Uhanalaisarvio voisi kertoa myös elinvoimasta

Saako viranomainen johtaa harhaan? Tällainen kysymys tuli mieleeni, kun minulta kysyttiin, miksi Suomen lajien uhanalaisuus -arvion nimi on nimenomaan uhanalaisarvio.

Kysymyksen takana oli kansalaiskeskustelussa vastaan tullut käsitys arvion luonteesta. Oli esimerkiksi käsitetty, että lajin uhanalaisluokitus sinällään tarkoittaa lajin uhanalaisuutta.

Kuitenkin vain alle kymmenen prosenttia uhanalaisarviossa arvioiduista lajeista todella on uhanalaisia. Luokitus sinällään ei tarkoita uhanalaisuutta, mutta sellaiseksi se saatetaan hyvinkin ymmärtää.

Pitäisikö siis uhanalaisarvion sijaan puhua jostakin objektiivisemmasta – pitäen silti arviointiperiaatteet ennallaan? Kyseessähän ei ole uhanalaisuuden, vaan elinvoiman arviointi, mille uhanalaisuus on vain alakäsite.

Miksi ei puhuta Suomen lajien elinvoima-arviosta?

Minulta kysyttiin myös, miksi uhanalaisarviosta kertovan raportin väri on punainen ja siitä käytetään yleisesti nimitystä Punainen kirja. Tähän on olemassa selitys: Punaiseen kirjaan on luetteloitu vain kadonneet, uhanalaiset, lähes uhanalaiset eli silmälläpidettävät ja eräät muut lajit.

Elinvoimaisia lajeja siinä ei ole lueteltu.

Miksi uhanalaisarvio on uhanalaisarvio? Takana saattavat olla ne kuuluisat historialliset syyt.

Uhanalaisarvion pohjan ovat luoneet ympäristöjärjestöt, tarkemmin sanottuna Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN, missä monet suomalaisetkin järjestöt ovat jäseninä.

Ehkä arviota on alettu luoda puolustustarkoituksissa. Ehkä nimelle on syynsä.

Uskaltaisin kuitenkin olla sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun ympäristöviranomaiset ottavat järjestöjen luoman luokituksen käyttöönsä, siihen pitäisi suhtautua kriittisyydellä. Voi esimerkiksi kysyä, miksi englanninkieliset termit on käännetty suomeen pelottelusävyssä.

Luokka ”endangered” on käännetty erittäin uhanalaisiksi, vaikka oikea käännös selvästikin on vain uhanalainen. ”Critically endangered” -luokan suhteen lienee tullut susi vastaan: mikä voisi olla erittäin uhanalaista uhanalaisempi?

Sellaiseksi on keksitty äärimmäisen uhanalaiset.

Ympäristöjärjestöt ovat tehneet uraauurtavaa työtä luonnonsuojelussa. Metsäalakin on hyötynyt siitä paljon.

Mutta kun ympäristönsuojelu valtavirtaistuu, juuri viranomaisen velvollisuus on huolehtia, että kaikki näkökohdat otetaan huomioon. Esimerkiksi YK:n Kestävän kehityksen periaatteiden mukaan ympäristönsuojelu ei saa vaarantaa ihmisten päivittäistä selviämistä.

Tämä ei ole ympäristöjärjestöjen toiminnassa merkityksellistä. Olen kuullut lukemattomia kertoja järjestöjen edustajilta, että heidän ei tarvitse pitää huolta mistään muusta kuin ekologisesta kestävyydestä, koska muut taas eivät pidä siitä huolta laisinkaan – mikä sinänsä on aivan kummallinen mielipide.

Siksi viranomaisen pitäisi aina kammata ympäristöjärjestöjen esitykset kestävän kehityksen kammalla.

Muuten jäämme tilanteeseen, missä elinvoimaisiksikin luokitellut lajit – valtaosa suomalaisista lajeista – käytännössä ymmärretään uhanalaisiksi vain sen takia, että ne on arvioitu uhanalaisuuden suhteen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.12.2019.

