Joku meitä ”vivuttaa”

Journalisteja moititaan usein siitä, että he ovat etääntyneet kansasta. Moite on oikea; jos journalistit olisivat ”osa kansaa”, he esimerkiksi lukisivat Tarjoustalon tarjouslehteä.

Mutta eivät he lue. Heidän mielestään Tarjoustalon tarjouslehti on epäekologinen, koska se edustaa turhaa materiaa, ja toimittajat taas ovat ekologisia.

Epäekologisuutta ei kuitenkaan edusta Tarjoustalon ilmoitus siinä lehdessä, johon toimittaja kirjoittaa juttuja.

Tai siis, oikeastaan, kyllä edustaa. Se nyt on vaan semmoinen välttämätön paha, että saadaan tehtyä hyvää journalismia.

Sitä taas edustaa se, että ollaan ihmeissään perussuomalaisten suosiosta. Juuri sen ihmettely osoittaa, että ei ole luettu Tarjoustalon lehtiä.

Kuten nyt tätä viimeistä, missä on selvä uutisen aihe: meidän kaikkien tuntemista Reinoista – siis niistä kengistä – tehty kopio, jonka nimi on, yllättäen, Sauli.

Miksiköhän? Kuka kenkiä tekee? Kokoomuksen puoluetoimisto? Vai joku hang-around-jengi?

Enempiä kysymyksiä en tässä viitsi asetella, pitäähän niille journalisteillekin jotakin mielikuvitusta jättää.

”Kansa” on helkkarin yksinkertainen. Se saattaa esimerkiksi lokakuun lopussa – siis tänä vuonna – laittaessaan mökkiään talviteloille, epähuomiossa ryhtyä lukemaan sytykkeeksi tyrkyttäytynyttä Ilta-Sanomaa, joka on julkaistu 22. heinäkuuta – siis tänä vuonna.

Siellä pääministeri Jyrki Katainen vakuuttaa, että Suomen Kreikka-vastuut eivät missään oloissa tule ylittämään kahta miljardia euroa.

Tulitikun syttyessä arvio oli lähes 30 miljardia euroa. Välissä oli kolme kuukautta.

Mistä tämä kertoo? Ennen kaikkea siitä, että edes pääministeri ei tiedä, missä mennään.

Yhtä selvää on, että tietämättömyyttä ei voi näyttää, koska siitä se katastrofi vasta seuraisikin.

Mutta voisiko olla, että he kuitenkin nyt tietävät jotain? Vaikea uskoa. Luulen, että kukaan ei tiedä, mutta useimmat uskottelevat tietävänsä.

Erityisen hyvin tämä näkyy journalismissa, jossa varsinainen tietämisen uskottelua höystetään sillä, että etsitään positiivisia merkkejä mistä hyvänsä. Yleensä turhaan.

Viimeksi tämän viikon alussa ilmoitettiin, että on tulossa ratkaiseva viikko. Minkä kannalta ja miten, sitä ei ole kerrottu.

Niin kuin ei ole kerrottu aiemminkaan. Näitä ratkaisevia viikkojahan meillä on ollut ties kuinka monta kertaa. Kuten muuan perussuomalainen kaverini sanoi: ”Oon kans miettiny et antas asian roikkuu keskeneräsenä maailman tappiin ni ei tulis mitään katastrofia! Siis ei päätöksiä! Pliis.”

Muuan suosittu uskomus on, että tavalliset ihmiset tietävät nyt enemmän talousasioista. Kuten Sakari Kilpelä ilmoitti Ylen Ykkösaamussa 31.10: ”Kansalaisia huolestuttaa vivutus.”

Epäilen. Ainakaan minä en ole päässyt selvyyteen, mitä ”vivutus” edes tarkoittaa.

”Vivutus” on vain yksi niistä lukuisista uusista termeistä, mitä journalismiin on ilmestynyt. Koskaan niitä ei selitetä, ja on syytä epäillä, että niitä eivät ymmärrä niistä puhuvat journalistitkaan.

Mitä tarkoittaa esimerkiksi pankkien pääomittaminen? Missään en ole havainnut tätä selitettävän, vaikka käsitettä käytetään vissiin jo paikallislehtien kolumneissakin.

Voisiko se tarkoittaa pankkien pilkkomista pääomien suhteessa – koska siltä se kuulostaa? Ei.

Ilmeisesti – tosin en ole varma – se tarkoittaa rahan antamista pankeille, siis pääomaksi. Siihen nähden termi on outo; kysehän on ilmiselvästä köyhäinavusta. Eipä kukaan kutsu sosiaaliturvaa pääomittamiseksi.

Korkeimmalta hilseen kumminkin ylitti Paavo Raution kirjoitus Helsingin Sanomissa 28. lokakuuta. Hänen näkemyksenä oli lyhyesti sanottuna tämä: kun Helsingin Sanomat jotakin kirjoittaa, se siirtyy automaattisesti koko kansan tietoisuuteen.

Todellisuudessahan harva on jaksanut enää aikoihin lukea eurokriisistä kertovia juttuja. Varsinkin siksi, että se on turhaa: tilanne on kuitenkin seuraavana päivänä päinvastainen.

Tämän havaitakseen on riittänyt lukea otsikot.

Kun taas Raution mukaan esimerkiksi ilmaisuja ”pensaspalo, tulivoima, palomuuri, lippalakki ja meloni sekä no bail-out” toistellaan jo Esson baarissa ja että ”no bail-out on jo tunnetumpi… termi kuin legitimiteetti”.

En ole käynyt Esson baarissa – onko niitä olemassakaan! Ehkä juuri siksi en ymmärrä noista termeistä muita kuin melonin ja lippalakin.

Eikä siitäkään voi kiittää journalismia, sillä ensi kerran se sanottiin suorassa TV-lähetyksessä, jota katsoin.