Odotan ratkaisuja, Ratkaisuja-blogi

 

”Lääkettä kestävyyden kipupisteeseen”, kirjoitti Suomen ympäristökeskuksen johtava tutkija Jari Lyytimäki helmikuun lopussa ja kysyi: ”Miksi Suomi ei ole jo saavuttanut kestävää kehitystä, vaikka edellytykset siihen ovat maassamme maailman parhaat?”

Lyytimäki sanoi jälkeenjääneisyydeksi sitä, että kestävää kehitystä ei ole saavutettu. Leimaa on vaikea ymmärtää. Muista maista emme ole jäljessä, niin että lienemme sitä vain Lyytimäen odotusten suhteen.

Lyytimäki kysyi syitä jälkeenjääneisyydellemme ja luetteli niitä. Tosin ne eivät ole syitä, vaan pikemminkin todisteita mahdolliselle jälkeenjääneisyydelle: ”Kansantaloutemme rouskuttaa materiaaleja eniten EU:ssa henkilöä kohden, luontomme köyhtyy, vaikka elonkirjon hupeneminen piti pysäyttää jo vuonna 2010.”

Sitten Lyytimäki kavensi kestämättömän kehityksen luontoperustan rapautumiseksi ja paljasti, että mitään yksittäistä syytä jälkeenjääneisyyteen ei ole. Sitten hän kuitenkin ilmoitti sellaisen: kestävää kehitystä ei haluta. Ja sen jälkeen toisen, lähes päinvastaisen: ongelmilta suljetaan silmät, niitä ei tunnisteta eikä niitä pidetä vakavina.

Ei tämä ainakaan päättäjien tai julkisuuden näkemys ole.

 

Lyytimäen ajattelussa kestävä kehitys on kuin paketti voita, josta jokainen voi sanoa, että riittääkö vai ei. Siitä ei kuitenkaan ole yhteistä näkemystä, miten kestävyyden määrää pitäisi mitata. Se olisi oleellista, jos kysytään, ”miksi Suomi ei ole saavuttanut kestävää kehitystä”.

Mitä sitten on? On lukuisia mittareita kestävälle kehitykselle ja jokaista mittaria kohti on lukuisia käsityksiä siitä, mitä mittarin pitäisi osoittaa, jotta asiat olisivat niin sanotusti hyvin.

Kysyin taannoisessa maa- ja metsätalousministeriön tiedotustilaisuudessa, että jos kävisi niin onnellisesti, että metsien luontokato onnistuttaisiin pysäyttämään, mistä me tietäisimme sen. Paikalla olleiden ministeriön ja Luonnonvarakeskuksen asiantuntijoiden puheiden perusteella ainoa oikea vastaus on, että emme mistään. Kestävän kehityksen suhteen tilanne lienee sama.

Jos siis sanoo, että Suomi ei ole saavuttanut kestävää kehitystä, se on vain – mahdollisesti asiantuntemuksen kautta arvoa saava – mielipide, joka muuten on jotakuinkin sama kuin minunkin mielipiteeni, jos sillä nyt on mitään merkitystä.

 

Lyytimäki kirjoittaa Suomen ympäristökeskuksen Ratkaisuja-blogissa, mutta ei hän kyllä mitään ratkaisuja tarjoa. Luonnonvarakeskuksessa kestävyysmittausten ongelma ymmärrettiin aiemmin, kun tutkijat Annika Kangas, Raisa Mäkipää ja Tuula Packalen kirjoittivat asiasta jo helmikuussa 2020.

Siitä on syntynyt hanke, jolla yritetään arvioida metsien käytön kestävyyttä. Hankkeesta on julkaistu viime joulukuussa Panu Halmeen johdolla kirjoitettu artikkeli Metsätieteellisessä aikakauskirjassa.

Hankkeessa muun muassa on luovuttu käsitteestä ”ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys”. Sen sijaan yritetään etsiä konkreettisia, mitattavia mittareita, joista on dataa. Lisäksi pitää olla käsitys siitä, mihin suuntaan mittarin ”lukemien” pitäisi kehittyä, jotta kestävyys lisääntyisi.

Tällaisia mittareita löytyy kuvaamaan esimerkiksi vesien, ilmaston, puuntuotannon ja lajien uhanalaisuuden tilaa.

Mutta yhtä, kaikenkattavaa kestävyysmittaria ei tälläkään tavalla löydy. Syy siihen on yksinkertainen: perimmiltään kestävyyden arviointi perustuu siihen, mitä itse kukin pitää hyvänä. Kyse on siis politiikasta, eikä tiede voi ratkaista poliittisia ongelmia.

Silti, paljon on sekin, jos tiedetään, mihin suuntaan kestävyyden eri osa-alueet todella kehittyvät.

 

Kuka onkaan ahne ja kuka humaani?

 

Kanava julkaisi viime vuoden viimeisessä numerossaan (8/2021) Pekka Niemelän ja Leena Laihon artikkelin "Natsit panivat stopin Saksan tehometsätaloudelle – vertasivat keskenkasvuisen puun kaatamista lapsen surmaamiseen". Kanavaa ei julkaista verkossa, mutta kirjoitus julkaistiin 2.1.2022 myös Suomen Kuvalehden verkkosivuilla.

 

Kirjoitin artikkeliin yllä olevan otsikon mukaisen vastineen, joka julkaistiin äskettäin ilmestyneessä Kanavan numerossa 2/2022:

 

Emeritusprofessori Pekka Niemelä ja tohtori Leena Laiho käsittelivät mielenkiintoisella tavalla Suomessakin paljon puhutun luonnonläheisen metsänhoidon saksalaisia juuria. Kun kirjoitus muuten perustui varsin vakuuttavaan lähteistöön, olisi suonut, että näin olisi ollut myös suomalaisen metsänhoidon osalta.

