Voiko kuolleen tappaa?

Olen kotoisin Kemijärveltä ja pysynyt hengissä pitkälti vesivoimarakentamisen turvin. Isän palkka maksettiin Kemijoen rakentamisen johdosta maksetuista kalakorvauksista. Näiden korvausten seassa kasvoin, kalanviljelylaitoksella.

Tiedän täsmälleen, kuinka monimutkainen asia on pohjoisen vesivoimarakentaminen. Olin soutajana, kun isä teki Näskän- ja Paattinkijärvien välissä olevassa bifurkaatiolammessa kalantutkimusta. Olen käynyt maailman hienoimmassa vesivoimalassa Jumiskossa.

Marraskuun lopussa näin WWF:n, Suomen luonnonsuojeluliiton, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestön, Paliskuntain yhdistyksen, Luonto-Liiton, Greenpeacen ja Birdlifen tiedotteen, jossa ne vetosivat ”Kemijoki Oy:n hallitukseen: Kemijoen viimeinen luonnontilainen osuus säilytettävä”. Tiedotteen mukaan ”Kemijoki Oy on suunnitellut rakentavansa Rovaniemelle uuden vesivoimalaitoksen, joka tuhoaisi Kemijoen viimeisen luonnontilaisen osuuden”.

Sanottakoon heti, että minulla ei ole vahvoja kantoja uuden vesivoiman suhteen. Ehkä juuri siksi haluaisin, että ne, joilla sellaisia on, perustelisivat niitä tosipohjaisilla argumenteilla.

Sillä eihän se jokiosuus, minne voimalaitosta suunnitellaan, mitenkään voi olla luonnontilainen. Sen yläpuolella on tavattoman isoja järviä, vaikka nyt Kemijärvi, joita on säännöstelty vuosikymmenet. Lisäksi ylävirrassa on lukuisia voimalaitospatoja ja kaksi jumalattoman suurta tekojärveä.

Jos tällainen joki on luonnontilassa, koko käsite on määritelty uudelleen. Tosin en tiedä, miten.

Toiseksi, jos jokiosuus sitten olisikin luonnontilassa, millä ihmeen perusteella se olisi viimeinen? Juuri tällaisen puheen toisessa ulottuvuudessa Suomen viimeiset vanhat metsät aiotaan vuodesta toiseen hakata juuri nyt, vaikka niitä on suojeltukin enemmän kuin missään muualla.

Jos tämä Kemijoen pätkä on luonnontilainen, sitä suuremmalla syyllä sitä on myös Kemijärven yläpuolinen Kemijoki, ihan Kemihaaran latvoille asti. Missä kohtaa Kemijoki muuttuu Kemihaaraksi, siitä toki voidaan keskustella.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelin yhteydessä julkaistussa kartassa Kemihaaraa ei olekaan, se on Kemijokea ihan Tulppioon asti. Järjestöjen väitteen mielettömyyttä lehti ei silti havainnut, tai ainakaan raportoinut.

Tiedotteen mukaan virtakohtien katoaminen olisi kuolinisku vaellussiialle. Voin olla väärässä, mutta eihän vaellussiika ole vaeltanut enää vuosikymmeniin Kemijoessa – ei edes Ounasjoessa – muuten kuin poikasena ihmisen kuljettamissa astioissa.

Voimalaitos siis tappaa jo kertaalleen kuolleitakin, vai?

Kuulemma porojen ”laidunmaiden pirstoutuminen aiheuttaisi ongelmia”. Miten voi puhua ”pirstoutumisesta”, jos jokiuoma lisää leveyttään patoamisen takia?
Kysyin asiaa parilta allekirjoittajalta verkossa. WWF myönsi, että jokiosuus ei ole luonnontilainen, mutta vakuutti, että se kuitenkin on arvokas.

Jos näin on, eikö sitä pysty todistamaan faktoilla? Miksi juuri luonnonsuojelua saa perustella millä hyvänsä puheella? Esimerkiksi jokiosuuden ”viimeisyyttä” WWF:n ei mielestään tarvinnut kommentoida lainkaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.12.2017.

Metsien käyttö on ratkaisu, ei itsepetos

Kirjoitin alla olevan kommentin Anna-Liina Kauhasen kirjoitukseen Helsingin Sanomissa 19. marraskuuta. Koska kommenttia ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Anna-Liina Kauhanen arvosteli Suomen ilmastopolitiikkaa (HS, 19.11.2017) ”Suomen hieno sijoitus maailman parhaiden ilmastopolitiikan tekijöiden listalla on itsepetosta” itsepetokseksi, koska se ajaa vain metsäteollisuuden etua. Jos ajaisikin, mitä vikaa siinä olisi?

Eikö ilmastonmuutoksen torjunta saa olla tuottavaa liiketoimintaa? Tämähän on hyväksytty jopa tavoitteeksi esimerkiksi aurinko- ja tuulivoiman osalta, vaikka niistä ei ole kannattavia saatukaan.

Saksalaisen ympäristöjärjestö Germanwatchin opastamana Kauhanen on huolissaan siitä, että lisääntyvä metsien käyttö pienentäisi väliaikaisesti metsien hiilinielua. Kuitenkin järjestön kannattama aurinko- ja tuulivoiman rakentaminen on tuottanut ilmastopäästöjä jo ennen käyttöönottoaan, ja aivan muissa kertaluokissa kuin Suomen veikattu hiilinielun pieneneminen.

Esimerkiksi Stanfordin yliopiston mukaan maailman aurinkoenergiajärjestelmä on vasta näinä vuosina tuottanut energiaa yhtä paljon kuin sen rakentaminen on vienyt – pääosin kiinalaista hiilisähköä. Suomessa hyötysuhde on vieläkin huonompi.

Rakentaminen käyttää fossiilista energiaa vielä pitkään. Eikö tästä vaikeneminen ole itsepetosta?

Ympäristöjärjestöt vastaavat, että joskushan tulevaisuuden energiajärjestelmä on rakennettava. Tulevaisuuden rakentamisesta on kyse myös metsien lisäkäytössä.

Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen Metsä 2060 -arviot osoittavat, että käyttämällä metsiämme oikealla tavalla ja nyt, saamme ennen näkemättömän hiilinielun silloin kun Pariisin sopimus sellaisia vaatii, siis tämän vuosisadan loppupuolella. Mutta ympäristöliikkeen puheissa ei kuulu vuoden 2060 jälkeen elävien polvien ääni millään tavalla.

Metsien käyttö on ratkaisu. Metsäala pystyy luomaan kestäviä ratkaisuja fossiilisten raaka-aineiden korvaamiseksi, mistä tulee lisää näyttöä päivä päivältä.

Pitäisikö niistä luopua siksi, että joku onnistuu tekemään siitä tuottavaa taloustoimintaa? Eikö sen päinvastoin pitäisi olla kaikkien muidenkin etu?"

Päätehakkuualat ovat laskussa

Kirjoitin alla olevan vastineen Suomen Kuvalehden kirjoitukseen Uutta metsästä 10.11.2017, joka tosin löytynee vain maksumuurin takaa. Koska kirjoitusta ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Kirjoituksenne Uutta metsästä (SK, 45/2017) oli kummallinen sekoitus haastateltavien perusteltua optimismia ja kirjoittajan perustelematonta pessimismiä, jopa suoranaisia virheitä.

Kirjoititte, että ”uusien metsäinnovaatioiden kehittäminen on tuskallisen hidasta”. Asiaa tuntevien mukaan uudenlaisen teollisuuden pystyttämiseen kuluu ensimmäisestä ideasta ainakin 25 vuotta. Esimerkiksi vielä vuonna 2000 Tekes ei nähnyt puupohjaisten liikennepolttoaineiden kehittämisellä taloudellista potentiaalia, mutta nyt niitä jo tankataan huoltoasemilla autoihin.

Kirjoititte, että on suuri houkutus ”jatkaa entiseen malliin” ja laivata sellu ulkomaille. Ennen paperiteollisuuden kriisiä Suomi kuitenkin käytti itse 90 prosenttia tuottamastaan sellusta.

Puun hakkuumääristä kyllä puhutaan, mutta ei ”jalostusasteen nostamisen sijaan”, sillä siitäkin puhutaan. Ja hakkuumääristä puhutaan, koska Euroopan unionin politiikka pakottaa siihen.

Vanhaa tehdään kuulemma mielellään, mikä onkin totta. Jos halutaan mennä uuteen, sillä vanhalla rahoitetaan sen uuden kehittäminen.

Kirjoitatte, että metsänomistajan on vaikea uskoa, että metsään jätetty puu voi tuottaa paremmin kuin teollisuuteen myyty puu. Onko ihme, sillä esimerkkejä päinvastaisesta ei juuri ole.

Kirjoitus näki kartongin ikään kuin vanhan edustajana. Monilla teollisuudenaloilla pakkaus kuitenkin on se arvokkain osa. Jos olisi toisin, alkoholia ja kosmetiikkaa varmaan myytäisiin irtotavarana kuluttajan omiin pakkauksiin. Todellisuudessa monet tuotteet kuitenkin differoidaan ja niiden arvo luodaan nimenomaan pakkauksella.

Kirjoitatte, että metsät ovat muuttuneet puupelloiksi. Kuitenkin yli neljä viidestä Suomessa kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt. Aukkohakkuut täplittävät maisemaa yhä harvemmin, sillä päätehakkuupinta-alat ovat olleet jo pitkään trendinomaisessa laskussa.

Näin siksi, että sama puumäärä saadaan vähemmältä määrältä hehtaareita kuin ennen, koska metsissämme kasvaa puuta enemmän kuin koskaan 1800-luvun alun jälkeen."

Imelimmän lajin viisautta

Kävin lokakuun lopussa seminaarissa, jolla oli arvovaltaiset järjestäjät: maa- ja metsätalousministeriö, Metsäteollisuus ry, Luonnonvarakeskus ja metsäsektorin eurooppalainen teknologiayhteisö FTP. Aiheena olivat metsäalan uudet tuotteet.

Uutta oli esillä, mutta myös sitä vanhaa, missä jaksetaan narista, kuinka metsäteollisuus meni onnensa ohi, ei tutkinut mitään ja kuvitteli selvitä toimistopaperilla loputtomiin. Ja niin edelleen.

Jos tämä olisi totta, mistä meille olisivat tulleet Stora Enson ja Metsä Fibren tekstiilihankkeet, UPM:n vaneriratkaisut ja polttonesteet?

Entä miksi juuri tämän, nyt olemassa olevan metsäteollisuuden pitäisi kehittää kaikki uudet puupohjaiset ratkaisut? Joka ikinenhän voi sen tehdä. Siitä vaan töihin, jos tuntuu että muut eivät ymmärrä.

Sellaisiakin on: St1 käynnistää määrätietoisesti laajaa puupohjaisen bioetanolin tuotantoa ja laskee, että kaikesta Suomen sahanpurusta saisi 300 miljoonaa litraa etanolia vuodessa.

Paptic taas saattaa käynnistää pitkiin aikoihin ensimmäisen paperitehtaan Suomessa. Tekeillä olisi raaka-ainetta, jossa on sekä paperin että muovin parhaat ominaisuudet.

Muutosvastarinta sanoo tähän, että ei onnistu, koska puunhankinta. Totta onkin, että puunkorjuujärjestelmää ei polkaista tyhjästä.

Mutta eivät nykyisetkään järjestelmät suljettuja ole. Kehittyneitä ne sen sijaan ovat.

Kun talouslehdissä kirjoitellaan, että teollisuus alkaa keksiä digitalisoitumisen edut, puunkorjuussa ne on älytty jo kauan sitten. Metsäteollisuuden vetämä työ perustuu kaikessa oleellisessa verkostoitumiseen. Sille ei oikein voi rakentaa kilpailijaa, mutta siihen voi kyllä mennä mukaan.

Niin on tehnyt St1. Yhtiö ei aio lähteä kaatamaan puita itselleen, vaan se on etsinyt itselleen sopivan solmun verkostosta.

Ja verkosto kehittyy – big data on tulossa vahvasti puunkorjuuseen. Kohta tiedämme metsistämme paljon enemmän.

Big dataa hallitaan ohjelmistontuottajien – uutta metsäteollisuutta – ohjelmilla, mutta dataa kootaan esimerkiksi hakkuukoneilla. Kuten Ponssella, joka vielä 5–10 vuotta sitten teki tuotteita, mutta siirtyi sitten tuottamaan prosesseja ja on nyt siirtymässä kokonaisten ekosysteemien tuottamiseen – millä insinöörit hienostelevasti tarkoittavat teknosysteemejä, jotka toimivat ekosysteemiä muistuttavalla tavalla.