Kun ilmastonmuutoksen faktat eivät riitä

Meille on kerrottu suurin prosenttiosuuksin tieteestä ja tutkijoista, jotka ”uskovat” ilmastonmuutokseen. Useimmiten huomaamatta ristiriitaa, mikä tuohon lauseeseen sisältyy.

Se, uskonko minä tai joku muu, on tässä sirkuksessa kaikkein vähiten tärkeä ja vähiten mielenkiintoinen asia. Mutta tätä uskonasiaa käsitellessä tärkeät kysymykset jäävät vaille huomiota.

Pitäisi kysyä, mihin todistusaineisto riittää. Ilmastonmuutosta ei kiistä monikaan, mutta esimerkiksi siitä, onko sen torjumisessa kiire, pitäisi saada olla perustellusti muutakin mieltä kuin että on.

Kysymys on oleellinen. Se määrittää ilmastonmuutostoimia monella tavoin.

Kun jotkut vaativat päättäjiltä jopa paniikkia, eikö se ole omiaan johtamaan huonosti perusteltuihin ratkaisuihin? Paniikissa ilmastonmuutoksen torjunta voidaan alistaa keppihevoseksi mille hyvänsä muille tavoitteille.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Arla Kanerva kirjoitti 22. helmikuuta ilmastonmuutoksesta otsikolla ”Järki ei yksin riitä taistelussa tulevaisuuden puolesta”. Hän pohti, ”miten saada laajat kansanjoukot sekä hyväksymään faktat että tuntemaan halua muutokseen”.

Kanervan listaus faktoista ei kuitenkaan tunnista lainkaan niin sanotun tieteen antamien vastausten monimutkaisuutta. Kanervan mukaan syyllisiä ilmastonmuutokseen ovat lihansyöjät, turkistarhaajat, maitotilalliset, avohakkuiden kannattajat ja lentämällä lomailevat.

Ihan nyt tiedoksi: Eläintuotannon rooli luonnonmukaisessa maataloudessa on ratkaiseva, koska se luo luonnon monimuotoisuuden. Turkistarhaus ja avohakkuut eivät edistä ilmastonmuutosta yhtään enempää kuin sanomalehtijuttujen kirjoittaminen ja maitotilallisen toiminta on ilmastonmuutoksen kannalta jopa positiivista, jos se tehdään oikein, eli siten kuin Suomessa.

Kanervan ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän ei ole kiinnostunut päättäjien mielen manipuloinnista tunteiden ja taiteen avulla. Toisin on Helsingin yliopiston ympäristömuutoksen professorin Atte Korholan kanssa.

Korhola kirjoitti ilmastonmuutoksen torjunnasta Helsingin Sanomissa 21. helmikuuta, että ”päättäjät ja metsänomistajat, älkää kuunnelko vain tiedemiehiä! Kuunnelkaa taiteilijoita, runoilijoita ja Aleksis Kiveä. Uskokaa silmiänne. Ennen muuta kuunnelkaa sydäntänne.”

Esimerkiksi Juha Sipilää ja perussuomalaista puoluetta on ivattu tieteen väheksymisestä. Se voi olla perusteltua, mutta mihin joudumme, jos professoritkin ilmoittavat päättäjille, että mieluummin kuin meitä, kuunnelkaa toissa vuosisadalla eläneitä runoilijoita.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.3.2020.

Kestävyys on ennen kaikkea politiikkaa

Tämmöisenä toimittajanrääpäleenä sitä aina ihastuu, kun omat ajatukset saavat tuulta alle. En toki kuunaan kuvittele, että sellainen johtuisi minusta, mutta joskus tulee mieleen, että kun oikein kauan jankkaa, sillä on merkitystä.

