansa ovat suunnanneet minuun. Sisällissodalla ja tappamisella uhkailun aloittivat ilman mitään ymmärrettävää syytä persut ja halla-aholaiset, ja keskustelemattomuus on 100 % heidän syytään. Nyt katsotaan vain sitä, kuka on isänmaallinen ja kuka persu = petturi. Sinä Hannes ilmoittauduit jälkimmäiseen joukkoon, mikä tarkoittaa, että panen sinulle just kohta ikuisen porttikiellon sivulleni."

Kirjoitus toi mieleeni kymmenen vuoden takaiset ajat. Silloinkin suunnilleen vastaavalla tavalla vihreästi ajattelevaksi tunnustautuneet ympäristöaktivistit – etupäässä Greenpeacen ja Luonto-Liiton nimissä – kohdistivat minuun aivan samanlaista puhetta erilaisilla sähköpostilistoilla.

Mikä tämän purkauksen sai aikaan? Yksinkertainen kommenttini erääseen Uuden Suomen kolumniin, jossa paheksuttiin sitä, että Timo Soini ei suostunut keskustelemaan Helsingin Sanomien mielipidetiedustelusta, jossa perussuomalaisten väitettiin löytäneen itsestään rasistisia piirteitä.

Kommentoin, että ei se minusta ole ihme, jos perussuomalaiset eivät keskustele, kun ajattelee esimerkiksi sitä, mitä senkin vuorokauden aikana oli ”täällä” – siis Facebookissa – perussuomalaisista kirjoitettu.

Mainitun kommentin kirjoittaja esimerkiksi oli halventanut persuja aivan yleisesti ja yksilöimättä täysin lapsellisilla renkutuksilla ja haukkumasanoilla, jotka alkoivat naudasta ja päätyivät ties minne. Valitettavasti en pysty niitä tarkistamaan, koska kommentin heittäjä todellakin poisti minut sivultaan.

On hyvä huomata, että kun HS:n tiedustelussa kysyttiin mielipiteitä muista kansallisuuksista, rasismia oli äärettömän vähän. Sitä löytyi vain kun kysyttiin, tunnistaako vastaaja sitä itsessään.

Nimenomaan perussuomalaiset tunnistivat. Voisiko heitä syyttää edes rehellisyydestä?

Esimerkiksi vihreä suvaitsevaisto ei tunnistanut. Eikö sitä siis ole, vai eivätkö he tunnista sitä?

Olisiko pitänyt kysyä, mitä mieltä ollaan suomalaisista? Olisiko suvaitsevaisto tunnistanut edes sitä, että suureen osaan suomalaisista se suhtautuu täysin rasistisesti.

Ei , sillä sitä oli kysytty juuri aikaisemmin HS:n teettämässä 5. marraskuuta julkaistussa mielipidetiedustelussa ‒ joka kuitenkin piilotettiin vain verkkolehteen. Siinä vihreiden äänestäjistä joka neljäs myönsi nimitelleensä ja loukanneensa itselleen vastenmielisiä ihmisiä julkisesti. Muista suomalaisista vastaavaan katsoi syyllistyneensä 18 prosenttia.

Näyttää siis siltä, että vihreät hallitsevat vihapuheen oikein hyvin, mutta he tunnistavat sen vain muissa. Itse he taas ovat ylimielisyyden perikuva.

Sen he myöntävät itsekin. Esimerkiksi viime vaalien alla Vihreä liitto tunnisti ylimielisyyteen lankeamisen suurimmaksi esteeksi vaalivoitolle. Virheellistä tässä oli vain puhe lankeamisesta, mitä ei tietenkään tarvitse vältellä, jos ei havaitse langenneensa jo aikaa sitten.

Mitä arvoa on suvaitsevaisuudella, jos se tarkoittaa sitä, että vain vihreitä ja heidän suosikkejaan pitää suvaita, mutta eri tavalla ajattelevat eivät ansaitse edes villi-ihmisten oikeutta?

Esimerkiksi alun sitaatissa perussuomalaisten ja halla-aholaisten pilkkaamista perustellaan sillä, että he aloittivat. Mitä muuta tämä on kuin kakaramainen versio Hammurabin laista: lelu lelusta, hiekkakakku hiekkakakusta, silmä silmästä, hammas hampaasta?

Kun vihreät toisaalla ovat useinkin vaatineet Soinia irtisanoutumaan milloin mistäkin, olisi ehkä aika vaatia samaa myös vihreiden johdolta. Sitä ei kuitenkaan ole Ville Niinistöltä vaadittu eikä sitä koeta tarpeelliseksi, olkoonkin että esimerkkejä vihreiden vihapuheista on aivan riittämiin.

Facebookissa olin ihmetellyt myös Guardianissa julkaistua kirjoitusta, jonka mukaan Soini on Euroopan menestynein äärioikeistolainen poliitikko. Kysyin, olikohan toimittaja perehtynyt kohteeseensa ollenkaan.

Miksi Soinia pitää sanoa oikeistopopulistiksi, kun hän ei sitä ole? Eikö vasemmistopopulisti olisi aivan yhtä vastenmielinen leima?

Eipä tietenkään, vasemmistolaisen mielestä. Vasemmiston on aivan mahdotonta tunnustaa, että myös vasemmistossa esiintyy muukalaisvastaisuutta, pinnallista argumentointia ja kansan kosiskelua. Sellainen on ikään kuin määritelmän mukaan oikeistolaista – näkemys, jota ei voi perustella ainakaan historialla.

Jopa tutkimustieto osoittaa, että kannanotoiltaan perussuomalaiset muistuttavat eniten vasemmistoa ja heillä on myös kannattajinaan enemmän työväestöä kuin esimerkiksi SDP:llä. Demareille tämä on niin vaikea asia, että esimerkiksi puoluesihteeri Mikael Jungner on kertaalleen tuominnut tällaisen tutkimuksen roskaksi.

Eikö se ole populismia, että tutkimusta arvotetaan sen mukaan, mihin maailmankuvaan sen tulokset sopivat?

Eikä tämä ole millään tavoin sosiaaliselle medialle tai Facebookille ominainen ilmiö. Riippumatonta toimittajaa teeskentelevä, tunnettu sosiaalidemokraatti Hannu Lehtilä kirjoitti viime Kanavassa näin (kielioppivirheet jätetty):

”Vuoden 2012 presidentinvaalit käydään erikoisessa tilanteessa; eduskuntavaaleissa 2011 oikeistopopulistinen puolue mursi 20-prosentin kannatuksellaan perinteisen poliittisen kentän…”

Eikö sosiaalidemokraatti voi edes eläkkeellä rauhoittua tunnistamaan ympäröivää todellisuutta, johon todellakin voi kuulua myös vasemmistolaista populismia? Ei kai todellisuuden tunnistamisen sentään pitäisi syöstä ihmistä paremmaiston ulkopuolelle.

Kotikasvatuksen aakkosia

Onko tavuttaminen vaikeampaa kuin veden, alkoholin, poreen ja mausteiden sekoittaminen? Jos on, mitä ajatella juomafirmasta, joka ylpeilee sillä, että se ei osaa tavuttaa?

Tuntuuko sellainen viestintää myyvä firma uskottavalta, joka joko ei osaa tai ei välitä osata suomea? Mitä voi päätellä siitä, että firma lupaa lähettää vahvistuksen kurssille osallistumisesta ”emailitse”? Kuka ostaisi tällaiselta firmalta käytetyn kielen?

Suomalaisen suuhun ja mieleen tuntuu kummalliselta, että se sana, jonka perään pitäisi kirjoittaa sähköpostiosoite – ”email” – muistuttaa eniten taloustavaroiden pinnoituksessa käytettyä menetelmää. Silti eräskin täysin suomalainen ja suomalaisten rahoja kärttävä ja käyttävä firma katsoo asiakseen käyttää tätä outoa sanaa – eikä vaikkapa sen täydellisen hyvää suomenkielistä vastinetta ”sähköposti”.

Eikö sillä tosiaan ole mitään väliä, millaisia kielipieruja yritykset ilmoille päästävät?

Minusta kyse on halventamisesta. Missään muualla maailmassa tähän ei suostuttaisi. Kaikkialla muualla ymmärretään itsestään selvästi – jokamies ymmärtää – että kulttuurin, eli olemassaolon, yhdistävin tekijä on kieli.

Meillä Suomessa taas on jopa politiikassa liike, joka väittää itseään suomalaiskansalliseksi, mutta jonka edustajia nämä kielipierut eivät ärsytä lainkaan. He eivät ymmärrä, että kieli elää heidän mielessään, kun taas ”vääränvärinen” ihminen pysyy korkeintaan näkökentässä.

Heitäkään ei ärsytä suomalainen, suomalaisten osuuskunta, joka ylpeilee suomalaiskansallisilla juurillaan ja jonka kohdeyleisö Suomessa koostuu vain ja ainoastaan suomalaisista, mutta joka kutsuu autonpesua nimellä CarWash, ravintolaa nimellä Restaurant, herkkumyymälää nimellä Deli.

Tämä on emailiakin ihmeellisempää, sillä ”iimeiliä” kuulee sentään joskus käytettävän, mutta eihän kukaan suomalainen koskaan puhu kaarvossista, vaan autonpesusta tai biltvättistä, eikä restaurantista, vaan ravintolasta tai restaurangista.

Eikä se ole edes englanniksi oikein kirjoittaa, että CarWash!

Ei kukaan suomalainen käytä sanaa trak (kirj. truck), jos hän haluaa puhua kuorma-autosta, mutta niin vain ovat tienvarret täynnä näitä truck-kylttejä. Kenelle nämä kyltit puhuvat?

Valtameren takana oleville ihmisille, kenties? Miksi vain Suomessa on tarvetta tällaiseen mielistelyyn, jonka kohdetta ei edes tunneta?

Tässä kirjoituksessa mainittujen firmojen nimet ovat Hartwall, Genisys, Matkahuolto, SOK ja erityisesti sen ABC-huoltamot, sekä Neste Oil.

Erityisesti kummastuttaa ”demokraattisella” hallintotavallaan ylpeilevä SOK. Kuinka jopa sen vaaleilla valitut hallintoneuvostojen jäsenet hyväksyvät tällaisen suomalaisuuteen kohdistuvan häväistyksen.

Eikö tätä osuuskuntaa kiinnosta edes, että merkittävä osa sen asiakkaista – siis niistä suomalaisista – ei ehkä ihan oikeasti ymmärrä, mitä nämä sanat tarkoittavat, ja pesettävät sitten autonsa muualla.

Ennen aikaan ABC viittasi lukutaitoon. Nyt se viittaa lähinnä kotikasvatuksen puutteeseen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.10.2011.

Norsunluutornin katolla

Kasvihuoneilmiön torjunta saa aina vain hullumpia muotoja. Uusimpana on ehdotettu, että kaupungeissa pitäisi alkaa peittää talojen katon kasvillisuudella.

Tällaista ovat esittäneet ”tutkijat”, jotka edustavat Helsingin yliopistoa ja Luonnontieteellistä keskusmuseota.

Miksi tällaiseen pitäisi ryhtyä? Ensimmäiseksi syyksi mainitaan, että se on maailmalla ”trendikästä” (esimerkiksi HS, 26.8.2011). Lisäksi se sitoo kosteutta ja sateita, viilentää ilmanalaa ja eristää kylmää. Viherkatot myös auttavat uhanalaisia perhosia ja hyönteisiä.

Katoille voisi perustaa puutarhoja. Ne vähentävät stressiä.

Toisaalta tiedetään, että Suomen talvessa viherkatto on vaikea rakentaa ja ainakin se tulee kalliiksi. Mutta kun Saksassa ja Japanissa laki velvoittaa niitä tekemään, niin kai siihen on meilläkin mentävä.

Tutkijat eivät ole norsunluutornissa, vaan sen katolla. Jos sieltä näkyisi alas, tulisi ehkä mieleen, että vihreätä voisi rakentaa maallekin. Se on takuuvarmasti halvempaa, se onnistuu varmemmin ja tuottaa aivan varmasti samat hyödyt kuin kattorakentaminenkin, mutta paremmin.

Esimerkiksi Helsingin kaupungissa kannattaisi keskittyä siihen, että pihat saatettaisiin asemakaavan edellyttämään kuntoon. Nythän kaavat useimmiten kieltävät latistamasta kerrostalojen sisäpihat parkkipaikoiksi, mitä ne kuitenkin ovat.

Pihojen vihertäminen lisäisi viihtyvyyttä paljon enemmän kuin kattojen. Tutkijoille tiedoksi: piha näkyy ikkunasta ja sen läpi on useinkin kuljettava, jos haluaa käydä jossakin. Katolla käydään harvemmin.

Mutta eihän tällaista voi tehdä, sillä se vähentää autojen ylivaltaa. Siihen ei voi mennä, ei edes ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä. Autolla on päästävä ovelle, se on kansalaisoikeus.

Asfalttia on muuallakin. Jos tutkijat piipahtaisivat siellä, missä enin osa kaupunkilaisia asuu ‒ siis lähiöissä, he havaitsisivat hehtaarikaupalla tylsiä, usein asfaltoituja joutomaita. Jos niistä tekee puutarhoja, eikö se lisäisi viihtyisyyttä ja sitoisi kosteutta ja sadevesiä?

Katoille taas on helppo keksiä vähäiselläkin ponnistelulla paljon puutarhaa järkevämpää käyttöä. Ne voisi esimerkiksi peittää aurinkopaneeleilla.

On esimerkiksi arvioitu, että jos maan kaikki katot peitettäisiin aurinkopaneeleilla, sähkövoimaloita ei sen enempää tarvittaisikaan. Se maa vain ei ole Suomi, sillä eihän meillä kukaan tuollaisia ala arvioimaan. Se maa on Saksa.

