Epilaattori

Minulla on tapana lukea lehdet tarkkaan. Eräänä aamuna törmäsin vaaleanpunaiseen mainokseen. Väristä huolimatta se oli selvästi tarkoitettu minulle.

Halusin ostaa jotakin naiselle. Vaaleanpunaisilla mainoksilla houkutellaan miehiä, jotka haluavat hankkia jotakin naiselle.

Se oli kuulemma ”ensimmäinen keraaminen epilaattori, jossa on jäähdytyselementti ja hierontajärjestelmä”. Mainoksen mukaan se oli ”jopa 20 % nopeampi ja entistä hellävaraisempi”, mikä herätti tietenkin miehis-matemaattisia epäilyksiä: mihin verrattuna?

Mikä tämä vempele oikeastaan on? Mainostaisiko Stockmann perhelehden isolla mainoksella hieromasauvaa?

Lopuksi mainos lupasi ”hypoallergeeniset pinsettilevyt”. Hinnan ymmärsin: 75 euroa.

Meille miehille puhutaan kaikkea roskaa. Yleisen hyväksynnän saa esimerkiksi sellainen ulkomaalainen tutkimus, jossa sanotaan, että osallistumalla kotitöihin mies niin sanotusti saa pimppiä. Jos tämä olisi totta, koko Peräpohjola siistiytyisi kolmessa tunnissa.

Googlen mukaan epilaattori poistaa karvat, mikä on tietenkin aivan neuvoton ohje miehelle. Eihän mies voi sanoa naiselleen, että ”ostin tämän, jotta ajaisit karvasi” – paitsi jos ne karvat ovat jossain siellä säärien ja navan välimaastossa.

Jos nämä mainokset siis suunnattaisiin miehille, niissä kenties voitaisiin kysyä: ”Mitä sinä (siis se mies) hyödyt siitä, että naisesi saa tämän?” Sitten käyttöohjeessa kerrottaisiin – minkä luulisi olevan olennainen osa asiakaspalvelua – että mitkä ovat oikeat sanat kirjoitettavaksi lahjakorttiin.

Olisiko tämä liikaa palvelua suomalaisille miehille, joita toisaalla mennen tullen haukutaan toiskätisiksi juuri näissä naisasioissa.

Kerran taas olin uppoutuneena olohuoneen sohvalle hyvän sotakirjallisuuden pariin, kun taustakorvaani alkoi soida joku Radio Suomen kansanvalistusohjelma. ”Miehet eivät huolehdi ulkonäöstään...”.

Mutta nytpä ei ollutkaan kyse niistä tavanomaisista – läskit, parta, tukka, vaatteet – vaan ihonhoidosta. Kuulin, että en satsaa ihonhoitoon lainkaan niin paljon kuin italialaiset, siis miehet.

Onko tämä joku argumentti? Italialaiset miehet! Noh, muitakaan ei tarjottu.

Kysyin naiselta. Kysyin, että minkä takia sitä pitää käyttää tuota kosteusvoidetta? Naisen mukaan kosteusvoide vähentää ihon kiristystä.

Mutta entäs sitten, jos minun iho ei kiristä. Ei ole kiristänyt koskaan. ”Niin”, hän sanoi.

Vaan kävi, että oma naama alkoi ärsyttää. Partaa ajaessa se usein vahingossa sattuu peiliin.

Vasemmassa poskipäässä oli valkoisia palloja, jotka eivät lähteneet kynsimällä pois. Kulmakarvan alla oli paukura, jota yritin leikata halki partaterällä ja sitten puristaa, mutta eihän se saatana antautunut. Oikean korvan etupuolella oli kummallisia kyhmyjä.

Kun siis näin Jonnan ilmoituksen, alkoi tapahtua. Täydellisten Naisten keskeltä kuulin varmistuksen, että kasvohoidon hinta on kohdallaan.

Jonnan tapaista en ollut kuunaan kokenut. Jostakin tökötistä se varoitti, että tämä saattaa kirvellä. Sitten alkoi nipistely, varoittamatta.

Ajattelin Talvisotaa. Ennen nenää Jonna varoitti, että se on herkkä alue, ”sano vaan, jos sattuu”. Olin Kitelän motissa.

Sivutöinään Jonna selvitti lähimmän kuukauden suunnitelmani, tekemättömät työni, lasteni iät ja ihmiskohtalot. Jos menen Jonnalle uudestaan, hän kysyy, joko se murrosikäinen on rauhoittunut.

Jonna suositteli kosteusvoiteita. Ne ovat ikään kuin ihon vaate saasteita ja ahavaa vastaan.

Mutta mistä sen tietää, toimiiko kosteusvoide? Kysyin naiselta.