Muistan, kun 2010-luvun alussa kiersimme Sirpa Kärkkäisen kanssa Metsä puhuu -tulevaisuushankkeen nimissä puhumassa metsäalan suuresta tulevaisuudesta. Ei meitä muita ollut tuota ilosanomaa julistamassa.

Lanseeerasimme muun muassa seuraavan: kaiken sen, mitä voi tehdä öljystä, voi tehdä myös puusta. Silloinen Metsäteollisuus ry:n viestintäjohtaja nauroi meidät suohon. Nyt väite on esimerkiksi yksi Stora Enson johtolauseista.

Selvitimme metsäalan yhteistä Metsien Suomi -viestintähanketta varten, mikä kansalaisia kysyttää metsäalasta. Siis niitä muita, ei metsäsektorilaisia.

Yksi kysymys oli, että miksi hakkuutason kestävyydestä voi olla erimielisyyttä, eikö se ole tieteellinen fakta. Kysymys ei yllättänyt, olen törmännyt siihen usein.

Vastaukseni on ollut selvä: kestävästä hakkuutasosta ei voi olla yksimielisyyttä, koska se on politiikkaa. Meillä ei ole yhtä yhteistä mittaria kestävyydelle, ja vaikka olisikin, olisi todella vaikea päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä tämän mittarin pitäisi näyttää, jotta asiat olisivat hyvin.

Sosiaalisessa mediassa jopa ympäristöalan tutkijat ovat vastanneet tähän väheksyen, antaen ymmärtää, että en vain halua tunnustaa tosiasioita. Sitten on lueteltu lukuisia erilaisia mittareita, millä kestävyyttä voi mitata.

Niinpä niin, lukuisia. Jokainen voi valita oman mittarinsa.

Edes luonnon monimuotoisuudelle ei ole mittaria. Lajien uhanalaisuudelle on, tutkijat ovat laskeneet uhanalaisuusindeksin.

Se ei kuitenkaan kelpaa esimerkiksi metsäaktivisteille. He käyttävät ainoastaan heidän politiikkaansa palvelevia mittareita.

Siksi olinkin todella ilahtunut, kun Luonnonvarakeskuksen tutkijat ilmoittivat asiasta jotakin jotakuinkin, minun mielestäni, täydellisen oleellista. Heidän mielestään ei pitäisi puhua suurimmasta kestävästä hakkuutasosta, vaan suurimmasta ylläpidettävissä olevasta hakkuukertymästä.

Alan käyttää tätä määrittelyä heti.

Suurinta kestävää hakkuutasoa on kritisoitu siitä, että se ei huomioi ekologista ja sosiaalista kestävyyttä. Kritiikki on ollut aiheellista, olkoonkin että määrittely kyllä ottaa huomioon ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä aiheutuvat metsien käytön rajoitukset.

Parasta Luonnonvarakeskuksen tiedotteessa ovat kuitenkin perustelut, joiden alla on alan ehdottomien huippujen allekirjoitukset: Annika Kangas, Tuula Packalen ja Raisa Mäkipää.

Blogikirjoituksessaan he kirjoittavat näin: Perinteisissä metsätalouden kestävyyden mittaamistavoissa ”kiteytyy kestävyystarkastelun suurin ongelma: kun mittareita on useampia kuin yksi, metsien käyttö voidaan sopivilla painotuksilla tulkita sekä kestäväksi että kestämättömäksi”.

Tutkijat jatkavat: Se, mitä kestävyyttä painotetaan, ”perustuu yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin, eikä sitä voida tieteellisin perustein päätellä”.

Tähän ei tarvitse lisätä mitään.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.2.2020.

Ylioppilaskunnalleni – yliopistolleni

Taisteluiden aikaan olimme julmimmat sotilaat. Nyt olemme ystäviä. Vasemmalla Alpo Merilä, keskellä Arto Ylikotila ja oikealla kirjoittaja.