Kuulen heti huomautettavan, että ei toimi Suomessa, koska meillä on niin kylmää ja pimeää. Eikä se niin hyvin toimikaan, mutta yksi väärinkäsitys on syytä korjata.

Aurinkopaneeli toimii valolla, ei lämmöllä. Esimerkiksi kirkkaana talvipäivänä valo riittää oikein hyvin niin kauan kuin sitä on.

Tietenkään homma ei ole nykytekniikalla kannattavaa, mutta on se takuuvarmasti järkevämpää kuin puutarhojen perustaminen katolle. Ja jonakin päivänä se muuttuu kannattavaksi.

Pitääkö meidän siinä vaiheessa alkaa lapioida yltiötutkijoiden katolle kantamaa multaa alas?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.9.2011.

Tuohisuu ei osaa myydä maulla

Muutama viikko sitten törmäsin laajalle levinneeseen uutiseen, joka todellakin löi ällikällä. Esimerkiksi Talouselämä (26/2011) otsikoi asian näin: ”Kuminassa Suomi on maailmanmahti”.

Uutisen mukaan Suomi toimittaa jopa neljänneksen maailman kuminasta. Sopimusviljelmiltä kuminaa keräävä yhtiö vie sitä erityisesti Keski-Euroopan saksankielisiin maihin, Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Intiaan.

Kuminaa käyttää elintarviketeollisuus esimerkiksi valmisruokiin makkaroihin ja hapankaaliin. Myös kuminaöljylle on ostajia erityisesti lääke- ja kosmetiikkateollisuudessa.

Uutiset palauttivat mieleni 1990-luvulle, jolloin törmäsin kuminahankkeisiin MTK:n toimittajille järjestämällä maatalouskurssilla. Mieleen jäi erityisesti minulle hämmästyttävä ja uusi asia: Suomen kesän pitkä päivä on omiaan tuomaan makua ei vain kuminaan, vaan kaikkiin kasveihin.

Kun kyseessä oli MTK:n kurssi, tällä asialla katsottiin tarpeelliseksi ylistää suomalaista maataloutta, mutta samalla sitä osattiin myös väheksyä kummallisella tavalla.

Nimittäin, vaikka Suomen kumina jo tuolloin tiedettiin maailman parhaaksi, sen mahdollisuudet väheksyttiin olemattomiksi: ”Suomen kuminantarve nyt tulee täytettyä muutaman hehtaarin sadolla”, todettiin MTK:sta.

Kun kysyin, eikö maailman parhaan – siis muunkin kuin kuminan – pitäisi kelvata kaikkialla maailmassa, minulle jokseenkin naurettiin päin naamaa.

Tässä meillä on taas hyvä esimerkki siitä, kuinka naurettavaa on tämä uuden nokian odottelu. Milloin mistäkin sitä ollaan tekemässä, ja kaiken pitäisi tuottaa hyvinvointia kaikille tuossa tuokiossa.

Siitä kun minä kuulin asiasta, kuminauraa on uurrettu kohta 20 vuotta. Voin kuvitella uurtajien vaikeuksia.

Sopimusviljelyyn perustuva tuotantorakenne ja vienti eivät synny hetkessä. Luultavasti helpointa on tehdä se, missä mikä hyvänsä kunta osaa auttaa: rakentaa tuotantolaitos. Kuntalaisilla taas on tapana joka ikisessä kunnassa hymyillä kaikelle uuden yrittäjälle, oli se yltiöpäistä tai ei.

Samoin oli MTK:n laita ja oli luultavasti pidempäänkin. Ja mitä hitaammin tulevaisuutta on joutunut varmistamaan, sitä enemmän on toisilla ollut aikaa naureskella.

Nyt kuminaa viljellään 20 000 hehtaarilla. Onko MTK:n hymy hyytynyt, sitä en tiedä.

Kumina on kuitenkin ennen kaikkea rohkaiseva esimerkki. Se kertoo, mikä uuden tuotteen markkinoille viemisessä on oleellista: tarvitaan rohkea ja pitkäjänteinen yrittäjä, ja se tarvitaan oikeaan kohtaan tuotantoketjua. Ja välistä ei saa vetää.

Mutta tarvitaan myös hyvä tuote ja kotimarkkina, joka ymmärtää sen hyvyyden. Ja se meiltä juuri puuttuukin.

Meillä sen, joka haluaa hyviä ruoan raaka-aineita, on uhrauduttava. Hyvä esimerkki on poronliha, jonka ostaminen on tehty tavalliselle kuluttajalle lähes mahdottomaksi. Liki laittomasti se on tilattava puolikkaina ruhoina ja kotona on oltava iso pakastin.

Kaupoissa ruokaa myydään vain helppoudella ja hinnalla. Kun kauppiaankin suu on tuohesta, mitenkä sitä semmoiselle osaisikaan myydä, joka erottaa makuja.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.9.2011.

Toiseksi pahin – ja pahin

”Toiseksi pahin metsässä”, tiedotti Ruotsin luonnonsuojeluliitto Naturskyddsföreningen syyskuussa. NSF tarkoitti Ruotsia – ja Suomea, sitä pahinta. Tiedote jää jopa ympäristöjärjestöjen historiaan maamerkkinä: tuskin koskaan niissä on tehty näin jyrkkiä johtopäätöksiä näin kevein perustein.

Tiedote viittaa Ruotsin maatalousyliopisto SLU:n professorin Lena Gustafssonin toistaiseksi julkaisemattomaan, useaa maata koskevaan tutkimukseen. Mittareita metsänhoidon tasolle on yksi: kuinka paljon päätehakkuun yhteydessä jätetään säästöpuita. NSF:n mukaan Suomi jättää niitä prosentin puuston tilavuudesta, Ruotsi sentään 3–5 prosenttia.

Tiedote ei kerro, mitkä maat ovat tutkimuksessa mukana. Se puhuu Tasmaniasta, joka ei ole maa. Kuulemma ”osissa Pohjois-Amerikan yksityismetsiä” hakkaamatta jätetään 15 prosenttia puuston tilavuudesta.

Suomesta taas on kelpuutettu vain keskiarvo. Näin voi tietysti todistaa mitä vain.

Kysyin lisätietoja, mutta Gustafsson ei antanut, koska tutkimus ei ole vielä julkinen. Hän opasti kysymään niitä metsäekologian professori Jari Koukilta.

Koukin mukaan Suomen tiedot oli saatu Metsäntutkimuslaitoksen valtakunnan metsien inventointitiedoista ja Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion luontolaatuseurannoista.

Kun kysyin lisää, kävi ilmi, että Gustafsson oli ollut yhteydessä Koukiin ja väittänyt minun kysyneen vain säästöpuuarviota Suomen osalta – mikä ei ole totta. Sen Kouki katsoi minulle kertoneensa ja antoi ymmärtää keskustelun olevan lopussa.

Kouki kiisti vastuunsa siitä, mitä NSF kirjoittaa, niin kuin oikein onkin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tutkijat tiedottavat vain valituille tahoille ja jättävät niiden puutteelliset tiedot oikomatta, kun taas muiden tahojen ”tendenssinomaiset” tulkinnat kyllä osataan oikaista.

Entä miksi tietoja sitten on annettu NSF:lle? Niitä on annettu jopa Suomen Tietotoimistolle, joka teki asiasta uutisenkin. Mutta edes siitä ei selviä esimerkiksi se, mitkä maat ovat tutkimuksen kohteena.

Miksi tutkijat harjoittavat tällaista valikoivaa tiedottamista ja jättävät vastaamatta oleellisiin kysymyksiin esimerkiksi vertailtavien tietojen luotettavuudesta ja yhteismitallisuudesta ‒ sekä tulkinnasta. Kun Suomen-tulokseksi on Koukin mukaan saatu 1,15–1,27 prosenttia, tulkintaa on täytynyt olla, koska Tapion luku on 2,3–3,0 prosenttia.

Miksi julkistaa yhteen, vajavaiseen mittariin perustuva vertailu, kun voisi mennä suoraan asiaankin ja katsoa, miten uhanalaiset lajit selviävät? Ehkä siksi, että tulos on NSF:n kannalta väärä.

Uusimman kartoituksen perusteella Suomen uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista on täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin uhanalaistilanne kiistatta oli heikkenemässä. Tällä perusteella uhanalaistilanteen heikkeneminen on siis jopa saatu kääntymään.

Kaikista parhaiten pärjäävät metsien uhanalaiset. Tutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy tähän ovat ‒ säästöpuut. Vielä kymmenen vuotta sitten ympäristöjärjestöt pitivät niitä lähinnä viherpesuna.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 10. lokakuuta 2011. Perusteellisempi versio on luettavissa forest.fi-verkkosivulla, jonne pääset täältä).

Kun elinkeino viedään

Luonnonsuojelijat väittävät usein, että sanapari kestävä kehitys on keksitty, jotta luonnonsuojelu voitaisiin vesittää. Totuus on päinvastainen, jälleen.

Kestävä kehitys on kuin kolmijalkainen tuoli: jos yksikin jalka katkeaa, tuoli kaatuu. Jalkojen nimet ovat ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. Ihmisen pitää siis jättää jälkipolville ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti vähintään yhtä hyvä maailma kuin se, mihin he itse aikoinaan joutuivat.

Nimenomaan näin kestävä kehitys ymmärretään siinä osassa liike-elämää – kuten metsäalalla – joka siihen on sitoutunut. Se on siis valtavasti vaativampi tavoite kuin pelkkä luonnonsuojelu. Vesittämistä onkin vain se, että vaaditaan kestävän kehityksen nimissä pelkästään luonnonsuojelua.

On helppo nähdä, miten kestävän kehityksen ekologisen tukijalan katkeaminen kaataa koko tuolin. Hyvinvoivassa länsimaassa on vaikeampi hahmottaa, kuinka sosiaalisen tai taloudellisen tukijalan katkeaminen tekee saman.

Täytyy antaa esimerkki. Se tulee taatusti hyvinvoivasta lännestä, Kanadan länsirannikon Brittiläisestä Kolumbiasta.

Metsämaana Brittiläinen Kolumbia on monilla mittareilla samaa luokkaa kuin Suomi. Mutta se on myös erilainen. Alueella on jopa harvinaisia, pohjoisia sademetsiä.

2000-luvulla Greenpeace alkoi kampanjoida provinssin sademetsien suojelun puolesta. Tuloksena 630 000 hehtaaria metsää poistettiin talouskäytöstä. Greenpeace piti tuolloin saavutusta väliaikatuloksena.

Kustannukset arvioitiin sadoiksi miljooniksi euroiksi. Toteutumattoman korvaushankkeen budjetti oli sata miljoonaa euroa. Lopulta yrittäjille ja paikallisyhteisöille maksettiin vain 23 miljoonaa euroa. Greenpeacen kampanjan arvoksi on laskettu 30 miljoonaa euroa.

”Veistäkää vaikka toteemipaaluja turisteille”, oli Greenpeacen vastaus elinkeinoistaan huolestuneille kansalaisille. Valtaosassa Brittiläistä Kolumbiaa turismi on kuitenkin toivoton hanke: harva suostuu viettämään vapaa-aikaansa alueella, jossa asuu hyvin vähän ihmisiä, jossa sataa aina ja lähin lentokenttä on 3–6 tunnin matkan päässä.

Lopullisen niitin alueen metsätaloudelle löi Yhdysvaltain presidentti George W. Bush säätämällä alueelta tuodulle puulle 27 prosentin tullin. Ihmiset joutuivat etsimään uutta toimeentuloa. Se löytyi marihuanan viljelystä, kuten Misha Glenny todistaa mainiossa kirjassaan McMafia.

Brittiläisessä Kolumbiassa tuotettu BC Bud tunnetaan Yhdysvalloissa parhaana marihuanana. Valmistaja saa 25 kilosta BC Budia 55 000 dollaria, 2,5 tunnin päässä Kanadan ja Yhdysvaltain väliseltä rajalta se maksaa 100 000, Kaliforniassa 150 000 ja esimerkiksi Kentuckyssä jo 200 000 dollaria.

Kanadalaiselle marin viljely on kuin lupa painaa rahaa. Sitä kasvatetaan keskellä aarniometsiä konteissa, jotka on asetettu maakuoppiin. Näin ne voidaan peittää nopeasti, jos virkavalta sattuu paikalle. Valo kontteihin tehdään sähköstä, joka varastetaan voimalinjoista.

Läntisen Kanadan rikollisuuden liikevaihto henkeä kohti on suurin maailmassa. Eräissä kaupungeissa jopa 70 prosenttia väestöstä on tekemisissä huumeviljelmien kanssa.

Eivätkä gangsterit pane ollenkaan pahakseen sitä, että ihmiset myös äänestävät yhä useammin paikallishallintoon huumeiden käyttöön myönteisesti suhtautuvia ihmisiä.

Tuntien suomalaisen keskustelun tason on kuitenkin pakko huomauttaa, että tässä ei puhuta Suomesta. Läntinen Kanada on toki muutenkin maailman huumekaupan keskuksia.

Silti maailman huumevirrat eivät ole kaukana täältäkään, jos vain katsoo esimerkiksi itään päin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2009.

Sanateollisuus pärjää aseillekin

Kesän aikana tiedotettiin Pirkanmaan käräjäoikeuden päätöksestä, jonka mukaan kaikki puolustusvälinetehdas Patrian Egyptin-tykkikauppoihin liittyvät lahjussyytteet hylättiin. Syytteitä hyväksyttiin vain kirjanpitorikoksiin liittyen.

Patria oli käyttänyt edustajanaan paikallista ”agenttia”. Syytteen mukaan osa ”agentin” palkkioista oli päätynyt Patrian tahdosta lahjuksiksi. Käräjäoikeus taas sanoi, että kauppoihin liittyi ”liiketoimintaan kuulumattomia maksuja”, mutta koska ”agentin” työntekijät eivät ole virkamiehiä, lahjussyyte kumottiin.