Nainen vastasi, että se pitää kokeilla. Miten, kysyin.

Nainen vastasi, että jos esimerkiksi ihoa kiristää, ”niin seuraava tieto on tietenkin, että ei kiristä”.

Ja suositteli, tietenkin, naaraseläimille tarkoitettua Tummeli-ihonhoitosarjaa. Tämä pätee siis eläinkuntaankin, vai onko joku kuunaan kuullut mistään orivoiteista?

Jospa ”isoäiti” olisikin ollut ”isoisä”

Pakanajoen seminaarissa pohdimme miesten asemaa. Miesten nimet ovat Pekka Hallberg ja Mikko Paatero.

Hallberg on Korkeimman oikeuden puheenjohtaja. Korkein oikeus teki äskettäin päätöksen karkottaa maasta kaksi ”isoäitiä”.

Päätöksen jälkeen Hallberg pyysi poliisiylijohtaja Paaterolta, että päätöstä ei pantaisi täytäntöön. Paatero suostui.

Hallbergin toimintaa on kritisoitu vähänlaisesti, Paateron ei lainkaan – olkoonkin, että kumpikin toimi lainvalvojan toimessaan laillisuuden kannalta perin kyseenalaisella tavalla.

Hallberg lienee jäänyt vähemmistöön, kun Korkein oikeus päätti asiasta. Onko hänellä siis oikeus tällä tavoin mitätöidä itselleen vastenmielinen? Entä onko poliisilla oikeus noudattaa tällaisia, oikeuden päätösten kanssa ristiriidassa olevia välipuheita?

Miksi miehet toimivat näin? Toistaiseksi ainoa selitys on ollut karkotusten epäinhimillisyys.

Jos tämä todella on syy, paljon vähemmällä olisi selvitty, jos miehet olisivat toimineet samoin, mutta ei-julkisesti. Poliisi voi toki aina laittaa tällaisen tehtävän listalla viimeiseksi ilman sen suurempaa kohua.

Tosiasiassa syy ei ollutkaan karkotuksen epäinhimillisyys, vaan siitä syntynyt kohu. Juuri kohu piti laannuttaa – hinnasta välittämättä – ja se tehtiin vastakohulla.

Jaettiin siis uudenlaista oikeutta, kohuoikeutta. Kuka tällaista oikeutta saa?

Kohuoikeutta luo kohun synnyttäjä – tiedotusvälineet. Sen takana on tiedotusvälineiden uusintama ajatusmaailma, jossa keskeisenä välineenä ovat mielipidetiedustelut.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Reetta Räty aprikoi kolumnissaan 12.4.2010, miksi naiset ja miehet suhtautuvat ydinvoimaan ja Natoon eri tavoin. Kyseessä on mitä selvin kehäpäätelmä.

Mielipidetiedusteluilla löydetyt asenneryhmät nimittäin määrittelee aina tiedustelun tekijä. Ihmisiltä voidaan kysyä Nato-kannan ja sukupuolen lisäksi vaikkapa vasenkätisyyttä ja silmien väriä. Tuloksena saadaan Naton kannatuserot sukupuolen, vasen- tai oikeakätisyyden tai silmien värin mukaan määritellyissä ryhmissä.

Se, mikä näistä jakaumista on merkityksellinen, on yksinomaan kyselyn tekijän ja tulkitsijan oma valinta. Valintaa ei voi perustella kyseisellä tutkimuksella tai sen tuloksella, vaikka se tehtäisiin kuinka usein, niin kuin journalistit itsestään selvästi tekevät.

Sukupuolten erilainen asennoituminen on asia, jota journalistit katsovat aiheelliseksi ja perustelematta uusintaa loputtomilla mielipidetiedusteluillaan. Sen seurauksena syntyy mielipideilmasto, missä ”isoäiti” saa säälin osakseen oikeuslaitosta myöten.

Mutta kuinka moni olisi säälinyt parroittunutta, liikuntakyvytöntä, ehkä hieman alkoholisoitunutta, huonotukkaista, piipunnysää polttavaa, ”itse ongelmansa aiheuttanutta” yli-ikäistä lippalakkimiestä? No, ainakin Pakanajoen seminaari.

Olimme yhtä mieltä siitä, että jos ”isoäidit” olisivatkin olleet ”isoisiä”, he olisivat lentäneet Suomesta kuin leppäkeihäät, eivätkä olisi koira, tiedotusvälineet, Hallberg tai Paatero perään haukkuneet.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.4.2010.

Eikö Facebook-riippuvuus pelota?

Yleensä Facebook-riippuvuudella tarkoitetaan sitä, että yksityinen ihminen on riippuvainen Facebookin käytöstä. Mutta entä jos yhteiskunnalle käy samoin?