Valtiovarainministeriön tilastoissa olen varmaankin niin sanottu menetetty sielu. Toki sain aikaiseksi välitutkinnon, olen siis luonnontieteen kandidaatti, pääaineena matematiikka.

Kandidaattityöni tein Turingin koneesta, mistä monikaan ei ymmärrä mitään. Minä ymmärrän.

Luonnontieteellisiä töitä en ole palkan edestä tehnyt sekuntiakaan. Sen sijaan minusta tuli toimittaja. Siinä työssä on kaksi osa-aluetta: tiedon hankinta ja jalostus, ja kirjoittaminen.

Edesmennyt ystäväni Jyri Makkonen sanoi kerran, että ”naurattaa ne hölmöt, jotka alkavat kirjalliseen kiistelyyn Hannes Mäntyrannan kanssa. Siinä ei voi menestyä.”

En tiedä, onko tämä totta, mutta tässä iässä saa varmaan oikeuden arvioida osaamisalueitaan. Ehkä uskallan sanoa, että osaan kirjoittaa.

Kirjoittaminen on luonnonlahja, ja ei ole. Varmaan pitää olla joku valmius, mutta kirjoittamaan oppii vain kahdella metodilla: kirjoittamalla ja lukemalla.

Korostan erityisesti lukemista: täytyy lukea aina kun sille on aikaa ja täytyy lukea kaikenlaista tekstiä. Asiakirjoja, kirjoja, tiedettä, taidetta, faktaa, fiktiota, hyvää ja aivan erityisesti huonoa tekstiä. Muuten ei opi.

Se kestää kauan. Tämän olen sanonut ensimmäisenä niille, jotka pyytävät minua pitämään puolen tunnin alustuksen aiheesta ”Miten kirjoitan hyvän jutun”.

Yliopistoyhteisöni on antanut minulle kaiken tämän osaamisen. No, nyt nirppanokka sanoo, että niin kait sen pitääkin, siitähän sille maksetaan. Mutta onko niin?

Oikeasti: en ole oppinut yliopistosta mitään konkreettista, mutta sen sijaan esimerkiksi loogista ajattelua. Siltä ei voi välttyä, jos opiskelee matematiikkaa.

Ja looginen ajattelu on täydellisen ratkaiseva taito silloin, kun toimittaja saa, esimerkiksi, eteensä tuhatsivuisen asiakirjanipun ohjeella että ”teeppä tästä juttu kuuden uutisiin”. Kun kello on neljä.

Oulun yliopiston matematiikan laitos on antanut minulle kyvyn seuloa tästä asiakirjanipusta uutisen kannalta oleellisen sisällön puolessa tunnissa. Kiitos siitä.

Mutta sitten pitäisi vielä kirjoittaa se juttu. Kun minut valittiin Oulun ylioppilaslehden päätoimittajaksi, ajattelin olla yhtaikaa rehellinen ja nöyrä. Se ei ollut muotia eikä se kannattanut silloin sen enempää kuin nytkään.

Sanoin, että olen todella kiitollinen siitä, että ylioppilaskunta ja sitä kautta kaikki opiskelijat antavat minulle mahdollisuuden opetella arvokasta kirjoittamisen taitoa. Olen edelleen.

Niinpä minulle vastattiin, että eikö tuota nyt voisi harjoitella jonkun muun rahoilla.

Mutta kun ei voi. Ylioppilaskunta-aktiivit eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet sitä, kuinka suuri merkitys ylioppilaslehdillä on maamme journalismille.

Voi sanoa, että todella vapaata lehdistöä Suomessa voi olla vain ylioppilaskunnissa ja se vapaus sille pitäisi, siis minun mielestäni, myös suoda.

Mutta minä siis sain luvan kirjoittaa. Ja kyllä kirjoitinkin.

Kannustin muitakin. Yritin ohjata perinteisen vasemmistolaisen taidekritiikin kulttuurisihteerin huoneeseen, samoin kuin iänikuiset, kaiken kärsivistä opiskelijoista valittavat vallankumoukselliset sosiaalipoliittiselle sihteerille.