Metsäalan pilkkaaminen tutkimuksen dinosaurukseksi onkin sitä kaikkein imelimmän lajin viisautta, nimittäin jälkiviisautta.

Millainen pilkkakirjoitusten vyöry olisi lähtenyt taloustoimittajien kynistä, jos metsäyhtiöt olisivat vuonna 2000 ilmoittaneet panostavansa biopolttonesteiden tekemiseen? Siis juuri niiden samojen toimittajien, jotka nyt hokevat kuin mantrana metsäteollisuuden laiminlyöntejä.

Päästäkäämme todistajaksi seminaarissa itsekritiikkiä harjoittanut Tekesin teemajohtaja Jarmo Heinonen, joka juuri vuonna 2000 oli keskustellut metsäteollisuuden kanssa puupohjaisten polttonesteiden mahdollisuuksista.

”Me Tekesissä totesimme, että niille ei ole odotettavissa minkäänlaista taloudellista potentiaalia.”

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.11.2017.

Tiedeyhteisö ei keskustele

Yliopistossa minulle opetettiin, että tieteen edistyminen perustuu mahdollisimman suureen tutkimuksen avoimuuteen ja tiedonvälityksen vapauteen. Ne saavat aikaan niin sanotun tieteellisen keskustelun.

Tämä on minusta hyvä periaate, mutta se vaatii, että kumpikin ehto täyttyy, siis tutkimuksen avoimuus ja keskustelu.

Toki on niin, että perinteisesti tällä on tarkoitettu tieteen sisäistä keskustelua. Tämä olisi hyväksyttävää nytkin, jos tutkijat itse malttaisivat pysyä kammioissaan ja jos he saisivat rahoituksensa jostakin muualta kuin veronmaksajilta.

Meillä kuitenkin on tutkijoita, jotka katsovat oikeudekseen ilmoitella näkemyksiään laajassa julkisuudessa, mutta kun kysyy perusteluita, he kieltäytyvät vastaamasta. Eräskin Helsingin yliopiston biologian professori ilmoitti tämän luettelemalla noin kymmenen teosta, jotka minun pitää lukea, ennen kuin hän suostuu keskusteluun.

Minusta tämä kertoo huonosta itsetunnosta, tai ehkä epävarmuudesta omaan työtä kohtaan. Sanoihan jo Albert Einsteinkin, että ”jos et pysty selittämään asiaa selvästi, et tiedä siitä tarpeeksi".

Mutta paljon suurempi ongelma on, että vaikka tutkijat esiintyvätkin julkisuudessa, sitä ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa keskusteluksi – ainakaan minun tuntemillani aloilla. Näin siitä huolimatta, että sitä heiltä vaaditaan, odotetaan ja edellytetään.

Tuon tuostakin maksajat, siis tavalliset veronmaksajat, kuten minä, ja ennen kaikkea meidän demokraattisesti valitsemamme edustajat, kysyvät, että miksi tutkimus sanoo sitä, tätä tai tuota.

Tähän vastataan mielipiteillä, mutta suurin piirtein koskaan ei näe, että tutkija vastaisi julkisuudessa toisen tutkijan näkemykseen argumentoiden.

”Upseerit eivät huutele viereisiin pöytiin.”

Esimerkiksi ympäristötutkimuksen suhteen on levällään tapa, että tiedeyhteisö tai ”tutkijat” ovat se, mitä tiedotusvälineissä kulloinkin ilmoitetaan. ”Poliitikoiden on syytä kuunnella tutkijoita – ilmastonmuutos ei odota”, otsikoi Suomen Luonto syyskuun lopussa.

Sen lehti jätti mainitsematta, että poliitikkojen ei suinkaan lehden mielestä pitäisi kuunnella kaikkia tutkijoita, vaan vain niitä, jotka Suomen Luonto hyväksyy.

Ongelma on todellinen. Yhdellä tapaa sitä kuvasi dosentti ja filosofian tohtori Esko Toppila Kanava-lehdessä (6/2017).

Toppilan mukaan yliopistot itse ovat osaltaan tuottamassa disinformaatiota. Yliopistoista löytyy aina ”joku, joka esittää totuutena oman mielipiteensä.”

Toppila ymmärtää poliitikkoja, ”jotka puhuvat kaiken maailman dosenteista, kun tieteellisiä tyrmääjiä löytyy, teki mitä tahansa”. Tutkijoiden helmasynti näyttää olevan sen unohtaminen, että poliitikon on otettava huomioon kaikki päätettävään asiaan liittyvät seikat, ei vain yhden tutkija mielipiteitä.

Tätä siitä seuraa, kun ei keskustella. Sen sijaan annetaan tiedonantoja, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä aiempien julkisuudessa esitettyjen väitteiden kanssa.

Nykyään usein jopa suurella joukolla, julkilausumilla. Itse, henkilökohtaisesti, kyllästyin niihin jo Teiniliiton aikaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 13.10.2017.

EU-päätös on velvoite, ei voitto

Elinkeinoministeri Mika Lintilä ilmoitti viime kesänä, että jos Euroopan unionin päätös metsänielujen suhteen on Suomelle kielteinen, valtio voi hankkia rahalla ne päästöoikeudet, mitä lisääntyvä metsien käyttö tuossa tapauksessa edellyttäisi. Lausunto sai aikaan omituisen myrskyn vesilasissa.

Muun muassa jotkut vihreät poliitikot kiivailivat, että Suomi ei voi tällä tavalla tukea eurooppalaisen politiikan vastaista toimintaa. Vähemmälle huomiolle jäi, että valtiolla ei liene muutakaan mahdollisuutta kuin maksaa.

Valtio ei voi sen kummemmin lisätä kuin vähentääkään metsien käyttöä, se voi vain kannustaa. Ja jos unionilta tulee sakot, valtio maksaa.

Vai voisiko valtio kieltää puukaupat? Keneltä? Moinen johtaisi vuorenvarmasti niihin kuuluisiin perustuslaillisiin ongelmiin: miksi sinä saat myydä puuta mutta minä en?

Kieltäisikö valtio teollisuuden ostaman puun käytön? Mitenkähän se sen voisi tehdä?

Yhden, ehkä toimivan ehdotuksen olen kuullut. Valtio voisi maksaa metsänomistajalle siitä, että hän viivästyttäisi päätehakkuuta.

Siinä vaan jää äkkiä pää vetävän käteen. Jos vuotuisista kahden miljardin euron puukaupoista siirrettäisiin vaikka kymmenesosa kymmenen vuoden päähän, merkitsisi se kolmen prosentin korkotasolla valtiolle 60 miljoonan euron laskua.

Sama pitäisi tehdä seuraavana vuotena. Kenties seuraavanakin. Päästöoikeuksien hinnaksi mainittu 300 miljoonaa euroa olisi käytetty aika pian.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että Euroopan unionin päätös asiassa olisi merkityksetön. Siis lopullinen päätös.

Kuten tiedetään, viime keskiviikkona tuli vasta välipäätös. Ja vaikka lopullinen päätös olisi minkälainen, henkselien paukutteluun ei ole aihetta.

Jos unioni päätyy rajoittamaan metsien käyttöä, ongelma on siis suomalaisen veronmaksajan. En kuitenkaan ole kuullut Veronmaksajain keskusliiton huolehtivan tästä, metsäalan sen sijaan sitäkin enemmän.

Kuitenkin, etenkään vientiteollisuus, kuten metsäteollisuus, ei mitenkään voi toimia tavalla, joka on ristiriidassa sen kotimaan – tässä tapauksessa Euroopan unionin – demokraattisesti valitun hallinnon päättämän politiikan kanssa. Tämä hyydyttäisi aivan varmasti metsäteollisuuden, alkaen investoinneista.

Jos unioni taas sallii Suomen lisätä hakkuitaan, metsäala on kovan haasteen edessä. Silloin on näytettävä, että olemme lupaustemme mittaisia.

On luotava metsiimme ennen näkemätön hiilinielu vuoden 2050 jälkeen – siitäkin huolimatta, että nielu vähenisi lähivuosina. Mutta on myös pystyttävä luomaan uusia metsätuotteita, jotka ovat pitkäikäisiä ja perustuvat muuhunkin kuin sahaamiseen.

On tarjottava vaihtoehto nykytekstiileille, on opittava tekemään kangasta puusta ympäristön kestävällä tavalla. On opittava tekemään läpinäkyviä ja kestäviä pakkauksia puusta. On opittava korvaamaan teräs ja muovi puulla. Ja paljon muuta.

Lupaus on aivan omaa luokkaansa. Metsäala ei ole koskaan vielä ottanut tällaista vastuuta harteilleen.

En epäile, etteikö tässä onnistuta. Mutta ei henkseleitä paukuttelemalla, vaan kovalla työllä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.9.2017.

Kun tiede alistettiin julkilausumille

Niin sanotun Bios-ryhmän edustaja Antti Majava kirjoitti elokuun alussa Politiikasta-verkkolehteen artikkelin metsäbiomassan käytöstä (On aika siirtyä suunnitelma B:hen, luettu 25.8.2017). Kirjoitus on jatkoa tiedeyhteisön nimissä käytävään kampanjaan metsäbiotaloutta vastaan.

Kampanjan keskeisiä vaatimuksia ovat hakkuiden pitäminen ennallaan ja metsäteollisuuden suuntaaminen pitkäikäisempiin ja kestävämpiin tuoteisiin. Nämä ovatkin hyviä tavoitteita.

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen verkkolehti. Se haluaa tehdä tutkimuksesta ymmärrettävää, kiinnostavaa ja hyödyllistä. Se haluaa parempaa julkista keskustelua.

No hyvä, tässä tulee ainakin keskustelua.

Bios-yhteisön vetämä ja tiedeyhteisön nimissä käytävä kampanja pantiin alulle maaliskuun lopussa julkaistulla 68 tutkijan adressilla, jossa vastustettiin metsien käytön lisäämistä. Sitä esitellään edelleenkin, ja nyt siis myös Politiikasta-julkaisussa, ”tutkijayhteisön” kannanottona.

Majava käy kirjoituksessaan läpi lukuisia selvityksiä, jotka hänen mielestään tukevat adressia. Ilmastopaneelin selvityksen, jonka mukaan keskeiset tutkijat ovat yksimielisiä metsien käytön ilmastovaikutuksista, Majava kuitenkin kuittaa sanomalla, että se vahvistaa muiden selvitysten viestiä. Todellisuudessa se tekee päinvastoin.

Tämän selvityksen mukaan tutkijat hyväksyvät esimerkiksi seuraavat väittämät:

Talousmetsien puuntuotantoa voi lisätä metsähoidon keinoin, mutta lähimpien vuosikymmenien aikana ei pystytä lisäämään merkittävästi runkopuun nettokasvua. Merkittävä lisäys on odotettavissa vasta 2050-luvulla ja sen jälkeen.

Hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä.

Suurimmat ilmastohyödyt puunkäytöllä saavutetaan puupohjaisilla pitkäikäisillä tuotteilla, joiden hiilisisältö pystytään pitämään pitkään käytössä ja jotka korvaavat elinkaarivaikutuksiltaan suuripäästöisiä tuotteita.

Pitkällä aikavälillä fossiilisten polttoaineiden korvaaminen metsäenergialla tuottaa ilmastohyötyjä, mikäli fossiilisten korvautuminen on pysyvää, metsämaa säilyy metsänä ja metsien kasvu pysyy ennallaan tai kasvaa tulevaisuudessa.

Metsien eri käyttömuodoille kuten puuntuotannolle, hiilensidonnalle, suojelulle ja virkistyskäytölle asetetut tavoitteet kilpailevat keskenään, eikä tavoitteita voida todennäköisesti saavuttaa samanaikaisesti.

Merkittävä metsien hakkuiden lisääminen voi johtaa metsäluonnon monimuotoisuuden selvään heikkenemiseen, ellei asiaa oteta huomioon riittävästi metsänhoidon käytäntöjen ja suojeluverkoston toteutuksessa.

Näistä väittämistä yksikään ei ole ristiriidassa Suomen nykyisen biotalouspolitiikan kanssa. Pikemminkin päinvastoin: useat väittämistä ovat suorastaan samoja kuin biotalouspolitiikassakin.