Viime tietojen mukaan Facebookissa on yli miljoona suomalaista käyttäjää. Yritykset ovat kilvan ”menossa Facebookiin”. Se on tarkoittanut ainakin tuotemarkkinoiden tutkimista, mutta yhä useammin myös viestintää – jopa yritysten sisäistä viestintää.

Julkisen sektorin työntekijöille laaditaan Facebook-etikettiä. Aikanaan esimerkiksi ministeriöt varmaan jopa suosittelevat työntekijöilleen Facebookissa esiintymistä.

Tammikuussa Facebookin käyttäjiä suututti. Yksi jos toinenkin kirjoitti tilapäivitykseensä, että Facebook ”jäätää”. Järjestelmä toimi hitaasti tai ei toiminut. Tapansa mukaan se ilmoitti, että ”hups, jokin meni pieleen”. Pahimmillaan sivuilla ei näkynyt mitään.

”Jäätäminen” pääsi jopa päivälehtiin. Kysyttiin, voiko ilmaispalvelusta valittaa ja mihin numeroon pitäisi soittaa, jos soittaa Facebookiin. Sellaista numeroa ei ole.

Sitten sinne ja tänne Facebookiin ilmaantui käyttäjien kysymyksiä ”uudistuksesta”, että ”mitä tämä hyödyttää” ja ”mitä oikein on tekeillä”. Kukaan ei vastannut.

Eräänä aamuna jokainen sai Facebookin avatessaan ruudulleen tekstin, jossa kerrottiin ohjelman ulkoasu-uudistuksesta. Se sai välittömän vastaiskun: perustettiin ”olen varma, että Facebookin etusivun päivittely vituttaa yli 20 000 käyttäjää” -niminen ryhmä.

Kiintoisaa tässä kaikessa on, että uudistuksesta ei tiedetä mitään muuta kuin tulos. Siitä on viestitty niin amatöörimäisesti, että en ole kuunaan nähnyt – siis ei ollenkaan. Ei tiedetä, kuka sen on tehnyt, mitä sillä tavoitellaan ja mihin se liittyy.

Yhteiskunta nimeltä Suomi on siis siirtänyt tai siirtämässä suuren osan keskinäistä viestintäänsä sellaisen median hallintaan, josta kukaan ei tiedä oikeastaan mitään oleellista. Harva tietää edes sitä, kuka sen omistaa, saati kuka siitä vastaa, miten sitä hallitaan, ja – esimerkiksi – onko sillä minkäänlaista tietoturvaa.

Totta kai meille vakuutellaan kaikkea hyvää, mutta nimettömästi ja ilman yritystäkään todistella mitään. Mistä me tiedämme, että Facebook puhuu totta, kun se puhuu itsestään?

Vielä järkyttävämpää on tämä: kun Facebook viimein päätti kertoa uudistuksestaan, se pääsi yhdellä napinpainalluksella nyt jo yli miljoonan suomalaisen silmien eteen. Hyvä, että se halusi kertoa itsestään. Mitä jos se olisi kertonut vaikka että Loviisan ydinvoimala on räjähtänyt?

Kuulen Facebookin vastaavan, että miksi he nyt sellaista olisivat tehneet. Eivät varmaan miksikään, mutta millaiset takeet Facebookilla on siitä, ettei joku muu tee sitä kaappaamalla järjestelmää omaan käyttöönsä.

Jos se pystytään tekemään esimerkiksi pankkien verkkosivuille, miksi sitä ei kyettäisi tekemään Facebookille. Tai jos sitä ei voi tehdä Facebookille, miksi pankit eivät ota samaa teknologiaa heti käyttöönsä?

Kenen käsiin me oikeastaan olemme yhteiskuntaamme heittämässä?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.4.2010.

Kuka onkaan luuseri?

Olen pitänyt Anna Puun äänestä jo ennen Emma-voittoa, ja pidän vieläkin, vaikka näinkin Annan laulusta C’est la vie tehdyn videon. Tiedättehän tuon laulun, jossa ”suhdanteiden” sanotaan olevan nyt niin, että tytöllä ei ole enää asiaa kotiin.

Tämä on kuvitettu kotiovella, jonka poikaystävä avaa, mutta pitää varmuusketjun päällä. Ikävä juttu. Kyllä kotiin pitää päästä.

Mikä on Anna Puun ratkaisu? Hän tulee oven taakse, katkaisee varmuusketjun metrisillä voimapihdeillä ja astelee huoneeseen, jossa poikaystävä katselee sohvalla telkkaria selin ulko-ovelle.