Kannustin kaikin tavoin rienausta ja ikävää ulosantia, erityisesti ylioppilasyhteisöä – siis palkkani maksajaa ylioppilaskuntaa, PSOASia ja Ylioppilasapua (myöh. Uniresta) – kohtaan. Kun muut eivät pystyneet, tein sen itse.

Eihän siitä tykätty. Mutta eivät ne mitään voineet, minulla oli määräaikainen työsuhde eikä sellaista lopeteta noin vain. Ja lopun päältä, jotkut ymmärsivät, että tämä voi olla jopa hyväksi ylioppilasyhteisölle.

Noilta ajoilta kiitos lankeaa loistavalle ryhmälle, joista mieleeni tulevat rock-kriitikkoni, vannoutunut stalinisti Heikki Mattila, kulturelli avustaja Reijo Virtanen, legendaarinen, päätoimittajanakin viihtynyt Raimo Pitkänen, nyt jo edesmennyt, loogisen ajattelun mestari Kari Kontio sekä ulkoasumme ja koko lehden symboliikan sekä myös upean sarjakuvan luonut Erkkitehti (en muista edes hänen nimeään), lukuisat muut avustajat ja Koskenkorvalla käydyt keskustelut.

Millään en voi jättää mainitsematta myöskään tuonaikaista pääsihteeriä Arto ”Adolf” Ylikotilaa, enkä kansliahenkilökuntaa, kuten Pirjo Heikkistä ja Sirkka Soinista.

Me teimme historiaa.

Kirjoitan tätä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Tulin hotellihuoneeseen kolmen maissa, yhdeltä alkaneelta silliaamiaiselta. Sillis oli viimeinen tapahtuma eilen alkaneissa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan 60-vuotisjuhlissa (siis ei Oulun, vaan Oulun yliopiston ylioppilaskunnan - tämän unohtaminen ärsyttää toisinaan).

Olen käynyt läpi koko kierroksen: tervehdykset ylioppilaskunnalle, vanhojen puheenjohtajien klubin vuosikokous, tervehdyksemme ylioppilaskunnalle, iltajuhla ja jatkot ja lopulta vielä siis se sillis. Silliksellä minulla oli erityinen kunnia keskustella edustajiston nykyisen puheenjohtajan kanssa, mistä kiitokset. Sitä sureksin, että meitä vanhoja paappoja oli paikalla niin vähän - siis yksi.

En aiemmin ollut tietoinen oman polveni saavutuksista - vain lähipiiristäni. En tiennyt, että kaiken muun lisäksi me myös perustimme uudelleen ylioppilaskunnan vuosijuhlaperinteen. Aiemmin en täysin ymmärtänyt, kuinka arvokasta työtä Risto Pyykkö on yliopistoyhteisössämme tehnyt.

Erityisesti hämmästelen vuosijuhlan loistavia puheita.

Tytti Tuppurainen ymmärsi poliitikoksi täydellisesti sen, missä määrin hän voi tällaisessa tilaisuudessa puhua puoluepolitiikkaa ja missä määrin ei. Hänen puheensa oli suorastaan säkenöivä.

Ylioppilaskunnan jäätävän hyväksi opettajaksi valitsema Vesa-Matti Pohjanen sanoi kahdessa minuutissa kaiken oleellisen yliopisto-opiskelusta, oli se sitten ammattitavoitteista, niin kuin lääkiksessä, tai ei.

Erityisesti haluaisin kiittää Nuuti Vasaria, hyvän ystäväni Jaakko Vasarin poikaa, puheesta ylioppilaskunnalle. Polvi ei ole pojasta pahentunut.

Suuresti kiitollisena kaikille teille.

Sillis, tuo ruhtinaallinen sillis. Noh, olut piti ostaa itse. Miksi? Olut kuuluu sillikseen.