Olin mukana joulukuun puolivälin perinteisessä Lappi-illassa, joka on ”etelään” muuttaneille lappilaisille tarkoitettu tilaisuus. Lapin liiton tilaisuus on perinteisesti pidetty Helsingin Ostrobotnia-ravintolassa, mutta nyt se pidettiin verkossa.
Olen tottunut siihen, että meitä helsinkiläisiä pidetään Helsinki-keskeisinä, totta tai ei. Mutta Lappi-ilta se vasta Helsinki-keskeinen olikin.
Miksi juuri minun täytyy muistuttaa, että Suomessa on muutakin kuin Helsinki. No, lappilaisten mielestä tietenkin on, nimittäin Lappi. Siihen se sitten jääkin.
Illan teemaksi tuli tietysti korona ja sen vaikutukset. Ulkomaalaiset matkailijat ovat kaikonneet ja osittain korvautuneet suomalaisilla. Kommunikaatio heidän kanssaan ei liene aina onnistunut, ei ainakaan silloin, kun on puhuttu rahasta.
Ymmärrän hyvin, että lappilaisia ohjelmapalveluita ei pysty järjestämään samalla hinnalla kuin vaikka kreikkalaisia. Ehkä olen poikkeus.
Silti voi olla, että suomalaiset eivät aina keksi, mitä vastaavaa sillä isommalla rahasummalla Lapista saa, verrattuna vaikka nyt Kreikkaan. Myytit kun eivät kiinnosta, jos ne eivät erotu eivätkä elä.
Kerron seuraavassa muutamista lappilaisten hellimistä Lappi-myyteistä.
Myytti 1: Lapissa on paljon tarinoita. Mutta niin on kaikkialla muuallakin.
Niitä on jopa Helsingissä. Minun lähiökapakassani juttua riittää. Puhumattakaan kaikista muista suomalaisista paikkakunnista.
Itse olen seurannut Lapin tarinaperinteen lisäksi ainakin satakuntalaista, helsinkiläistä, kantahämäläistä, kainuulaista, kaakkoissuomalaista ja eteläsavolaista tarinaperinnettä. Niihin verrattuna Lapin perinteen puute on, että se ei elä eikä sitä kerrota. Se vain toistaa painetussa muodossa vanhoja Nätti-Jussi-tyyppisiä juttuja.
Esimerkiksi eteläsavolainen tarinaperinne käy kuin ruisleipätaikina. Uutta juttua tulee kaiken aikaa. Tarinoilta ei voi välttyä, jos vain pysähtyy ja avaa korvansa.
Mutta kun olen ollut Lapissa normituristien joukossa, kukaan ei ole koskaan keventänyt elämääni tarinoilla.
Kerran ajoimme bussilla Rovaniemeltä metsäalan tärkeiden eurooppalaisten vaikuttajien kanssa Kemiin ja takaisin. Minulla olisi ollut tarinoita – englanniksi kerrottuna – jokaiselle kymmenelle kilometrille, tienristeyksistä, vaaroista, tuntureista, suonsilmäkkeistä.
Mutta niitä ei kerrottu, koska se ei ollut juuri minun asiani eikä se ollut edes tärkeää.
Onko tarinoita, jos niitä ei kerrota? Jos kelkkasafarin vetäjä osaa vain kolme sanaa englantia, miten hän voi kertoa tarinoita? Mitkä ovat safarinvetäjän vaatimukset?
Myytti 2: Lapissa on ainutlaatuista luontoa. Mutta niin on kaikkialla muuallakin.
Kaikissa maailman maakunnissa on ainutlaatuista luontoa. Tässä suhteessa Lappi on aivan tavallinen, tai ainutlaatuinen.
Myytti 3: Lappilaisten side luontoon on läheinen. Mutta niin on kaikkialla muuallakin Suomessa.
Taannoin joku luontoaktivisti remelsi, että se ja se Lapin ihmemies kyllä tietää, mihin kohtaan järveä verkot kannattaa laskea, jotta kalaa tulee. Ja varmasti tietääkin, mutta kun esimerkiksi minulla on vastaavat tiedot ainakin puolesta tusinasta järviä ympäri Suomen, osa niistä Lapissa.
Tunnen kymmeniä kaltaisiani, myös Lapissa.
Myytti 4: Lapissa on välittömyyttä, johon ei pääse ”helsinkiläisen marketin kassalla”. Silti voisin kertoa lukemattomia esimerkkejä lappilaisesta ja varsinkin peräpohjalaisesta umpimielisyydestä, jollaista näkee myös Länsi-Suomessa ja vaikka nyt Lammilla.
Ja toisaalta voisin kertoa esimerkkejä todella avoimesta ja välittömästä tamperelaisuudesta, enonkoskelaisuudesta, inarilaisuudesta tai helsinkiläisyydestä.
Brändäys on tärkeää. Lappi-illassa Lappia brändättiin lappilaisille ja wannabee-lappilaisille, mikä on turhaa – mehän olemme jo kerhossa.
Ongelma on, että brändejä voi olla vain yksi.
Mitä esimerkiksi Etelä-Savosta Helsinkiin asumaan karannut Lapin-matkaaja miettii lappilaisten tarinoista, jos niihin perehtyäkseen on ostettava kirja tai äänitallenne, mutta joita kukaan ei kuunaan tule sinulle itse kertomaan?
Hän taitaa mennä kotiin.
Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 25.12.2020.
