Omituista keskustelua

Suomessa käydään omituista keskustelua. Sen toisella puolella on noin 15 maakuntaa, jotka yrittävät, joka ikinen, todistaa olevansa maailman parhaita.

Toisella puolella on yksi pääkaupunkiseutu, joka ei normaalisti edes osallistu keskusteluun. Se tuskin edes havaitsee sitä. Silti keskustelu jatkuu.

Viimeistä lukua kohtuullisen massiivinen panos tähän keskusteluun oli Savon Sanomat, joka jaettiin aika moneen pääkaupunkilaiseen talouteen maaliskuun alkupuolella. Myös minulle.

En muista kenenkään pääkaupunkiseutulaisen sanoneen kyseisestä lehdestä yhtikäs mitään. Tosin tähän on poikkeus, joka todellakin vahvistaa säännön.

Yleisradion paikallinen radio jaksoi messuta lehdestä ainakin monta minuuttia. Säännön tämä vahvistaa siksi, että toimittajat toki mielellään tekevät juttua toisistaan, vaikka sen kysyttäessä kiivaasti kieltävätkin.

Kyseinen Savon Sanomien numero pamauttaa etusivullaan päin pääkaupunkilaisen pläsiä, että ”hanki sinäkin elämä”. No kiitos.

Koko lehti on täytetty omituisella me olemme muita parempia -toitotuksella. Kaikki Savosta lähtöisin olevat valtakunnanjulkkikset on ylistetty, jopa kuolleet.

Juuri Savossa tehdään maailman parasta tutkimusta. Kaikki lehden kertoma on ”syntynyt Kuopiossa”. Edes lääkeviranomainen Fimean Savoon-sijoittamisesta ei löydy yhtään kriittistä kulmaa.

Kuka tällaista ottaa tosissaan? Pidetäänkö meitä täällä pääkaupunkiseudulla tosiaan jotenkin idiootteina, ikään kuin esimerkiksi meistä yksikään ei olisi kuullut mitään vaikka juuri Fimean Savoon-muuttamisen suhteen?

Jos pidetään, miksi kutsua meitä mihinkään? Siksikö, että heti kun ihminen ylittää Kehä III:n ‒ siis pohjoisen suuntaan ‒ hän ikään kuin viisastuu?

Näin on varmaankin käynyt näyttelijä Antti Reinille, joka on syntynyt Helsingissä, mutta asuu Heinävedellä. Tai muotoilija Harri Koskiselle, joka on vain syntynyt Savossa. Tai taitelija Kim-Peter Waltzerille, joka ei ole kotoisin Savosta eikä asu, mutta sentään latautuu siellä.
Kaikki kelpaa.

Tuntien kyseisen keskustelun tason, on pakko huomauttaa: en pidä ”Savoa” sen huonompana paikkana kuin muitakaan. Savolaisetkaan eivät liene epätyypillisiä, tässä keskustelussa.

Hämmentävintä on, että miksi minun – siis pääkaupunkiseutulaisen – pitäisi kaiken aikaa olla ottamassa kantaa milloin minkäkin maakunnan paremmuuteen. Ei kuulkaa jaksa kiinnostaa.

Jokainen meistä värkkää elämänsä sellaiseksi kuin värkkää, omilla edellytyksillään. Esimerkiksi minulla on mökki yhdessä maakunnassa. Sen lisäksi minulla on sukulaisten, ex-sukulaisten ja muuten vaan kavereiden mökkeihin yhteyksiä pitkin jokseenkin kaikkia suomalaisia maakuntia.

Mikään ei voisi olla absurdimpaa, kuin näiden järjestely jonkinlaisen maailmanparemmuuden suhteen.
Paitsi että on poikkeuksiakin.

Kesämökkini on Satakunnassa. Se on mukavaa, koska sikäläisillä – niin kuin ei myöskään varsinaissuomalaisilla – ole mitään tarvetta korostaa itseään pääkaupunkiseutua vasten.

Siellä saa olla rauhassa, asui sitten missä hyvänsä. Semmoista toivoisin muuallekin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa Juhani Mäntyrannan syntymäpäivänä, 23.4.2012.

Käännän durbaanini

Aarre-lehden (2/2012) pääkirjoitussivu kehotti lukemaan lehden julkaiseman ympäristöministeri Ville Niinistön haastattelun "hitaasti ja ajatuksella". Tein sen.

Havaitsin saman kuin ennenkin: Niinistö vastasi Durban-kritiikkiin vain siltä osin kuin se on helppoa, mutta jätti oleellisimman täysin vaille kommentteja. Tosin sen perään ei jutussa kysyttykään.

Niinistön mukaan Durbanilla ”ei ole mitään vaikutusta” metsiemme käyttöön. Tässä juuri on se ongelma.