Sitten Anna iskee poikaa voimapihdeillä takaraivoon niin että tämä lentää lattialle sohvan eteen verissään. Anna käärii pojan mattoon ja pudottaa kaikkinensa parvekkeelta ainakin neljännestä kerroksesta pihalle. Matossa näkyy veripilkkuja.

Sitten Anna vie mattokäärössä hämmästyttävästi eloonjääneen poikaystävänsä kierrätyskeskuksen konttiin, useiden vastaavanlaisten joukkoon. Kuvista päätellen Anna on tyytyväinen tekoihinsa (ks. "viralliseksi" mainittu video täältä).

On sanottu, että Sellon ampuja ei sopeutunut Suomeen. On myös sanottu, että kyllä sopeutui, jopa pelottavan hyvin.

Tähän ei ole paljon lisättävää maassa, jossa nuorisoidolit markkinoivat alaikäisille faneilleen täysin silmitöntä väkivaltaa helppona ratkaisuna arkipäivän ongelmiin – ratkaisuna, joka kaiken lisäksi tosielämässä tappaa, mutta joka esitellään uhrilleen harmittomana.

Enkä malta olla kysymättä sitäkään, millainen meteli syntyisi, jos tehtäisiin sama päinvastaisilla sukupuolirooleilla?

Väkivaltatapausten – kuka enää muistaa, mitä niitä onkaan? – aiheuttama keskustelu on kaikkinensa kammottavaa. Näkyvillä on vain vastuun välttely.

Ehdotus toisensa perään tyrmätään, koska mikään niistä ei olisi estänyt tätä tai tuota. Kuitenkaan mikään yksittäinen keino ei voi estää mitään yksittäistä tekoa.

Emme siis voisi tehdä mitään – emme missään asiassa, lähtien yksinkertaisimmista liikennerikkomuksista. Eihän niitäkään voi estää millään kiellolla.

Rasismikeskustelun synty oli Sellon jälkeen ennustettavissa. Vastuullinen poliitikko olisi tuominnut sen mitä pikimmin.

Kävi päinvastoin. Itse pääministeri ryhtyi mielistelemään rasisteja ja kysyi, kuinka tappajaa ei oltu ajettu maasta. Muuta sanottavaa Matti Vanhasella ei ole asiaan ollut.

Yksikään ministeri ei ole ottanut minkäänlaista vastuuta. Sosiaalisella omatunnolla briljeeraavan vihreän liikkeen oikeusministeri höpisee jalkapannoista. Sisäministeri on jokaisen uralleen sattuneen joukkosurman jälkeen vaikuttanut siltä kuin ne olisivat olleet hallitusohjelmassa.

Sellon tappaja ja koulusurmaajat on – surmaajajournalismin jälkeisen huonon omatunnon paikkaamiseksi – pääkirjoituksissa leimattu luusereiksi. Todellako?

Määrätietoiset tappajatko ovat luusereita, vai päämäärättömät poliitikot? Kummalla heistä on kaikki asiaan liittyvä tieto ja lisäksi kaikki valta, ja kummat sitä käyttävät?

Kummat voisivat tehdä jotain merkittävää, luuserit vai ei-luuserit? Kumpaan joukkoon sinä kuulut?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 7.2.2010.

Puun laadusta riittää puhetta

Puurakentamispäivässä Metsähallituksen Pilkkeellä maaliskuun puolivälissä kysyttiin, riittääkö suomalaisen puun laatu rakentamiseen. Vastaus oli lyhyt ja oikea "kyllä". Silti se ei ehkä antanut oikeutta kysymyksen moniulotteisuudelle.

Puun laadusta puhutaan paljon, ja yleensä roskaa. Väitetään esimerkiksi, että koko metsätaloutemme on kehitetty tuottamaan halpaa sellupuuta.

Silti valtaosa metsänomistajien tuloista tulee tukin myynnistä. Metsätalouden tavoitteena on kaikilta osin nimenomaan korkealaatuisen tukkipuun tuottaminen.

On suosittua puhua "hötöpuusta". Sitä kuulemma tuottaa lannoitus.

85:ä prosenttia maamme metsistä ei kuitenkaan ole lannoitettu koskaan. Jos jotakin hehtaaria on, yleensä vain kerran.

Enimmillään se vaikuttaa kymmeneen vuosilustoon kaikkiaan noin 70:stä. Kovin suuri vaikutus ei siis voi olla.

Varhainen harvennus pehmentää puuta, mutta hyvin vähän. Ahtaassa kasvavasta puusta tulee kovempi ‒ mutta se kasvaa hitaammin.

Jotta touhu siis kannattaisi metsänomistajalle, kuluttajan pitäisi maksaa kovasta puusta tehdystä tavarasta enemmän. Toistaiseksi halukkaita ei ole ilmaantunut.