Oleellinen kysymys sen sijaan on, kuinka metsäala voi kehittää uusia tuotteita, jos metsien käyttöä ja sitä myöten metsäteollisuutta rajoitetaan. Jos näin tehdään, mistä metsäteollisuus hankkii sen kannattavuuden, jonka varassa tutkimusta voi rahoittaa?

Ovatko metsäbiotalouden ahdistajat tulleet ajatelleeksi, mitä menetetään, jos metsien käytön tuomia mahdollisuuksia ei saada käyttöön? Otan vain yhden esimerkin: jos voisimme tehdä kaikki vaatteemme puusta, paljonko maatalouden aiheuttamat ympäristöongelmat vähenisivät, paljonko peltoja voitaisiin siirtää puuvillan tuotannosta ruoan tuotantoon?

Majava kirjoittaa, että Suomen biotaloussuunnitelmia ovat kannattaneet vain metsäala sekä tietyt poliitikot ja ministeriöt. Sitä hän ei tietenkään sano, että joukkoon kuuluu myös lukuisia tutkijoita. Omalla kannallaan olevia Majava ei luettele, sillä tämä lista olisi edellistäkin lyhyempi.

Ympäristölobbyn mielestä se olen kuitenkin minä, joka näin sanoessani syyllistyn tutkijayhteisön vähättelemiseen. Noinkohan?

Edustaako 68 tutkijaa tutkijayhteisöä? Yksin Professoriliitossa on 2500 jäsentä. Väitelleiden tutkijoiden määrä on moninkertainen.

Edustaako adressi metsäntutkimusta? Kävin kaikki allekirjoittajat läpi ja selvitin heidän tutkimusalansa niin hyvin kuin pystyin. Linkki selvitykseen löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Allekirjoittajien tutkimusalasta on adressissa kerrottu kovin vähän. Ajoittain vaikuttaa, kuin tietoa jopa pantattaisiin. Se vaikuttaa tarkoitushakuiselta, niin kaukana joidenkin allekirjoittajien tutkimustyö on metsäbiomassoista.

Tuntien suomalaisen keskustelukulttuurin on kuitenkin heti lisättävä: en missään nimessä vastusta kenenkään oikeutta sanoa mielipidettään metsien käytöstä. Mutta sitä vastustan, että esitetään mielipiteitä metsien käytön ja ilmastonmuutoksen suhteista ikään kuin asiantuntijana, jos tutkijan työllä ei ole mitään tekemistä näiden asioiden kanssa.

Siis, edustaako adressi metsäntutkimusta? Mahdollisimman laveasti tulkiten allekirjoittajista 12 on metsäntutkijoita. Yksin Luonnonvarakeskuksessa heitä on monikymmenkertainen määrä.

Entä edustaako adressi biologiaa? Biologeja allekirjoittajissa on 29 ja osa heistä on tutkinut metsääkin. Silti pystyn oikopäätä luettelemaan lukuisia, vähintään yhtä arvostettuja ja todella metsää tutkivia biologeja, joiden nimi ei ole listalla.

Mitä mieltä he ovat asiasta? Sitä ei voi kysymättä tietää. Toki he saattavat olla myös sitä mieltä, että tällaiset vetoomukset eivät edistä tutkimusta, vaan jotakin aivan muuta.

Metsäntutkijoiden puutteen adressissa Majava kuittaa käymällä niiden tutkijoiden kimppuun, jotka ovat arvostelleet adressia ”voimakkain sanankääntein”. Hetkeksikään Majavalle ei tule mieleen, että olisiko näihin sanankäänteisiin joku syy.

Ei, ympäristölobby ei näe malkaa omassa silmässä, se ei tee virheitä. Virheet ovat aina muiden heiniä. Näihin asti Majavan kirjoituksesta ei ole saatu korjattua edes sitä virhettä, että Eija-Riitta Korhola ei ole Euroopan parlamentin jäsen.

Silti kysyisin, mitä mahtoivat kokeneet metsäntutkijat miettiä, kun adressin allekirjoittajista löytyy muun muassa laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologian ja merikasvien ja kasvinsyöjien vuorovaikutuksen, sekä luonnonpopulaatioiden väripolymorfian kehityksen ja säilymisen ja ekologisen immunologian tutkijat.

Voitaisiinko kuvitella, että metsäntutkijat allekirjoittaisivat vetoomuksen, jossa otettaisiin kantaa laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologian tai luonnonpopulaatioien väripolyformian tutkimusten pätevyyteen? Kuka sen ottaisi tosissaan? Ottaisiko Bios-yhteisö?

Ja taas, sankean kritiikkinsä keskeltäkään Majava ei kanssa-ajattelijoidensa tavoin kykene esittämään vaihtoehdoksi mitään muuta kuin sitä, mitä metsäala nimenomaan tavoittelee ja koko ajan tekee: pitkäikäisiä ja kestäviä biotalouden tuotteita.

Mitä tulee metsien polttamiseen biotalouden merkeissä, tiedoksi nyt ja taas kaikille: kotitarvepuun lisäksi kukaan ei aio kaataa yhtäkään puuta siksi, että se voitaisiin polttaa. Polttoon menee vain se sivutuotepuu, mille ei löydetä parempaa käyttöä.

Parempia käyttöjä etsitään kaiken aikaa, mutta sitä työtä ei tee Bios-yhteisö, vaan metsäsektori. Bios-yhteisö taas yrittää kampittaa tätä työtä.

Bios-yhteisön harjoittamaa kampitusta rahoittaa Koneen säätiö. Saman säätiön hallituksessa istuu Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho, joka on allekirjoittanut adressin ja veti sen julkistamistilaisuuden.

En epäile hetkeäkään, etteikö Majavakin näitä esille nostamiani asioita ymmärtäisi, onhan hänkin sentään maisteri. Nimittäin kuvataiteen.

Kirjoitusta on korjattu 29.8.2017: metsäntutkijoiden luku on nostettu 11:sta 12:een ja biologien luku vähennetty 30:sta 29:een, syystä, joka kerrotaan alle linkitetyn kirjoituksen perässä.

Selvitys 24.3.2017 julkaistun tutkija-adressin allekirjoittajien tutkimusaloista löytyy täältä.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus –lehdessä 25.8.2017. Siinä kirjoitin, että adressin allekirjoittajista 31 on biologeja. Luku muuttui 30:een, kun tarkastelin listaa tarkemmin.

Tutkija-adressin 21.3.2017 allekirjoittajat

Allekirjoittajat on ryhmitelty metsäntutkijoihin, jollaisiksi on hyväksytty myös metsää tutkivat ekologian tutkijat sekä metsän ja ilmakehän vuorovaikutusta tutkivat tutkijat, biologeihin ja muihin. Ryhmittely ei ole täydellinen, vaan kahteen ensimmäiseen ryhmään on pyritty ottamaan kaikki, jotka sinne suinkin voisivat päästä.

Jokaisen allekirjoittajan kohdalla ensimmäinen rivi on suoraan adressin tiedoista. Muut, kursivoidut tiedot olen hankkinut itse etsimällä tietoa verkosta lähinnä maallikon keinoin. Ensisijaisesti olen etsinyt sitä tietoa, mitä allekirjoittajat ovat itse itsestään kertoneet.

Ryhmittelyssä voi olla virheitä, koska monet tutkijat kertovat työstään kovin vähän. Kaikista allekirjoittajista en ole löytänyt tietoa ollenkaan. Ryhmittelun tarkoitus ei kuitenkaan ole olla lopullinen tuomio eikä arvostella ketään, vaan avoimesti kertoa, miten olen päätynyt tuloksiini.

Ryhmittelyn lopussa on vielä kerrottu Bios-ryhmän jäsenten taustoista.

Metsäntutkijat:

Frank Berninger, Associate Professor Applied Forest Ecology, PhD
Jaana Bäck, professori
- metsien ja ilmakehän vuorovaikutus
Tuomo Kalliokoski, tutkijatohtori, MMT
Jari Kouki, professori
- metsäekologia
Liisa Kulmala, MMT
- metsätalous
Timo Kuuluvainen, yliopistonlehtori, MMT, metsäekologian dosentti
Tapio Linkosalo, MMT
Anna Lintunen, MMT
Lauri Mehtätalo, apulaisprofessori, metsäbiometrian dosentti
Annikki Mäkelä, professori
- metsänhoitotiede
Eero Nikinmaa, professori (emeritus)
- metsätiede, menehtynyt 17.3.2017
Timo Pukkala, professori, MMT
- maatalouskasvien, maaperän ja ympäristön tutkimus
12

Biologit:

Heidi Björklund, FT
- linnut
Patrik Byholm, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
Jari Haimi, dosentti
- maaperäekologia, ekotoksikologia, selkärangattomat
Panu Halme, luonnonsuojelubiologian dosentti
Jussi Heinonsalo, akatemiatutkija, mikrobiologian dosentti
Toini Holopainen, ekologisen ympäristötieteen professori
Janne I. Hukkinen, ympäristöpolitiikan professori
Veijo Jormalainen, professori
- biologian laitos, Turun yliopisto, laiduntavien äyriäisten käyttäytymisekologia, merikasvien ja kasvinsyöjien vuorovaikutus
Patrik Karell, biotalouden erikoistutkija, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
- luonnonpopulaatioiden väripolymorfian kehitys ja säilyminen, ekologinen immunologia – isäntälajin fysiologian ja taudin ekologian vuorovaikutus, saalistajan ja saaliin vuorovaikutus, life history evolution
Anne Kasurinen, akatemiatutkija
- maatalouden kasvien, maaperän ja elintarvikkeiden tutkimus
Saana Kataja-Aho, FT
- soveltava ekologia, maaperäekologia
Minna Kivimäenpää, ympäristöekologian dosentti
Matti J. Koivula, yliopistotutkija, ekologian ja luonnonsuojelubiologian dosentti
Atte Komonen, maa- ja metsätaloustieteen tohtori
- biodiversiteetti, luonnonsuojelubiologia, metsäekologia, makroekologia, hyönteiset
Erkki Korpimäki, professori
- ekologia, eläintiede, evoluutiobiologia
Raine Kortet, professori
- ekologia, evoluutiobiologia, limnologia
Janne Kotiaho, ekologian professori
Andreas Lindén, erikoistutkija, ekologian ja evoluutiobiologian dosentti
Sirkku Manninen, ympäristöekologian dosentti
Annamari Markkola, kasvi- ja maaperäekologian dosentti
Sanna Mäkeläinen, FT
- ekologia, evoluutiobiologia
Mikko Mönkkönen, professori
- biodiversiteetti, ekologinen taloustiede, luonnonsuojelubiologia, maisemaekologia, yhteisöekologia
Pekka Niemelä, professori (emeritus)
- biodiversiteetti- ja ympäristötutkimuksen professori emeritus, ekologian, metsäeläintieteen, metsähistorian ja metsäpatologian asiantuntija
Kai Norrdahl, professori
- Turun yliopisto, biologian laitos
Otso Ovaskainen, professori
- ekologia, evoluutiobiologia, matemaattinen biologia
Markus Piha, FT
- ekologia, evoluutiobiologia
Anna Maria Pirttilä, yliopistotutkija, dosentti, FT
- kasvitiede, molekyylibiologia, mikrobiologia
Teemu Tahvanainen, yliopistonlehtori, dosentti
- kasvitiede, biostatistiikka, ekologia
Päivi Tiiva, FT
- ekologia
29

Muut:

Eeva Berglund, ympäristöpolitiikan ja kaupunkitutkimuksen dosentti
Yrjö Haila, ympäristöpolitiikan professori (emeritus)
Nina Janasik-Honkela, tutkijatohtori, FT
- yhteiskuntatieteilijä
Pekka Jokinen, professori
- Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, ympäristöpolitiikka
Kaisa Korhonen-Kurki, ympäristöpolitiikan dosentti, VTT
Markus Kröger, yliopistonlehtori, dosentti
- kehitysmaatutkimus, valtio-oppi, hallintotiede
Markku Kuitunen, ympäristötieteen professori (emeritus)
- ympäristötiede, ympäristövaikutusten arviointi ja hallinta, ympäristö- ja maisemaekologia, luonnonsuojelubiologia, maankäytön suunnittelu, ympäristöasenteet, paikkatietosovellukset, elinkiertostrategiat ja lisääntymismenestys metsälinnuilla ja ketokasveilla
Jan Kunnas, ympäristöhistorian tohtori
Anssi Lensu, ympäristötieteen yliopistonlehtori, FT
Matti Leppäranta, professori
- tutkimusnimikkeiden perusteella lähinnä ilmaston ja vesistöjen välinen vuorovaikutus
Tuomas J. Mattila, erikoistutkija, tekniikan tohtori
Juha Mikola, yliopistonlehtori
- ympäristötiede
Jenni Nordén, FT
Nina Nygren, ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori, HT
Ossi I. Ollinaho, ympäristösosiologi, tekniikan tohtori
Pauli Paasonen, yliopistotutkija, fysiikan dosentti
Mari Pihlatie, akatemiatutkija
- ilmastofyysikko
Kaisa Raitio, ympäristökommunikaation dosentti, YTT
Taina Ruuskanen, ilmakehätieteen yliopistonlehtori, FT
Aleksi Räsänen, tutkijatohtori, FT
- kaukokartoitus, maantiede, ympäristötiede
Laura Saikku, ympäristötieteen dosentti, FT
Ilkka Savolainen, tutkimusprofessori (emeritus)
- ympäristöteknologia
Sampo Soimakallio, erikoistutkija, ympäristötieteen dosentti, TkT
Olli Tahvonen, professori
- ympäristötaloustiede
Timo Vesala, meteorologian akatemiaprofessori, FT
Tarmo Virtanen, yliopistonlehtori, ympäristötieteen dosentti
Anna-Liisa Ylisirniö, erikoistutkija, ympäristötieteen dosentti, FT
27

BIOS-ryhmän jäsenet:

Jussi T. Eronen, FT, dosentti, ekosysteemit ja ilmasto
Paavo Järvensivu, KTT, talous ja kulttuuri
Karoliina Lummaa, FT, dosentti, ekokriittinen kirjallisuudentutkimus
Ville Lähde, FT , ympäristöfilosofia ja -politiikka
Antti Majava, KuM, tohtorikandidaatti, kuvataide, monitieteinen ympäristötutkimus
Tero Toivanen, FM, tohtorikandidaatti, poliittinen talous ja historia
Tere Vadén, FT, dosentti, energia ja filosofia

Korjattu 29.8.2017: Timo Pukkala siirretty metsäntutkijoihin ja lisätty virke "ryhmittelun tarkoitus ei kuitenkaan ole olla lopullinen tuomio eikä arvostella ketään, vaan avoimesti kertoa, miten olen päätynyt tuloksiini".

Voi vegaanin koiraa!

Metsämessuissa on ollut sekin hyvä puoli, että samalla lipulla on päässyt myös muille messuille. Parhaimmillaan se on avannut silmiä. Niin kuin lemmikkieläinmessut.

”Jos olisin kasvissyöjä, näyttäisin tältä.” Näin sanoi kissa, jolle oli istutettu jäniksen korvat.

Sama hybridi mainosti vehnätöntä valintaa. Mistä lie tullut tuo viha juuri vehnään – en tiedä.

Sitten olivat kissan-, anteeksi, seinänkorkuiset kirjaimet: Lihanrakastajille!

Kyllä voisi Citymarket, ehkä, painaa pienellä lihamainostensa yläkulmaan että ”Lihanrakastajille”, eikä koira perään haukkuisi. Mutta että Kesko laittaisi minkä hyvänsä messuosastonsa otsalautaan tämän sanan – ei kuuna päivänä.

Erityisen merkillistä tämä on siksi, että ainakin minun havaintojeni mukaan näitä lihaa syöviä kotieläimiä pitävät usein juuri erilaisiin erikois- ellei kasvisdieetteihin ryhtyneet ihmiset. Lisäksi he varsin usein perustelevat – mikä se alkuperäisen syy sitten lieneekään – omaa kasvisyöntivalintaansa ympäristösyillä.

Jos lihansyönti ylipäätään on ympäristölle haitallista, se lienee sitä riippumatta siitä, mikä otus lihaa syö. Tämä ajatus on tavoittanut muutaman vegaaninkin.

Näin ainakin, jos luotamme Helsingin Uutisiin, jossa kerrottiin (1.7.2017), että ”osa vegaaneista jättää koiran hankkimatta kokonaan”.

Juttu oli kovin hämmentävä.

Vegaani kokee siis ongelman olevan ratkaistu sillä, että hän itse ei hanki lihaa syövää lemmikkiä. Se ei kuitenkaan poista maailmasta sitä tuskallista tosiseikkaa, että siellä todella on eliöitä, jotka tarvitsevat, tai kuvittelevat tarvitsevansa lihaa, hankki vegaani sen lihansyöjän sitten lemmikikseen tai ei.

Helsingin Uutisten jutussa on muutamia todella outoja virkkeitä. Osa vegaaneista kuulemma ei halua, että heidän lemmikkinsä osallistuisivat lihansyöntiin – siis riippumatta lajinomaisista tarpeistaan. Lemmikin kuuluu elää siten kuin vegaani on päättänyt.

”Oma puolisoni olisi hankkinut koiran... mutta en yksinkertaisesti jaksanut miettiä liharuokien valmistamista...”, arvioi Vegaaniliiton ruokavastaava Petja Viitanen artikkelissa – tilanteessa, jossa kauppa on väärällään valmista koiranruokaa.

Koiran kuitenkin saa kuulemma ruokittua myös kasviksilla, ”kunhan vain ravinteista huolehditaan”. Näin sanoo artikkelissa professori Seppo Salminen. Mutta sanoo heti perään, että sekin on yksilöstä ja rodusta kiinni.

Vaan olisiko kyse kuitenkin ympäristöstä? Jos on, eikö jo tämä esimerkki osoita vegaanille, että luonnossa kaikilla otuksilla on oma roolinsa: joidenkin kuuluu syödä lihaa, koska ne ovat siinä kohtaa ravintoketjua.

Ihminen voi tietenkin pelleillä oman osansa juuri sinne, minne oma ideologia vedättää, mutta se ei muuta sitä, mikä syömisessä on ekologisinta: sekasyönti.

Täysin vastaan sanomatta, kasvinviljely tuhoaa luonnon monimuotoisuuta, kaikkialla maailmassa. Sen ratkaisuksi ei ole missään maailmassa keksitty niin luonnonmukaista keinoa kuin eläintuotanto, siis eläinten tuottama lanta.

Sen tuottaminen ei kuitenkaan ole ilmaista. Onneksi on kuitenkin yksi halukas maksaja: lihaa syövä ihminen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.7.2017.

Miksi Kiina haluaa osata sotaa juuri Itämerellä?

Otetaan ensin muutama uutinen.

Helsingin Sanomat kertoi äskettäin Kiinan rakentamasta rautatiestä Keniaan. Hanke nähtiin hyvänä, josko kuvattiin ongelmiakin.

Yksi oleellinen asia jäi epäselväksi: kuka omistaa rautatien.

Tiedän, että Keniassa on suuria epäluuloja kiinalaisia kohtaan. Rautatiehakkeesta sanotaan, että se tulee kokonaisuudessaan Kiinasta.

Siis ei vain rata ja kalusto, vaan myös työntekijät, heidän asuntonsa ja ruokansa, ja myös omistus. Kysymys kuuluu, mitä Kenia hyötyy tästä.

Samaan aikaan kerrotaan, että Kiina on avannut ensimmäisen toisella mantereella olevan sotilastukikohtansa lähistölle, Djiboutiin.

Sitten kerrotaan, että Kiina on aloittamassa sotaharjoitukset Venäjän kanssa Itämerellä.

Siis todellakin, Itämerellä, missä Kiina ei ole ollut koskaan. Miksi, siis miksi Kiina haluaa harjoitella sotaa Itämerellä?

Toistaiseksi tämä on esitetty julkisuudessa ”luonnollisena jatkumona” Venäjän ja Kiinan yhteisille sotaharjoituksille – jotka ennen ovat olleet toisella puolella maailmaa.

Ihmettelen ja epäilen. Sen, mikä laivastoharjoituksissa on yhteistä kaikille merille, kiinalaiset ja venäläiset voivat hyvin ja halvemmalla harjoitella muuallakin.

Itämerellä ne voivat harjoitella talouden kannalta järkevästi vain sitä, mitä on sopivaa harjoitella juuri Itämerellä. Jää siis kysymys: miksi Kiina haluaa harjoitella sotaa juuri Itämerellä.

Samaan aikaan kiinalaiset ovat vetäytymässä yhdestä biopolttonestehankkeestaan Suomessa. Yksi sanoo syyksi oljen puutteen – kukoistavalla viljanviljelyalueella – toinen sen, että ei saatu rahaa kokoon.

Kolmas syyttää suomalaisosapuolta, Aate Laukkasta, ahneudesta. Hän kun halusi yhtiöstä liian suuren osan.

Nyt täytyy peruuttaa sen verran, että en vastusta kiinalaisten sijoituksia, en kiinalaisia enkä edes venäläisiä. Haluan vain reilun kaupan.

Katsotaan esimerkiksi Kemijärven biojalostamoa, joka on tulossa, uskoisin, kohtalaisen varmasti. Tämä tehdas tuottaisi sellua ja korkeammalle jalostettuja tuotteita.

Kuitenkin, useat analyytikot ovat sanoneet, että niillä Suomen metsäsektorin jalostusastetta ei nosteta lähellekään vaikkapa vuoden 2003 tasoa.

No hyvä. Jos ei sillä saada nostettua jalostusastetta, voitaisiinko sitä nostaa jalostamalla Kemijärven tehtaan mikrokristallia eteenpäin?

Tuskin. Kiinalainen omistaja nimittäin aikoo viedä sen sellun ihan sinne Kiinaan.

Juuri tästä syystä pidän Finnpulpin hankkeesta Kuopiossa: se luultavimmin tekee markkinasellua, jota saavat ostaa ihan kaikki, myös suomalaiset.

Ainakin tähän asti Finnpulp on ainoa uusista hankkeista – Äänekosken lasken nyt vanhaksi -- jonka takana ei ole kerrottu olevan kiinalaista rahaa.

Mutta ehkä se Kiina löytyy Finnpulpistakin. Silloin kysymys kuuluu, onko Finnpulpilla omaa aatelaukkastaan.

Olemmeko siis alistumassa Kiinan siirtomaaksi? Emme tietenkään!

Sen tietää Kiinakin – sillä on kokemusta monelta puolen maailmaa. Tuskin se meihin suhtautuu sen kunnioittavammin.

En tiedä Kiinan investointisuunnitelmista Itämeren muhin rantavaltioihin. Miksi ne kuitenkaan olisivat sen pienemmät?

Siksikö Kiina harjoittelee sotaa Itämerellä?

Luultavasti Kiina tuntee Venäjän todellisen sotilaallisen kyvyn ihan yhtä hyvin kuin länsimaatkin. Kiinalle Venäjä lienee ennen kaikkea Troijan hevonen päästä uusille alueille maailmalla.

Kohta meillä on yhteinen kiinalais-venäläinen sotilastukikohta Kaliningradissa.

Kone ja kumppanit ostaisivat metsämme

Muistan hyvin 2000-luvun alun sertifiointisodat. Ihmettelin, miten ympäristöjärjestöjen tukema FSC-sertifiointi sai rahaa yhdysvaltalaisilta säätiöiltä.

Nimensä mukaisesti nämä säätiöt oli perustettu kohentamaan autoteollisuuden mainetta. Mutta miksi se piti tehdä jonkin toisen toimialan kustannuksella?

Nyt ilmiö on rantautunut Suomeen. Kävin kesäkuun alussa Turussa Koneen säätiön seminaarissa, jonka aiheena olivat ekologiset kompensaatiot. Se tarkoittaa toimintaa, jossa ympäristöhaitat voi korvata parantamalla luonnon tilaa jossakin muualla.

Tilaisuuden aluksi säätiön hallituksen jäsen Janne Kotiaho julisti, että säätiö on päättänyt – hyvittääkseen aiheuttamansa ympäristöhaitat – ostaa 128 hehtaaria metsää ja suojella sen. Päätös oli linjassa seminaarin sisällön kanssa. Kukaan ei tuonut esille mahdollisuutta, että ympäristöhaittoja voisi korvata muuten kuin suojelemalla metsiä.

Täyttä korvausta ei ajatella maksaa. Edes ympäristötalouden professori Markku Ollikainen ei osoittanut huomiota menetyksille, joita toiminnasta aiheutuu kansantaloudelle, työllisyydelle ja teollisuudelle.

Puhumattakaan, että näin jäisimme ilman monia metsätuotteita, joiden ympäristövaikutus on varmasti parempi kuin kilpailijoidensa. Että kiitos Koneelle.

