Voiko kuolleen tappaa?

Olen kotoisin Kemijärveltä ja pysynyt hengissä pitkälti vesivoimarakentamisen turvin. Isän palkka maksettiin Kemijoen rakentamisen johdosta maksetuista kalakorvauksista. Näiden korvausten seassa kasvoin, kalanviljelylaitoksella.

Tiedän täsmälleen, kuinka monimutkainen asia on pohjoisen vesivoimarakentaminen. Olin soutajana, kun isä teki Näskän- ja Paattinkijärvien välissä olevassa bifurkaatiolammessa kalantutkimusta. Olen käynyt maailman hienoimmassa vesivoimalassa Jumiskossa.

Marraskuun lopussa näin WWF:n, Suomen luonnonsuojeluliiton, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestön, Paliskuntain yhdistyksen, Luonto-Liiton, Greenpeacen ja Birdlifen tiedotteen, jossa ne vetosivat ”Kemijoki Oy:n hallitukseen: Kemijoen viimeinen luonnontilainen osuus säilytettävä”. Tiedotteen mukaan ”Kemijoki Oy on suunnitellut rakentavansa Rovaniemelle uuden vesivoimalaitoksen, joka tuhoaisi Kemijoen viimeisen luonnontilaisen osuuden”.

Sanottakoon heti, että minulla ei ole vahvoja kantoja uuden vesivoiman suhteen. Ehkä juuri siksi haluaisin, että ne, joilla sellaisia on, perustelisivat niitä tosipohjaisilla argumenteilla.

Sillä eihän se jokiosuus, minne voimalaitosta suunnitellaan, mitenkään voi olla luonnontilainen. Sen yläpuolella on tavattoman isoja järviä, vaikka nyt Kemijärvi, joita on säännöstelty vuosikymmenet. Lisäksi ylävirrassa on lukuisia voimalaitospatoja ja kaksi jumalattoman suurta tekojärveä.

Jos tällainen joki on luonnontilassa, koko käsite on määritelty uudelleen. Tosin en tiedä, miten.

Toiseksi, jos jokiosuus sitten olisikin luonnontilassa, millä ihmeen perusteella se olisi viimeinen? Juuri tällaisen puheen toisessa ulottuvuudessa Suomen viimeiset vanhat metsät aiotaan vuodesta toiseen hakata juuri nyt, vaikka niitä on suojeltukin enemmän kuin missään muualla.

Jos tämä Kemijoen pätkä on luonnontilainen, sitä suuremmalla syyllä sitä on myös Kemijärven yläpuolinen Kemijoki, ihan Kemihaaran latvoille asti. Missä kohtaa Kemijoki muuttuu Kemihaaraksi, siitä toki voidaan keskustella.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelin yhteydessä julkaistussa kartassa Kemihaaraa ei olekaan, se on Kemijokea ihan Tulppioon asti. Järjestöjen väitteen mielettömyyttä lehti ei silti havainnut, tai ainakaan raportoinut.

Tiedotteen mukaan virtakohtien katoaminen olisi kuolinisku vaellussiialle. Voin olla väärässä, mutta eihän vaellussiika ole vaeltanut enää vuosikymmeniin Kemijoessa – ei edes Ounasjoessa – muuten kuin poikasena ihmisen kuljettamissa astioissa.

Voimalaitos siis tappaa jo kertaalleen kuolleitakin, vai?

Kuulemma porojen ”laidunmaiden pirstoutuminen aiheuttaisi ongelmia”. Miten voi puhua ”pirstoutumisesta”, jos jokiuoma lisää leveyttään patoamisen takia?
Kysyin asiaa parilta allekirjoittajalta verkossa. WWF myönsi, että jokiosuus ei ole luonnontilainen, mutta vakuutti, että se kuitenkin on arvokas.

Jos näin on, eikö sitä pysty todistamaan faktoilla? Miksi juuri luonnonsuojelua saa perustella millä hyvänsä puheella? Esimerkiksi jokiosuuden ”viimeisyyttä” WWF:n ei mielestään tarvinnut kommentoida lainkaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.12.2017.

Metsien käyttö on ratkaisu, ei itsepetos

Kirjoitin alla olevan kommentin Anna-Liina Kauhasen kirjoitukseen Helsingin Sanomissa 19. marraskuuta. Koska kommenttia ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Anna-Liina Kauhanen arvosteli Suomen ilmastopolitiikkaa (HS, 19.11.2017) ”Suomen hieno sijoitus maailman parhaiden ilmastopolitiikan tekijöiden listalla on itsepetosta” itsepetokseksi, koska se ajaa vain metsäteollisuuden etua. Jos ajaisikin, mitä vikaa siinä olisi?

Eikö ilmastonmuutoksen torjunta saa olla tuottavaa liiketoimintaa? Tämähän on hyväksytty jopa tavoitteeksi esimerkiksi aurinko- ja tuulivoiman osalta, vaikka niistä ei ole kannattavia saatukaan.