Tähän on yksi poikkeus. Kuusamolainen Pölkky paalaa eläinten kuivikkeeksi kutteria. Se pölyää vähemmän pohjoisen puun sitkeyden vuoksi.

Siitä kuulemma maksetaan enemmän. Ei muusta.

Väitetään, että "hötöpuu" ei kestä esimerkiksi ikkunanpokissa niin kuin ennen. Todennäköinen syy on, että puutavara on kuivattu liian nopeasti tai sahattu väärin suhteessa sydänpuuhun.

Tämä taas on saanut kriitikot manaamaan taitamattomia sahoja. Jopa metsäteollisuudessa pitkään vaikuttanut professori Jyrki Kettunen alentui Talouselämässä (9/2010) väittämään, että "sahamies tyytyy vain muutamaan jakeeseen" tuotannossaan.

Kettunen ei tiedä, mistä puhuu. Esimerkiksi mainitun Pölkyn varastojärjestelmissä on tuhansia erilaisia tuotteita, kun otetaan huomioon puulajit, dimensiot, sahaustavat, laadut, erikoispituudet, kuivuusasteet. Eikä Pölkky ole tässä suhteessa mikään poikkeus.

Sahat pystyvät sahaamaan tukin mihin suuntaan tahansa, se on varmaa. Mutta jos niin tehdään, tukista saa vähemmän tuotetta ja enemmän sivutuotetta, haketta.

Jotta homma siis kannattaisi, kuluttajan pitäisi maksaa ikkunanpokistaan enemmän. Toistaiseksi halukkaita ei ole ilmaantunut.

Erityisesti puusepät manaavat usein, että erikoispuuta ei saa mistään. Noinkohan.

Vanha totuus on, että sahauksen kannattavuus riippuu ratkaisevasti logistiikasta. Arvopuun erottelu puupinoista maksaa, sillä sitä on vähän.

Jokainen voi miettiä, tekisikö sahayhtiölle tarjouksen hakea arvopuut yhtiön pinoista itse. Silloin pitäisi maksaa vähintään sahayhtiön maksama hinta ja ne kustannukset, mitä yhtiölle aiheutuu varastolaskelmien korjauksista. Jos haetaan aitoa win-win-tilannetta, myös sahayhtiön pitäisi hyötyä kaupankäynnistä jollakin tavalla.

Luultavasti ilmenisi, että halvinta hupaa ovat puheet, sen sijaan niiden mukaiset teot varsin vaativia.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 9.4.2010.

Toimittaja Tuomisen erillissota

Kävikö Suomi toisessa maailmansodassa erillissotaa, vai oliko se Saksan liittolainen? Todisteita liittolaisuudesta on vähän, mistä johtuen niitä pitää nähdä sielläkin, missä näkeminen edellyttää suorastaan kaiken tahdon käyttämistä.

Tätä nähtiin myös keväällä 2009 tuntemattoman veneen kannella, joka saattoi purjehtia Laatokan aalloilla. Esillä oli toimittaja Arvo Tuominen, Yleisradion TV1:ssä esitetyssä dokumentissaan Kenraali Talvelan sota.

Dokumentti kertoi, kuinka Talvela syksyllä 1942 järjesti hyökkäyksen Suhon tekoluodolle Laatokan eteläosaan. Tuomisen mukaan tämä oli Talvelan yksityinen hanke, joilla ei ollut sodanjohdon siunausta.

Juuri kun tämä oli sanottu, toimittaja ilmestyi sinne laivan kannelle julistamaan, että ”yksin Talvelan sotaretki riittää kumoamaan teesin Suomen erillissodasta”!

Kuinka ihmeessä hanke, joka juuri oli todettu Talvelan yksityiseksi touhuksi, voisi todistaa Suomen armeijan sodasta mitään?

Ja entä jos se olisikin ollut Suomen armeijan oma hanke? Olisiko ”se yksin” riittänyt kumoamaan väitteet erillissodasta?

Menikö sotilaallisesti merkityksettömän Suhon saaren epäonnistunut valtausyritys pidemmälle kuin esimerkiksi suomalaisten saksalaisilla lentokoneilla Äänisen taakse Luftwaffelle maaleja merkkaamaan varustamat virolaiset kaukopartiomiehet?

Ai että sotilaallisesti merkityksettömän, kuulen kysyttävän. No, päinvastaistahan Tuominen yrittää dokumentissaan todistaa, mutta on saanut asian kohtalaiseen solmuun, joka vain kiristyy, kun neuvostopropagandaa kyseenalaistetaan edes hieman – mikä on pakko tehdä tässä, sillä siihen Tuominen itse ei pysty.