Takavuosina silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö kävi Brasiliassa. Hän esitteli Helsingin Sanomissa, että Suomen metsissä voitaisiin maksua vastaan hyvittää brasilialaisen kaivosteollisuuden aiheuttamia haittoja.

Niinistö puhui bisneksestä samaan tapaa kuin Koneen säätiö: korvataan tappiot, mutta ei niille, jotka kärsivät.

Kun olen kysynyt, onko tästä korvaustouhusta tarkoitus tehdä kansainvälistä, minulle on aina vastattu, että ei. Silti toiminta on maailmalla yleistä esimerkiksi juuri kaivosteollisuudessa. Korvaavat toimet tehdään yleensä kehitysmaissa.

Kansainvälisiä korvauksia esitti Koneen säätiön tilaisuudessa yhdysvaltalaisen Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen bioreservin johtaja Anthony D. Barnosky. Hänen mukaansa ne olisivat yksityistä toimintaa.

Tämä saattaa vaikuttaa fiksulta, kun valtioiden sitoutuminen ympäristönsuojeluun horjuu. Todellisuudessa se on epädemokraattista eikä ainakaan meillä toisi metsävarojen käytöstä riippuvaisille kuin menetyksiä.

Asia on vakava. Jos Suomessa olisi luonnonvarastrategia ja jos sitä noudatettaisiin, se ymmärrettäisiin heti.

Hankkeissa saattavat liikkua isot rahat. Suomen metsien hehtaarihinta on näissä kekkereissä mitätön, minkä osoittaa myös Koneen säätiön parhaalla metsätalousmaalla noin vain tekemä kauppa.

Totta, 128 hehtaaria ei ole paljon. Mutta mitäpä jos se olisikin 12 000 hehtaaria? Ei mikään ongelma monikansalliselle yhtiölle, mutta miten kävisi paikallisen sahan?

Onko meillä varaa tällaiseen? Onko varaa hylätä uusiutuvasta puusta tehdyt tuotteet, onko varaa katkaista kansantalouden selkäranka?

Jos ei ole, kunnollinen luonnonvarastrategia pitäisi hyväksyä ja panna täytäntöön korkeimmalla tasolla ja heti. Miksi mekään myisimme strategiset valttikorttimme muutamalla rovolla kasvottoman teollisuuden viherpesuun?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.6.2017.

Kaikkitietävä Katleena

Katleena Kortesuo tietää kaiken. Jopa sen, että ihmiset eivät ole kiinnostuneista solmuista. Siksi hän ei suostunut partiolippukuntansa kanssa kauppakeskuksen tapahtumaan opettamaan solmujen tekemistä.

Eivät siis ole kiinnostuneet solmuista sadat tuhannet vapaa-ajan kalastajat, eivät veneilijät, metsästäjät tai kiipeilijät. Eikä Katleena Kortesuo, sillä todellisuudessa hän ei edes osaa tehdä solmuja.

Mutta ei tarvitsekaan, ei, vaikka on partiolainen. ”Partion tehtävänä on opettaa niitä taitoja, joita siinä yhteiskunnassa sillä hetkellä tarvitaan. Me opeteltiin WhatsAppin käyttöä.”

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Oikeasti Katleena Kortesuo on viestintäkouluttaja, minkä saimme kuulla Radio Suomen Kesävieras-ohjelmasta, joka lähetettiin 4. kesäkuuta 2017.


Toimittaja yrittää, että harrastukset ovat siitä kivoja, että saa valita seuransa, kuten partiossa, mutta töissä ei voi.

Yrittää turhaan.

”Itse asiassa yrittäjän työssä voi valita myös. Et enhän mä tee töitä sellaisille asiakkaille, jotka eivät edusta mun arvojani. Tää on aika ideaalitilanne, että pystyy sekä harrastuksissa että töissä valkkaamaan seuransa.”

Katleena Kortesuolla menee selvästikin hyvin. En tiedä toista palveluammatin harjoittajaa, jolla olisi varaa tällaiseen.

Vai onko sinulta kysytty baaritiskin takaa poliittista kantaa tarjoilun ehtona? Tai onko kysytty viestintätoimistoista?

Ei sentään – moni on palveluammatissa jopa peräti siksi, että kohtaisi erilaisia ihmisiä. Mutta ei Katleena Kortesuo.

Jollakin ilveellä hän selvittää mahdollisten asiakkaidensa arvot etukäteen, tai sitten ne paljastuvat työn mittaan ja hän lopettaa toimeksiannon. Hänellä menee todella hyvin.

Tai sitten hän laittaa toimiston oven pieleen erilaisia aatesymboleita, joiden päällä on rasti. Olen nähnyt sellaisia historiallisissa filmeissä. Niilläkin rasti-ihmisillä meni hyvin, ainakin jonkin aikaa.

Katleena Kortesuo tuntee retoriikan keinot ja ihmettelee niiden valossa sitä, että Donald Trump valittiin presidentiksi. Vaikka hän tietää, että Trumpin käyttämät keinot ”ovat olemassa”, ”me moraaliset ihmiset” emme ole halunneet uskoa, että ne toimivat.

”Tää on kiinnostavaa, että esimerkiksi valehtelu ja öykkäröinti, ne on ikään kuin tunnustettuja ja olemassa olevia retoriikan keinoja. On tiedetty, että ne ovat olemassa, mutta yksikään retoriikan kouluttaja ei suosittele käyttämään niitä”, sanoo Katleena Kortesuo.

Rasti Trumpin päälle.

”Ja nyt me itse asiassa ollaan nähty, että ne tehoaa. Me ollaan aikaisemmin haluttu uskoa moraalisina yksilöinä, että ne eivät voi tehota, mutta se on nyt testattu.”

Tätä moraalinen asenne tekee ammattitaidolle. Nähdäkseen tehoavaa öykkäröintiä ei tarvinne katsoa edes historiallisia elokuvia, riittää kelata muutama Suomen hallituksen tiedotustilaisuus.

Kerrattainkin Esko Aho öykkäröi suorassa lähetyksessä Toimi Kankaanniemen maan rakoon, mitä ylistettiin julkisuudessa laajasti. Sama mies on saanut suorastaan valtiomiehen maineen lanseeraamalla suomalaisen öykkäriopportunistin korkeimman veisun: Siperia opettaa.

Toimittaja yrittää, että entäs se kriisiviestintä. Katleena Kortesuo osaa senkin.

”Me joudutaan tunnustaan, jos jotain typerää on tehty. Jos on tehty laittomuuksia, ne kerrotaan, pyydetään anteeksi ja autetaan viranomaisia tutkinnassa. Sitten taas, jos on väärinkäsitys, se pitää pyrkiä kumoamaan, ja siinä on erilaisia tekniikoita.”

Ai että oikein tekniikoita!

”Mutta ei koskaan epäeettisin keinoin, koska valehtelusta jää aina kiinni. Se on ihan vihoviimeinen virhe jos valehdellaan”, valehtelee Katleena Kortesuo.

Sillä eihän hän sitä voi tietää, jääkö siitä aina kiinni. Hän tietää vain ne kerrat, kun on jääty kiinni.

Itse asiassa jokainen viestintäalan ihminen tietää esimerkkejä, että valehtelusta nimenomaan ei jää kiinni – jos nyt on edes vähän kokemusta alalta.

Mutta ei minustakaan saa valehdella. Tosin minusta sitä ei saa tehdä siksi, että se on väärin.

Katleena Kortesuon mielestä valehtelu taas on virhe, koska siitä jää kiinni. Tämähän tarkoittaa, että valehdella saa, jos siitä ei jää kiinni.

Mitä siis ovat Katleena Kortesuon arvot? Ehkä väljät.

Ehkä kannattaisi ottaa ne ikonit sieltä oven pielestä pois, tai ainakin rastit niiden päältä.

Uskottavuus meni, mutta ei Hassilta

Ennen aikaan luonnonsuojelu vaati älyä ja juonikkuutta. Niillä saatiin aikaan muun muassa Urho Kekkosen kansallispuisto – Suomen toiseksi suurin ja mahdollisesti ekotehottomin suojelualue.

Muuan mukana ollut Suomen luonnonsuojeluliiton veteraani kertoi, kuinka suojelupiireissä oli keksitty hyödyntää vuonna 1980 tulossa olevaa Urho Kekkosen 80-vuotispäivää. Kohkaaminen syntymäpäivän ympärillä oli tietenkin aivan mahdotonta.

Keksittiin esittää Kekkoselle nimettyä kansallispuistoa. Nopeasti tajuttiin, että jos esitys on riittävän näkyvä, kukaan ei kehtaa asettua vastaan. Saman tien oivallettiin, että esitetyn puiston pitää olla mahdollisimman suuri, sillä jokainen pienennysehdotus voitaisiin oitis tuomita Kekkos-vastaiseksi.

Riitelyn välttämiseksi alue piti tietenkin valita niin, että se haittaisi mahdollisimman vähän tavallisen kansan eloa. Luontoarvoilla ei niinkään ollut väliä.

Siis suuri, asumaton alue Lapista ja sillä ajatuksella, että paikalliset luonnonkäyttäjät saisivat pitää oikeutensa. Voitaisiin jopa ajaa asia niin, että tämä näyttäisi suorastaan Kekkosen itsensä hankkeelle asettamalta ehdolta.

Suunnitelma onnistui täydellisesti. Puisto perustettiin lopulta virallisesti vuonna 1983.

Nyt luonnonsuojeluliiton ei tarvitse olla näin viekas. Luonnonsuojelua on helppo laajentaa, koska ihmiset ovat niin käsittämättömän hyväuskoisia ja tietämättömiä.

Siitä huonompi esimerkki on se, miten Metso-ohjelman määrärahojen pienennykset on saatu julkisuudessa näyttämään luonnonsuojelun suoranaiselta lopettamiselta. Tosiasiassahan se tarkoittaa vain, että suojelu laajenee edelleen, mutta suunniteltua hitaammin.

Paras esimerkki pitkään aikaan oli kuitenkin Satu Hassin äskettäin nostattama somekiista Metsähallituksen hakkuista Inarin Maikkumapään-Sorsapään alueella. Siellä on kuulemma suojelukohde ja Hassi oli saanut joltakin silminnäkijältä tiedon, että se oli nyt hakattu.

Näin ei kuitenkaan ollut, oli hakattu vierestä. Skandaaliksi alettiin sitten sanoa sitä, että Hassi ei mitenkään pahoitellut erehdystään, vaikka myönsikin sen. Sanoipahan vain, että kyseessä oli keskustelun herättely ja että sehän on hyvä, jos ei hakattu.

Vähemmälle huomiolle jäi, että kyseessä ei ollut mikään suojelukohde, vaan luonnonsuojeluliiton esitys suojelukohteeksi. Kohde kuuluu liiton 100 luontohelmeä -kampanjaan, jonka kohteet on valittu yksinomaan liiton paikallisyhdistysten, piiriyhdistysten ja hallituksen voimin.

Hämmästyttävällä tavalla kukaan ei kyseenalaistanut Hassin sitä vaatimusta, että luonnonsuojeluliiton suojeluun esittämää aluetta ei saisi hakata. Ei edes Lapin Kansa, joka pääkirjoituksessaan 13. toukokuuta epäili Hassin uskottavuutta, mutta vain siksi, että hän ei myöntänyt erehdystään.

Tähän on siis tultu: luonnonsuojelujärjestöjen esitykset laillistetaan saman tien jopa merkittävissä sanomalehdissä.

Olen joskus ilmoittanut kadehtivani järjestöjen viestintäsaavutuksia. Nyt en kadehdi: olisi mitä hirvein tilanne, jos metsäsektorilla olisi tällainen asema yhteiskunnassa.

Luoja meitä siltä varjelkoon, minkä hyvänsä etutahon suhteen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.5.2017.

Metsänomistajat ovat tyytyväisiä neuvontaan – sen osoittaa WWF:n selvitys

WWF tiedotti maaliskuun lopussa mielipidetiedustelustaan, jonka se oli tehnyt metsänomistajien metsäneuvontaa koskevista mielipiteistä. Harvoin näkee niin hyvää esimerkkiä siitä, miten lobbarit onnistuvat käyttämään hyväksi löysää journalismia.

Oikein kateeksi käy.

Kaikista tiedustelussa selvinneistä asioista WWF onnistui tiedottamaan, että metsänomistajat eivät saa riittävästi tietoa vaihtoehtoisista metsänhoitotavoista, kuten jatkuvasta kasvatuksesta, eivätkä suojelumahdollisuuksista esimerkiksi Metso-ohjelman kautta. Heiltä ei kuulemma ylipäätään kysytä heidän omia käsityksiään metsänsä hoidosta.