Saksalaisen ympäristöjärjestö Germanwatchin opastamana Kauhanen on huolissaan siitä, että lisääntyvä metsien käyttö pienentäisi väliaikaisesti metsien hiilinielua. Kuitenkin järjestön kannattama aurinko- ja tuulivoiman rakentaminen on tuottanut ilmastopäästöjä jo ennen käyttöönottoaan, ja aivan muissa kertaluokissa kuin Suomen veikattu hiilinielun pieneneminen.

Esimerkiksi Stanfordin yliopiston mukaan maailman aurinkoenergiajärjestelmä on vasta näinä vuosina tuottanut energiaa yhtä paljon kuin sen rakentaminen on vienyt – pääosin kiinalaista hiilisähköä. Suomessa hyötysuhde on vieläkin huonompi.

Rakentaminen käyttää fossiilista energiaa vielä pitkään. Eikö tästä vaikeneminen ole itsepetosta?

Ympäristöjärjestöt vastaavat, että joskushan tulevaisuuden energiajärjestelmä on rakennettava. Tulevaisuuden rakentamisesta on kyse myös metsien lisäkäytössä.

Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen Metsä 2060 -arviot osoittavat, että käyttämällä metsiämme oikealla tavalla ja nyt, saamme ennen näkemättömän hiilinielun silloin kun Pariisin sopimus sellaisia vaatii, siis tämän vuosisadan loppupuolella. Mutta ympäristöliikkeen puheissa ei kuulu vuoden 2060 jälkeen elävien polvien ääni millään tavalla.

Metsien käyttö on ratkaisu. Metsäala pystyy luomaan kestäviä ratkaisuja fossiilisten raaka-aineiden korvaamiseksi, mistä tulee lisää näyttöä päivä päivältä.

Pitäisikö niistä luopua siksi, että joku onnistuu tekemään siitä tuottavaa taloustoimintaa? Eikö sen päinvastoin pitäisi olla kaikkien muidenkin etu?"

Päätehakkuualat ovat laskussa

Kirjoitin alla olevan vastineen Suomen Kuvalehden kirjoitukseen Uutta metsästä 10.11.2017, joka tosin löytynee vain maksumuurin takaa. Koska kirjoitusta ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Kirjoituksenne Uutta metsästä (SK, 45/2017) oli kummallinen sekoitus haastateltavien perusteltua optimismia ja kirjoittajan perustelematonta pessimismiä, jopa suoranaisia virheitä.

Kirjoititte, että ”uusien metsäinnovaatioiden kehittäminen on tuskallisen hidasta”. Asiaa tuntevien mukaan uudenlaisen teollisuuden pystyttämiseen kuluu ensimmäisestä ideasta ainakin 25 vuotta. Esimerkiksi vielä vuonna 2000 Tekes ei nähnyt puupohjaisten liikennepolttoaineiden kehittämisellä taloudellista potentiaalia, mutta nyt niitä jo tankataan huoltoasemilla autoihin.

Kirjoititte, että on suuri houkutus ”jatkaa entiseen malliin” ja laivata sellu ulkomaille. Ennen paperiteollisuuden kriisiä Suomi kuitenkin käytti itse 90 prosenttia tuottamastaan sellusta.

Puun hakkuumääristä kyllä puhutaan, mutta ei ”jalostusasteen nostamisen sijaan”, sillä siitäkin puhutaan. Ja hakkuumääristä puhutaan, koska Euroopan unionin politiikka pakottaa siihen.

Vanhaa tehdään kuulemma mielellään, mikä onkin totta. Jos halutaan mennä uuteen, sillä vanhalla rahoitetaan sen uuden kehittäminen.

Kirjoitatte, että metsänomistajan on vaikea uskoa, että metsään jätetty puu voi tuottaa paremmin kuin teollisuuteen myyty puu. Onko ihme, sillä esimerkkejä päinvastaisesta ei juuri ole.

Kirjoitus näki kartongin ikään kuin vanhan edustajana. Monilla teollisuudenaloilla pakkaus kuitenkin on se arvokkain osa. Jos olisi toisin, alkoholia ja kosmetiikkaa varmaan myytäisiin irtotavarana kuluttajan omiin pakkauksiin. Todellisuudessa monet tuotteet kuitenkin differoidaan ja niiden arvo luodaan nimenomaan pakkauksella.

Kirjoitatte, että metsät ovat muuttuneet puupelloiksi. Kuitenkin yli neljä viidestä Suomessa kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt. Aukkohakkuut täplittävät maisemaa yhä harvemmin, sillä päätehakkuupinta-alat ovat olleet jo pitkään trendinomaisessa laskussa.

Näin siksi, että sama puumäärä saadaan vähemmältä määrältä hehtaareita kuin ennen, koska metsissämme kasvaa puuta enemmän kuin koskaan 1800-luvun alun jälkeen."