Tuominen väittää, että luodolta olisi voitu estää Laatokan yli kulkeneen Elämän tien liikenne. Tämähän oli se reitti, mitä pitkin piiritetty Leningrad oli yhteydessä muualle Neuvostoliittoon.

Tuominen kuitenkin pitää Elämän tietä täysin neuvostopropagandan mukaisesti pelkästään siviilihankkeena. Missä siis on Suhon sotilaallinen merkitys – varsinkin kun hyökkäys tehtiin aikana, jolloin Saksa oli jo luopunut aikeistaan hyökätä Leningradiin?

No tietenkin siinä, että tosiasiassa ”elämän” tie oli useimpien neuvostopropagandan tuotteiden tavoin kaikessa oleellisessa päinvastainen todellisuuden kanssa, siis kuoleman tie – sitä myöten, että eniten sen kautta kuljetettiin tietenkin aseita.

Solmu kiristyy: Suholla mukana ollut suomalaisveteraani Heikki A. Reenpää todistaa dokumentissa, että Suholta ei kuitenkaan voinut estää kyseisen tien liikennettä. Onneksi ohjelmaan on saatu hänen vastapainokseen aina luotettava neuvostoveteraani.

Neuvostoveteraani tietenkin piti saarta sotilaallisesti merkittävänä. Olihan kyseessä Neuvostoliiton ensimmäinen merivoitto, niin kuin dokumentti kuuliaisesti kuuluttaa. Ei sellaista ole ainakaan neuvostoveteraanien syytä himmentää sanomalla, että se olisi ollut merkityksetön.

Ohjelman näsäviisastelu Talvelan natsitervehdyksillä korostuu heikkoa faktapohjaa vasten. Se esimerkiksi kertoo, että suomalaiset väittivät ottaneensa vankeja Suholta, ja panee tätä vastaan venäläisten väitteen, että ”vangit” olisivatkin olleet suomalaisia kaatuneita.

Tämä asia olisi varmaankin selvinnyt suomalaisten sotapäiväkirjoista. Tai jos ei olisi selvinnyt, se se vasta uutinen olisi ollut.

Kiinnostava oli myös seurata, kuinka venäläisen sotaveteraanin kertomus saksalaisten pommituksista Suhoa kohtaan kuvitettiin. Kas: siinähän hyökkäsivät ilmiselvästi neuvostoliittolaiset IL-2 Sturmovik -maataistelukoneet.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.5.2009.

Ruotsi näyttää suuntaa metsille

Ruotsin valtionmetsiä hoitava Sveaskog-yhtiö on hurjana. Yhtiö aikoo nostaa metsiensä tuottoa 25 prosentilla vuoteen 2030 mennessä.

Tärkein keino on lannoitus. Muita ovat metsäojitus, parempi taimimateriaali, paremmat harvennushakkuut ja ehkä kokonaan uudet puulajit.

Suomalaisesta näkökulmasta tällaiset puheet ovat ensinnä käsittämättömiä. Täällä ajatellaan, että eihän puuta kukaan enää tarvitse.

Ruotsissa asiaan todella uskotaan. Myös perhemetsänomistajat esittelivät Suomen Metsäyhdistyksen syksyllä 2007 Etelä-Ruotsissa Kraftsamling Skog -hankkeen nimissä aivan samanlaisia suunnitelmia kuin Sveaskog.

Meillä tällainen on ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. Että metsän omistaminen, kasvatus ja puun tuotanto voisivat olla oma tuotannonalansa, joka toimii täysin itsenäisesti ja omista lähtökohdistaan – eikä milloin minkäkin teollisuudenalan tai kansalaisliikkeen lähtökohdista.

Siis tuotannonala, joka lähtee siitä, että metsälle ja puulle on aina kysyntää. Kuten Sveaskog, joka on jo luopunut massa- ja paperiteollisuudestaan ja luopuu seuraavaksi sahoistaan. Se todella keskittyy metsään ja uskoo siihen.

Ja nimenomaan pohjoiseen metsään. Metsän uusiutuminen kun on täällä aina varmaa – toisin kuin sademetsässä, joka ei avohakkuun jälkeen uusiudu ilman ihmistoimia lainkaan. Metsäkato saattaakin rajoittaa sademetsien käyttöä ilmastosyistä, mikä lisää pohjoisten metsien kysyntää.

Siinä missä Ruotsi näyttää suuntaa, Suomessa ei nähdä tulevaisuutta, vaikka se kävelisi keskellä katua punaisissa vaatteissa ja kirkuisi, että ”tässä minä olen” – korkeintaan joku arvelisi, että kohtapa tuo jäänee auton alle.