Ja samaa toistivat toimittajat, ellei enemmänkin: esimerkiksi Yleisradion Radio Suomen toimittaja Aki Laine loihe lausumaan, että nimenomaan metsänomistajat ovat tyytymättömiä metsäneuvojien antamaan tietoon.

Se ei kuitenkaan ole metsänomistajien mielipide, jos nyt WWF:n tiedusteluun voi lainkaan luottaa. WWF itsekin toteaa ristiriidaksi sen, että kolme neljäsosaa vastaajista koki saaneensa tarpeeksi tietoa metsänhoidon vaihtoehdoista.

Laineen kertoma mielipide onkin siis WWF:n. Niin kuin moni muukin tiedustelusta kerrottu asia.

Ristiriitaa on vaikea nähdä. Metsäneuvoja selvästikin tietää monen metsänomistajan tarpeet, kysymättä ja oikein: tiedustelun mukaan 71 prosenttia koki saaneensa omien tavoitteidensa mukaista palvelua.

WWF valittaa, että vain 31 prosentille oli kerrottu luontoarvoja painottavista ratkaisuista – mitä ne ovat, sitä ei kerrottu – 19 prosentille Metso-ohjelmasta ja 33 prosentille jatkuvasta kasvatuksesta.

Olisiko siis pitänyt kertoa useammalle?

Jos pitää paikkansa se, mitä luontojärjestöt ovat kertoneet, Suomen metsissä ei juurikaan ole luontoarvoja. Miksi siis kertoa Metso-ohjelmasta metsänomistajalle, jonka metsässä ei ole Metso-suojeluun kelpaavia kohteita?

Kannattaako kertoa jatkuvan kasvatuksen mahdollisuudesta, jos metsänomistajan metsässä ei sellaista ole? Ihan vaan yksityiskohtana: siirtymävaihe jatkuvaan kasvatukseen saattaa kestää jopa 30 vuotta. Ihanko oikeasti pitäisi kertoa kaikille – mahdollisuudesta jota oikeasti ei ole?

Vastaajat olivat myös tyytyväisiä metsätöiden tulokseen, mistä WWF ei tiedottanut eivätkä toimittajat näinmuodoin kertoneet: 83 prosenttia oli erittäin tai melko tyytyväisiä tuloksiin. WWF ja sen perästä toimittajat eivät kertoneet, että luonto- ja virkistysarvojen säilymiseen oli tyytyväisiä 60 tai 80 prosenttia vastaajista, riippuen tulkinnasta.

Yli puolet vastanneista oli yli 60-vuotiaita ja yli puolet heidän tiloistaan oli kooltaan alle 50 hehtaaria. Kuulostaa kuin metsäneuvoja olisi ollut tekemisissä vanhan tutun metsän ja sen omistajan kanssa.

Toisaalta vaihtoehtoja ja kysymyksiä oli esitelty enemmän alle nelikymppisille ja yli sadan hehtaarin tilan omistajille. Niin kuin pitääkin.

Että kiitos WWF, asiat näyttävät olevan kunnossa. Vaikka, tuntien suomalaisen keskustelukulttuurin: tällä kirjoituksella ei oteta kantaa siihen, onko metsäneuvonta hyvää tai huonoa, vaan pikemminkin päinvastoin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 3.4.2017.

Salaseura perääntyy – Greenpeace edustaakin mielipiteitä, ei totuutta

Muistan hyvin, kun julkaisimme ensimmäiset artikkelimme forest.fi-verkkosivustolla vuonna 2004. Sivustohan perustettiin kertomaan metsäsektorin viestiä ulkomaille, ettei siellä oltaisi pelkästään ympäristöjärjestöjen varassa, mitä tulee Suomen metsätalouteen.

Silloinen maa- ja metsätalousministeriön metsäosaston ylijohtaja Aarne Reunala sanoi ensimmäisessä artikkelissamme mielipiteen, muistaakseni tyyliin ”tällainen kanava on tärkeä, koska se lisää viestinnän moniarvoisuutta”.

Kalikka kalahti: Greenpeace vastasi verkkosivullaan välittömästi. Viesti oli se sama, mikä järjestön metsäaktivisteilta on kuultu jo ainakin 20 vuotta: kaikki, jotka ovat eri mieltä, valehtelevat.

Tämä tuli mieleen, kun luin uusimpia uutisia kanadalaisen Resolute Forest Products -yhtiön oikeusjutusta Greenpeacea vastaan. Yhtiöhän on, oltuaan vuosia Greenpeacen kampanjoinnin kohteena, haastanut sen oikeuteen järjestäytyneestä rikollisuudesta, jonka ainoa tarkoitus on hankkia rahaa järjestölle itselleen.

Kuinka tuttua.

Nyt Greenpeace on kuitenkin perääntynyt. Siinä, missä se aiemmin on väittänyt muiden mielipiteitä valehteluksi, se sanookin nyt, että se itse ei ole väittänyt mitään, onpahan vain esittänyt mielipiteitä.

Tämä kaiken sen jälkeen, kun Greenpeace on korostanut, että se sentään perustaa väitteensä tieteeseen, kuulemma toisin kuin vaikka metsäsektori. Kiintoisaa on myös, että tarvittiin alioikeus, jotta Greenpeace kykenisi tähän myönnytykseen.

Kuinka kaukana Greenpeace on maailman todellisista ongelmista? Se selviää järjestön metsäkampanjasta Kainuussa. Se esimerkiksi esittelee kuvia Lammasjärven saarten hakkuista ja vertaa niitä hakkaamattomaan saareen.

Mutta oikeasti hakkuita pitäisi verrata kuivuneeseen Aral-järveen, Tyynenmeren muovilauttaan tai eturauhasongelmista kärsivään vanhukseen.

Pelkästään osalla Suomen metsien hakkuista voitaisiin korvata koko maailman puuvillan tuotanto. Suomessa kehitteillä olevilla teknologioilla kangasta todellakin voidaan tehdä puusta. Näin ympäristölle hyvin tuhoisaa puuvillanviljelyä voidaan vähentää ja puuvillapellot voidaan metsittää tai käyttää ruoan tuotantoon.

Suomalainen Paptic taas suunnittelee paperitehtaan rakentamista, tavoitteenaan tuottaa biohajoavaa materiaalia, joka korvaa muovipussit. Se Tyynenmeren lautta koostuu enimmin muovipusseista.

Ja se eturauhasvaiva – kuusesta löytyy apu siihenkin.

Globaalien ongelmien rinnalla Suomen metsät voivat joka suhteessa hyvin. Ne tuottavat raaka-ainetta, joka käy kaikkiin yllä kuvattuihin tarpeisiin. Kysymys kuuluukin, miksi Greenpeace vastustaa tätä – miksi se ei tule mukaan?

Ehkä se johtuu siitä, että järjestö eristäytyy muusta maailmasta suljettuun sisäpiiriinsä.

Esimerkiksi Suomen Greenpeacella on ehkä kymmenen jäsentä, joiden täytyy sääntöjen mukaan erota jäsenyydestä aina vuoden lopussa. He voivat toki anoa jäsenyyttä uudelleen ja saanevatkin sen. Jäsenyyden hyväksyy järjestön hallitus, jonka taas täytyy, sääntöjen mukaan, kysyä asiaan kantaa Ruotsin Greenpeacelta.

Varsinainen salaseura.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 17.3.2017.

Kylläpä olin ihmeissäni

Viime perjantaina Helsingin Malminkadulla Eurooppa-salissa julkistettiin 68 tohtorin julkilausuma Suomen biotaloussuunnitelmista.

Julkilausuman esittelivät sen puuhamiehet. Sitten oli kolme kommenttipuheenvuoroa, jotka tukivat edellisiä puheenvuoroja.
Lopuksi oli kansanedustajien keskustelupaneeli, johon oli valittu neljä myötämielistä ja yksi muunlainen kansanedustaja.

Tilaisuuden avasi Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori, talouskasvun vastustajana tunnettu Janne Hukkinen. Hän kertoi, että julkilausumaa on valmisteltu Bios-tutkimusyksikössä jo vuoden.

Julkilausuma ei kuitenkaan edusta edes oman alansa tutkijoiden yksimielistä kantaa. Kun kysyttiin, moniko oli jättänyt allekirjoittamatta, vastausta ei saatu, mutta se kerrottiin, että yleensä syy on ollut kiire, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden.

Silti esimerkiksi uusimmat tiedot metsien entistä suuremmasta hiilinielusta eivät olleet ehtineet vaikuttaa julkilausumaan. Vaikka toisaalta, jos olisivat ehtineet, entä sitten. Ainakin professori Timo Vesala oli tilaisuudessa sitä mieltä, että nielu saa olla vaikka kuinka suuri, mutta koskaan se ei oikeuta metsien lisäkäyttöä.

Meteorologi Vesala esittäytyi metsäntutkijaksi. Työpaikakseen hän ilmoitti Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen.

Seuraavaksi puhui Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho. Hän myönsi asian, jota edes maa- ja metsätalousministeriö ei ole suostunut kirjaamaan kestävän metsätalouden papereihinsa: metsälajien uhanalaisuus ei ole enää kasvussa.

Tämä ei ole uutinen asiaa seuraavalle. Mutta uhanalaisuuskartoituksista näkyy enemmänkin: kun uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista oli sama vuonna 2000 ja vuonna 2010, uhanalaisuuskehitys tietenkin oli vuonna 2010 positiivinen, jos se oli negatiivinen vuonna 2000.

Ja ainakin niin sanotun ympäristölobbyn mielestä se oli.

Toisin sanoen, tällä – Kotiahonkin hyväksymällä – mittarilla Suomen metsäala saavutti YK:n asettamat tavoitteet uhanalaisuuskehityksen kääntämiseksi positiiviseen suuntaan ennen vuotta 2010.

Että korkit kattoon ja nupit kaakkoon!

Tai ei sittenkään. Kotiahon mielestä tämä ei ole jokseenkin minkään arvoista, koska tulevaisuus. Siitä hän paljasti sen verran, että ”jos mitään ei tehdä”, 74–234 (hämmentävää tarkkuutta) lajia kuolee Suomessa sukupuuttoon seuraavien 50 vuoden aikana.

Ja tietenkään mitään ei tehdä. Tai jos tehdään, se – kuten nämä Kotiahon pilkkaamat säästöpuut – ei missään tapauksessa ole ratkaisu, vaan vain lieventää tuhoa. Ihan niin kuin jossakin olisi ratkaisu, joka ratkaisisi kaiken.

Kun säästöpuiden ajatus keksittiin joskus 1990-luvulla, yhtään säästöpuuta ei olisi säästetty, jos asiaa olisi kysytty ympäristölobbylta, niin sitkaasti se niitä pilkkasi pitkin 1990-lukua. Mutta lopulta, uhanalaisuustutkijoiden mukaan juuri säästöpuut ovat merkittävin yksittäinen syy siihen, että metsien tilanne on niinkin hyvä.

Tähän Kotiaho vastaa kysymällä, että voivatko säästöpuut muka olla parempi juttu kuin kaatamaton metsä. Tietenkin nimenomaan ovat, jos kannattaa metsien käyttöä myös todellisuudessa eikä vain puheissa. Ja sitähän professorit sanoivat useaan otteeseen kannattavansa.

Jos oikeasti kannattaa metsien talouskäyttöä, on etsittävä kompromisseja. Kaatamaton metsä ei ole kompromissi. Kompromissi on oikealla tavalla hoidettu talousmetsä.

Tärkeintä luonnonsuojelutyötä tekevät ne, jotka etsivät näitä kompromisseja, niin tutkimuksessa kuin käytännön metsänhoidossakin. Eikä tätä työtä pitäisi aliarvioida – etenkään sen takia, että ratkaisevan osan siitä tekevät aivan tavalliset suomalaiset eivätkä suinkaan ministeriöiden ja yliopistojen toimistoihmiset.

Sitten kuulimme Bios-yksikön talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivua. Hän kritisoi Suomen vimmaa kehittää biopohjaisia polttoaineita siirtymävaiheen teknologiaksi.

Järvensivun mielestä Suomen ei pitäisi sitoutua tiettyihin teknologioihin. Hän esittikin sitoutumista sähköautoihin.