Näin asiasta tiedotti muun muassa Helsingin Sanomat. Ja nimenomaan tiedotti. Journalismia jutussa ei ollut juurikaan.

Erilaisten lahjusjuttujen yhteydessä Patriaa on arvosteltu monesta. Lieneekö syy se, että yhtiö tekee muun muassa aseita, mitä monen toimittajan on mahdotonta pitää oikeamielisenä.

Esimerkiksi ”agentin” käytöstä on kirjoitettu moralisoivaan sävyyn. Mielestään tutkivaa journalismia tekevissä mediatuotteissa on annettu ymmärtää, että tällaista järjestelyä tarvitaan vain, jotta voitaisiin peitellä lahjusten antaminen.

Menettely on kuitenkin ulkomaankaupassa sangen yleinen. Jos se olisi edes todennäköinen merkki lahjonnasta, käräjäoikeuksilla olisi paljon enemmän töitä.

Menettelyä on toki mahdollista käyttää myös lahjusten peittelyyn. Pirkanmaan käräjäoikeus olisi päässyt aprikoimaan tätä, jos se olisi päättänyt pitää ”agentin” työntekijöitä viranomaisina.

Sen jälkeen olisi pitänyt päättää, olivatko ”liiketoimintaan kuulumattomat maksut” lahjuksia. Jos näin olisi päätetty, olisi pitänyt päättää vielä sekin, maksettiinko lahjukset Patrian tieten, vai peräti toivomuksesta.

Voisi kuvitella, että tällaiselle on vaikea löytää näyttöä, vaikka Patria olisikin syyllinen. Tuomio olisi siis todennäköisesti ollut vapauttava.

Mutta onko se oleellista? Kysymyksiä jää paljon.

Miksi Patria joutuu käymään asiassa oikeutta? Vaikka käräjäoikeuden päätöksestä on valitettu, täytyy kysyä: onko oikeusprosessi saavuttanut tuloksensa? Väitän, että on.

Nimenomaan aseteollisuudessa tällaiset oikeudenkäynnit ovat aivan tavanomaisia, ja lähes aina ne perustuvat kilpailijoiden tekemiin ilmiantoihin. Patriastakin niitä on tehty useita, vaikka Patria itse ei ole niitä tiettävästi tehnyt.

Ilmiantojen tarkoitus on haitata kilpailijan liiketoimintaa. Tässä mielessä oikeusprosessi on varmasti saavuttanut tuloksensa, oli tuomioistuimen päätös mikä hyvänsä.

On kiintoisaa, että suomalaiset tiedotusvälineet eivät ole missään vaiheessa tuoneet tätä seikkaa esiin. Ja koska Patria on suomalainen yhtiö, sitä eivät ole tietenkään tehneet minkään muunkaan maan tiedotusvälineet.

Takana on luultavasti journalistien ikioma syyllisyysolettama: liiketoiminta – ja aivan erityisesti aseteollisuus – on aina mieluummin moraalitonta kuin rehtiä. Tähän on vain yksi poikkeus.

On ala, joka ei Suomessa ole koskaan joutunut toimittajien syyllisyysolettaman hampaisiin: tiedotusvälineiden kustantaminen. Muualla maailmassa tämäkin lasikaappi on jo särjetty.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 31.8.2011.

Järkyttävää tuhlausta

Kun on Kemijärveltä kotoisin, ei parane paljon puhua. Tämä opetettiin jo pienenä.

Ei parane puhua hyvää Kemijärvestä, koska on jäävi. Eikä pahaa, koska saa turpaan.

Arvelin silti rohkaistua.

Siitä on jo vuosia, kun älysin tämän: sen komeampaa maisemaa kuin on Kemijärven keskustaan viitostieltä Sipovaarasta käsin, ei olekaan. Sitä maisemaa katselin koko kakara-ajan, mutta ymmärsin sen kauneuden vasta, kun olin ollut Kemijärveltä pois pitkästi yli kymmenen vuotta.

Eikä mikään ole sen komeampi tapa tervehtiä vierasta kuin on se, mikä kohtaa Luusuasta tulevaa, kun hän saapuu Pitkävaaran kohdalla olevalle mäelle: Kemijärven hieno kirkko tervehtii tien avaamassa maisemassa väsynyttä matkaajaa.

Missään en ole nähnyt niin hienoja maisemia kuin Kemijärvellä. Niiden ylivoima ei ole luonnossa, vaan luonnon ja ihmisen yhteistyössä. Ihmisen tavassa käyttää luontoa, sopusoinnussa luonnon kanssa.

Oikein mieltäni raasti kiivetä Perävaaraan, jonne on, kuten kemijärveläiset hyvin tietävät, perustettu tanssipaikka siitä syystä, että sieltä on hyvät maisemat.

Mutta näkikö sieltä maisemia? Ei.

Mitään vinkkiä Perävaarasta turistille ei ollut, mutta minä tiesin sen. Aikoinaan maisemat näkyivät, nyt eivät. Niin paljon olivat puut kasvaneet.

Perävaarasta avautuva näkymä olisi huikea – ja ennen muuta siksi, että maisemassa näkyy luonnon lisäksi ihmisen kaunis kädenjälki. Verrattuna esimerkiksi kainuulaisiin vaaramaisemiin näkymä on, Kainuuta ollenkaan väheksymättä, kertaluokkaa huimaavampi.

Mutta Perävaaran päällä ei ole mitään mistä katsella.

Sääntö on, että kemijärveläinen ei maisemastaan mitään ymmärrä – niin kuin en ymmärtänyt minäkään aikoinani.

Näkötorni on paikka viestiä. Miksi Kemijärvelle ylipäätään on tultu asumaan – koko Suomen mittakaavassa viljavimpien tulvaniittyjen takia.

Miten on tukinuitto mennyt, miten tulvat? Kuinka pieni ihmisen kädenjälki kuitenkin on lappilaisessa luonnossa?

Miten Kemijärven sillan pohjoispuolen luirusaaret ovat muodostuneet – se kiinnostaa kaikkia niitä, jotka ovat ne havainneet. Kemijärveläiset eivät heihin kuulu. Heidän viestinsä on, että menkää tuntureille.

Lähes yhtä komeat näkymät ovat Isokylän takana olevan Kotavaaran huipulta, minne onkin pystytetty näkötorni. Se nimenomaan on poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Näin siksi, että se on rakennettu yksityisin varoin. Siksi se on, ymmärrettävistä syistä, jäänyt puolitiehen: maanomistaja on laittanut siihen omaa rahaa aivan riittävästi, mutta esimerkiksi kaupunki ei liene kiinnostunut siitä vähääkään.

Niinpä tornin turvallisuustaso on määritelty entisaikojen palovartijoiden mukaan. Seurueessani ollut peruskoulunopettaja sanoikin, että ihan vaan turvallisuussyistä yksikään opettaja ei nykyaikana uskaltaisi päästää oppilaitaan torniin.

Se kertoo kaiken. Tällainen on kauheaa tuhlausta. Miksei Kemijärven kaupunki ymmärrä kaikkein parasta matkailuvalttiaan, kaupunkia itseään, sen maisemia ja vaaroilta aukeavaa, henkeäsalpaavaa näkymää ihmisen elämän kehitykseen?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 2.8.2011.

Koff ja Oulu alittivat riman

Lomamatkaa voi tarkastella myös ruoan kannalta. Meidän matkamme alkoi savuahvenella, jota tarjosi Kostamuksen luonnonpuiston väki, koska sitä Vienassa on kuulemma syöty ennenkin.

Ja kuten Venäjällä on tapana, tyhjin käsin ei lähdetä. Savuahvenia söimme matkan loppuun saakka.

Seuraavaksi tulivat Kuhmon rönttöset – no joo – ja tiukan leivän maan rieska, jota saa Kainuusta Kemijärvelle. Siitä tykkää, ken tykkää. Minä tykkään.

Kemijärvellä hämmensi poronlihan kuluttajavihamielinen tarjonta. Jos sitä olisi halunnut ostaa, olisi pitänyt ostaa heti koko suvulle. Pientä pakkausta nuotiolle ei löytynyt.

Reikämunkkeja tuli matkan varrella syötyä paljon, mutta hyviä vain kerran, Pyhätunturin Kultakerolla. Sinne päästäkseen piti maksaa hissistä kymmenen euroa per nenä.

Varangin Venstre Jakobsälvin pullapuodin juustokakku oli mainiota. Esimerkiksi perus-ABC:stä ei edes saa mitään näin hyvää, ja se, mikä siellä on seuraavaksi parasta, maksaa ruhtinaallisesti enemmän kuin tämä Karvojen juustokakku.

Ja kahvia sai på tår. ABC:llähän ajatuskin on kahdessa mielessä mahdoton; kahvi on pahaa ja asiakkaat arvottomia.

Arvata siis saattaa: olimme matkalla nollan ABC-pysähdyksen linjalla. Olin kirjoittamassa ”taktiikalla”, mutta se olisi ollut vääristelyä. Kyse ei ollut suunnitelmasta, vaan seurauksesta.

Silti petyimme, mutta emme vielä Rovaniemellä, missä poronlihaa oli saatavilla samoin mitoin kuin Kemijärvelläkin. Kotiin mennessä sitä saattoi ostaa, samoin kuin poronluita soosin pohjaksi.

Oulusta ajattelin ostaa perinteistä verimakkaraa ja rössyä, mitä meillä Peräpohjassa nimitettiin veripaltuksi. Arvelin, että kaipa sitä saa kauppahallista.

Veripalttua saikin, mutta vain pieninä nikareina, tyhjiöpakkauksessa. Ilman tuoreuden tuntua, ilman sipulin häivettäkään, mutta sipuli on kai makuasia.

Verimakkara oli kauppahallin myyjille ihmetyksen aihe. Puhuivat tamperelaisesta mustasta makkarasta, niin kuin aina, mutta se on eri juttu.

Kävin Stockmannillakin, ja siellä oltiin aivan yhtä ölövinä: sitä verimakkaraa, mitä minä vetelin opiskeluaikoina Oulun nakkikopeilla kilokaupalla, ei Oulussa muistanut enää kukaan.

Tämä hämmensi. Sillä kyllähän verimakkaraa tehdään, ja myös myydään. Mutta eikö Oulussa? Kuuluuko vastuu tästäkin perinteestä muille?

Järkyttävin ruokajuttu tuli kuitenkin vastaan vasta kotona.

Helsingin Sanomat kertoi Sinebrychoffin ”olut- ja ruoka-asiantuntija” Aniko Lehtisen suositelleen tätä: tökitään olutpurkkiin reikiä, työnnetään purkki broilerin sisään ja pannaan seisomaan grilliritilälle purkin varaan.

Tämän jälkeen on selvää, että ainakaan elintarviketurvallisuudesta panimoissa ei ymmärretä mitään. ”Asiantuntija” ei tullut ajatelleeksikaan, että olutpurkin pinnassa on paitsi painoväriä, myös lakkaa, jotka eivät tällä menetelmällä voi olla liukenematta ruokaan.

Lehtinen katsoi asiakseen kuitata kysymykset sanomalla, että hän ei ole tällaisesta kuullutkaan. Oman järjen käyttö, jos sitä siis on, lienee Koffilla absoluuttisesti kielletty.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.8.2011.

Rumuuden apostolit

Olen seurannut Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon luontokuvaajan uraa pitkään. Alun perin siksi, että he sanoivat arvostavansa kuvissaan myös metsien käyttöä.

Olen joutunut muuttamaan kantani käytyäni taidenäyttelyssä. Sen nimi on Kultainen metsä.

Näyttely koostuu kolmesta osasta: suomalaisesta luonnon- ja talousmetsästä sekä japanilaisen metsän kulttuurikohteista otetuista kuvista, jotka ikään kuin määrittelevät suomalaismetsien käytölle esikuvallisen taustan.

Suomen talousmetsät ovat Kovalaiselle ja Sepolle kuitenkin pelkkää hakkuuaukkoa. Olkoonkin, että ne edustavat talousmetsiemme todellisuudesta vain pientä murto-osaa: niitä syntyy vajaa prosentti pinta-alasta vuosittain ja muutamassa vuodessa ne näyttävät jo aivan toiselta.

Kauneutta ei kuitenkaan ole, jos ei ole rumuuttakin. Kovalaisen ja Sepon mustavalkoinen maailma ei tunnista sitä, että jokaisessa syntymässä on kuolema ja päinvastoin.

Monipuolisemminkin metsiämme on osattu aina esittää, esimerkiksi Hannu Vallaksen ilmakuvissa.

Jokaisella on oikeus maailmankuvaansa. Toisaalta, jos sitä esitellään julkisesti, sitä saanee arvostella.

Kovalaisen ja Sepon maailmankuva on naiivi kuin lapsille suunnatuissa piirroselokuvissa. Se, miksi metsää kaadetaan, jätetään tendenssinomaisesti kertomatta. Ikään kuin avohakkaaminen olisi itsetarkoitus, eikä kaadettavasta puusta esimerkiksi tehtäisi ollenkaan tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa.

Mikä olisi esimerkiksi Kovalaisen ja Sepon ihaileman Japanin tila, jos maanjäristyksiä kestävät puutalot olisi jätetty rakentamatta? Se on maailma, jossa käytetään uusiutumattomia luonnonvaroja, betonia, terästä ja muovia ‒ ja vain, jotta Kovalaisen ja Sepon kansallisromanttinen käsitys metsästä olisi vallitseva.

Kovalaisen ja Sepon kuvien yksitotinen, vuodesta toiseen toistuva synkkyys ihmetyttää. Jos hyvän taiteen merkkinä pidetään esimerkiksi ilmaisun kehittymistä, tässä se supistuu siihen, että kuvaajat ovat keksineet kiivetä lentokoneeseen.