Kirjoittajat samaistavat saksalaisen ”liberalistis-kapitalistisen” metsänhoidon johonkin, jota he kutsuvat ”’tehometsätaloudeksi’ puupeltoineen, monokulttuureineen ja avohakkuineen”. Toisaalta he samaistavat niin ikään saksalaisen ”ideaalis-kansallisen” metsänhoidon ”sekametsineen, poimintahakkuineen ja avohakkuun kieltämisineen” siihen, ”mitä nykyisin kutsutaan ’luonnonmukaiseksi metsänhoidoksi’”.

Sekamelska on melkoinen.

 

Nimenomaan pohjoismaista avohakkuumetsätaloutta on ollut tapana kutsua luonnonläheiseksi, koska se tavoittelee luonnonmetsän rakennepiirteitä, lisää systemaattisesti lahopuuta metsissä, jäljittelee luonnontuhoja avohakkuilla, viljelee vain kotoperäisiä puita tai käyttää luontaista uudistamista.

Luonnonmukaiseksi en ole kuullut sanottavan mitään metsänhoidon tapaa ainakaan asiateksteissä ja se olisikin aikamoinen väite. Eihän edes jatkuvan kasvatuksen menetelmissä tunnisteta juurikaan pohjoiseen metsään oleellisesti kuuluvia häiriöitä, mikä ehkä onkin menetelmän suurin heikkous.

Suomessa metsänhoidon tavoitteisiin on jo kauan kuulunut sekametsä, myös siksi, että se on havaittu taloudellisestikin kannattavimmaksi. Tavoitteen onnistumista voi tarkastella melkeinpä missä hyvänsä metsämaisemassa ruskan aikaan, kun eri puulajit loistavat kukin omassa värissään.

Sanan ”tehometsätalous” kirjoittajat sentään panevat lainausmerkkeihin, mutta eivät enää sanaa ”puupelto” ja ”monokulttuuri”. Syytä olisi, sillä kahdella ensimmäisellä ei ole muuta kuin demagogista sisältöä eikä kolmaskaan sovellu suomalaiseen metsään, hoidettiin sitä sitten miten hyvänsä.

Jos mikä hyvänsä yritys saisi silkkaa saamattomuuttaan myytyä tuotannostaan vuosi vuoden jälkeen vain neljä viidesosaa, kuka sanoisi sitä tehokkaaksi? Näin on kuitenkin metsätalouden laita.

 

Itse asiassa metsänhoidon taloudellisesta tuotosta puhuvatkin nykyään eniten jatkuvan kasvatuksen kannattajat, jotka ovat käyttäneet paljon energiaa todistaakseen menetelmän kaikissa oloissa avohakkuumetsätaloutta kannattavammaksi. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että eri metsänkasvatustapojen paremmuutta ei ole edes periaatteessa mahdollisuutta arvioida yleisesti, vaan vain metsikkökohtaisesti.

Sanaa ”puupelto” taas voisi kommentoida sillä Valtakunnan metsien inventoinneista saadulla tiedolla, että yli neljä viidestä Suomen metsissä kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt, joka hehtaarilla. Kun ihminen vielä pyrkii luomaan sekametsiä, täytyy kysyä, kuka niitä puupeltoja sitten tekee, jos niitä kerran on.

Monokulttuureja metsissä ei tietenkään ole nähty. Eihän metsistä viedä metsätalouden nimissä pois kuin puita eikä useimmiten niitäkään kaikkia. Eteläsuomalaisissa yksityismetsissä keskimääräinen hakkuuaukon koko on 1,2 hehtaaria, niin että jos luonto yhdellä hehtaarilla heikkeneekin, se kyllä myös palautuu ainakin yhtä hyvin kuin muissakin metsänhoitotavoissa – usein unohtuu, että jos metsästä haetaan sama määrä puuta, jatkuvassa kasvatuksessa hakkuupinta-ala on kolminkertainen avohakkuumetsätalouteen verrattuna.

 

Metsäalalla vastakkainasettelua ei hoitotapojen suhteen kuitenkaan ole. Kirjoittajilta on jäänyt huomaamatta, että suurin piirtein koko metsäala alkaen metsänomistajista ja päätyen metsäteollisuuteen ja metsäviranomaisiin liputtaa nykyään niin sanotun vapaan metsänkasvatuksen puolesta. Tällä tarkoitetaan, että metsänhoitotoimet valitaan ilman ideologioita, kohteena olevan metsäalueen kasvuolosuhteiden, puuston ja metsänomistajan tarpeiden mukaisesti. Esimerkiksi valtionmetsiä hoitava Metsähallitus käyttää talousmetsissään yli kymmentä erilaista hakkuutapaa, joista valtaosa perustuu jatkuvaan kasvatukseen.

Kirjoituksen lopussa kirjoittajat vertaavat – ilmeisen tosissaan – metsän kasvatustapoja Olavi Paavolaista siteeraten jopa niin, että siinä humanismi haastaa ahneuden.

Jos humaanisuudella tarkoitetaan ihmiskeskeisyyttä, eikö sitä ole nimenomaan metsänomistajan nostaminen keskiöön, eivätkä byrokraattinen kieltopolitiikka tai ulkoapäin tulevat metsäsertifointipakot?

Entä kumpi on ahneutta: sekö, että vuosikymmenten aikana tehtyjen metsäinvestointien hedelmistä viitsitään käyttää vain osa, vai siekailemattomaan yleistämiseen perustuva valikoiva tutkimusperustelu sen metsänkasvatuksen puolesta, mihin liittyviä palveluita tutkijan omistama yhtiö myy?