Järvensivu toisti biotalouspolitiikkaa vastustavan perusargumentin: ei pitäisi keskittyä puuenergiaan. Kuitenkaan missään biotalous- tai metsästrategiassa ei keskitytä puuenergiaan, vaan energian tuotanto perustuu niissä absoluuttisesti, aina ja kaikkialla vain sivuvirtoihin, ja jos puuta kaadetaan, se tehdään ihan aina aivan muista syistä kuin energian tarpeesta.

Seuraavan kommenttipuheenvuoron esitti Cleantech Investin diplomi-insinööri Tarja Teppo. Hän kysyi, missä ovat korkean lisäarvon puuperäiset tuotteet. ”Miten puuta voitaisiin hyödyntää paremmin kuin polttamalla paperi- ja selluteollisuudessa”, kysyi Teppo.

Siis polttamalla paperi- ja selluteollisuudessa!

Tarja Teppo, katso täältä.

Yllättäin avautuneessa yleisöpuheenvuoron mahdollisuudessa Bioenergia ry:n Hannes Tuohiniitty kysyi: ”Kun te haluatte suurten puiden käyttöä, mitä sitten teemme siitä syntyville sivutuotteille, kuten hakkeelle ja purulle, koska sitä syntyy väistämättä sahatavaran sivutuotteena?”

Tähän vastasi yksi julkilausuman allekirjoittajista, Helsingin yliopiston professori Tuomo Kalliokoski, joka tutkii sitä, miten metsien vaihtoehtoiset käyttötavat vaikuttavat ilmastonmuutokseen.

Kalliokosken mukaan purusta voidaan tehdä lastulevyä!

Suomessa onkin yksi lastulevytehdas. On ollut enemmänkin, mutta kun ihmiset eivät halua ostaa lastulevyä.

Sitten Hukkinen avasi paneelin ilmoittamalla, että julkilausuma asettaa tieteen rajat ihmisen toiminnalle ja että ”tämän pitää olla keskusteltavan politiikan perusta”. Vastaavalla tavalla tieteen ja politiikan suhde määriteltiin viimeksi Neuvostoliitossa.

Vasemmistoliiton Silvia Modig sanoi hämmästelleensä Saksassa sitä, että liittokansleri Angela Merkelillä on apunaan tieteellinen asiantuntija. Hän on sillä tavalla harvinainen ihminen, että hänellä ei Modigin mukaan ole minkäänlaista poliittista näkökantaa.

Modig ylisti julkilausuman reseptiä, että pitäisi kaataa isoja eikä pieniä puita. Laadukkaan tukkipuun tuottaminen onkin ollut Suomen metsätalouden päällimmäinen tavoite jo useita kymmeniä vuosia, minkä merkkinä metsänomistajan puun myyntitulot tulevat 70-prosenttisesti juuri tukkipuun myynnistä.

Keskustan kansanedustaja Katri Kulmuni vastasi, että ei niitä isoja puita saa aikaiseksi, jos ei ensin kaada pieniä puita. Tässä Kulmuni oli tietenkin väärässä: kyllähän isoja puita kasvaa ihan vaan vaikka kukaan ei tekisi mitään.

Ongelma vaan on, että niitä kasvaa niin vähän ja niiden laatu on niin epätasainen, että sen varassa ei kyllä kansantaloutta pidetä yllä. Ja tämä on se syy, miksi pitää kaataa pieniä puita.

Kulmuni kertoi, että julkilausuman moittima tavoite nostaa hakkuut 80 miljoonaan kuutiometriin vuodessa hyväksyttiin jo edellisessä hallituksessa. Tuo hallitus myös selvitti hakkuulisäyksen vaikutuksia – kaiken muun mutta ei luonnon monimuotoisuuden suhteen.

Nykyinen hallitus päätti selvittää myös vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen. Selvityksen tekivät Suomen ympäristökeskus ja Luonnonvarakeskus. Selvitys antaa luvan kasvattaa hakkuita kestävyyden häiriintymättä.

Kotiaho ilmoitti, että Syken ja Luken tutkimukset eivät ole kelvollisia, koska niitä ohjataan poliittisilla kysymyksillä. Tätä kommentoi tutkimuksia tekemässä ollut Suomen ympäristökeskuksen Saija Kuusela. Hänen mukaansa tutkimukset on varmasti tehty kunnolla, mutta niihin sisältyy varauksia.

Samat varaukset sisältyivät myös siihen uhanalaisuustutkijoidenkin lupaukseen, että uhanalaistilanne tulee jopa parantumaan, kunhan vain monimuotoisuustoimista pidetään kiinni. Tilaisuudessa oltiin sitä mieltä, että ei tietenkään pidetä.

Kuitenkin, vaikka suojelumäärärahat vähenevät, suojelu ei vähene, vaan päinvastoin: suojelualueiden määrä kasvaa kaiken aikaa, vaikka ehkä hitaammin kuin aiemmin. Mutta tehokkaimmat keinot ovat – kuten aiemmin todettiin – muualla. Ja niitä kiihdytetään.

Viime aikoina on tuotu esiin useita esimerkkejä säästöpuiden lisätuottamiseksi metsiin, eikä ole sanottu, etteikö myös sertifioinnin kriteerejä paranneta. Mutta siinähän esimerkiksi ympäristöjärjestöt eivät halua olla mukana.

Kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiuru ilmoittautui maallikoksi ja sanoi, että Suomessa on paljon puita mutta vähän metsiä.

Jaahans.

Kiuru on hallituspuolueen kansanedustaja ja siksi ehkä maan parhaiten informoituja ihmisiä. Hän esitti toiveen, että ”joku kertoisi, onko metsien kasvuennusteessa otettu huomioon ilmaston lämpenemisen vaikutus ja onko otettu huomioon mahdolliset haitat metsätaloudelle".

Viuhdoin kättäni saadakseni vastata, koska onhan kansandustajan saatava tieto paneelitilaisuuden yleisöltä, jos hän ei saa sitä esimerkiksi ministeriöstä. Avustajan uraani ei kuitenkaan päästetty alkuun. Koska kukaan muukaan ei vastannut, vastaan tässä ja nyt: on ja on.

Kulmuni ihmetteli vastakkainasettelua bioenergia–sähkö, kun oikea vastakkainasettelu pitäisi olla uusiutuvat–uusiutumattomat. Hän halusi vastustaa nimenomaan fossiilisia polttoaineita.

Tähän vihreiden Antero Vartia pamautti, että ei tässä ole kyse fossiilisten vaan ilmastonmuutoksen vastustamisesta, ja tuli samalla kannattaneeksi ydinvoimaa – mutta ymmärsikö hän sen itsekin, sitä ei päässyt kysymään.

Kulmuni melkein lupasi, että hallituksen puoliväliriihessä huhtikuussa metsiensuojelun toimintaohjelma Metson määrärahoja tullaan nostamaan. Modig sivalsi välittömästi, että olisipa vain vielä tämä puoliväliriihi ennen kunnallisvaaleja.

Kulmuni sanoi, että yksityiset metsänomistajat, jotka kuitenkin omistavat valtaosan Suomen metsistä, ovat hyvin innokkaita osallistumaan esimerkiksi juuri Metso-ohjelmaan. Tämän olisi halunnut sanoa myös vieressäni istunut MTK:n Markus Nissinen, joka huitoi puheenvuoropyyntöjä ainakin neljään otteeseen siinä määrin, että mustelmat olivat lähellä, mutta turhaan.

Metsäteollisuus ry:n Ahti Fagerblom pääsi kysymään, että jos metsäteollisuuden tuotteita ei tehtäisikään Suomessa vaan jossakin muualla, kuinka varmoja julkilausuman allekirjoittajat ovat siitä, että olosuhteet olisivat siellä Suomea paremmat.

Kotiaho jätti vastaamatta sanomalla, että ”tietenkin katastrofi on aina huonompi vaihtoehto kuin huono”.

Sosiaalidemokraattien Ville Skinnari suri, että se vähäinenkin uusi metsätuotanto mitä maassa on nähty, tässä tapauksessa Metsä Fibren Äänekosken tehtaan hankkeet tuottaa tekstiiliä puusta, ovat sinänsä hyviä, mutta kun teknologia kuitenkin on ulkomaalaisen Itochun käsissä.

Skinnari on väärässä. Teknologia on täysin Metsä Fibren käsissä, mutta on se myös Itochun käsissä siinä mielessä, että se omistaa Metsä Fibrestä 24,9 prosenttia.

Syy omistukseen on, että Itochu tuntee kansainväliset tekstiilimarkkinat. Onko siinä jotakin vikaa, että metsäyhtiö sitouttaa hankkeisiinsa tällaista osaamista? Eikö niitä ole aina haukuttu juuri markkinoinnin puutteista?

Väite on myös täydellisen kohtuuton. Ettäkö Metsä Fibren tekstiilituotanto olisi ainut esimerkki uudesta metsätuotannosta? Ja onko tällaista kritiikkiä konsaan kuultu esimerkiksi Uudenkaupungin autotehtaan suhteen?

Lopuksi Vesala katsoi asiakseen vielä arvioida paneelin kansanedustajat, että kaikki ymmärtäisivät, varmasti. Tai siis, yhden kansanedustajan.

Hän kehui vuolaasti Kulmunin taitavuutta, millä hän tietenkin varsin ylimielisesti tarkoitti, että Kulmuni oli väärässä.

Metsien hiilivirroille hinta?

Jo otsikko on viekoitteleva: ”Metsien hiilivirroille hinta?” Mutta se on valetta.

Eivät ne halua maksaa siitä, että hiili virtaa. Miksi maksaisivatkaan – siitähän maksetaan jo, ja monen mielestä oikein hyvinkin – vaikka hintahan määräytyy markkinoilla ja hinnan suuruudesta tai riittävyydestä voi aina olla vähintään kahta erilaista mieltä.

Mutta nämä maksajat. Oikeasti ne haluavat maksaa siitä, että hiili ei virtaa. Siis että se pysähtyy, jää metsään ja museoituu.

Yllä otsikoitu Energiauutisten joulukuussa julkaistu juttu väittää, että ilmastopolitiikka tehostuu, jos metsien hiilivirroille olisi hinta. Samaa toisti Tekniikka&Talous-lehti.

Väite on käsittämätön. Metsien hiilivirroilla kun on hinta, tässä ja nyt. Sen näkee esimerkiksi puukauppatilastoista.

Lehdet siteeraavat Luonnonvarakeskuksen tutkijoita ja väittävät, että ”puun ympäristöystävällistä kasvattamista ja käyttöä voitaisiin ohjata tehokkaasti taloudellisilla kannustimilla ja samalla edistää ilmastopolitiikan toteutumista”.

Mitä on ”puun ympäristöystävällinen kasvattaminen”? Ehkä jotain muuta kuin Sinä, onneton metsänomistaja, epäympäristoystävällisyyksissäsi juuri nyt teet.

Todellisuudessa puun kasvattamista ohjataan jo nyt ties kuinka monella keinolla ympäristöystävälliseen suuntaan. Myös tulokset ovat hyviä.

Mutta eiväthän Luonnonvarakeskuksen tutkijat haluakaan hinnoitella hiilien virtoja, vaan hiilen varastoja. Heidän ajatustapansa mukaan metsänomistajalle maksettaisiin siitä, että hän perustaa metsäänsä hiilivaraston.

Kuulostaa hyvältä. Esimerkiksi MTK saattaisi kannattaa tätä – tuohan se lisää rahaa MTK:n jäsenille. Miten on, MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtaja Mikko Tiirola?

Valitettavasti metsäalalla on pula politiikan ymmärryksestä, niin hieno porukka kuin se muuten onkin. Tässäkin asiassa pitäisi olla malttia kysyä, voiko kukaan kuvitella poliitikkoa, viranomaista tai muuta julkista tahoa – tai mitään tahoa – joka suostuisi maksamaan metsänomistajalle tällaisen hiilivaraston perustamisesta, mutta ei vaatisi sen säilyttämistä.

Kysymys kuuluukin näin: mitä tälle hiilivarastolle saisi tehdä? Saisiko sen hakata? Jos saisi, pitäisikö hiilivaraston perustamisesta maksetut korvaukset maksaa takaisin?

Jos pitäisi, maksu lankeaisi käytännössä puut ostavalle sahalle. Saisiko saha perittyä näin korotetun puun hinnan markkinoilta? Mitä vastaa Sahateollisuuden Kai Merivuori?

Ratkaisukin meillä on, mutta epäilen, voiko sitä muuttaa toimivaksi politiikaksi. Kyse on tietenkin siitä, että metsän hiilivarastoa voi todellisuudessa kasvattaa nimenomaan hakkaamalla.