Kummallisinta on, että tätä täydellistä pysähtyneisyyttä jaksetaan arvostaa vuodesta toiseen, kunhan se vain osoittaa moitteen ”oikeaan” suuntaan.

Japanin asettaminen jonkinlaiseksi esikuvaksi paljastaa Kovalaisen ja Sepon käsityksen ympäristövastuusta impivaaralaiseksi. On tunnettu tosiasia, että Japani on voinut säästää metsiään vain, koska se käyttää muiden maiden, kuten juuri Suomen metsiä. Tämä yhteys ei saa näyttelyssä minkäänlaista kommenttia.

Myös museotekstit ihmetyttävät. Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoittaa, että Kovalainen ja Seppo ”ovat tulleet tunnetuksi metsän kulttuuristen… arvojen puolustajina”.

Tiedoksi, että kulttuuri on ihmistoimintaa. Metsiin liittyvä ihmistoiminta on metsien käyttöä, jota vastaan Kovalainen ja Seppo käyvät kaikin keinoin. Se, mitä he puolustavat, on kulttuurin vastakohta, eli luonnonmetsä.

Eksyneet museontekstit perustuvat lisäksi niin moniin väärinkäsityksiin, ettei niitä ole mahdollista alkaa tässä oikoa. Täytyy vain kysyä, pyritäänkö tällä kaikella johonkin, ja jos pyritään, mihin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 5.7.2011.

Olisiko aika maksaa velkaa?

Tänään se tapahtui. Tulivat vesitasot järvelle, niistä aseistetut miehet. Polttivat talot, veivät lapset ja vanhukset.

Tänään, tai syksyllä, mutta vain 53 vuotta sitten. Tänään, tai syksyllä, mutta aivan naapurissa. Noin viiden kilometrin päässä Suomen rajasta.

Neuvostokommunismin vastenmielisimmät rikokset tehtiin oman maan kansalaisia kohtaan. Niistä vähäisimmät eivät kohdistuneet meidän sukulaisiimme, joiden suhteen olemme aina osanneet vaieta.

Yllä kerrottu tapahtui Kiihteenjärven rannoilla asuneille vuonna 1958. Lapset ja vanhukset vietiin Uhtualle, talot poltettiin. Aikuiset jäivät, ja karja.

He, itsensä siihen asti ilman valtion almuja elättäneet, pakotettiin vastenmielisimmällä mahdollisella tavalla neuvostokansojen suureen vaellukseen.

Siis todellakin, armon vuonna 1958, aikana, jota meillä hyvinvoivahkossa lännessä kutsuttiin nerokkaasti suojasääksi.

Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö niin sanottu virallinen Suomi olisi tiennyt, mitä muutaman kilometrin päässä rajan takana tapahtui.

Tapahtui hirvittävä inhimillinen katastrofi ja mahdollisimman iljettävä rikos. Kaipa niihin oli totuttu.

Ne, jotka tiesivät, eivät tehneet mitään, mutta mikä pahempaa, he eivät edes kertoneet tapahtuneesta. Päinvastoin, 1970-luvun lopulla, aivan samoilla hehtaareilla päätettiin suurista sopimuksista, juuri niiden samojen neuvostokommunistien kanssa.

Ilman pienintäkään häpeää. Vaikka kaiken täytyi olla tiedossa.

Mitä päätettiin? Päätettiin Kostamuksen vuoriteollisuuskombinaatin ja kaupungin rakentamisesta. Kombinaatin, jota markkinataloudessa ei koskaan olisi rakennettu, koska se ei olisi kannattanut.

Pelkästään sopimuksen allekirjoittamista varten rakennettuiin massiivinen huvila. Rakennettiin kokoushuone saunoineen, omat majat molemmille presidenteille, joista toinen oli suomalainen. Lisäksi rakennettiin rakennus avustavalle henkilökunnalle.

Olin kirjoittamaisillani, että talot rakennettiin suoraan luiden päälle. Mutta niinhän nimenomaan ei tehty. Rikos oli toinen.

Ihmisiä ei tapettu, mistä seurasi neuvostokommunismin kannalta vastenmielisin mahdollinen tulos: he jäivät henkiin. He jäivät henkiin, ja kertomaan siitä, mitä tapahtui.

Ja kuinka ollakaan, heti kun aika antaa myöten, nämä ryökäleet ponnistavat puskistaan ja alkavat juhlia – kuka nyt voisi vastustaa juhlimista? Tällaisessa juhlassa olin. Akonlahden praasniekassa, Kostamuksen luonnonpuistossa.

Ulkoisesti juhla oli aika tavallinen. Ihmiset vain kerääntyivät Tulliniemelle ja alkoivat juhlia: syödä, juoda, tanssia ja laulaa.

Voimallisinta oli näiden ihmisten tahto. Tahto, olkoonkin että oltiin neuvostotyyppisellä rajavyöhykkeellä.

Sitä ennen olimme käyneet lukuisilla niittyjen keskellä olevilla puskilla, joissa oli aina ollut joku rakennus. Miettineet karkotettujen ihmisten elämää.

Paljon me emme heistä tiedä, mutta voisimme tietää enemmän. Kostamuksen luonnonpuisto haluaisi selvittää alueellaan vietettyä elämää.

Kysymys on vain rahasta. Olisimmeko heille velkaa edes sen?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.7.2011.

Lopettakaa ruikutus

Maailman ehkä ensimmäinen nykyaikaista verotusta muistuttava dekreetti julistettiin sanoilla, joista nyt kerrotaan näin: ”Tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava.”

Vaikka tuosta hetkestä on yli 2000 vuotta, päätöksen keskeinen periaate on jäänyt monille hahmottumatta. Se tiivistyy sanoihin ”kaikki maailma”.

Veronmaksu kuuluu siis kaikille. Meillä verokeskustelu kulkee kuitenkin koko ajan kuin se olisi rangaistus. Aivan erityisesti siellä, missä verotus on muita keveämpää.

Verohelpotuksilla tuetaan esimerkiksi monia kulttuurituotteita. Mutta jos joku sitten esittää vaikkapa kirjojen tai elokuvien veron nostamista muiden tasalle, kulttuuriväki parkaisee: ”Miksi meitä halutaan rangaista!”

Todellisuudessa heitä on suosittu, ja muita rangaistu – sillä tottahan veroja on kerättävä sitä enemmän muualta, mitä vähemmän niitä kerätään vaikka nyt kulttuurista.

En silti tarkoita, että kulttuuria ei saisi tukea, jos sille on perusteet. Esimerkiksi: meitä suomalaisia on niin vähän, että emme pysty markkinatalouden ehdoin pitämään kaikkea kulttuuriamme pystyssä.

Siksi kannatan kirjallisuuden, elokuvan, teatterin ja oopperan tukemista, mutta vain suomalaisen. Amerikkalaisen elokuvan katsomista ei pitäisi tukea, sanokoot Euroopan unionin typerät kilpailusäännöt mitä sanovat.

Tuki on myös hyvä antaa veronalennuksena, koska silloin taidesatraapit eivät pääse valitsemaan tuettavaa taidetta. Silloin tukea saa kaikki mikä on tarkoitettu taiteeksi – mikä on myös oiva taiteen määritelmä.

Uusin veroruikutus kuuluu sanoma- ja aikakauslehtien suunnasta. Hallitus kun haluaisi asettaa ne verolle.

Luitte aivan oikein: nyt niiden arvonlisävero on nolla. Sitä on vaikea perustella mitenkään maassa, jossa peritään arvonlisäveroa jokseenkin kaikesta muusta, kuten takuulla hyödyllisemmistä lääkkeistäkin.

Veroa peritään myös lehtien sähköisiltä kilpailijoilta, joista Yleisradiota Sanomalehtien liitto kärkkäästi moittii epäreilusta kilpailusta, koska sen rahoitus on julkinen. Rahoituksen ehtona Ylellä on kuitenkin myös velvoitteita.

Sellaisia lehdet eivät halua, koska se ”rajoittaa vapaata journalismia”. Verovapaus ei siis riitä, sen on tultava ilman ehtoja.

Sanomalehtien ruikutusrintamaan on liittynyt jopa Journalistiliitto. Silti vero olisi korotuksen jälkeenkin vain yhdeksän prosenttia, kun se normaalisti on 23.

Lehtitalot ovat hyvin tuottoisia. Verovapaus ei velvoita edes yhteiskuntavastuuseen, jota esimerkiksi Journalistiliitto voisi vaatia vaikkapa päästäkseen toimittajien orjamaisista free-sopimuksista irti.

Journalismia ei uhkaakaan arvonlisävero, vaan lehtien omistajien suosiminen. Esimerkiksi Sanoma käyttää kansan menettämiä arvonlisäveron tuottoja muun muassa ulkomaisten kustannusyhtiöiden ostamiseen.

Itsekin omistan lehtiä, nimittäin Alma Mediaa, taloudelliseen asemaani nähden aivan riittävästi. Niin että siinäkin roolissa voin sanoa: lopettakaa ruikutus ja ottakaa vastuu. Sillä tiellä veronmaksu on vasta alku.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 16.7.2011.

Miksei tulevaisuus näy mediassa?

Stora Enso julkisti maanantaina, 30.5. jymyuutisen. Yhtiö aikoo perustaa Imatralle – siis Suomeen – tehtaan, jossa aletaan tuottaa mikrosellua.

Lehdistössä uutinen sai aikaan nuivan vastaanoton. Useimmin se piilotettiin verkkosivulle, mikä takaa, että lukijoiksi päätyvät vain asiasta ennestään kiinnostuneet. Esimerkiksi Helsingin Sanomat katsoi asiakseen tehdä hankkeesta yksipalstaisen uutisen vasta keskiviikkona.

Uutinen kuvaa metsäalan suuria mahdollisuuksia ‒ ja sitä, kuinka pienen osan ne saavat suomalaisessa julkisuudessa. On pakko päätellä, että suomalaiset talousjournalistit eivät ymmärrä, missä maa ja maailma menevät.

Lienee kyse klassisesta yhdistelmästä kyynisyyttä ja ennakkoluuloa. ”Rivien välit luin, en rivejä.”

Paitsi lukuisat tutkijat, myös biojalostamoja kehittävä metsäteollisuus on luvannut, että vuonna 2020 me osaamme tehdä muovia puusta. Luulisi olevan ymmärrettävissä, että jos me opimme tekemään muovia uusiutuvasta raaka-aineesta, sen kysynnälle ei ole ylärajaa.

Mutta näitä uutisia ei voi julkaista, koska ne olisivat mainoksia. Jos taas vastaava uutinen tulee tietotekniikka-alalta, kaikki voidaan kertoa teknologian määrittelyitä ja firmojen nimiä myöten.

Entäpä älypakkaukset? Kuinka moni lehti on julkaissut uutisen, jonka mukaan suomalainen metsäteollisuus on jo vuonna 2009 myynyt älykkään lääkepakkauksen lisenssin Yhdysvaltoihin?

Tämä pakkaus muistaa, milloin lääke on otettu, ja hälyttää, jos lääkettä ei oteta ajallaan. Kaikki tiedot tallentuvat ja ne voidaan lukea lääkärin vastaanotolla tietokoneella.

No, eihän tätä kukaan ole lukenut, koska journalistien mielestä tällaisen kertominen on mainos. Samaan aikaan he narisevat, että metsäteollisuuden uudet tuotteet ovat lunastamaton lupaus.

Myös puurakentamisessa Suomi on ykkösmaa. Suomalaiset myyvät jatkuvasti suurenmoisia puurakenteita, mutta ulkomaille – esimerkkeinä Sevillan keskiaikaisen kaupungin hehtaarin suuruinen kaupunkikeskus tai Pariisin Charles de Gaullen lentokentän viitosterminaalin kattorakenteet.

Ne ovat siis Espanjassa ja Ranskassa, eivät Helsinki-Vantaalla tai Kampin keskuksessa Helsingissä. Miksi suomalainen puurakentaminen pärjää ulkomailla täysin kaupallisessa kilpailussa, mutta ei Suomessa?

Miksi suomalaiset journalistit eivät esitä tätä ilmeistä kysymystä? Siksikö, että he eivät tiedä, mitä muualla maailmassa rakennetaan?

Mutta se mikrosellutehdas! Sen lopputuote on vallankumouksellinen, kertaluokkaa aiempaa vahvempi kartonki tai paperi.

Niin paljon kuin uskonkin suomalaiseen metsäalaan, tätä uutista odotin vasta kymmenen vuoden kuluttua. Mutta olin väärässä.

Kehityksen vauhti lyö ällikällä päivät päästään. Uusia metsätuotteita tulee joka viikko.

Jos missään, Suomen tulevaisuus on metsässä. Mutta tiedotusvälineissä tulevaisuutta ei nähdä, vaikka se pukeutuisi punaisiin vaatteisiin ja hyppisi keskellä katua. Korkeintaan joku uumoilisi, että kaipa se tuokin kohta auton alle jää.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.6.2011.

Kenen maa, kenen metsä?

Muutama vuosi sitten lomani keskeytyi kesäaamuna ruokakaupan parkkipaikalla. Huolestunut soittaja tiedusteli, mitä on tehtävissä, kun hänen naapurinsa oli alkanut kaataa metsää.

Kävi ilmi, että soittaja oli aikanaan ostanut puita kaatavalta metsänomistajalta maapalan, jolle hän oli rakentanut talonsa. Alue oli tarkoituksella rajattu mahdollisimman pieneksi; mitäpä sitä turhaan maksamaan, kun rajan molemmin puolin oli kumminkin aivan samanlaista metsää.