On kuitenkin vaikea löytää ainuttakaan merkkiä, joka ei puhuisi kasvavan puuntarpeen puolesta. Metsäteollisuus on selvästi sanonut tavoitteekseen puupohjaisten muovien teollisen tuotannon käynnistämisen, ja vieläpä ennen vuotta 2020. Vain suomalainen voi pysyä sokeana sille, mitä tämä merkitsee puun kysynnälle.

Verkkokauppa on omiaan lisäämään pakkaamista, ja niistä ympäristöystävällisin on tehty kartongista. Puun käyttö laskisi rakentamisen ilmastovaikutuksia 60–70 prosenttia.

Metsä tarjoaa uusiutuvan ja ruoantuotannon ulkopuolella olevan raaka-ainelähteen biopolttonesteille. Lisäksi metsien käyttö tuottaa hyvinvointia maailmanmarkkinoiden ehdoilla kaikkialla suomalaisella maaseudulla – mikä muu tuotannonala pystyy tähän?

Kirjoitus on julkaistu Sisä-Suomen lehden metsäaiheisessa Polku-liitteessä maaliskuussa 2010.

Kyllä Mannerheimin tuntijoita riittää

Yleisradion Radio Suomen Taustapeilissä kuultiin vuoden 2008 lopussa mielenkiintoinen lausunto. Lupeilla olleen Mannerheim-elokuvan ohjaajaksi valittu Renny Harlin lausui siellä käsityksensä elokuvan päähenkilöstä: ”Hän oli kaikkien ihailema mutta harvojen tuntema.”

Päätellen siitä, että puolustusministeri Jyri Häkämies oli päättänyt kutsua Harlinin uudenvuoden vastaanotolleen juhlistamaan Mannerheim-teemaa, lausunto ei liene vailla merkitystä. Eikä siinä mitään, aihe oli ihan hyvä.

Mutta kun elokuva sitten joutui rahoitusvaikeuksiin, tuli vastaan kysymys: pitäisikö minunkin osallistua kansalaiskeräykseen. Päätin, että en osallistu, jos tekijöiden aiheen tuntemus on tätä tasoa.

Mutta nyt muutama tarkennus.

Minua ei kiusaa esimerkiksi se, että taiteilijat sanovat töissään Mannerheimia homoksi. Joku voi kokea Mannerheimin joutuvan siitä naurunalaiseksi, mitä ihmettelen. Jos se jonkun typeryydestä kertoo, niin ei ainakaan Mannerheimin, eikä taiteilijan.

Minusta Mannerheimista saa taiteen nimissä sanoa aivan mitä lystää. Kuitenkin, jos ollaan sanovinaan tosiasioita, olisi hyvä, jos myös sanottaisiin niitä.

Ja sikäli kuin olen ymmärtänyt, Harlinin hanketta on mainostettu nimenomaan elokuvana, joka kertoo tosiasioita.

Tosiasiassahan Mannerheimia ei enimpänä osana hänen elinajastaan paljon ihailtu. Laajaa hyväksyntää hän alkoi saada vasta Talvisodassa, mutta silloinkaan ei millään voinut sanoa, että häntä olisivat ihailleet kaikki.

Sen sijaan 1920-luvulla Mannerheimistä ei pitänyt juuri kukaan. Esimerkiksi jääkärit pitivät Mannerheimia ryssän kenraalina. Suomenmieliset taas pitivät häntä hienostelevana ruotsalaisena.

Aktivistit pitivät häntä luopiona, kun he eivät saaneet riittävää tukea Aunuksen-retkilleen. Ja punaiset pitivät häntä mahtilahtarina.

Ruotsinruotsalaiset taas pitivät häntä syypäänä jotakuinkin kansanmurhaan. Samoin bolshevikit, joille hän oli lisäksi yksi neuvostovaltaa uhkaavista valkokenraaleista. Sitä hän ei kuitenkaan ollut, ja sen tiesivät myös venäläiset valkokenraalit, jotka tästä syystä pitivät häntä luopiona.

Heidän mielestään Mannerheimin olisi pitänyt osallistua Pietarin vapauttamiseen ehdoitta. Mutta ei, tuo hävytön pani ehdoksi takeet Suomen itsenäisyydelle.

Merkkihenkilöiden ihailu saa yleensä laajemmat mittasuhteet vasta sitten kun heidän ajastaan on kulunut riittävän kauan. Silloin kyökkihistorioitsijoiden päässä liikkuvat enää voittajat.

Eihän Mannerheim edes olisi ollut Mannerheim, jos hän olisi ollut kaikkien ihailema. Hänen suuruutensa oli tietenkin seurausta laajasta elämänkokemuksesta. Sellaista ei voi saada, jos elää niin, että niittää vain ihailevaa mainetta.