En kuitenkaan osaa kuvitella sellaista poliittista mekanismia, millä näin luotu hiilivarasto voitaisiin muuttaa metsänomistajan saamaksi hyödyksi, ja miten tämä hyöty muutettaisiin numeroiksi siten, että se toimii kaikkialla maailmassa – koska siitähän on kyse, globaalista politiikasta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaiusuus -lehdessä 25.1.2017.

Kirjoitus herätti keskustelua verkossa. Tutkijoiden mukaan metsiä voidaan käyttää ilmastonmuutoksen torjunnassa myös hiilivirtoja hinnoittelemalla, jos se tehdään oikein. Keskustelussa päädyttiin ainakin päätelmään, että lopulta ongelma on poliittinen: kyetäänkö tekemään ratkaisua, jossa eri tavoitteet on saavutettu.

BirdLifen Black Book of Bioenergy – karhunpalvelus kestävämmälle metsätaloudelle

Black Book of Bioenergy -raportillaan kansainvälinen BirdLife ei vain jätä käyttämättä saamaansa luottamusta paremman maailman luomiseksi, vaan tekee karhunpalveluksen kaikille muillekin, jotka siihen pyrkivät.

Black Book of Bioenergy -raportin kansi.

Luin kansainvälisen lintujensuojelujärjestö BirdLifen raportin bioenergiasta. Luin ja hämmästyin.

Suomi on yksi Black Book of Bioenergy -raportin kohdemaista. Siitä syntyvä kuva Suomen metsäsektorista on koko lailla tuntematon. Toisaalta raportin suositukset vastaavat nykyistä, suomalaista metsäpolitiikkaa likimain täysin.

Raportti antaa eurooppalaisen bioenergian käytöstä yleistävän ja sitäkin kautta väärän kuvan. Esimerkiksi brittiläinen laatulehti The Guardian kirjoitti raportin perusteella, että kaikkialla Euroopassa käytettäisiin suojelualueiden puuta bioenergian tuotantoon. Lehden mukaan metsätalouden hakkuujätteet eivät riittäisi bioenergian tuotannolle enää missään Euroopassa.

Näin ei kuitenkaan ole, ei ainakaan Suomessa eikä luullakseni myöskään Ruotsissa. Muusta Euroopasta en uskalla mennä takuuseen, mutta miksi uskoisin raporttiin niidenkään osalta, kun siitä maasta, jonka tunnen, ei kerrota tosiasioita.

Yleistävän ja virheellisen kuvan takia raportti piilottaa sen, miten erilaisia ratkaisuja bioenergia-alalla on. Näin osaaminen ja paremmat ratkaisut luonnon hyväksi eivät leviä, vaikka juuri sen luulisi olevan kansainvälisen ympäristöjärjestön tärkeä tehtävä – joka ilmaistaan myös raportin esipuheessa.

Näin BirdLife ei vain jätä käyttämättä jäseniltään ja tukijoiltaan saamaansa luottamusta paremman maailman luomiseksi, vaan tekee karhunpalveluksen kaikille niille bioenergia-alalla työtä tekeville ihmisille ja organisaatioille, jotka kuitenkin – toisin kuin BirdLife – tekevät sen varsinaisen työn.

Täsmällisiä lähteitä ei anneta…
Raportin väitteet pakottavat etsimään lähteitä. Lähdeluettelo löytyykin.

Suomen osalta lähteitä on neljä. Niitä ei ole kytketty tekstissä esitettyihin väitteisiin.

Kun lähteet lisäksi on kirjoitettu otsikkotasolla – Metsätilastollinen vuosikirja 2014, Maaseudun Tulevaisuus marraskuussa 2014, Keskisuomalainen tammikuussa 2015, Suomen ympäristökeskuksen julkaisu Metsäbiomassan energiakäytön ilmastovaikutukset Suomessa toukokuulta 2011 – niiden käyttökelpoisuus raportin väitteiden todentamisessa lähenee nollaa.

Itse asiassa lähteiden arvo on jopa negatiivinen: osittain ne todistavat päinvastaista kuin raportti väittää.

Kysyin lähteistä raportista vastuussa olevalta Sini Eräjäältä, joka hoitaa kansainvälisen BirdLifen Euroopan ja Keski-Aasian ryhmässä Euroopan unionin bioenergia-asioita. Selvisi, että raportin sähköisessä versiossa lähdeluettelon lähteet on linkitetty kohteisiinsa.

…tai ne todistavat päinvastaista kuin BirdLife
Metsätilastollisen vuosikirjan ja Suomen ympäristökeskuksen julkaisun osalta linkit eivät kuitenkaan auta raportin väitteiden perustelemisessa, sillä, kuten ylempänä, ne vievät vain vähintään kymmenien sivujen kokoisten julkaisujen etusivulle.

Mutta sanomalehtilinkit veivät yksittäisiin juttuihin Maaseudun Tulevaisuudessa ja Keskisuomalaisessa. Niistä kumpikin kertoo päinvastaista kuin BirdLife väittää.

Juttujen mukaan kantojen käyttö energiantuotantoon on vähenemässä, kun taas BirdLife väittää sen lisääntyvän. Jutut on kirjoitettu suomen kielellä, mikä lienee hankalaa ymmärtää suurelle osalle kansainvälistä yleisöä, joka on raportin kohderyhmä.

Eräjää myöntää, että tällä hetkellä kantojen käyttö vähenee. Väitettä kasvusta hän perustelee hakemalla vertailukohdan tarpeeksi kaukaa – ajasta, jolloin kantojen keruu oli uutta ja määrä ”käytännössä nolla”.

Näin voi tietenkin todistaa mitä haluaa.

Tosiasiassa Suomen metsäalalla laaditut suunnitelmat kantojen keräämiseksi energiantuotantoon eivät ole toteutumassa. Moni yhtiö on luopunut keruusta kokonaan. Tällä perusteella myöskään raportin ainoa suomalaisesta metsäpolitiikasta poikkeava suositus, että kantojen keruusta pitäisi luopua kokonaan, ei ole kovin suuri ongelma.

Kun raportin lähteistä käytiin joulun alla Twitterissä keskustelua, missä tuotiin esiin, että ne todistavat päinvastaista kuin BirdLife väittää, ne lakkasivat toimimasta. Virheilmoitus antoi ymmärtää, että lehdet ovat poistaneet juttunsa verkkoversioistaan.

Todellisuudessa näin ei ole tehty, kuten yllä olevista linkeistäkin näkee. Sen sijaan BirdLife itse on mitä todennäköisimmin katkaissut linkkien toiminnan.

Lahopuun käytöstä ei ole näyttöä
Black Book of Bioenergy -raportti väittää, että lahopuuta käytettäisiin Suomessa yhä enemmän energianlähteenä. Väite on lähinnä kummallinen: eihän lahopuu edes pala.

Eräjään mukaan lahopuun lisääntynyt käyttö näkyy Metsätilastollisen vuosikirjan taulukoista 9.3–9.5. Niistä ei kuitenkaan löydy yhtään viittausta lahopuuhun. Myös tilastot koonneesta Luonnonvarakeskuksesta sanotaan, että niiden perusteella ei voi päätellä mitään lahopuun käytöstä.

Tässä kuvassa on esimerkki sellaisesta kokopuusta, mitä Suomessa käytetään energiantuotantoon. Kuva: Tage Fredriksson

BirdLifen raportin mukaan kokopuun käyttö energianlähteenä on Suomessa kymmenkertaistunut vuodesta 2000. Väite on totta, mutta mitä se tarkoittaa?

Energiakäyttöön kerätystä puusta vajaa puolet koostuu hakkuista kertyvistä oksista ja latvuksista ja loput pieniläpimittaisesta kokopuusta. Sitä saadaan harvennushakkuista ja nuoren metsän hoidosta.

Aiemmin ympäristöjärjestöt ovat pitäneet pienpuun energiakäyttöä ilmaston kannalta vähintään neutraalina, ellei positiivisena, koska se uusiutuu niin nopeasti. Ja niin ajattelee myös BirdLife, ainakin raporttiin kirjoitettujen suositusten mukaan.

Toisaalta suurempien puiden, kuten tukkien tai selluntuotantoon kelpaavien puiden käyttö energiaksi ei ole Suomessa kasvanut, lukuun ottamatta lyhytkestoista piikkiä hieman ennen vuotta 2010. Kasvua ei ole ollut muun muassa siksi, että se on haluttu metsäpoliittisin keinoin estää.

Lehtipuun kasvaneesta käytöstä ei ole näyttöä
Black Book of Bioenergy -raportti sanoo, että lehtipuita käytetään Suomen energiantuotannossa kasvavia määriä. Tässäkään väitteessä ei ole mieltä.

Suomessa metsäenergiaa tuotetaan vain metsätalouden sivutuotteista. Hakkuut siis kohdistuvat siihen puuhun, mitä päätuotteen tuotanto tarvitsee. Kukaan ei tarkoituksella hae lehtipuuta energiakattilaan.

Eräjää myöntää tämän. Hänen mukaansa ”kyse on siitä, että näin vain pääse käymään (energiapuun) kysynnän kasvaessa.”

Todistelussa on vain yksi heikko kohta: puun kysyntä bioenergiaksi ei ole kasvanut, vaan pikemminkin vähentynyt. Se taas johtuu fossiilisten polttoaineiden halpuudesta.

Muitakaan todisteita ei ole, vaikka ainakin lehtipuun kasvavan käytön pitäisi näkyä tilastoissa. Lahopuun käytön kasvu taas ei voi tilastoissa näkyä: sellaista ei yleensä tilastoida, mitä ei ole olemassakaan.

Eräjään mukaan raportissa esitetään kuitenkin todisteena valokuva energiakäyttöön menevästä puupinosta. ”Seassa oli kaikenlaista puuta, ihan hyvää runkopuuta mutta myös lahovikaista, lehtipuuta ja vastaavaa, mitä ei varmaan olisi muuhun käyttöön kerätty.”

Black Book of Bioenergy -raportin kuva puupinosta, johon Sini Eräjää viittaa. Pino on kuvattu Kuhmossa ja kuvan on ottanut Harri Hölttä.

Pinossa olevien puiden päistä ei kuitenkaan voi tällaista päätellä. Puu esimerkiksi voi olla lenko, vaikka sen pää näyttäisi kuinka hyvältä. Elävän puun vähäistä lahoamista ei voi tietää, ennen kuin se on kaadettu. Lehtipuuta harvennushakkuilta on kertynyt aina, eikä sitä kerry nyt sen enempää kuin ennenkään, ellei lehtipuun määrä ole dramaattisesti kasvanut, mikä taas olisi positiivinen uutinen.

Ja loppujen lopuksi, sehän on vain yksi puupino.

”Ikoninen metsämaisema” säilyy vastakin
Raportissa on tahaton kehukin: se sanoo, että ”bioenergiateollisuus on tuhoamassa Suomen ikonisen metsämaiseman viimeiseen kantoon”.

Tätä Eräjää perustelee hallituksen suunnittelemalla 15 miljoonan kuution vuotuisella hakkuulisäyksellä, jossa bioenergian tarve on ”yksi pääsyistä”. Näin ei kuitenkaan ole: hallituksen linjaus ei muuta sitä, että puuenergiaa tuotetaan vain muun tuotannon sivuvirroista ja hakkuulisäyksen tarkoitus on tuottaa paitsi perinteisiä, myös uudenlaista metsäteollisuuden tuotteita.

Puuenergian kokonaistuotannon lisäys on hyvin pieni. Suunniteltukin kasvu on vain muutaman prosenttiyksikön suuruinen.

Niin että jos suomalainen talousmetsämaisema on BirdLifen mielestä ikoninen, voimme olla rauhassa: samanlaisena se pysyy jatkossakin, ainakin jos se on Suomen metsäalasta kiinni.

BirdLifen Black Book of Bioenergy -raportti on luettavissa täällä.

Tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin forest.fi-verkkosivulla 17.1.2017 suomeksi ja englanniksi.

Kommentoin aiemmin BirdLifen julkaisua Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissani 21.12 2016. BirdLifen vastine julkaistiin lehdessä 28.12.2016. Maaseudun Tulevaisuus julkaisi 2.1.2017 kolumnini johdosta Sini Eräjään haastattelun. Itse taas kirjoitin haastatteluun vastineen, joka julkaistiin 9.1.2017. forest.fi-sivun kirjoitusta BirdLife ei ole kommentoinut.