Nyt soittaja oli kauhuissaan, kun metsänomistaja aikoi kaataa puut aivan rajaa myöten. Kysyin, oliko soittaja puhunut asiasta metsänomistajan kanssa. Kyllä oli, mutta tämä ei ollut suostunut jättämään minkäänlaista suojavyöhykettä talon ympärille. Rahaakin oli tarjottu, mutta ei riittävästi.

Metsänomistaja kuulosti ahneelta roistolta. Rajan toisella puolen tilanne näyttää toiselta.

Soittajan pyrkimys säästää rahaa talonpaikan ostovaiheessa merkitsi metsänomistajalle pienempiä myyntituloja. Mutta ei soittaja olisi suonut metsänomistajalle puun myyntitulojakaan.

Ei, vaikka metsää oli työllä kasvatettu kokonaista 70 vuotta. Päinvastoin, soittajan mielestä tuon työn aikaansaamasta sankasta metsästä koitunut hyöty kuului hänelle.

Selvisi myös, että metsänomistaja olisi jättänyt puita pystyyn, jos soittaja olisi maksanut niistä summan, joka vaikutti jokseenkin samalta kuin puista saatava myyntitulo. Soittajan mielestä summa oli kauhistuttavan suuri.

Tarina ei ole ainutlaatuinen. Muutama viikko sitten olin mukana tilaisuudessa, jossa tuotiin esiin Graafisen teollisuuden liiton ympäristövastuuta. Liitolle ympäristöoppaan tehnyt ympäristötoimittaja toi esiin omaa, mutta myös kyseisen teollisuudenalan ympäristövastuuta asiaankuuluvan kritiikittömään sävyyn.

Metsäalaa ei hänkään malttanut olla tölväisemättä. Esitys päättyi hakkuuaukean kuvaan, jonka vieressä oli kyseisen toimittajan koti.

Jälleen soimattiin metsänomistajaa, joka ahneuksissaan oli ”ilman mitään ympäristövaikutusten arviointia, ilman mitään naapurikuulemista” kehdannut kaataa metsää maalle muuttaneen kaupunkilaistoimittajan nenän edestä.

En tiedä, mihin logiikkaan perustuu se, että kun kaupunkilainen paremmaisto muuttaa maalle, se ilman muuta odottaa, että siellä ikänsä asuneet noin vain luopuvat kaikesta siitä, mitä maallemuuttaja vaatii. Luopuisiko tämä paremmaisto omasta ammatistaan, jos maalainen pitää sen tuloksia huonoina – niin kuin ympäristötoimittamisen kanssa toisinaan on.

Sitäkään en täysin ymmärrä, miksi graafiselle teollisuudelle työtä tehnyt toimittaja katsoo asiakseen graafisen teollisuuden tilaisuudessa nälviä alan tavarantoimittajia ikään kuin muita huonompina.

Vastuunkantoa voi verrata esimerkiksi sitä ylistyksenaihetta vasten, että graafisessa teollisuudessa on kuulemma annettu ympäristökoulutus jokaiselle johtajalle. Metsäalalla se taas annetaan aivan kaikille, jotka luonnon parissa töitään tekevät.

Mutta se ei tietenkään riitä, jos töitä tehdään ympäristötoimittajan takapihalla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.6.2011.

Jos veikata saa

Toukokuun 19. päivä saattoi olla se päivä, joka ratkaisi presidentinvaalin tuloksen. Jos veikata saa.

Tuolloin kerrottiin, että Kuopion työväenyhdistys aikoo esittää Lasse Lehtistä SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Lukitaanko vaihtoehto?

Lukitaan vaan.

Helsinkiläistoimittajien näkövinkkelistä Lehtisen mahdollisuudet eivät ole hyvät, koska Sauli Niinistö on ylivoimainen. Mutta vain jos Niinistö suostuu ehdokkaaksi.

Lukitaanko vaihtoehto? Ei lukita. Pidän mahdollisena, että Niinistö ei lähde ehdokkaaksi, varsinkaan kun vastassa on Lehtinen.

Kuitenkin, Lehtinen on vahva ehdokas, lähti Niinistö ehdokkaaksi tai ei. Jos lähtee, Lehtisen presidenttiys vaatii enemmän töitä ja sen ennustaminen enemmän perusteluita.

Lukitaan siis tämä: nyt perustellaan.

Perinteinen, helsinkiläistoimittajien tapa ennustaa presidentinvaalin voittajia perustuu käsitykseen, että puolueet ovat jakaneet ”kansan” jonkinlaisiksi läänityksiksi, jotka sitten käyttäytyvät siten kuin kunkin puolueen puoluesihteeri päättää. Oletetaan hetkisen, että maailma toimii näin.

Tässä katsannossa tilanne ei suosi Niinistöä. Satavarmasti hän saa kokoomuslaisten äänet, mutta niin sanottuihin maaseutuporvareihin hänen tenhovoimansa ei yllä, mitä uusi hallitusratkaisu tukee.

Voisin kuvitella, että kepulaisista neljäsosa äänestää Niinistöä, perussuomalaisista ei yksikään. Tämän takaa Lehtisen vaalikampanja, jonka populistisuus tulee olemaan sillä tavalla taitavaa, että Timo Soini ei voisi sellaisesta uneksiakaan.

Demareista joka ikinen äänestää Lehtistä, samoin vasureista. Myös merkittävä osa vihreistä lankeaa Lehtisen populismiin.

Populismiin! Kyllä. Mutta älkää käsittäkö väärin. Nyt siirrymme arvioimaan vaalikampanjoita.

Tässä maassa vaalikampanjoita isolla veellä on nähty harvoin. Ainoita esimerkkejä minun elinaikanani ovat olleet ne, joiden jälkeen Suomeen on valittu demaripresidentti – etenkin Mauno Koiviston ensimmäinen ja Martti Ahtisaaren ainoa kampanja.

Lehtisen kampanja tule ylittämään ne nerokkuudessaan ja sitoutuneisuudessaan. Nämä kaksi seikkaa ovat oleellisia. Se, mikä tekee tulevan kampanjan ylivoimaiseksi, on Lehtisen sitoutuminen sovittuun viestintään.

Lisäksi Lehtinen saa joukkueeseensa parhaat asiantuntijat. Esimerkiksi viime eduskuntavaalien alla ainoita täysjärjellisiä arvioita perussuomalaisista antoi Jussi Lähde.

Jo näillä perusteilla Lehtisen voitto on varma. Mutta nyt tulee lisää.

Lehtisen painosmäärät ovat ylivoimaiset. Niiden perusteella äänestäjä olettaa tuntevansa Lehtisen, ja pitää häntä hauskana. Se on oleellista.

Niinistöä pidetään hyvänä esiintyjänä, mutta se johtuu vain siitä, että vertailutaso on nollan alapuolella. Lehtinen tulee asettamaan uuden tason, jolla Niinistö ei ole käynytkään.

Lisäksi se sukupolvi, joka äänestää seuraavissa vaaleissa ensimmäistä kertaa, tuntee Lehtisen hyvin. Tietoviisaana, hauskana hemmona, joka kysyy: haluatko miljonääriksi?

Viimeinen naula Niinistön arkkuun on tässä: media on kohdellut häntä kovin lempeästi, mutta sille tulee loppu. Senkin hoitaa Lehtisen kampanja.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.5.2011.

Maabrändivaltuuskunnan Suomi on outo ja eksynyt

Maabrändiraportti puhuu luonnosta Suomen vahvuutena, mutta niin pinnallisella tavalla, että se panee kysymään: missä raportin Suomi oikein on, tai onko sitä oikeasti edes olemassa.

Ulkoministeri Alexander Stubbin asettaman maabrändivaltuuskunnan työstä kirjoitettiin paljon jo ennen kuin se oli saanut aikaiseksi mitään valmista. Osa kirjoituksista oli kriittisiä, ja yleensä kritiikki perustui jotakuinkin täydelliseen tietämättömyyteen edes brändin, saati brändityön käsitteistä.

Kritiikeissä brändityö banaalistettiin useimmiten kuvan kiillottamiseksi ja sanottiin, että sellainen ei sovi veroista elävälle valtiolle. Tähän halpaan valtuuskunta ei kuitenkaan mennyt.

Brändille on monta määritelmää ja niistä vain osa on tehty rakentavassa tarkoituksessa. Rakentaville määritelmille on yhteistä, että niiden mukaan brändin olemassaolo ei edellytä brändityötä. Ajatellaan, että brändi syntyy aina ja kaikille niille tahoille, jotka voidaan tunnistaa julkisuudessa.

Brändin voi määritellä esimerkiksi niiden mielikuvien summaksi, jotka jostakin tahosta julkisuudessa näkyvät. Mielikuvat voivat olla oikeita tai vääriä, tosia tai epätosia, mutta niihin brändi – ja itse asiassa kaikki muukin viestintä – perustuu.

Mielikuva ei siis ole toden vastakohta, vaan totuus ja epätotuus ovat osa mielikuvaa.

Tätä mielikuvien summaa voidaan rakentaa, jos siihen onnistutaan tuomaan haluttuja osia brändityöllä. Silti siinä on aina myös sellaisia osia, jotka ovat syntyneet muualla.

Brändityö rakentaa sekä todellisuutta että kuvaa
Jotkut olettavat, että brändityö on vain viestintää, jotkut kiistävät tämän jyrkästi. Molemmat ovat väärässä.

Brändiä voi rakentaa mainonnalla ja viestinnällä. Jos työn tuloksista kuitenkin halutaan kestäviä, takana olevan todellisuuden täytyy vastata viestejä.

Jos se ei vastaa – ja jos brändin halutaan kestävän – on myös luotava haluttu todellisuus. Mikä mielenkiintoisinta, maabrändivaltuuskunnan raportti keskittyykin vain ja ainoastaan tähän olemassa olevien asioiden muuttamiseen. Sitä se taas tekee äärimmäisellä konkretialla listaamalla eri tahoille selkeitä tehtäviä kymmenittäin.

Kriitikoidensa edessä se on siis paavillisempi kuin paavi itse: se hylkää kokonaan viestinnän osuuden brändin rakentamisessa. Sen mukaan riittää, että tosiasiat ovat hyvin, kyllä ne puhuvat puolestaan.

Näin asia ei kuitenkaan ole. Asiat eivät puhu, niillä ei ole suuta. Asioista puhuvat vain ihmiset. Esimerkiksi Suomen maabrändin puolesta ei puhu koskaan kukaan muu kuin se, jonka tehtäväksi tämä puhe asetetaan.

Vaikkapa suomalaiset yritykset puhuvat vain omasta puolestaan. Jos ne samalla puhuvat Suomen maabrändin puolesta, se on vain sattumaa.

Jos siis maabrändiä halutaan rakentaa, jonkun on asetettava taho, joka harjoittaa sen puolesta johdonmukaista ja tavoitteellista viestintää. Tälle taholle on myös asetettava riittävät resurssit.

Jos taas tätä ei haluta tehdä, syntyy toki jotain, mutta se jotain on täysin sattumanvaraista.

Vain kannattava käyttö tuo luonnolle arvoa
Brändiraportti tiivistää Suomen vahvuudet kolmeen asiaan: toimivuus, luonto ja koulutus. Keskityn tässä raportin käsitykseen suomalaisesta luonnosta maan vahvuutena.

Raportti ei oikein tiedä, pitäisikö se ainutlaatuista luontoa sinällään Suomen vahvuutena vai ei. Jos pitäisi, raportin kritisoiminen olisi helppoa.

Ainutlaatuinen luonto ei nimittäin ole minkään maan vahvuus, sillä ainutlaatuista luontoa on kaikkialla. Sitä paitsi, oman kotimaan luonnon ainutlaatuisuus on jokaisen mielestä sitä parasta ainutlaatuisuutta, asui hän sitten missä päin maailmaa tahansa.

Viisaasti raportti pitääkin Suomen vahvuutena myös suomalaisten luontosuhdetta, jopa suomalaisten tapaa käyttää luonnonvaroja kestävällä ja vastuullisella tavalla.

Tässä onkin selvästi järkeä. Ongelma vain on, että tästä kestävästä tavasta käyttää luonnonvaroja valtuuskunta ei keksi juurikaan esimerkkejä. Kun raportti siis puhuu luonnosta, se puhuu melkein pelkästään luonnon, ympäristön ja niiden puhtauden suojelusta sekä tähän kaikkeen liittyvästä asiantuntemuksesta ‒ tärkeää toki sekin ‒ mutta sivuuttaa luonnon käytön ja esimerkiksi kaikilla mittareilla mitattuna Suomelle äärettömän tärkeän metsätalouden vain parilla maininnalla.

Tässä raportti epäonnistuu harmittavan syvällisesti. Se ei siis puhu lainkaan luonnosta hyvinvoinnin lähteenä ja suomalaisten kestävästä tavasta käyttää uusiutuvia luonnonvarojaan. Se onnistuu sivuuttamaan kokonaan suomalaisen luonnonvarojen käytön pisimmän, maailman mitassa ainutlaatuisimman, laajimman, monipuolisimman, kestävimmän ja taloudellisesti tuottavimman osa-alueen, metsien käytön.

Silti maailmaltakin tiedetään, että vain kannattava käyttö tuo luonnolle sellaista arvoa, että myös sen suojelua osataan pitää arvossa. Vain kannattava käyttö avaa ihmisen silmät näkemään myös luonnon itseisarvon.

Ja vaikka se ei ole tämän kirjoituksen aihe, on pakko sanoa, että valtuuskunta unohtaa toisenkin suomalaisten vahvuuden tykkänään: kylmäosaamisen. Kuitenkin Suomi ja suomalaiset tunnetaan maailmalla itsestään selvästi vain metsä- ja kylmäosaamisen perusteella.

Uusiutuva luonnonvara pakottaa yhteistyöhön
Missä oikeasti on valtuuskunnan Suomi? Ajatuskato paljastuu yllä esitettyä syvemmäksi.

