Kyllä Mannerheimin tuntijoita riittää

Yleisradion Radio Suomen Taustapeilissä kuultiin vuoden 2008 lopussa mielenkiintoinen lausunto. Lupeilla olleen Mannerheim-elokuvan ohjaajaksi valittu Renny Harlin lausui siellä käsityksensä elokuvan päähenkilöstä: ”Hän oli kaikkien ihailema mutta harvojen tuntema.”

Päätellen siitä, että puolustusministeri Jyri Häkämies oli päättänyt kutsua Harlinin uudenvuoden vastaanotolleen juhlistamaan Mannerheim-teemaa, lausunto ei liene vailla merkitystä. Eikä siinä mitään, aihe oli ihan hyvä.

Mutta kun elokuva sitten joutui rahoitusvaikeuksiin, tuli vastaan kysymys: pitäisikö minunkin osallistua kansalaiskeräykseen. Päätin, että en osallistu, jos tekijöiden aiheen tuntemus on tätä tasoa.

Mutta nyt muutama tarkennus.

Minua ei kiusaa esimerkiksi se, että taiteilijat sanovat töissään Mannerheimia homoksi. Joku voi kokea Mannerheimin joutuvan siitä naurunalaiseksi, mitä ihmettelen. Jos se jonkun typeryydestä kertoo, niin ei ainakaan Mannerheimin, eikä taiteilijan.

Minusta Mannerheimista saa taiteen nimissä sanoa aivan mitä lystää. Kuitenkin, jos ollaan sanovinaan tosiasioita, olisi hyvä, jos myös sanottaisiin niitä.

Ja sikäli kuin olen ymmärtänyt, Harlinin hanketta on mainostettu nimenomaan elokuvana, joka kertoo tosiasioita.

Tosiasiassahan Mannerheimia ei enimpänä osana hänen elinajastaan paljon ihailtu. Laajaa hyväksyntää hän alkoi saada vasta Talvisodassa, mutta silloinkaan ei millään voinut sanoa, että häntä olisivat ihailleet kaikki.

Sen sijaan 1920-luvulla Mannerheimistä ei pitänyt juuri kukaan. Esimerkiksi jääkärit pitivät Mannerheimia ryssän kenraalina. Suomenmieliset taas pitivät häntä hienostelevana ruotsalaisena.

Aktivistit pitivät häntä luopiona, kun he eivät saaneet riittävää tukea Aunuksen-retkilleen. Ja punaiset pitivät häntä mahtilahtarina.

Ruotsinruotsalaiset taas pitivät häntä syypäänä jotakuinkin kansanmurhaan. Samoin bolshevikit, joille hän oli lisäksi yksi neuvostovaltaa uhkaavista valkokenraaleista. Sitä hän ei kuitenkaan ollut, ja sen tiesivät myös venäläiset valkokenraalit, jotka tästä syystä pitivät häntä luopiona.

Heidän mielestään Mannerheimin olisi pitänyt osallistua Pietarin vapauttamiseen ehdoitta. Mutta ei, tuo hävytön pani ehdoksi takeet Suomen itsenäisyydelle.

Merkkihenkilöiden ihailu saa yleensä laajemmat mittasuhteet vasta sitten kun heidän ajastaan on kulunut riittävän kauan. Silloin kyökkihistorioitsijoiden päässä liikkuvat enää voittajat.

Eihän Mannerheim edes olisi ollut Mannerheim, jos hän olisi ollut kaikkien ihailema. Hänen suuruutensa oli tietenkin seurausta laajasta elämänkokemuksesta. Sellaista ei voi saada, jos elää niin, että niittää vain ihailevaa mainetta.

Mannerheimin uran loppupääkään ei ollut ristiriidaton. On täysin mahdollista, että hän teki pahoja virheitä Jatkosodan loppuvaiheissa – ennen muuta siksi, että ei päästänyt alaisiaan varustautumaan tulossa olleeseen suurhyökkäykseen, johon hän ilmeisesti ei uskonut.

Mutta tässäkään ei ole syytä ryhtyä jälkiviisaaksi. Suurhyökkäys tulee aina sellaisesta paikasta ja sellaiseen aikaan, minkä joku on onnistunut ennustamaan, mutta yleensä useampi on ennustanut väärin. Tämä oli myös tilanne kesäkuussa 1944.

Sitäkin merkittävämpää on, että vaikka jokin meni pieleen, kaikki ei mennyt. Virheet onnistuttiin korjaamaan ja sota voittamaan. Sitä mieltä minä ainakin olen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 25.5.2009.