Mannerheimin uran loppupääkään ei ollut ristiriidaton. On täysin mahdollista, että hän teki pahoja virheitä Jatkosodan loppuvaiheissa – ennen muuta siksi, että ei päästänyt alaisiaan varustautumaan tulossa olleeseen suurhyökkäykseen, johon hän ilmeisesti ei uskonut.

Mutta tässäkään ei ole syytä ryhtyä jälkiviisaaksi. Suurhyökkäys tulee aina sellaisesta paikasta ja sellaiseen aikaan, minkä joku on onnistunut ennustamaan, mutta yleensä useampi on ennustanut väärin. Tämä oli myös tilanne kesäkuussa 1944.

Sitäkin merkittävämpää on, että vaikka jokin meni pieleen, kaikki ei mennyt. Virheet onnistuttiin korjaamaan ja sota voittamaan. Sitä mieltä minä ainakin olen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 25.5.2009.

Ihmiset tekevät ihmeen

Maaliskuun puolivälin Leipäsunnuntaina kirkossa jaettiin ruisneppari jokaiselle jumalanpalveluksen osanottajalle. Saarnassa toistettiin ihmeeksikin mainittua kertomusta siitä, kuinka Jeesus ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä ja päälle epälukuisen määrän naisia ja lapsia – niitä ei liene noihin aikoihin kovin tarkkaan laskettu.

Sitä kohtaa tarinasta en muistanutkaan, missä Jeesus käski opetuslasten kerätä aterian jälkeen tähteet. Niitäkin – leivänmuruja siis – kertyi kokonaista 12 korillista.

Jos kyseessä on kirjaimellinen totuus, se on epäilemättä ihme. Ja ihme se olisi vertauskuvanakin, vaikka aika yleinen. Eihän kyse ole muusta kuin viljelystä – siitä, miten ihminen taidollaan saa luonnon kukoistamaan.

Tämä kasvun ihme löytyy esimerkiksi Suomen metsistä.
Systemaattisen työn seurauksena Suomen metsien puuvaranto on kasvanut toisen maailmansodan jälkeisestä noin 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2200 miljoonaan. Varsinainen ihme on kuitenkin se, että samana aikana metsistä on viety puuta ihmisen tarpeisiin vieläkin enemmän, kokonaista 3200 miljoonaa kuutiometriä.

Nämä kaikki luvut ovat tiukassa ja loogisessa kytköksessä toisiinsa: ilman puuvarannon kasvua ei olisi suurta korjuumäärää, ilman suurta korjuumäärää ei olisi suurta puuvarantoakaan.

Entäpä ne tähteet sitten? Niitäkin on, ja enemmän kuin 12 korillista. Se on huomattu, kun ilmastonmuutos on yhtäkkiä tehnyt hakkuutähteistä rahanarvoista tavaraa.

Hakkuutähteitä polttamalla haluttaisiin tuottaa yhtä suurempi osa maamme energiasta. Ja taas havaitaan, että tämäkin osa voi olla suuri vain viljelyn kautta: valtaosa hakkuutähteistä kertyy parjatuista avohakkuista, nimenomaan sankkojen kuusimetsien päätehakkuista, loput kasvatushakkuinakin tunnetuista harvennushakkuista.

Jotkut huomauttavat tähän, että samalla on saatu aikaan suuria ongelmia luonnon monimuotoisuuden suhteen. Mutta mikä olisi vaihtoehto?

Vuosisadan alkupuolen harsintahakkuissa metsistä vietiin suuret puut ja jätettiin riu’ut. Se teki metsistä kurjaa risukkoa ja heikensi puiden perimää.

Niillä menetelmillä, mutta kasvavalla puuntarpeella metsät olisivat varmasti kadonneet tästä maasta. Siinä tilanteessa meillä ei olisi senkään vertaa uhanalaisia kuin nyt, vaan ne olisivat kadonneet tykkänään.

Nykyinen metsätalous on siis ihmisen ja luonnon win-win-ratkaisu, joka yhdistettynä metsätalouden tehottomuuteen tuottaa myös laadun ihmeen: paitsi että puu on hyvää ihmiselle, se on entistä parempaa myös luonnolle.

Niinpä järeiden puiden määrä Suomen metsissä on toisen maailmansodan jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaistunut. Metsätalousmielessä yli-ikäisten – eli vanhoja metsiä muistuttavien – talousmetsien määrä on etenkin Etelä-Suomessa ollut jo pitkään kasvussa.

Yli neljä viidestä maassamme kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt. Se on perusta myös luonnon monimuotoisuudelle, sillä ilman suomalaisia puita muutkaan suomalaiset eivät metsissämme viihdy.

Eivät ihmiset, eivätkä muutkaan eliöt.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.3.2010.