Uusiutuvan luonnonvaran kestävä käyttö on oleellisimpia suomalaista kansanluonnetta muokanneista tekijöistä. Kuten tietokirjailija Juha Kuisma sanoo kirjassaan Tuli leivän antaa, uusiutuvan luonnonvaran käyttö vaatii aina paljon ihmisten välistä yhteistyötä, mutta vähän pääomia.

Vanhan tiedon mukaan maamme on köyhä pääomasta, eikä ihmisiäkään ole liiaksi asti. Suomalaiset ovat kuitenkin opetelleet nyhtämään nyt jo huomattavan korkean elintasonsa korvaamalla pääomien puutteen ja vähäisen väestömäärän lujalla yhteistyöllä.

Tämä koskee kaikkea luonnon hyödyntämistä. Vaikka esimerkiksi metsästys ja kalastus ovat mahdollisia yksinkin, kala- ja riistakantojen hoito ja erityisesti merkittävien saaliiden saaminen ovat aina edellyttäneet ja edellyttävät edelleen yhteistyötä. Tällä yhteistyöllä on vahvat ja elävät perinteet, mutta myös syvään juurtuneet lainsäädännölliset ja tapaoikeudelliset perusteet.

Sama pätee koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Raportissa on löydetty tästä paljon esimerkkejä, mutta niiden juuria ja syitä ei ole osattu yhdistää luonnon käyttöön.

Päinvastoin: raportti väittää aivan tosissaan, että suomalaisten välitöntä luontosuhdetta pitää yllä mökkikulttuuri. Sitä ei siis pidä yllä esimerkiksi se työ, millä metsäteollisuus tienaa viidenneksen maan nettovientituloista ja missä ovat osallisina – esimerkiksi – yli 700 000 yksityistä metsänomistajaa perheineen.

Vertailun vuoksi: kesämökkejä Suomessa on alle puoli miljoonaa.
Jos mitään, maailman pitäisi oppia juuri kestäviä tapoja käyttää uusiutuvia luonnonvaroja. Tämä on kenties suurin mahdollisuus, mitä Suomella on maailmalle tarjota. Valtuuskunta ei ole sitä löytänyt.

Mutta eihän valtuuskunta ole havainnut edes uusiutuvan luonnonvaran tärkeintä ominaisuutta, eli juuri uusiutuvuutta. Kun valtuuskunta laskeskelee, kuinka monta maapalloa nykykulutuksella tarvitaan, se menee kaikkein alkeellisimpaan lankaan ja unohtaa, että nämä maapallolaskelmat näyttävät aivan toisenlaisilta, jos otetaan huomioon uusiutuvan luonnonvaran, kuten metsän uusiutuvuus.

Luonto ei ”anna” mitään
Raportti viljelee kuvitelmaa, että luonto on ”antanut” suomalaisille jotakin. Tässä valtuuskunta valitsee kansallisromantikkojen tavan väheksyä sitä, millä suomalaiset edelleenkin hankkivat keskeisen osan elantoaan.

Olisi houkuttelevaa tehdä johtopäätös, että valtuuskunta on syyllistynyt siihen, mistä Attac-liikkeen perustaja Ignacio Ramonet varoittaa kirjassaan Median tyrannia: maailma ei ole sellainen, miltä se tiedotusvälineitä lukemalla näyttää.

Maabrändivaltuuskunta kuvittelee, että luonto ”antaa” suomalaiselle jotakin. Kuvitelma on väärä. Mitä hyvänsä ihminen luonnosta haluaakaan, sen eteen on tehtävä paljon työtä, jos ollaan täällä pohjoisessa.

Tätä työtä ei myöskään voi juuri helpottaa tuontitavaralla. Autolla pääsee kyllä esimerkiksi metsän ääreen, mutta siitä eteenpäin useimmat apuvälineet tai ainakin niiden sovellukset on pitänyt keksiä itse.

Kukoistava metsäkoneiden vientiteollisuus on esimerkki siitä, miten suomalaiset ovat tehneet tästä välttämättömyydestä hyveen. Tällaisten hyveiden juuret ovat jääneet valtuuskunnalta säännönmukaisesti huomaamatta.

Valtuuskunta toteaa, että lähes 80 prosenttia Suomen pinta-alasta on metsää, mutta sen kymmenistä tehtävänannoista kohdistuu tälle pinta-alalle vain yksi. Siis vain yksi, ja sekin tähtää toisaalle, nimittäin vesistöjen saattamiseen juomakelpoisiksi.

Niinpä se vaatii perhemetsänomistajilta ”malttia metsien ja soiden ojittamiseen.”

Onko valtuuskunta siis sitä mieltä, että metsäojituksia tehdään, koska ei ole ”malttia”? Eikö kyseessä ole juuri sellainen luonnon käyttöön liittyvä ”innovaatio”, mitä valtuuskunta toisaalla suorastaan ylistää?

Toiseksi, maltin vaatiminen kuulostaa omituiselta, kun lähes kaikki metsänomistajat ovat ‒ juuri vesiensuojelusyistä ‒ vapaaehtoisesti luopuneet uusien ojitusten tekemisestä kokonaan ja kunnostusojituksiakin tehdään vain, jos kokonaisarvio niiden taloudellisen ja ekologisen kannattavuuden suhteen pätee.

Surullista, mutta haitatonta
Valtuuskunta puuttuu myös Suomen taiteeseen ja väittää luonnon olleen sen suuri innoittaja. Tämäkin väite olisi saanut aivan uuden sisällön, jos olisi havaittu, että innoittaja ei esimerkiksi kuvataiteessa yleensä ole ollut luonto itse, vaan jälleen sen käyttö. Ja juuri sellainen käyttö, jonka suomalaiset osaavat parhaiten: yhteistyössä, kestävästi ja kaikille osapuolille kannattavasti.

Onneksi suomalaisten ja suomalaisen elämänmuodon tulevaisuus ja luontosuhde eivät kuitenkaan ole maabrändiraportista kiinni. Suomi käy jatkossakin edellä, mitä uusiutuvan luonnon käyttöön tulee, niin paljon siihen panostetaan kaiken aikaa. Siis rahaa ja kovaa työtä, ei niinkään löysää puhetta.

Ei raportista toisaalta varmaan haittaakaan ole. Tehtävänannoissaan se yleensä ei esitä mitään järjetöntä, vaan aivan hyviä asioita. Siinä mielessä työlle voi toivoa vain menestystä.

Sen sijaan raportin antama kuva siitä, mitä nykysuomalainen ajattelee tai haluaa ajatella itsestään, on perin juureton ja ohut.

Surulliseksikin se tekee, sillä vaikka kuva ei vastaa todellisuutta, se toki heijastelee hyvin pienen, mutta tärkeän eliitin tietämättömyyteen perustuvia käsityksiä omasta kotimaastaan.

Kirjoitus on julkaistu Kanavan numerossa 4/2011, joka ilmestyi kesäkuussa. Enemmän metsäalaa käsittelevä versio kirjoituksesta on julkaistu Suomen Metsäyhdistyksen Lehtikuusi-lehden numerossa 1/2011, joka löytyy täältä.

Biopuheelle tarvitaan aitoa sisältöä

Nykyajan tyhjimpiä sanoja on biotalous. Sitä määritellään esimerkiksi sanomalla, että biotalous optimoi biopohjaisten raaka-aineiden käyttöä.

Esimerkiksi metsäala ei toteuta tätä määritelmää. Käytännössä se pyrkii käyttämään vain puuta.

Ennen sentään puhuttiin turpeen ja puun yhteispoltosta, ja vaikka sitä tehdään edelleen, siitä ei puhuta, koska turve on paha. Optimoinniksi taas ymmärretään se, että paperintuotantoon kelpaavan puun poltto on estettävä vaikka poliittisin päätöksin.

Jotkut muut osaavat olla jyrkempiäkin. Muslimifundamentalisteja kammoksutaan, mutta omilta fanaatikoilta tulee jopa tappouhkauksia, jos joku polttaisi jäteviljaa energiaksi. Toiset fanaatikot pitävät pahimpana kuolleiden turkiseläinten polttoa.

Juha Kuisma kirjoittaa vasta ilmestyneessä Kohti biotaloutta -katsauksessaan laajemmin: biotalous on järjestelmä, joka pyrkii toimimaan samoilla periaatteilla kuin luonto, katso esimerkiksi täältä.

Tärkeintä on energia. Luonto käyttää vain auringoa tulevaa energiavirtaa, joka riittää kattamaan kaikki tarpeemme.

Siihen pitää pyrkiä myös biotalouden. Oleellista on virran, ei varannon käyttö.

Lisäksi tarvitsemme esimerkiksi metalleja, joita ei auringonvalosta synny. Niitä on käytettävä säästeliäästi ja niin, että ne kierrätetään kokonaan.

Luonto ei myöskään tunne kaatopaikan käsitettä. Niinpä biotaloudessakin kaikkien tuotteiden on oltava jonkin prosessin raaka-ainetta.

Metsät ovat Suomelle luontainen tapa käyttää aurinkoenergiaa. Metsäteollisuuden käyttämästä raakapuusta on jo pitkään mennyt noin puolet energiantuotantoon.

Määrä ei ole vähäinen. Toisen maailmansodan jälkeen tällä tavalla tuotetulla bioenergialla on vältetty ilmastopäästöjä määrällä, joka vastaa 25-kertaisesti vuoden 2007 turpeen ja fossiilisten polttoaineiden ilmastopäästöjä.

Mutta se ei riitä. Biotalous edellyttää uutta tekniikkaa, esimerkiksi teollista levä-, entsyymi- ja hiivatuotantoa, joilla voi olla ratkaiseva rooli myös metsäalalle.

Metsäalalla biotaloutta on paljon, mutta paremmalla suunnittelulla sitä voisi olla enemmänkin. Silti ala tarvitsee vieläkin luonnolle vieraita energianlähteitä ja kaatopaikkoja.

Kiinnostavan mallin metsien kestävälle käytölle tarjoaa Turun yliopiston julkaisu Matkalla biokauteen. Siinä metsien käyttö jaetaan viiteen tasoon, tässä järjestyksessä: aluksi metsäympäristön käyttöön esimerkiksi palveluina, sitten puun käyttöön ensiksi puutavarana, toiseksi kuituina ja kolmanneksi molekyyleinä sekä viimein energiantuotannossa.

Ajatus on, että jokainen käyttötaso vie mahdollisuudet edelliseltä, mistä johtuen seuraavalle tasolle ei pidä mennä, ellei edellistä ole hyödynnetty.

Tätäkin metsäala soveltaa jo, mutta vain osittain. Se on esimerkiksi ymmärtänyt, että paperintuotannon ekologisin argumentti puun suoraa polttoa vastaan on, että puu voidaan polttaa sittenkin, kun se ensin on palvellut paperina monen kierrätyksen kautta.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliike ja monet metsänomistajat tai tutkijat eivät ole tätä ymmärtäneet.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.5.2011.

Pahinta on ruokateeskentely

Ainakin ennen aikaan Rovaniemen linja-autoaseman vieressä oli taksiasema ja sen yhteydessä baari. Siinä oli siis tarjolla kahvia ja pullaa, muutama kovapintainen tuoli ja ”annoksia”.

Odotin siinä jokusen kerran Lapin Teiniyhdistyksen kokouksen jälkeen Kemijärven linja-autoa. Sunnuntai-iltapäivänä olo ei aina ollut paras mahdollinen.

Paikallinen jehu kerran tilasi ”annoksen” ja alkoi selittää taksikuskille, että ”tämä on hyvä paikka, tulen tähän yleensä kun vaimo on viikonloppuna sukuloimassa. Täällä on hyvä ruoka ja nopea.”

Juomana oli maito ja lautasella höyrytetty uunimakkara, vieressään sinappia ja ketsuppia.

Esimerkiksi meillä kotona oli niin vähän rahaa, että omenatkin pilkottiin lasten kesken. Mutta semmoista en muista, että äiti olisi päivän pääruoaksi työntänyt eteen pelkkää uunimakkaraa ketsupilla ja sinapilla.

Ehkä juuri siksi se olisi minustakin ollut hyvää. Vesi kielellä minä sitä katselin, kun ei kotona syöty juuri muuta kuin kalaa ja siitäkin yleensä siikaa.

Olin kuin ne poikoset Lapin radiossa, joita toivehikas toimittaja haastatteli Tornionjoella: ”Kumpikos se on parempaa, grillimakkara vai Kukkolankosken siika?

”No selevästikki krillimakkara!”

Uunimakkaraa tulee syötyä nykyäänkin. Minusta se ei ole yhtään sen pahempaa kuin keskiverto keittokinkku, vaan jopa parempaa, koska se ei teeskentele.

Pahinta onkin suomalaisten vaahtoaminen siitä, kuinka hyvää ruokaa meillä syödään. Miksi ei voi myöntää, että suurimmalta osin se on roskaa, mutta siihen tässä on totuttu ja siitä tykätään. Paras kuvaus siitä on Mika Kaurismäen elokuvassa Rosso – ja kas, eikös se ole laajalle levinneen ketjuravintolan nimi!

Niinpä en voinut olla ilahtumatta, kun HK päätti antaa turpiin amerikkalaiselle pikaruokakulttuurille perustamalla nakkikoppiketjun. Jo se on odottanutkin brändäystä.

HK lupaa höyrymakkaraa. Se huulta polttava, purtaessa turskahtava vesi!

Joku voi nyt ajatella, että juntti mikä juntti. Se käy.

Paitsi ruoka, ruoka-asioissa oleellista on lupaus. Jos HK lupaa Sinistä, en tule sitä koskaan siitä moittimaan.

Sen sijaan suomalaisen ruokakulttuurin suurin roskanpuhuja on vähittäiskauppa, joka tunkee limaiset sormensa myös ravintolabisnekseen.