Sopimus nimittäin estää kaikki kannusteet ilmastotyölle metsissä. Se nimenomaan takaa, että vaikka kasvattaisimme metsiimme minkälaisen hiilivaraston, mitään korvausta emme siitä saa.

Metsien hiilinielua on pidetty ilmastoasioissa yhtenä Suomen suurimmista vahvuuksista. Verrattuna niihin odotuksiin, mitä sen suhteen on ollut, pettymys – siis että sopimuksella ei ole mitään vaikutusta – oli valtava.

Maassamme on tehty paljon työtä järkevän ilmasto- ja luonnonvarapolitiikan luomiseksi. Kun maamme edustajat tekevät meitä perustuslain voimalla sitovia kansainvälisiä sopimuksia, tällä valmistelutyöllä ei näytä olevan mitään yhteyttä näihin sopimuksiin.

Miksi siis edes suunnitella mitään politiikkaa?

Näin luin, ajatuksella. Menin nukkumaan ja heräsin neljältä. Päähäni pamahti ajatus: jospa Niinistön sanoilla ”ei ole mitään vaikutusta” onkin sellaista sisältöä, mitä en ole ymmärtänyt.

Millainen voisi olla metsänomistajan ilmastopoliittinen kannustin. En keksi muuta kuin sen, että jos metsänomistaja kasvattaa metsänsä hiilivarastoa, hän saa tästä korvauksen. Se tuskin voi olla muuta kuin kertakorvaus.

Kuulostaa hyvältä, mutta ei sitä ole. Nimittäin, alkeellinenkin sopimustekniikka kertoo, että sen jälkeen kun tällaisen hiilivaraston perustamisesta on maksettu korvaus, sitä ei voi purkaa, ei ainakaan muuten kuin maksamalla korvaus takaisin.

Hiilen sitomisesta ei siis olisi kertakorvauksen jälkeen metsänomistajalle mitään tuloa, mutta ei voisi kasvattamaansa varastoa – siis raakapuuta – myydäkään, koska korvaus pitäisi pulittaa takaisin.

Hän voisi yrittää saada puusta hintaa, joka kattaisi myös hiilinielukorvauksen, mutta tuskin onnistuisi, sillä mistäpä teollisuuden maksukyky olisi parantunut.

Käytännössä kannustin olisi siis johtanut siihen, että vähä vähältä kasvava osuus metsistämme olisi siirtynyt kaiken talouskäytön ulkopuolelle. Tätäkö haluamme?

Durban siis itse asiassa pelasti Suomen metsät talouskäytölle.

Mutta onko uskottavaa, että ympäristöministeri, ympäristöministeriö ja esimerkiksi samassa kuorossa laulavat metsäaktivistit olisivat tehneet tällaisen palveluksen Suomelle tarkoituksella?

Olisivatko neuvotteluissa mukana olleet maa- ja metsätalousministeriön edustajat ymmärtäneet tämän?

Jos olisivat, en keksi yhtään syytä, miksi he eivät olisi myös kertoneet sitä julkisuuteen.

Kun eivät ole kertoneet, vaikuttaa siltä, että metsäsektorimme on pelastettu vahingossa, metsäaktivistien, ympäristöväen ja ennen kaikkea metsäsektorin itsensä – myös minun – ymmärtämättömyyden ansiosta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 16.4.2012.

Kauppa eksytti HS:n ruokasivun

Kuulin viime torstaina Ylen Aikaisesta uutisen. Sen mukaan jossakin Leppävaarassa on käynnistetty hanke, jossa neuvotaan kotitalouksia, miten vältetään ruoan haaskaamista.

Asia on tietenkin tärkeä. Ruoka aiheuttaa esimerkiksi valtavat ympäristöhaitat, ja hukkaan heitetyn ruoan osalta ne ovat kaikki aivan varmasti turhia.

Kohdekin oli siinä mielessä oikea, että kotitaloudet hyötyvät, jos eivät haaskaa ruokaa. Ympäristön suhteen tällä neuvonnalla tuskin oli muuta vaikutusta kuin se perinteinen, mihin ympäristövalistus lähes systemaattisesti pyrkii: huonon omantunnon kasvattaminen.

Kuten tunnettua, kaikkein eniten ruokaa heittävät roskiin kauppa ja ravintolat. Ne myös pyrkivät systemaattisesti valmistamaan ruoan tavalla, joka tuottaa mahdollisimman suuren hävikin.

Yksi pyrkimys on laittaa ruokaa vain ”arvokkaista” ruhon osista. Näin väitetään saatavan laadukkaampaa ruokaa.

Tällainen laatukäsitys on jokseenkin infantiili. Kaikkein vanhin ja paras ruokatraditio sanoo, että hyvää ruokaa syntyy esimerkiksi kaikenlaisista osista eläintä, mutta jokaiselle osalle on omat ruokalajinsa ja valmistustapansa.