Tilasin eräästä Sokos-hotellin ravintolasta maaliskuisena iltana ”savustettua Pielisen ahventa, pastaa ja tillikermaa”. En mielestäni ole aivan pönttö, kun päättelin ruokalistan lupauksesta, että ahven on tuoreena savustettua.

Halusin testata ravintolan taitoa tehdä ruokaa hyvistä raaka-aineista. Kun tarjoilija toi lautasen, laji oli jo muuttunut. Hän sanoi: ”Järvikalapastaa.”

Kala oli säilykepurkista otettua savustettua muikkua. Päällä oli voimakasta juustoa, mikä olisi pilannut minkä hyvänsä kalan.

Tillikermaa lautasella ei ollut. Sen korvasi kirjaimellinen pohjanoteeraus: syvän lautasen puoliväliin yltävä säilykepurkin rasva.

Tosin ravintolan mukaan moka oli toinen: kerma oli päässyt juoksettumaan. Varsin olikin; erityisesti tilli oli siitä kirmaissut kokonaan ja lähtiessään jättänyt rasvaan savumuikkusäilykkeen maun.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 17.5.2011.

Lörppöjournalismin korkea veisu

Helsinkiin rantautuneista Romanian romaneista sanotaan, että he ovat koko maan ongelma: Helsingin kerjäyspaikat ovat kohta varatut ja seuraavat siirtyvät edemmäs. Samaan aikaan kerjäläisjournalismi etsii vastuullisia lähinnä täysin syyttömistä.

Kerjäämisestä tuskin päästään eroon. Euroopan unionissa liikkuvuutta ei voi rajoittaa, eikä ketään voi estää pyytämästä toiselta rahaa.

Ainoa keino olisi parantaa elintasoa. Siten meillä on päästy kerjäläisyydestä eroon, mutta ovatko Romaniankin kerjäläiset meidän vastuullamme?

Kyllä ovat, vastaavat monet.

Ongelma ei kuitenkaan ole vapaa liikkuvuus, vaan pysähtyminen. Kerjäläiset eivät suinkaan tee sitä, mitä varten vapaa liikkuvuus on säädetty: työn etsimiseen tai turismiin.

He lähtevät Romaniasta ja suunnistavat määrätietoisesti Helsingin Kalasatamaan, mistä talonvaltaajien ryhmä on puolipakottamalla vuokrannut kaupungin rakennuksen. Sitä he ovat ryhtyneet kutsumaan ”sosiaalikeskukseksi”.

Tämä oli viime vuosikymmenen menestynein viestintätoimi: vapaaehtoistyötä tekevä ryhmä todella harjoittaa sosiaalitointa, enimmäkseen toisten rahoilla itsensä ja ystäviensä hyväksi. Näihin valittuihin on laskettu myös Suomeen saapuvat Romanian romanit.

Yksikään journalisti ei ole arvioinut ”sosiaalikeskuksen” todellista luonnetta. Helsingin Sanomat väitti vastikään jopa, että ”sosiaalikeskusta” hallinnoi kaupungin nuorisotoimi.

Suurimpia vastuullisia kerjäläisongelmaan ovat kuitenkin ne poliitikot, jotka hyväksyivät Romanian liittämisen Euroopan unioniin. He tiesivät, kuinka köyhä Romania on, mutta se ei heitä estänyt, vaan pikemminkin kannusti.

He halusivat osoittaa euromyönteisyyttään, he leimasivat kaikki vastustajat impivaaralaisiksi, he eivät vastanneet mihinkään kysymyksiin, he eivät välittäneet eivätkä välitä seurauksista. Heidän nimensä löytyvät päivälehdistä, joista perussuomalaisten menestystä kammoksuvat toimittajat voivat ne tarkistaa.

Monet heistä ovat valmiita vaikka panemaan romanikerjäläiset putkaan. Näin pitkälle ulottuu poliittinen vastuu.

Seuraukset lankeavat muille, kuten Helsingin kaupungin viranomaisille, joilla ei ole osaa eikä arpaa ongelman syntyyn eikä mahdollisuuksia ratkaista ongelmaa. Heitä syyttävät kaikki: ”sosiaalikeskus”, syylliset poliitikot, perussuomalaisten menestystä kammoksuvat toimittajat.

Romanit asuvat ”sosiaalikeskuksen” pihalla autoissa ja käyttävät kotimaastaan tuttuja sähköviritelmiä. Ne ovat johtaneet tulipaloihin.

Paikka on asumiskelvoton ja sotkemalla sotkettu. Viranomaisten yritykset korjata tilanne saavat ”sosiaalikeskukselta” tympeää plakaattiviestintää: ”Kytät vittuun”.

”Sosiaalikeskuksen” mukaan kaupungilla on velvollisuus osoittaa romaneille paikka. Ikään kuin vapaa liikkuvuus oikeuttaisi saamaan mistä vain asuinpaikan kaupungin kustannuksella.

Silti kaupunki on osoittanut näille turisteille asuntolan. Mutta se ei heille kelpaa, heidän on saatava perustaa leiri. Ja juuri sinne, minne he haluavat.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 10.5.2011.

Ekopiru on yksityiskohdissa

Maassa on käynnissä omituinen keskustelu, jossa väitetään, että puun poltto ei hillitsekään, vaan jopa vauhdittaa ilmastonmuutosta. Keskustelu on tyypillisen kapea-alaista eikä voi välttyä ajatukselta, että eräin osin sen tarkoitus on vain hämmentää. Näin erityisesti siksi, että juuri kapea-alaisimmat keskustelijat väittävät tuovansa esiin tavallista laajempia näkökulmia.

Ympäristöasioissa väitteet yleensä johtavat sitä enemmän harhaan, mitä pienempiä kokonaisuuksia ne koskevat. Erittäin hyvä esimerkki on väite, että puun poltto on ilmaston kannalta haitallista, koska kantojen poltto tuottaa yhtä paljon päästöjä kuin kivihiilen poltto.

Metsänhoidon pitkäaikainen tavoite on ollut lisätä puuston kasvua, missä keskeisenä keinona on ollut puustopääoman kasvattaminen. Logiikka on sama kuin korkotuloissa: mitä isompi pääoma, sitä isompi kasvu.

Tavoitteessa on onnistuttu. 1950-luvulla metsissämme oli puuta hiukan runsas 1500 miljoonaa kuutiometriä, nyt yli 2200 miljoonaa, ja kasvu jatkuu yhä.

Puustopääoma on suurempi kuin koskaan sinä aikana, mistä meillä on tietoja, eli 1800-luvun alun jälkeen. Näin siitä huolimatta, että maan pinta-ala on pienentynyt viime sodan jälkeen noin kymmenesosalla.

Toisen maailmansodan jälkeen puustopääoma on kasvanut jopa 800 miljoonaa kuutiometriä. Se vastaa yli 50-kertaisesti vuoden 2008 hiilidioksidipäästöjä. Metsiin on siis toisen maailmansodan jälkeisenä aikana varmuudella sitoutunut enemmän hiiltä kuin Suomen hiilidioksidipäästöt ovat olleet samana aikana.

Puuta on kuitenkin hakattu vielä enemmän, 1950-luvun alun jälkeen yli 3200 miljoonaa kuutiometriä. Tästä jopa puolet on mennyt kaiken aikaa energiantuotantoon, millä on edellisen vaikutuksen lisäksi korvattu valtava määrä fossiilisia polttoaineita.

Kuinka paljon? Niin paljon, että se vastaa yli 25-kertaisesti vuoden 2007 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen polton aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä.

Infantiiliin kantokeskusteluun verrattuna nämä numerot ovat häkellyttäviä. Oleellista olisikin kysyä, johtaako kantojen polttaminen pitkällä aikavälillä puustopääoman kasvamiseen.

Tätä kysymystä ei kuitenkaan ole keskustelussa esitetty. Se pakottaa kysymään: jos edes sadan vuoden kuluessa syntynyttä varantoa ei voi ottaa väliaikaisen hiilivelan takia käyttöön, mitä muuta voimme tehdä?

Yhtä hämmästyttävää on puhe, että energian tuotto puuta polttamalla tuottaa runsaasti hiukkaspäästöjä. Tätä linjaa ajaa muun muassa entinen kansanedustaja ja ydinvoiman tunnettu kannattaja Martti Tiuri – viimeksi Suomen Kuvalehdessä 5.11.2010.

Ikään kuin puuta aiottaisiin polttaa saunanpesässä!

Tiuri innoitti samaan artikkeliin epäilyn, että päätökset metsäenergian massiiviseksi tuottamiseksi olisi tehty ensin, ja sitä tukevat laskentakaavat kehitetty vasta jälkikäteen. Näin voi tietenkin olla.

Mutta voi olla myös niin, että mihin hyvänsä energianlähteeseen on jossakin päätetty suhtautua negatiivisesti, ellei kyseessä ole ydinvoima. Voi jopa olla, että itse asiassa se onkin tämä päätös, joka on tehty ensin.

Kirjoitus on ajanmukaistettu versio Lapin Kansassa 6.3.2011 julkaistusta kolumnista.

Toimittajapaimenkoirista

Paimenkoirien suku käyttäytyy monella tapaa yhtenäisesti, mikä ei ole yllättävää, onhan niiden kaikkien tarkoitus paimentaa jotakin, arvatenkin laumaa. Kaikkein tärkeintä paimenkoirille onkin tunnistaa laumansa, mikä on useimmille roduille helppoa, lähes luontaista.

Kun lauma on tunnistettu ja laumaan kuulumattomat tätä kautta määritelty, kaikki paimenkoirat rodusta riippumatta käyttäytyvät hyvin samalla tavalla.

Lauman ollessa vapaana paimenkoiran tehtävänä on pitää se koossa ja ohjata sitä haluttuun suuntaan. Tämän paimenkoira tekee juoksemalla uutterasti lauman reunimmaisten jäsenten luota toisen luokse, lempeästi räksyttäen ja muristen jokaisen kohdalla tarkoituksella saada reunimmaiset siirtymään kohti lauman keskustaa.

Lauman jäsenet taas suhtautuvat paimenkoiraan kuin välttämättömään pahaan. Ne tietävät, että paimenkoira on vaaraton, sillä eihän olisi mieltä siinä, että paimenkoira tekisi työtään suorastaan vahingoittamalla lauman jäseniä.

Laitumella oleva lauma tietää myös, että lauman tehtävänä on syödä, ja toisinaan juoda. Siksikään ne eivät välitä paimenkoiran uhittelusta kuin korkeintaan siirtymällä laiskasti seuraavan ruohotupon kohdalle. Siinä vaiheessa paimenkoira onkin ja rähjäämässä naapurille.

Kun lauma on asettunut paikoilleen, myös paimenkoira asettuu, mutta erehtymättömästi paikkaan, josta se voi yhdellä silmäyksellä valvoa kaikkia niitä suuntia, mistä laumaa voi uhata vaara tai minne lauman jäsenet voisivat yllätyksellisesti pyrkiä. Pettämättömien aistiensa ansiosta paimenkoira voi jopa nukkua yhdessä laumansa kanssa, sillä pienikin risahdus herättää sen.

Paimenkoiria on monia rotuja. Maa-alueista oma paimenkoirarotunsa on esimerkiksi Slovakialla, Australialla, Etelä-Venäjällä, Sveitsillä, Anatolialla, Appenzellilla, Bernillä, Espanjalla, Estrela-vuoristolla, Garafíalla, Islannilla, Iso-Sveitsillä, Karstilla, Kaukasialla, Keski-Aasialla, Kreikalla, Lancashirellä, Leónilla, Pyreneillä, Picardeilla, Belgialla, Lapilla, Karpaateilla, Tshekkoslovakialla, Kroatialla, Saksalla, Mallorcalla, Katalonialla, Vanha-Englannilla, Serra de Airesilla, Shetlannilla, Walesilla, Puolalla, Hollannilla ja Romanialla.

Toisinaan paimenkoirat lajitellaan karvankasvun perusteella, kuten partacollie, pitkäkarvainen collie ja lyhytkarvainen collie. Jopa jotkut kansat, kuten baskit ovat saaneet oman paimenkoirarotunsa.

Vähemmän tunnettu paimenkoirarotu on toimittajapaimenkoira.

Toimittajapaimenkoiran työmaata ovat erilaiset toimittajille tarkoitetut retket. Näillä retkillä toimittajapaimenkoiran tehtävä on huolehtia, että lauma pysyy koolla ja saapuu ajallaan ohjelmassa merkittyyn kohteeseen, sekä yleinen lauman tyytyväisyydestä huolehtiminen.

Toimittajapaimenkoiran kyky määrittää oma laumansa on ilmiömäinen. Vaikka toimittajapaimenkoiralla on yleensä tiedossa jopa laumansa yksilöiden nimet, hän oppii nopeasti tunnistamaan laumansa ulkonäöltäkin, mitä helpottaa lauman muusta ympäristöstä yleensä erottuva pukeutuminen.

Toimittajapaimenkoiran käyttäytyminen muistuttaa muiden paimenkoirarotujen käyttäytymistä monella muullakin tavoin. Aivan samalla tavalla se, lauman edetessä verkkaan kohteelta toiselle, siirtyy lauman peräpäässä jäsenen luota toisen luokse yrittäen erilaisin käsimerkein ja ärhennelleen saada laumaan liikettä.

Lauma taas suhtautuu toimittajapaimenkoiraan tyypilliseen tapaan, keskustellen lauman muiden jäsenten kanssa ja oikoen jäseniään matkan suuntaan korostetun välinpitämättömästi.

Ajoittain toimittajapaimenkoira joutuu ylivoimaisen tilanteen eteen, kun lauman jäsenet suorastaan katoavat näköpiiristä. Silloin toimittajapaimenkoiran osaaminen joutuu puntariin. Karkulainen on löydettävä nopeasti, ettei muu lauma katoa kokonaan näkyvistä. Esimerkiksi hajuaistista ei välttämättä ole suurta iloa, jos ollaan tehdasympäristössä tai vaikkapa kaupungissa.

Ongelma ratkeaakin pettämättömällä kokemuksella, jossa on kaksi peruselementtiä: kannattaa etsiä mahdollisimman päinvastaisesta kuin toivotusta kulkusuunnasta, ja useimpien kohdalla kannattaa miettiä, missä voisi olla se pisin jono, jonka hännille lauman jäsen on asettunut olettaen oikeutetusti, että muiden on vain odotettava kunnes jonotus päättyy, sillä onhan hänen saatava lapsukaiselleen se suklaapatukka tuliaisiksi juuri tästä kaupasta, vaikka samanlaisia on jokaisessa R-kioskissa.

Toimittajapaimenkoiran tehtävä on löytää lauman jäsen ja toimittaa hänet oikeaan suuntaan, jotta muun lauman ei tarvitsisi häntä odottaa. Tämä muu lauma kuitenkin paheksuu syvästi tällaista toimintaa ”virkaintoisena”.

Kun toimittajapaimenkoira sitten saa laumansa kohteeseen, se asettuu paikkaan, josta koko lauma on helposti valvottavissa. Jos lauman määränpäänä on esimerkiksi kokoushuone, toimittajapaimenkoira asettuu kokoushuoneen oven lähettyville salin takaosaan ja laskee huolellisesti ne, jotka menevät vessaan.

Bussiin saavuttaessa toimittajapaimenkoira asettuu yleensä etupenkille. Ei ole tavatonta, että toimittajapaimenkoira pyrkii estämään kokonaan bussin keskiosassa olevan oven aukaisun. Se tietää, että kun lauman saa yhdestä ovesta sisälle yleensä ainakin yksi lauman jäsenistä on jo ehtinyt puikahtaa toisesta ovesta esimerkiksi tupakalle.

Bussin ollessa liikkeessä toimittajapaimenkoira saattaa uskaltautua valvontapaikaltaan lauman keskuuteen. Hän saattaa jopa osallistua lauman keskusteluun, jolloin kuitenkin laumassa mahdollisesti ns. vapaalla olevat muut toimittajapaimenkoirat kokevat hänet kilpailijakseen.

Myös toimittajapaimenkoiran lauma eroaa hieman muiden paimenkoirien laumasta. Siinä missä laumojen tehtävä tavallisesti on syödä ja juoda, toimittajapaimenkoira paimentaa laumaa, jonka tarkoitus hyvinkin usein on pelkästään juoda.

Paimenkoiran tehtävänä onkin usein johdattaa lauma juomapaikan ääreen. Voisi kuvitella, että tällainen tehtävä on helppo, ja niin se onkin, heti sen jälkeen kun on saatu näköetäisyys juomapaikkaan, sillä valtaosa lauman jäsenistä on erikoisen viehättynyt juomapaikkoihin.

Toisaalta jokaisessa laumassa on myös niitä, joita minkäänlainen juominen ei kiinnosta vähääkään. On siis pidettävä huoli siitä, että viimeinenkin lauman jäsen saadaan perille.

Juomapaikalla toimittajapaimenkoiran tehtävät ovat ratkaisevasti erilaiset kuin muiden paimenkoirarotujen. Siinä, missä normaalin paimenkoiran lauma osaa aivan oma-aloitteisesti mennä veden ääreen ja alkaa juoda, toimittajapaimenkoiran laumassa on merkittävä määrä niitä, jotka odottavat paimenkoiran paitsi tuovan juoma-astian heidän eteensä, myös maksavan siitä ja vielä iloisesti ja reippaalla mielellä.

Toisaalta tämä juomistapahtuma on myös toimittajapaimenkoiran työn harvoja luontaisetuja, sillä tottahan hänen on itsekin osallistuttava tapahtumaan säröttömän ilmapiirin luomiseksi.

Ja vaikka tämä juomistapahtuma ei varsinaisesti ole koskaan lauman vaelluksen päätarkoitus, juuri tällä kohtaa toimittajapaimenkoiran on helpointa pilata paitsi oma, myös retken maine. Ei tarvitse muuta kuin toimittaa tämä juomatarjoilu hieman haluttomasti, puhumattakaan että ei tee sitä lainkaan, niin lauman kaikki jäsenet – myös ne jotka suhtautuvat koko juomistapahtumaan haluttomasti – muistavat mainita siitä aina kollegojaan tavatessaan.

Mutta maineen voi menettää myös toisella tavalla. Toimittajapaimenkoiran ei missään tapauksessa pidä päästää syntymään edes etäistä epäilystä siitä, että juomatarjoilu, jota lauma siis edellyttää, voisi johtaa minkäänlaiseen vastapalvelukseen. Ei toki, seuraavana aamuna toimittajapaimenkoiran tehtävä on taas paimentaa lauman jäsenet – tarpeen vaatiessa makuusijalta aamusyönnöksen kautta ensimmäiseen kohteeseen – nurkumatta ja väsyneisyyttään näyttämättä.

Ja kun retki viimein saavuttaa loppunsa, toimittajapaimenkoiran tulee kiittää laumaansa asiallisesti. Myös lauma saattaa tässä vaiheessa taputtaa käpäliään yhteen, kerätä keskuudestaan jonkinlaisen lahjan ja ojentaa sen kiitokseksi esimerkiksi bussinkuljettajalle.

Kirjoitus on tiivistelmä Vihtavuori-palkinnon jakotilaisuuden lukupiirissä pidetystä puheesta Nuuksion Kattilassa 30.11.2009. Vihtavuori-palkinto luovutettiin Metsähallituksen aluejohtaja Kii Korhoselle hänen ansioistaan metsärauhan saavuttamiseksi Lapissa. Fyysiseltä muodoltaan palkinto oli tyhjennetty ilmatorjuntatykin ammus.

Uudet metsäsodat ovat tulossa

Maa- ja metsätalousministeriö suunnittelee metsänhoitotapojen monipuolistamista. Metsälaki aiotaan kirjoittaa uudelleen niin, että se sallii myös jatkuvan kasvatuksen – vaikka se ei ole sitä aikaisemmin suorastaan kieltänytkään.

Oleellisin muutos on kirjoittaa uudelleen metsän uudistamisvelvoite. Se onkin jokseenkin ainoa metsänhoidollinen velvoite, mitä nykylaki metsänomistajalle asettaa. Nyt laki vaatii vain, että jos metsää avohakataan, uuden metsän perustamisesta on huolehdittava.

Yksikään taho ei ole pitänyt uudistamisvelvoitetta huonona. Se tullaan vain kirjoittamaan niin, että se sopii kaikkiin metsänhoidon tapoihin ja kaikkiin hakkuisiin.

Todennäköisesti tullaan vaatimaan, että hakkuun jälkeen metsässä pitää tietyn ajan jälkeen olla riittävä määrä kasvavaa puuta. Jos tehdään harvennushakkuu, vaatimus täyttyy ilman muuta, mutta jos harvennushakkuussa hakataankin liikaa, se katsotaan avohakkuuksi ja silloin astuu voimaan velvoite perustaa uusi metsä.

Vaatimus sopii myös kaikenlaisiin versioihin jatkuvan kasvatuksen hakkuista: jos hakataan enemmän kuin jatkuva kasvatus sallii, jäljelle jäävän puuston määrä alittaa lain vaatimuksen ja syntyy uudistamisvelvoite. Sen voi hoitaa luontaisella uudistamisella aivan niin kuin perinteisessäkin metsänhoidossa.

Ja aivan samalla tavalla kuin perinteisessäkin metsänhoidossa, jos luontainen uudistaminen ei onnistu, metsäkeskus määrää istuttamaan tai kylvämään uuden metsän. Juuri tässä piilee siemen lukuisiin metsäsotiin.

Ongelma ei ole jatkuva kasvatus, vaan sen markkinointi. Näyttöä siitä, että jatkuvaa kasvatusta markkinoidaan ja mainostetaan täysin ylimitoitetuin perustein, on vaikka kuinka paljon.

Suurin ja katteettomin lupaus on tässä: kun harjoittaa jatkuvaa kasvatusta, ei tarvitse tuhlata rahaa uuden metsän istuttamiseen tai kylvämiseen, koska jatkuvassa kasvatuksessa metsä uudistuu luontaisesti.

Luontoparka ei kuitenkaan tiedä, milloin on kyse jatkuvasta kasvatuksesta ja milloin ei. Kun sekä perinteisestä metsänkasvatuksesta että varta vasten asian selvittämiseksi tehdyistä tutkimuksista tiedetään, että uusiutuminen ei ole automaattista sen kummemmin pienillä kuin suurilla aukoilla, miksi se olisi sitä myöskään jatkuvassa kasvatuksessa?

Tulemme näkemään lukuisia tapauksia, joissa metsänomistaja harhautetaan jatkuvaan kasvatukseen sillä lupauksella, että luonto hoitaa uudistamisvelvoitteen. Jos näin ei sitten käykään, metsäkeskuksen ikävä velvollisuus on vaatia kylvöä tai istutusta, mikä tietää metsänomistajalle rahanmenoa.

Vanhat vastakkainasettelut, osapuolet ja fraasit otetaan käyttöön sellaisenaan: ilkeä metsäkeskus ei vieläkään halua antaa luontoystävälliselle metsänomistajalle sitä vapautta, mitä uusi laki nimenomaan lupasi. Eikä ole epäselvää, mille puolelle kaiken tietävät toimittajat tässä kiistassa asettuvat.

Metsänhoitomenetelmien monipuolistamisen ajateltiin parantavan metsätalouden imagoa. Kaikki merkit näyttävät kuitenkin siihen suuntaan, että käy päinvastoin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.4.2011.

Metsäalasta käytävä keskustelu

Lauri Hetemäen ja kumppaneiden vasta julkaistun kirjan Murroksen jälkeen lukeminen kannattaa aloittaa lukemalla Hetemäen kirja Metsäsektori 2010 vuodelta 1997. Kirjoilla on paljon yhteistä.

Ensinnä niitä yhdistää metsäalan käytäväkeskustelu, josta alan ulkopuoliset ottavat itselleen sopivia sitaatteja. Siihen kirjat ovat sopivia, varsinkin kun irrottaa lauseet asiayhteydestään.

Kummankin kirjan julkistettuina lähteinä on poliittisia ohjelmia ja tutkimuksia. Jos on kuultu niitä ihmisiä, jotka oikeasti rakentavat metsäalan tulevaisuutta, sitä ei kerrota.

Kumpikin haluaa selvittää tulevaisuutta, mikä on mahdoton tehtävä. Kumpikin on täynnä käyriä, jotka ovat realistisen mutkittelevia suunnilleen julkaisuvuoteen asti, mutta osoittavat sen jälkeen laskennallisesti suoraan jonnekin.

Mitä me teemme tällaisilla käyrillä?

Esimerkiksi Turun yliopiston tutkimus Matkalla biokauteen selvittää sitä, mihin tämä ja tuo nyt tehtävä toimi tulevaisuudessa johtaa. Se on siis tulevaisuuden rakentamista, ei selvittämistä.

Tätä tietoa metsäalalla tarvittaisiin, huutavasti. Mutta sitä metsäala ei ole saanut huolimatta suunnattomasta julkisesta panostuksesta tulevaisuuden tutkimiseen. Turkulaiset kuittaavatkin sen osaksi metsäalan kriisiä ‒ niin vähän siitä on ollut hyötyä.

Aiempi kirja epäonnistui kahdessa dramaattisessa kohdassa, mutta ei yksin. Jo 1990-luvulla Kansallisen metsäohjelman valmistelutyössä esitettiin, että Venäjän kehitystä pitäisi tutkia. Maa- ja metsätalousministeriö hylkäsi ajatuksen.

Yhtä vähän asiaa tutki Hetemäki vuonna 1997. Silti jo muutamaa Venäjä-asiantuntijaa haastattelemalla puutullien mahdollisuus olisi osattu ennustaa hyvissä ajoin. Eri asia on, olisiko tiedolla osattu tehdä mitään.

Vuonna 1997 Hetemäki ennusti Kiinan ja Aasian nousun lisäävän suomalaistuotteiden kysyntää. Kuvion päälaelleen kääntävä kehitys yllätti: suomalaiset firmat menivätkin Etelä-Amerikkaan tuottamaan sellua Aasiaa varten.

Mitä olisi pitänyt kyetä ennustamaan? Sitä en tiedä.

Mutta niillä rajauksilla ja niillä lähteillä, millä Murroksen jälkeen -kirjaa on tehty, tulos tuskin on edeltäjäänsä parempi. Olisiko ollut mahdollista esimerkiksi kuulla niitä, jotka oikeasti luovat uusia teknologioita ja tuotteita?

Entä olisiko ollut mahdollista ajatella, että metsäteollisuus pelkän kotimarkkinan sijaan tähtäisi vientiin myös uusissa tuotteissa. Ei.

Niinpä tutkijat ovat sitä mieltä, että Suomen liikennepolttonesteiden bio-osuuden täyttäminen edellyttää vain kahden biojalostamon tuotantoa – ikään kuin metsäteollisuus olisi yhtäkkiä luopunut viennistä.

Puhumattakaan siitä, että maantieliikenteen polttonesteitä tehdään biojalostamoissa päivänselvästi vain muutaman vuoden. Vuonna 2020 osataan jo tehdä kannattavampia tuotteita.

Tutkija tietenkin rajaa kohteensa ja menetelmänsä juuri niin kuin haluaa. Me muut voimme vain kysyä syytä.

Jos tutkii vientialaa, miksi rajata vienti tutkimuksen ulkopuolelle? Mitä muuta sillä voi saada kuin todellisuutta vastaamattomia tuloksia?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 4.4.2011.