Siitä on kuitenkin ties kuinka kauan kun olen nähnyt ravintolassa luullista lihaa, oli se sitten lammasta, sikaa, nautaa tai lintua. Paistettu kanankoipi muuttui ensin broileriksi ja katosi sitten täysin.

Porsaankyljystä en ole nähnyt aikoihin, saati talouskyljystä. Kaikki sian kokoliha on jotain sahanpurun makuista filettä.

Kaupassa on sama kehitys. Suomessa kasvaa vissiin jalattomia kalkkunoita, kun kerran kalkkunan parasta osaa, koipea, ei saa kuin tuontitavarana etnisistä kaupoista. Sama koskee kanaa, joka on noin sata kertaa maukkaampaa kuin broileri.

Mihin tämä johtaa? Siihen, että ”halvat” ruhon osat pilataan silppuamalla ja puristamalla ne rullaksi, jota myydään verkkoon käärittynä laatuluuloisille suomalaisille.

Ja lisäksi se johtaa hävikkiin.

Otetaan vaikka kala. Ensiksi meidät on opetettu kirjoloheen, mikä ei sinällään ole paha, mutta olisi kiva joskus syödä muutakin kalaa. Sitten meidän on opetettu fileoituun kirjoloheen, jolloin ruodot ja päät on nakattu roskikseen.

Nyt ne ovat ottaneet käyttöön laadukkaaksi kehumansa D-leikkuun, jossa taatusti kaikki maistuva sivulihoja myöten heitetään roskiin. Ja sitten kuluttajaa neuvotaan olemaan tuhlaamatta ruokaa.

Voi todella puhua kaupan harjoittamasta opettamisesta, ja halukkaasta oppilaasta. Vanhassa maailmassa tämä olisi ollut järkytys. Esimerkiksi minut on opetettu olemaan tuhlaamatta jumalan viljaa, ja se on viisas opetus, vaikka sitä ei ottaisikaan kirjaimellisesti.

Kyse on pröystäilystä, jota on opittu pitämään, ei edes normaalina, vaan laatuna. Hyvän esimerkin halukkaasta oppilaasta antoi Helsingin Sanomien ruokasivu samana torstaina.

Toimittaja oli siinä päätynyt Hongkongiin kauhistelemaan, kuinka siellä kalasta syödään kaikki paitsi suomut ja evät.

Kalan sisälmyksiä meilläkään ei ole ollut tapana syödä, koska niitä on niin vähän ja niiden siivoaminen on työlästä. Paitsi että monenkin kalan maksa on oikein suosittu herkku. Venäläiset jopa purkittavat turskanmaksaa.

Sen sijaan muiden eläinten sisälmyksiä ihan myydäänkin: maksaa ja munuaisia esimerkiksi. Siitä ajasta ei ole kauan kun kaupassa myytiin myös keuhkoa.

Miksikö myytiin? Siksi että niitä myös syötiin, oikein herkkuna siis.

”Eräästä toisesta kalasta syödään nahkakin”, päivittelee HS. Hyvänen aika!

Kaupan oppi on mennyt hyvin läpi: laadun kuvitellaan nousevan kun nahka otetaan kalasta pois, vaikka juuri siinä on eniten makuaineita. Kaiken asiantuntemattomuuden huippuna toimittaja perustelee nirppanokkaisuutta sillä, että ”nykyään kyse on vain mausta”. Kuinka kauas todellisuudesta voikaan päästä.

Kun maistuvat ruhon osat on kielletty, makua tehdään mausteilla, lisäaineilla ja esimerkiksi ”fondilla”. Sitten kummastellaan hongkongilaiskokkia, joka tekee ruokaa kalan pyrstölihoista, vatsalihaksista ja päästä, ja ”pääpuolesta”.

Esimerkiksi keiton tärkein ainesosa on liemi. Vanha totuus, josta kauppa meitä kasvattaa ulos ja on jo esimerkiksi HS:n suhteen onnistunut, on se, että paras kalaliemi syntyy keittämällä päätä ja ruotoja, minkä jälkeen niihin jäänyt lihakin on helposti otettavissa talteen. Tiedoksi, että erityisen hyviä ovat kalan poskilihat.

Näin minä teen aina, ja yleensä ostankin kalan kokonaisena, koska kaupassa ne perkaavat kalan niin että saanto on mahdollisimman pieni ja hävikki mahdollisimman suuri.

Missä muualla tämä on tavoite? Kun ajattelee sitä kaikkea kiusaa, mihin meitä esimerkiksi ympäristönsuojelun nimissä pakotetaan, miksi tässä kaikkein haitallisin tapa toimia on se kaikkein hyväksytyin ja arvostetuin?